22.8.2016

Pelleilylaatikko



Meidän esikoinen on henkisten taitojen suhteen hämmentävä tyyppi. Tietynlainen itsekeskeisyys ja itsekkyys varmaan kuuluu ikäänkin, mutta välillä se suututtaa mua suuresti. Siinä, missä sisko hakee veljensä vaikka ulkoa nuolemaan toisen kermavatkaimen, tekee isoveli kaikkensa saadakseen kaiken itselleen.

Siskon synttärit ottivat lujille. Poika laittoi kateuksissaan ranttaliksi. Illalla käytiin keskustelua siitä, miten elämän yksi tärkeimmistä taidoista on oppia olemaan ystävällinen toisille. Ottamaan toiset huomioon. Tuottamaan hyvää mieltä, eikä pahaa.

Luulen, että keskustelut pitäisi jättää lyhyiksi ja helpoiksi, mutta Pojan "Ai millä tavalla" -kysymykset ja "Ei pidä paikkaansa" -kyseenalaistukset usein paisuttavat puheet piiiiitkiksi ja no, tunteikkaiksi. Omalta osaltani siis. Hiillyn, kun hän vänkää, että "ei MUN tartte". Tää tyyppi on kuitenkin ihmeellisen taitava niinkin abstraktien asioiden, kuin tunteiden käsittelyssä. Hän puhuu mun kanssa samaa kieltä, visualisointi auttaa meitä molempia käsittelemään tunneasioita. Hänen kanssaan on oikeasti aika palkitsevaakin jutella. Monessa suhteessa ollaan pojan kanssa niin paljon paremmin samalla aaltopituudella, kuin esim. perheen toisen miehen kanssa oon. Hih, kaikella rakkaudella häntäkin kohtaan.

Ollaan joskus mietitty asiaa niin, että poika on "laatikossa" silloin, kun kiukuttelee tai pelleilee. Sellaisessa laatikossa, jonka tunnelma on pelkästään tietynlainen ja kaikki värittyy sen mukaan. Normaalius olisi pienen askeleen päässä. Mutta ei pysty antamaan periksi, ei pysty astumaan sitä pientä askelta ulos sieltä laatikosta ja toimimaan sen mukaan, mitä muut odottavat tai mikä on oikein. Kun ei vain pysty. Ei voi nöyrtyä ja antaa periksi vaatijoille. Ja siellä laatikossa on vain pakko pelleillä. Ei vain VOI pyytää pöydässä kohteliaasti ketsuppia. Ei vaan pysty. Vaikka vähän yrittäisikin, niin aina sekaan puskee joku tonttuilusaundi. Ja sitten menee raivoksi, kun EI VAIN VOI. Eikä vaan VOI luopua kiukusta, jota kokee, kun onkin jonkun muun synttärit.



Mutta on se oppinutkin. Kun mainitsen kiukun tai tonttuilun hetkellä "laatikon", se saattaa toisinaan vakavoitua, ja pienen hiljaisuuden jälkeen kysyä "saisinko ketsupin?" Tai nousta koulutaksiin ilman häivähdystäkään överöinnistä, vaikka jännittääkin sikana. Se on kai hyvä. Mutta pelkään silti, että kaiken tämän jankkaamisen takia (vaikka sitten oppisikin kohteliaaksi) se tuntee epäonnistumista ja kelpaamattomuutta, kun vaadin niin paljon. Kun tarkoitukseni ei tietenkään ole nujertaa, vaan auttaa kehittymään. Yritän aina muistaessani korostaa, että vaikkei hän muuttuisi milliäkään siihen suuntaan, mihin toisinaan ohjaan, hän on maailman rakkain. Ja että hän on hienosti kehittynyt monessa vaikeassa asiassa. Ja että hän on ihan loistotyyppi kaikin puolin, ja ihan loistava juttelukaveri. Mutta jääkö mieleen se, vai moitteet? Ja kyllä mä pelkään olevani liian ankara: vaikken aina tartukaan joka toilailuun, niin silloin, kun tartun, tartun turhan (?) tosissani.

Kaipaisin kommentteja, sillä ensimmäisen kanssa asioita on niin vaikeaa asettaa mittasuhteisiin: millaisia kokemuksia teillä kokeneemmilla on siitä, miten ja minkä ikäisenä lapsi oppii ottamaan toiset huomioon ja olemaan epäitsekäs? Onko se toisilla sisäsyntyinen asia, vai oppiiko jokainen omaan tahtiinsa? (Tämä myös taitaa olla niitä aiheita, joissa paljastan tietystä lapsesta enemmän, kuin pitäisi. Mutta enemmän tässä on nyt kyse kasvatuskysymyksistä ja omista ajatuksistani, joille kaipaan vertaistukea ja neuvoja. Lisäksi näytin kuvan pojalle ja kysyin, saanko kertoa blogissa meidän "pelleilylaatikosta", ja hän totesi, että "no jos se vaikka auttais jotain muutakin".)





2 kommenttia:

  1. Eka: aika epäitsekäs kommentti tuo viimeinen pojalta. Mun mielestä.
    Toka: seuraan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olikin aika kiva kommentti. :) Ja kyllä se usein myös kivaileekin, kun nyt tarkemmin mietin. Ja joskus hyvin yllättävissä tilanteissa (esim puolustaa kolmatta osapuolta siskon moitteilta). Mutta sitten se taas hyppää sellaiseen minäminäminä-laatikkoon. Haluaisin arvella sen olevan normaalia... ?? Tarvitsen ulkopuolisia mielipiteitä! :)

      Myös vauvapalstoille päädyin googlaamalla lasten itsekeskeisyysvaiheista, ja tädit siellä tiesivät, että KAIKKI ON PILALLA! KASVATUSVIRHE! TULEVA NARSU! KURIA SILLE LAPSELLE! ETTEKÖ TE OSAA?! ;D En sitten jaksanut enempää googlailla kukkahattujen ja provojen ajatuksia aiheesta. ;D

      Poista