Rusinoita Maria Nordinin pullasta

Oon kesän aikana sukeltanut ajatuksiini. En niin syvälle, kun tiedän pääseväni, mutta olen pulikoinut pienesti ja turvallisesti siinä ihan pinnan tuntumassa. Oon pohtinut pinttyneitä ajatusmallejani (tietoisia ja tiedostamattomampia) ja niiden vaikutuksia hyvinvointiini. Ihan siis fyysisenkin. Olen vähän nolostellut tätä myöntää, mutta nyt sen sanon: Teen tätä itsetutkiskelua marianordinilaisittain. Ihan peräti verkkokurssin muodossa, jonka alesta talvella ostin. Olen huono ostamaan ideologioita sellaisinaan (keskittymiskykyni ja intohimoni uusia asioita kohtaan ei riitä täyshurahduksiin asti ja siksi päädyn poimimaan rusinoita pullasta), mutta kyllä tuossa Nordinin kiitollisuus- ja tietoisuuspohjaisessa hyvinvointifilosofiassa on paljon valaisevaa. Ja yllättävän paljon myös sellaista, mitä olen itsekin miettinyt ja jopa toteuttanut pienestä asti luontaisesti. Ja toisaalta se on myös vahvistanut luottamusta siihen, että meissä itsessämme on valtava vahvuus ja viisaus sisällämme. Ja paitsi että mieli voi olla kehoa korjaava, niin ehdottomasti myös sairastuttava.

Nordinhan siis puhuu siitä, miten erilaiset oireet ovat merkkejä stressireaktioista. Itseäni on puhutellut myös käsite "sisäinen suojelija", eli se, joka ylivirittyy ja alkaa löytää "kuviteltuja vaaroja", joilta itseä suojella. Se alkaa äkkiä ilmoittaa "vaaroista" erilaisilla oireilla, jopa sairauksilla. Lisäksi mieleen on jäänyt ajatus siitä, miten nämä oireet (tai mielenterveyden ongelmat, kuten itselläni esimerkiksi paniikkihäiriö tai pienemmässä mittakaavassa jokin pinttynyt taipumus ärsyyntyä tietyistä asioista) ovat ikään kuin riippuvuuksia. Tunnistan tuon: Olen ajoittain paininut olojeni kanssa yrittäen hallita paniikkia tai yrittäen estää oireita. Eli toisin sanoen olen antanut oireiden ja niiden ympärillä pyörimisen hallita, koska olen ajatellut irti päästämisen olevan vaarallista.

Mutta siis, en ole niin omistautuva, että osaisin tiivistää tämän filosofian (sitä kai se kuitenkin lähinnä on?) perusperiaatteita tähän, tai että olisin kyennyt edes toteuttamaan kurssia täysin keskittyneesti ja sitoutuneesti. Silti moni oivallus on käynyt kuin salaa napsauttamassa aivoista tiettyjä reagointitapoja pois päältä. Tärkeimpänä oppina on ollut kiitollisuuden tunteesta kiinni saaminen ja siinä kelluminen. Ihan yllättävissä hetkissä se tunne nappaa syliin ja keinuttaa mut lempeään onneen. Se on ollut hyvää jatkumoa iloetsinnöille, josta talvella puhuin.

Tässä lunastamassani verkkomateriaalipaketissa olisi itselle vielä paljon sisäistettävää ja harjoiteltava, mutten jaksa ja halua mennä tällaiseen täysillä. Ja siltikin olen saanut paljon irti.

Tekisi mieli yllyttää muitakin kokeilemaan, mutta olen ehkä vielä liian nynny suosittelemaan tuollaista, mitä nykypäivänä pidetään vilkaisemattakin huuhaana. Vielä. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan. Mieli on vahva ja keho on viisas. Enkä siis tietenkään (kuten ei tämä metodikaan, johon olen nyt tutustunut) väitä, etteikö todellakin lääketiede olisi hyvä ja tarpeellinen ja monesti täysin välttämätön. Mutta että on olemassa tosi paljon ajatusmalleja ja asioita, joita muuttamalla itsessämme voidaan voida huomattavasti paremmin, myös fyysisesti.

Onko muilla kokemuksia? Herättääkö keskustelua vai vienkö aiheen hiljaa takavasemmalle ja pidän rusinat ominani?

Jaksoin. Jotenkuten.

Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.

"Kiehauta vesi ja sitten käännä levy pois päältä."

Viikko alkoi vähän tylysti. Tai lempeästi. Näkökulmasta riippuen. Selkä jumahti sunnuntaina kipeäksi kipsiksi. Kun maanantaina yritin pukea vaatteita päälle työpäivää varten ja tajusin, ettei jalka nouse, niin on aika jäädä kotiin. Eli tavallaan leppeää olla kaksi päivää toipilaana, mutta tietysti kurjaa kipuilla ja stressata töitä kotoa käsin.

Samalla huomasin, että hiljaisessa talossa mulla oli mukanani melkoinen ajatusten sekamelska. Ihan kuin ne olisivat odottaneet kamelin selän katkeamista ja nyt tilaisuuden tullen hyökkäsivät valtaamaan pelikentän.

Oon viimeviikolla laittanut kuvia albumiin. Vuosilta 2016 ja 2017. Ajalta, jolloin meidän perhekunta oli koskematon ja autaan tietämätön tulevasta. Aina kuvia laitettuani huomasin olevani kauhean kiukkuinen. En ole surutyössäni osannut (ainakaan vielä) olla vihainen siitä, että miksi näin kävi. Olen kuvitellut hyväksyneeni asiat. Surun ja ikävän siedän, ne ovat pehmeitä, rakkaudellisia tunteita. Mutta nyt sitten ihan yllättäen nouseekin viha. Viha sitä ajatusta kohtaan, että perhe on mennyt sekaisin ja rikki. Me ollaan kaikki muututtu. Meidän välille on pakotettu vaikeita asioita ja vaikeita tunteita. Tragedia on määrittänyt meitä. Siitä tunnen vihaisuutta ja epäreiluutta.

Sanon sen ääneen, koska yritän hyväksyä sen, että tunnen niin. Enkä siis tietenkään tunne vihaa perheenjäseniäni kohtaan, tietenkään, jos nyt joku luuli niin. Vaan vihaa tätä ei-pyydettyä muutosta kohtaan. Olen kai ollut surutyössäni kuin hitaasti lämpiävä keitinvesi. Hiljalleen vesi on lähtenyt kuumenemaan ja pohjasta on alkanut nousta pientä kuplaa. Ensin kiehahteli pari kuplaa pintaan asti. Ja nyt yhtäkkiä ryöpsähtelee kunnolla. Haluan ajatella niin, että nyt, kun ne tunteet pääsevät poksahtelemaan pinnalla, voin kääntää levyn pois päältä ja todeta tehtävän suoritetuksi. En halua antaa jäädä kiehumaan, ettei pala pohjaan. Siksi sanon sen ääneen. Jos se kääntäisi levyn pois päältä. Se, että myönnän olevani ajoittain myös vihainen tästä. Kyllä tästä hyvä teevesi vielä saadaan.

Viimeksi puhuin täällä ilosta. En koe olevani jossain hallitsemattomassa tunteiden vuoristoradassa, vaan paremminkin niin, että tässä nyt on kaiken mukavan keskellä yksi vaivainen (joskin yllättävä) kiehuva kattila. Ja nyt kiehahdettuani pyrin taas keskittymään siihen iloon ja positiivisuuteen. Varsinkin, kun huomenna porhallan taas töihin, se tulee tarpeeseen. Ehkä tuli tarpeeseen myös tämä kamelin selän katkeaminen, kun oli noita oloja ja ajatuksia sieltä tuloillaan? Mutta nyt taas ilolla ja valolla kohti kevään haasteita. Lisää kauniita asioita ja iloisia hetkiä kalenteriin, niin kattila ei varasta koko showta.

Kuvissa yksi kaunis ja iloinen asia: värityskuva, jonka sain pienimmältä siskolta joululahjaksi. Siitä tuli tosi kiva ja oli hauska maalailla numeroituja miniruutuja määrätyillä väreillä. Ihana aivotonta!

No nyt sujuu jo!

Iloa on ollut. Ilo siis sujuu, jos otsikkoa ihmettelit. Olen olllut melko kattavasti iloinen ja tyytyväinen elämääni ja kehtaanpa sanoa, että myös itseeni! Olen iloinnut muiden (ja siis myös itseni) muassa näistä asioista:

- Oppilaiden kanssa keksityistä projekteista, jotka ovat onnistuneet hienosti  ja tuottaneet toivomiammme yhteenkuuluvuuden ja ilon tuntemuksia.

- Omista ajatuksista ja ideoista, joita pulppuaa, ja joita ilokseni ehdin toteuttaakin! Neulon, piirrän, laitan kuvia albumiin ja suunnittelen paljon muutakin. Rönsyilen ja kuplin silleen kivan kevyesti.

- Hulahulavanteesta, jota olen oppinut pyörittämään myös väärään suuntaan! Koitapa ite!

- Hulluttelusta esikoisen enkun läksyjen kanssa. Ihanaa, kun nauretaan yhteisessä hepulissa, vaikka hauskuus sitten tulikin siitä, että sanat muistui koko ajan mieleen väärin ja lauseista tuli hulluja.

- On ollut ihanaa opettaa oppilaille uusia asioita, kuten Eurooppaa, verbien aika- ja persoonamuotoja ja matikassa allekkain jakamista.

- Mistä puheen ollen oon iloinnut hämmentävästä huomiosta, jota sain, kun julkaisin opetusvideon juutuubissa ja video (kaikessa totaalisessa tylsyydessään) on levinnyt paitsi oppilaiden kesken, myös opettajanhuoneeseen. Jostain kumman syystä nautin hirveästi siitä, että kustannuksellani vitsaillaan lempeästi. Se on paras osoitus siitä, että mun luonteeni ja minut on ymmärretty. Sillä juuri niin toivon, että mua kohdellaan: Lempeästi ja ihan pelkällä hyvällä vähän vittuillaan. Myös miehelleni kiitos kaikesta sellaisesta tässä kohtaa.

- Meillä oli ihan huippuviikonloppu, kun käytiin isomummolassa ja yövyttiin siinä lähellä kylpylähotellissa. Tutustuttiin uusiin maisemiin ja kohteisiin ja lilluttiin perheellä altaissa. Ihana miniloma!

- Tytärten kuoroharrastuksesta ja siitä palosta, mikä heidän silmissään loisti ja poskillaan hehkui jo ensimmäisissä harkoissa.

- Mun luokasta ja työyhteisöstä ja siitä, millaisen myllyn läpi  olen heidän kanssaan saanut kulkea. Ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, ja koen usein tietäväni, mitä teen ja mitä halua(isi)n tehdä.

- Neuloin tuon kuvissa näkyvän napapaidan. Lankoja jäi yli muista jutuista, ja niistä sattui putkahtamaan tällä kertaa juuri tuollainen lyhkäinen raitailottelu.

- Arviointikeskustelut on ohi ja mieli kiitää kumman nopeasti kevään suunnitelmiin ja käy erikoisen usein jo ihan suorastaan kesässä. Kesä kutkuttaa jo!

- Mulla on oikeasti usein aika hyvä mieli, ja se tuntuu kivalta sanoa ääneen. 

Vihaan olla vihainen

Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.

Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!

Hullun hommaa

Kuva perjantai-iltapäivältä, kun oppituntien päätteeksi olen levittänyt tarkistamani kirjat, kokeet, päässälaskukokeet ja vääntämäni sanalliset arvioinnit kuluvalta syksyltä. En todellakaan tiedä, olisiko tarpeen tai järkevää teettää itsellään tätä kaikkea, vaikka se hyödylliseltä tuntuukin. Tässä työssä tulee vain tehtyä niin paljon muiden vaatimuksesta kaikkea vähemmän hyödyllistä, että katoaa kyky pysyä pointissa ja toisaalta unohtuu kiireessä ja väsyssä (tai nynnyydessä) kritisoida pointittomuutta... Veikkaan, että oikeasti jäin työmaalle ihan vain siksikin, että tarvitsin tunnin hiljaisuutta ennen kotiin menemistä. Ja luulen myös, että osittain tein tuon kaiken itseäni varten: paitsi, että tarvitsin rauhaa, niin tein MIELESTÄNI tärkeää ja hyödyllistä työtä. Kerrankin.

Olen julkaissut syksyn aikana muutaman postauksen työkuulumisistani ja opena jaksamisesta. Huhhuh. En kyllä tiedä, millä ilveellä aion tästä vuodesta selvitä, kun jo nyt on stressitasot ääriasennossa. En tiedä, mitä kaikkea saisin työstäni ääneen sanoa, mutta sanon silti, että ei ole helppoa tästä opettajan työstä viimevuosien uudistusten myötä tehty. Tuntuu, että oppilasaineksen kanssa vielä pärjäisin (vaikken siitäkään tietenkään aina ihan varma ole), mutta ne muut vaatimukset ovat jotain, mihin en ole halukas ja kykenevä sitoutumaan. Varsinkaan, kun se tapahtuu tuon luokassa tehtävän työn kustannuksella. Tietenkin, koska vuorokaudesta vain yksinkertaisesti loppuu tunnit (ja itseltä paukut). Ja toki siinä, missä tuo "muu lisätyö" verottaa luokalta, se vie myös perheeltä. Onneksi, kuten joka kerta tänä syksynä aiheesta puhuessani olen sanonut, on meillä toinen aikuinen tänä vuonna liikenteessä kevyemmällä kuormalla. Kiitollisena siitä tunnen kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä oman osuuteni jäämisestä niin marginaaliseksi täällä kotona.

Ei ole helppoa, ei. En oikeasti tiedä, kuka ihme haluaa tulevaisuudessa vapaaehtoisesti tehdä opettajan työtä, jos "se muu" siinä opettamisen ympärillä on tällaista. En ihan oikeasti usko, että juuri kukaan.

Miettikää sitä.

Oikeasti.

Anteeksi, että valitan. Vielä on pari asiaa (jopa kesä- ja heinäkuun lisäksi), joiden takia pidän työstäni. Mutta. Mutta silti, tämä ei ole huteran ja epävarman ihmisen hommaa, ja minä kyllä itseni miellän sellaiseksi...

(Sanokaa suoraan, jos olisi viisaampaa poistaa tällainen mielipide julkisesta jaosta.)

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.

Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)

Millainen murehtija sinä olet?

Meillä oli tällä viikolla koulutusta työpaikalla. Huono puoli asiassa oli se, että niiden, ja muiden menojen myötä maanantaista keskiviikkoon vedin ympäripyöreitä päiviä (osittain vähän ylikin) ja olen nyt ihan raato ja rätti. Mutta positiivista oli, että aihe oli mielenkiintoinen, ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja hyödyllinen: Mielenterveys. Tietenkin puhuimme lasten mielenterveydestä ja lasten kanssa työskentelevien mahdollisuuksista vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Itse kuitenkin sain paljon ajateltavaa myös omaan elämäntilanteeseen sopien ja oivalluksia omaan elämään liittyviin asioihin.

Yksi hämmentävä oivallus oli, miten eri tavalla me ihmiset käsittelemme murheita ja haasteita. Tai siis hämmentävää on se, että koin siinä asiassa mukamas "oivallusta". Senhän pitäisi olla itsestäänselvä, ja olen vastaavia oivalluksia mielestäni oivaltanut jo useita kertoja elämäni aikana. Että me olemme erilaisia ja koemme asiat niin monilla eri tavoilla. Mutta taas siihen havahduin.

Teimme harjoituksen. Piti mennä seisomaan sen paperilapun päälle, joka kuvasti meitä parhaiten haasteiden ja ongelmien käsittelijöinä. Muistaakseni vaihtoehdot olivat vapaasti ja hyvin tiiviisti muotoiltuna järkeilevä (etsii tietoa, tekee listoja, tutkii), tunteellinen (itkee, raivoaa, riemuitsee, näyttää ja jakaa tunteitaan), sosiaalinen (juttelee, tukeutuu ystäviin), taiteellinen (tuottaa ja luo, käy läpi musiikin, kirjoittamisen tai kuvataiteen tms. avulla), henkinen (pohtii ja mietiskelee, tarvitsee rauhaa ja tilaa) ja kehollinen (pitää huolta kehosta, liikkuu, syö ja nukkuu hyvin).

Hihkuin innosta, kun seisoin oman lappuni ympärillä (henkinen) ja juttelin samoin ajattelevien kanssa: Joo, mäkin lähden ajelemaan autolla, ei radiota ekaan varttiin, joo mä teen myös tolleen, ja ei, mäkään en kykenisi nyrkkeilemään surua tai stressiä pois, ja niinpä, ajatusten pitää antaa tulla ja mennä, rauhoittua ja laskeutua, ja sitten niitä voi käsitellä muillakin keinoilla sen jälkeen.

Sitten jokainen ryhmä kertoi oman porukkansa kesken syntyneitä ajatuksia toisille. Ja siinä tuli se oivallus. Että vau, te ratkaisisitte asian noin, ja itse en todellakaan pystyisi tai haluaisi tehdä sitä tuolla lailla. Mutta että se ei ole silti väärin, eikä minun tapani oikeammin. Oikeasti jopa uskoin, ettei kaikkien olisi järkevääkään yrittää ajatella ja tehdä samoin, kuin minkä itse koen ehdottomasti parhaaksi ja välttämättömäksi tavaksi. Saatoin olla vähän väsynyt ja ylitunteellinen, mutta nämä yksinkertaiset ajatukset vavisuttivat pientä mieltäni. Olin ylpeä itsestäni ja olin ylpeä niistä, joiden tapoja en ole jotenkin ymmärtänyt ja pitänyt yhtä oikeina aikaisemmin. Ja mietin, miten hienoa on, että saan olla sellainen kuin olen, ja joku toinen on toisenlainen. Yhtä oikeassa ja yhtä hyviä kaikki. Ja ennen kaikkea se konkreettinen havainto myös siitä, että erilaisten ajatustapojen lisäksi maailmassa on myös heitä, jotka kokevat jotakuinkin samoin, kuin minä!

...Saatteko kiinni ajatuksesta, vai ihmetyttääkö, miten tällainen asia ei sanoitetulla tasolla ole ollut jollekin itsestäänselvä? Ja haluaisitteko jakaa, millaisia te olette murehtijoina?

Tänä syksynä...

Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?

Pelastussuunnitelma kaamokseen

Arki on ollut kauhean kiireistä. Se käy välillä voimille. Viimeyönä näin unta, että autolla ajaessa syttyi yhtäkkiä akun merkkivalo. Olin vähän hämilläni, kun en ollut koskaan kuullut, että akku voisi kesken ajon tyhjetä. No, auto alkoi äkki hiipua ja oli pakko kaartaa bussipysäkille tuumaamaan. Päivän mittaan tajusin, että juuri noin arjessani vähän on käymässä. Virta on loppumassa vähän yllättäen. Autoon oli tosin unessa tullut jokin isompi vika, mistä tyhjeneminen loppui. Sen osan tuosta unesta en tietenkään toivo tarkoittavan mitään... Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin syksyn aikana ollut tyytyväinen itseeni ja siihen, että "autoni" kulkee päivittäin ja kilometrejä kertyy. Saan aikaiseksi ja arki on mielekästä ja palkitsevaa.

Mutta jännitän talvea. Oon kokoillut itselleni pelastussuunnitelmaa pimeän ja kylmyyden varalle. Oon vahvasti kaamossynkkyyteen taipuvainen. Inhoan syvästi sitä, että koko ajan on kylmää ja pimeää. Tulen entistä saamattomammaksi ja lamaantuneemmaksi. Virtani loppuu heti, kun aurinko painuu puiden taakse. Ja kun varpaita paleltaa, nousee hartiatkin korviin, ja siitähän seuraa lopulta päänsärky.

Selviytymiskeinoiksi olen koonnut itselleni seuraavia asioita:

Kaikki hyggeily, viltit ja kuumat juomat on hyvä alku. Onnellisuutta ja lämpöisyyttä lisäävät villasukat ja villatakit (joita kyllä täytyy varmasti muutama uusi ostaa ja muutama vanha laittaa kiertoon). Olen myös kerännyt mieleeni listaa kiinnostavista telkkariohjelmista, joista muutamaa olisi kiva seurata vaikka lasten kanssa kainalokkain. Sain myös pelastussuunnitelmaani ehdotuksia uudesta harrastuksesta ja etelänmatkasta, joista kyllä molemmat varmasti toimisivat kaamosmasennuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa oikein hyvin, laitoin nekin korvan taakse.

Yhden mahtavan jutun keksin myös, jonka ehdottomasti haluan ja toivon voivani toteuttaa: Ostopalveluna kodin siivous esimerkiksi kerran kuussa. Jo ajatus saa hymyilemään ja huokaisemaan helpotuksesta! Sotku ja lika lisäävät stressiä, ja pimeän aikaan on niin vaikea ryhtyä  mihinkään (varsinkaan niin epämukavaan, kuin siivoukseen). Joten miksipä en maksaisi jollekin, joka mielellään sen tekisi kotonamme päiväsaikaan! (Ja nyt vastaanotan vinkkejä luotettavista paikallisista firmoista.)

Toinen, mitä olen miettinyt, on oman yksityisen hyggenurkkauksen tekeminen esimerkiksi makkariimme, jossa villasukkanyssykkänyhväilyäni voisin toteuttaa. Nimittäin olohuoneemme on aika usein varattu ja hirveä tarpeeni tankata meluisten työpäivien jälkeen yksityisyyttä, ääriviivojani ja hiljaisuutta ei aina pääse sohvan nurkassa täyttymään.

Hassua, miten tällaisten suunnitteleminenkin hymyilyttää. Harvoin talven odotukseen liittyy mitään positiivista. Kesällä, kun ostin terassille hämäräkytkimellä toimivat valaisimet, oli jokin syy odottaa syksyn pimeneviä iltoja. Nyt, kun illat sitten pimenevät, toimii viidestä valaisimesta enää kaksi... Ilahduttavat nekin tietenkin, mutta vähemmän, kuin olin toivonut. Siksikään ei siis haittaa, vaikka auttaisitte mua vielä kokoamaan talvivarastooni lisää viihdykettä ja odotettavaa.

Kuvituskuvassa en oikeasti tee tätä pelastussuunnitelmaa, vaan kirjoittelen partio- ja työjuttuja. Istun myös autossa, mr Piin kyydissä, joten kuva tukee myös päivän puheenaiheista ensimmäistä, automatkailua. Onneksi pääsen toisen kyytiin silloin, kun itseltä loppuu akku tai muuten kulkupeli hajoaa.

Ukkoskuuroja

Ollaan lähdössä metsään juhlistamaan Keskimmäisen taannoisia synttäreitä. Katsotaan, käykö säätiedotusten lupaama ukkonen päälle.

Pääni sisällä pitkään jatkunut iloinen helle kääntyi loppuviikosta painostavaksi, ja jo ennen sitä yllättäen iski pari salamaa maahan asti. Rysähti kunnolla. Sää yltyi nopeasti puuskittaiseksi myrskyksi, jossa tuuli riepotteli ja sade kasteli. Varsinkin iltaisin ja öisin. Nyt satelee enää alakuloista tihkua, mutta kyllä se tästä taas poudaksi kääntyy.

Myrskyt nimiltään "PMS" ja "Paniikkikohtaus" eivät ole voimakkuuksiltaan yleensä yhtä hurjia, kuin aiemmin. Merkittäviä selviytymistä helpottavia tekijöitä ovat ennakointi, ymmärtäminen ja kierukka. Se oli hyvä vinkki eräältä, ja hyvä päätös itseltä.

Nyt pätkä ihanan väristä automatkasukkaa ja sitten metsään.

Mun pitää vähän vielä konkata...

Tämä viikko on yhtäkkisen työntäyteinen ja prosessoin sitä tietenkin ahdistumalla ja panikoimalla. Tällä viikolla on ollut ja tulee olemaan neuvolaa, shoppailuja, Lankakerhoa, synttäreiden valmistelua ja niiden viettämistä, hautajaiset, töihin valmistautumista työpaikalla käyden, opsia lukien ja lukkareita sisäistäen. Kaiken kukkuraksi sain hamstereiden myötä jonkin ihmeellisen "olen kauhea kasvattaja" ja "hulluuteni tarttuu kaikkiin lähellä oleviin" ja "olen pilannut kaiken, tai ainakin tulen pilaamaan" -ahdistusmoodin. Babybluesin. Tiedän heijastavani näihin hamstereihin äitiyteni kipupisteitä vähän turhan laajasti. Ymmärrän touhun sekopäiseksi, ja ajoittain osaan jopa kääntää sen vitsiksi. Ja toisena hetkenä sitten viritän keskellä yötä mitä ihmeellisimpiä keksintöjä häkkiin, että saisin pikkuotusten yhteiselon sujumaan paremmin. Eli ahdistun asioista, joille en voi mitään, joita en voi kontrolloida. Miten paljon hyödyllisempää olisi murehtia sellaisia juttuja, joille VOI tehdä jotain...

Nyt, tänään, sain käytyä työpaikalla, hankin synttärilahjan, kehittelin synttäritarjottavat jääkaappiin, nostin hautajaisvaatteet henkariin ja Ruusukin vaikuttaisi asettuneen ja toivottavasti lopettaneen Roihun pyllyn puremisen. Eli ehkä nyt hellittää paniikkikin. Asiat ovat mahdollisimman hallinnassa. Syksyn myötä tulevat muutokset hermostuttavat (kuten lasten koulu ja eskari, ja iltapäiväkerho, jossa pelkään niiden riitelevän yhtä rumasti, kuin kotona), mutta töiden alkua odotan ennenkuulumattoman relana. En ole koskaan ennen mennyt töihin tuttuun luokkaan tuttujen oppilaiden kanssa. Ihan mahtavaa!

Olin jättänyt tällaisen viestin keväällä itselleni uuden kalenterini väliin:
"Hyvin se menee! Osaat tän!"

Miukua pisti juuri ampiainen sormeen. Sormi on kuin pinkeä, paksu nakki. Muuten hän on reipas, mutta nitisevällä äänellä kertoo, että "mun pitää vielä konkata". Selvä, konkkaa vain. Munkin stressi ehkä hellittää, mutta varmaan pitää vielä hetki konkata.  Ettei lähi-ihmiset unohda, että oon vähän hutera ja osaavat huomioida. Tuoda esim. kukkia, ylistää ponnistelujani ja lempeästi ohjata mua säännöllisin väliajoin sohvalle löllöttelemään.

Rönsyilyä, vaahtosammuttimia ja yölintujen laulua

Onpa levoton olo. Oikein ihmetyttää. Jäin mielestäni niin hyvässä kondiksessa kesälomalle, ja sain lomamoodistakin kiinni aika kivasti! Nyt kuitenkin on alkanut mieli mennä ylikierroksilla. Luulen, että se liittyy kontrastiin, joka on tämänhetkisellä arjella ja kuluneella vuodella, jolloin paahdoin töissä pitkää ja runsashommaista päivää. Nyt voisin helposti olla koko päivän melkein tekemättä mitään. Mies tykkää hoitaa ruokahommia ja lapset viihtyvät ja pärjäävät tosi kivasti omissa puuhissaan. Itse kuljen vähän levottomana ja silti lopen uupuneena ympäri taloa etsien hommia ja tekosyitä niiden tekemättä jättämiselle.

Öistä on tullut huonoja. Osin johtuu varmasti tuosta pienimmäisen kuivaksi oppimiseen liittyvästä yösekoilusta, jota jo valmiiksi illalla odotan ja jännitän. Puolen yön aikoihin alan vilkuilla kelloa ja mikäli onnistun nukahtamaan ennen kiekumisia, säpsähtelen rasahduksiin ja jämähdän kuuntelemaan ulkoa kuuluvaa ulinaa. Uuttukyyhky? Sepelkyyhky? Joku pöllö? Joku muu? Nousen kurkkimaan ikkunasta. Ääni lakkaa, joten otus varmaan näkee mut, mutta minä en sitä. Menen sänkyyn, ja taas ääni kuuluu. Pidätän hengitystä, että kuulen kunnolla. Ääni on tuttu monelta yöltä. Kuuntelen youtubesta pari ääninäytettä ja selaan lintusivustoja ja keskustelupalstoja yöllä ääntelevistä linnuista. Ja metsäneläimistä toki muutenkin, kun siinä kivasti silmiin osuu hurjia kokemuksia huudoista metsässä. Itsekin mietin toissapäivänä, että mitenköhän hirvi ääntelee, kun metsästä kuului rauhallista rasahtelua ja hörähdys. Ajatus harhailee ja karkaa hallitsemattoman kauas. Mutta edelleen on siis yö, ja kuuntelen sitä lintua. Kirjoitan ylös: "Vuh, vuuh vuh. Vuh. Vuhvuh. Huhuilee matalemmalta ja verkkaisemmin, kuin videon kyyhkyt." Klikkailen auki pari lintukaraokevideota. Tosi hauskoja. Niistä saisi jonkun hauskan seurapelin aikaiseksi juhannukseksi. Yritän hiljaa laulaa mukana mustarastaan laulua. Heh, aika hauskaa. Kello on yli yksi, ja kai sitä voisi alkaa nukkua, kun muutkin näköjään nukkuvat... Herään toki pian uudelleen kuuntelemaan taloa, ja kappas, nyt se lapsikin sopivasti heräsi. Sinkoan pissattajaksi, sillä tämähän oli se tärkeä tehtävä, mitä olen koko yön odottanut. Siinä se pieni sekoili tovin pissa- ja yöhöpinäkiukkujen kanssa. Sain säädettyä kaiken niin, että itku ei yltynyt paniikiksi niin kuin useimmiten. Hyvä minä. Olo on kuitenkin jännittynyt, lapsen sängystä kuuluu vielä ajoittaista vingahtelua. En halua vielä nukahtaa, koska unesta on inhottavampi lähteä uudestaan hoitamaan lasta, kuin hereiltä. Peittoni alla alan miettiä lukutreenejä ensi syksyksi töihin. Pitäisinkö sellaisia tiistain viimeisellä vai toiseksi viimeisellä tunnilla? Kuinkas mulla olikaan siinä apukäsiä luvassa? Keiden kanssa kokeilisin minkäkin tyyppisiä tehtäviä? Mitä muut tekisivät sillä aikaa, ettei kukaan putoa tärkeiltä kärryiltä, mutta edettäisiin kuitenkin sopivaa tahtia? Joo, pitääkin ottaa kaikille sellaiset isot vihot, johon kootaan kivoja tekstejä, tehtäviä ja tsemppejä. Voi miten kivaa siitä tulee! Kaikki varmaan innostuvat tosi paljon lukemisesta! Äh, pakko ottaa puhelin vielä esiin, että saan kirjoitettua muistiin suunnitelmani ja ehkä saisin vihdoin taas nukuttuakin. Hampaita kiristää. Oon valvonut yli tunnin pissasekoilun jälkeen, kello on yli neljä. Tuntuu muuten vähän huonolta. Onkohan mulla rytmihäiriöitä? Apua, varmaankin on. Tai jotain muuta tosi vakavaa. Varmaan joku aivoinfarkti, sekin vois tuntua tämmöiseltä oudolta ensin. Hui, taidan kuolla tähän paikkaan, löytävät aamulla ruumiin sängystä. Menee vähän kesäloma perheellä pilalle.

No, järjen ääni minussa sentään oli vielä hereillä (yleensä häntä ei öisin näy eikä kuulu) ja sanoi höperölle mielelleni, että kuoleminen varmaan vaatisi vähän jotain isompia oireita, kuin valvotun yön mukanaan tuoma heikotus ja ahdistus. Mutta viimeistään nyt tiedän, että taidan olla minäkin aika loppuun kulunut työvuodesta. Ja vaikka ymmärrän ihmettelyt ja piikikkäät kuittailut opettajien pitkistä kesälomista, niin kyllä tässä todellakin tekee tiukkaa, että kesäloman saa riittämään palautumiseen. Työ on niin intensiivistä metatöineen ja ympärivuorokautista välittämistä, että sen tekemistä on vaikea lopettaa vielä juhannusta edeltävän viikon tiistaina klo 03:30. Pari yötä sitten näin unta, että yritin koulupäivän aikana selvittää isoa riitavyyhtiä, joka paisui koko ajan, mutta joka olisi vain tarvinnut aikaa läpikäymiseen. Mut haettiin siitä selvittelystä kesken kaiken vihaisina johonkin opettajien yhteiseen "tärkeään" juttuun, joka oli lopulta joku vitun tietovisailu, eikä mulle löytynyt edes omaa kynää. Kyselin, että kenen ryhmässä oon, ja kollegat oli sitä mieltä, että mee johonkin vaan, ei näitä vastauksia kukaan edes tarkista. Mutta hirveän tärkeää se osallistuminen oli, ja meni sen riidan selvittämisen edelle, siis paikalta puuttuvan ylemmän tahon mielestä. Mainittakoon vielä, että unen koulu ja ihmiset olivat täysin kuvitteellisia, mutta kaikki kyllä kuvasti hyvin sitä turhautumisen tunnetta, jonka vesotkikytpalaveritraportitlomakkeet aiheuttavat viedessään aikaa ja voimavaroja siltä kaikkein tärkeimmältä: kohtaamiselta.

Eli että stressaa nyt vähän, näin oudosti kesken leppoisan loman. Mutta tiedättekö, että jooga ihan oikeasti auttaa. Jo pari päivää pää ja keho on sitä selvin sanoin pyytänyt, ja kun tänään tarjosin itselleni tuokion venyttelyä, kuulostelua ja hengittelyä upealla rauhoittumispaikallani metsän ääressä (eli uudella ihanalla terassilla), kulki happi sisään ja ulos tasaisemmin ja olo oli monin tavoin itsetietoisempi ja -varmempi. Treeniä saaneiden jalkojen tutina tuntui kivalta vaihtelulta mielen tutinalle. Nyt pitää siis vain sammutella vaahtosammuttimella pieniäkin tulipalonalkuja, kuten eräs toinen uneni mulle kesäloman alussa kertoi. Eli ottaa vakavasti pienetkin väsähdykset ja hoitaa ne kerralla pois päiväjärjestyksestä, ettei liekit tartu kuivaan metsään ympärillä. Se ei ole liioittelua, vaan se on viisautta, vaikka unessa nolostelinkin käytettyäni kokonaisen vaahtosammuttimen pieneen roskispaloon.

Kylläpäs rönsyilee. Kappalejaotonta tajunnanvirtaa, jota en itsekään jaksa oikolukea. En pysty keskittymään.. En pysty lopettamaan... Pitäisikö vielä googlata niitä lintujen ääninäytteitä....?

Kainalopäiväunilla toinen edellisyön kukkujista nukkui ja toinen kiristeli poskilihaksiaan ajatustensa keskellä.

Lomanaloituskiukku. Taas kerran.

Huoh... Loman aloituksen karsea kaaos. Ensimmäisenä vapaana arkena lähdettiin muiden toiveesta mökille, mikä herätti mussa alkukantaisen ja mustavalkoisen "me ei tehdä koko kesälomalla mitään mun valitsemaa ja mua rentouttavaa" -illuusion.

Tultiin yöksi kotiin, ja tänään lapset ovat vain tapelleet ja vinkuneet, että pitäisi keksiä niille tekemistä. Tätäkö koko kesä...? Apua...

Itse onnistuin jäljittämään oman hyperventilointiherkkyyden ja kiukunpuuskat: Viimeksi, kun vietin aikaa kotona enemmän, olin uupunut, ahdistuneimmillani ja kaikin puolin sekopää. Taidan vähän heijastella niitä tunteita tajuttuani, että nyt sitten todellakin ollaan kotona pitkään. Vaikka juuri sitä olenkin odottanut ja kaivannut.

Mutta arvelen, että kyllä se tästä. Lapsetkin saivat juuri tässä selkäni takana aikaan yhteisen, jokseenkin sujuvan legoleikin ja jo pelkästään oman (yllättävän) hepuloinnin jäljille pääseminen helpottaa oloa. Lisäksi viikonloppuna on luvassa aikuisten reissu, sekin sopii.

Eli hengitän, puhaltelen, rauhoittelen... Tämä kyllä tulee vielä olemaan ihanaa.

Kiusallinen (?) black out ja muita ostosreissumietteitä

Eilinen oli monilta osin tahmean tukala. Melkein panikoin. Lähdettiin Isoon Kauppaan, esikoinen sai ensimmäisen oman puhelimensa. Painokas ja tärkeä päivä siis. Itse yritin etsiä terassille haluamiani asioita. En meinaa kestää keskeneräisyyttä ja ajatusta siitä, miten paljon aikaa ja rahaa se hahmottelemani täydellinen lopputulos vaatisi. Harmittaa, etten malta tyytyä pyyhyn pivossa tässä kohtaa.

Olin koko päivän kireä ja levoton. Ärsyyntynyt ja itseäni kuulosteleva ja arvosteleva. Hepuloiva. Siellä Isossa Kaupassa oli polttariporukka. Kysyivät multa ihanan iloisesti avioliittoneuvoja. Päähän jysähti samalla sekunnilla kireän Heidi Piin ajatus, että olen ihan paska avioliitossa, ei mulla oo mitään toimivia neuvoja. Niinpä suusta ei tullut sanaakaan. Oikeasti. Jäädyin. En edes lämpimikseni osannut löpistä, enkä muistanut yhtäkään ikinä kuulemaani itsestäänselvyyttä. En edes miettinyt avioliittoneuvoja, vaan vain sitä, että eikö suustani todellakaan pulppua mitään. Tuijotin hätääntyneenä polttariporukan läpi vältellen huomaamasta, tajusivatko ne, että mulla todellakin leikkasi ajatuksenkulku kiinni. Sairaan kiusallista, ja näin vahvana jokseenkin vieras reaktio itselleni.

No, muutama sana etsiytyi lopulta suuhuni, mutten kiireissäni kyennyt yhtään arvioimaan niitä ulos tullessaan. En edelleenkään tiedä, olisiko ollut parempi olla nolona hiljaa, kuin sanoa ne lauseet, joita sillä hetkellä sanoin.

Tiedän, että pikkujuttuhan tuollainen on maailman mittakaavassa. Mutta kun niissä pitkästä aikaa pilkahtaneissa ahdistuksissani siinä muutenkin velloin, niin ehdin siirtää tuonkertaisen reaktioni kaikkiin tuleviin esilläolemistilanteisiin aina vanhempainiltoihin asti. Ehdin arvioida, ettei musta oo enää ikinä mihinkään. Hienosti ja järjenmukaisesti näköjään kulminoitui homma.

Kaikeksi onnekseni saan kuitenkin taas huomata, että nolojen tunteiden ja tilanteiden kertominen palauttaa jälleen kerran mittasuhteet. Nyt tuo tuntuu jo huvittavalta perusblackoutilta, jollaisia luullakseni voi sattua kenelle vaan. Vähän stressaantuneelle ja väsyneelle äiti-ihmiselle nyt varsinkin. Eikö niin? Ja jos vielä julkaisen sen blogissa, niin saatan saada jopa vertaistukea. Kenelle muulle tapaa toisinaan käydä noin...?

Kiva, että sain uuvuttavien terassipakkomielteiden sekaan edes hitusen mielenrauhaa, kun nyt kirjoittamalla onnistuin armahtamaan itseni ulos tuosta pikkujäätymisestä ja siitä syntyneestä överöinnistä. Silti tänään houkuttaisi lähteä tutustumaan katos- ja tulisijavalikoimaan. Hepuleidenkin uhalla. (Ison mittakaavan ahdistus on muuten oikeasti pysynyt poissa heinäkuusta asti. Näitä pieniä tulee ja menee. Näiden kanssa selviää ja nämä voi kääntää vähän vitseiksikin.)

Mutta asiasta seuraavaan: Nyt on siis perheen puhelinlukumäärä noussut kolmeen ja sikäli uusi aikakausi alkanut. On olemassa puhelin, jossa minun numeroni on tallennettu nimellä "Äiti". Ohoh. Tytöt saivat puolestaan leikkihamsterit. Oon itsekin ihan rakastunut niihin ja ennen kaikkea siihen, millaista kikatusta ne saavat tyttäreni pitämään.

Pätkä pirteää leffaa

En (onneksi?) tiedä, miltä tuntuu nähdä elämä filminauhana. Mutta eilen jotenkin tiivistyi vuosi elokuvalliseen hetkeen, jolla oli erikoinen lataus.

Vuosi sitten sekoilin pohtiessa tulevaa. Rimpuilin ahdistuksessa, raivossa ja pelossa. Ajoin ympäri maakuntaa yrittäen rauhoittua ja selvittää päätäni. Tuli vaivihkaa tutuksi oma kaupunki (jota aikaisemmin olin alkanut vierastaa) ja tutuksi kävi myös reitti Seinäjoelle, jonne pakenin kiukkua. Kaipasin viiltävän kipeästi lapsuuden kotiseudulle. Nyt keväällä nuo ajatukset on palanneet paljon mieleen tarkasteltaviksi.

Eilen porhalsin kiireellä postiin. Siitä alkoi se elokuvallinen kohtaus. Värimaailma ja tunnelma oli ihan Amelie. Olin reipas ja ripeä. Hymyilin huulipunattuna. Kainalooni olisi hyvin sopinut puutarhatonttu tai patonki ja taustalle kepeästi helisevä musiikki. Postin jonossa leveästi hymyili ja nimellä mua moikkasi naapuriluokan suloinen oppilas. Jonossa seissyt, taloamme viime keväänä myynyt kiinteistönvälittäjä moikkasi myös hymyillen. Kasvoiltaan tutuksi tullut postivirkailija huikkasi iloisesti mulle ja hoiti asiani sekunnissa jonon ohi. Otin kaikkien hymyt mukaani ja lähdin ulos. Naputtelin viestin töihin liittyen ja koin pelastaneeni yhden pikkuisen viikonlopun. Vastaan tuli entinen oppilas ja työkaveri. Toivotettiin iloisin hymyin toisillemme helteistä pitkää viikonloppua. Vielä yksi juttutuokio ehti tulla ennen pääsyäni autolle: "Hyvä, kun ette muuttaneet, älkää muuttakokaan."

Lähdin ajelemaan lankakerhoon. Terapia-ajeluista tuttu tie laittoi miettimään: vuosi sitten huusin ulos raivoa, nyt puhkuin intoa ja ideoita. Soitin iloisuuttani kotiin. Halusin taas yllyttää, että herätetään henkiin paikallinen lippukunta. Sen nimikin tuntuisi mulle niin omalta. Tunnen, että olen osa tätä kaupunkia. Tunnen, että mulla on paikka. Tunnen, että kaikki on nyt juuri ihan oikein. Ja tähän on kuoppaisestakin tiestä huolimatta tultu ihan oikeaa kautta. Vähän itketti sellaistenkin tunteminen siinä lakeuksien läpi ajaessa.

Viime keväänä suunniteltiin muuttoa. Tänä keväänä suunnitellaan terassia.

Kärryillä kuitenkin...

Arki on ollut kiitävää jo pitkään. Itselläni on puhjennut jonkinlainen keskittymisen ja tarkkaavaisuuden häiriö, mikä on tehnyt huomion suuntaamisesta yhtaäaikaisesti moneen kohteeseen vaikeaa. Selviydyn mielestäni päivisin töissä kohtuullisen hyvin, paitsi sitten, kun alkaa väsyttää ja olla liikaa hommaa. Jonain iltana suuntaan kaiken energiani jutteluun ja se saattaakin sujua jokseenkin hyvin. Jonain hetkenä tsemppaan lasten kanssa olemiseen. Mutta jos näitä pitää yhdistellä, ei mistään tule mitään. Lauseet jäävät kesken, kahvit tarjoilematta vieraille, enkä osaa yhdistellä edellisessä lauseessa kuulemiani asioita seuraavaan kuulemaani asiaan. Vaikutan varmasti monella lailla törpöltä. Ainakin armottoman jälkitulkitsijapersoonani mielestä.

Olen aina ollut huono olemaan sellainen kontaktia ottava ystävä. Se on harmittanut toki ennenkin, mutta varsinkin nyt, kun ystävillä on ollut suurta iloa, onnistumisia, huolta, surua, tai jotain muuta isoa, jonka olisin halunnut pystyä huomioimaan. En ole soitellut ja onnitellut, en ole kysynyt vointia enkä kutsunut kylään. En ole kiittänyt korteista tai onnittelut nimppareina. Kun en vain ole osannut ja saanut kohdennettua harhailevaa tarkkaavaisuuttani siihen. Ajatukset kyllä pyörivät siellä kaikilla suunnilla, mutta tunne siitä, että "pitäisi muistaa tehdä jotain keskittymistä vaativaa" on tehnyt mielen liian levottomaksi. Ja sitten olen unohtanut. Kunnes yöllä muistan taas, ja päätän, että "huomenna sitten".

Tiedätte kyllä, että olenko "huomenna sitten"... Ystävät, anteeksi. Olen vähän kökkö ilmaisemaan, että olette mielessä ja tärkeitä, vaikken aina osaisikaan tehdä mitään ystävyyden eteen. Toivon, että jonain päivänä osaisin olla taas sellainen, joka osaa tukea ja olla olemassa oikealla hetkellä. Siihen asti elättelen toiveita, että tiedätte, etten minä pahalla ole tämmöinen.. Ja ihan superpaljon toivon, että entistä useammin kokisin taas sen tunteen skarppiudesta ja kärryillä olemisesta. Jopa kärryjen ohjastamisesta. Nyt vain sinnittelen kaksin käsin laidoissa kiinni. Mutta hei, silti kärryillä! Se on jo paljon parempi, kuin viime keväänä! Hankaluuksista huolimatta enimmäkseen nautin.

Viikonloppuna oli kivoja kohtaamisia keskittymishäiriöiden lomassa. Kuten tämä.

Hirviöviikot

Mulla on koko loman ollut pinna tosi TOSI kireällä. Löytyykö maailmasta ketään muuta, joka tuntee, ettei ihan oikeasti aina pärjää PMS-oireiden kanssa? Mä menen välillä niin totaalisen takkuun näinä päivinä. Ahdistun, lannistun ja kilahtelen. Vaikka kuinka yrittäisin muuta. Mulla ei oo puhtia alkaa testailla mitään poppaskonsteja näihin tuuliviirimielialoihin, mutta jollain taikakonstilla haluaisin niiden häviävän.

Toinen vaihtoehto on, että vetäydyn päiviksi 15-30 erämaahan (tai vaihtoehtoisesti omaan kotiini, joka olisi hiljainen, siisti, valoisa ja tyhjä arkisin klo 8-16). Joku hömppäartikkelikin mainosti, että rytmitä elämäsi kierron mukaan. Oli muuten melkoisen heppoista lööperiä sen jutun sisältö. Ja melkoisen hyget PMS:t hänellä. Tulisi tänne tekemään kunnon jutun hirviöhormoneista...

Turvallisuudentunnetta unista

Tuskastelin tätä yhtä kurjaa tilannetta, mikä meillä on ja josta en tarkemmin voi tässä kertoa. Sisimpäni mielestä tällaisiin asioihin pitää reagoida paniikkikohtauksilla, mikä on Järjen Äänen mielestä aivan typerää. Olen kyllä pyristellyt melko onnistuneesti vastaan, mutta huonojakin päiviä on ollut.

Niinpä tilasin itselleni rauhoittavan unen nukkumaan mennessäni. Sain sellaisen. Olin ulkomaanreissulla, lapsen roolissa, vaikka omakin perhe oli mukana. Istuin auton kyydissä luottaen, että pääsen huolehtimatta perille. Isä hoiti passit, aikataulut, vuokra-autot ja kohteet. Rentouduin, oli hyvä mieli, nautin maisemista ja haaveilin lämpimästä merestä.

Seuraavana päivänä fiilistelin toteutunutta unitoivetta ja siinä vallinnutta turvallisuudentunnetta, ymmärtämättä kuitenkaan yhteyttä tarkemmin. Tilasin seuraavaksi yöksi uuden unen.

Tällä kertaa olin taas lapsi, pelkäsin erästä lapsuuden pelottavaa asiaa. Pääsin turvaan, kun istuin hiljaisessa, pimeässä elokuvateatterissa äidin ja tädin väliin. Unohdin uhan ja olin suojassa, vaikken edes kertonut vieruskavereilleni pelänneeni jotain. Myöhemmin lähdettiin kovalla vauhdilla köysihissillä korkeuksiin, ja olin yhä äidin ja tädin kainalossa. Hissin ampaistessa matkaan parkaisin kauhuissani "VITTU!!" vaikka eihän nyt äidin kuullen saisi.. Mutta kävikin niin, että äiti vinkaisi samoin. Oho.

Aamulla myhäilin taas ihanalle, rauhoittavalle unelle ja mietin, että turvallisuudentunnetta taidan kaivata. Vasta, kun aloin sanoittaa näitä unia tarkemmin, tajusin, että nämä kaksi unta eivät olekaan mulle lohduksi, vaan ihan oikeiksi ohjeiksi ja neuvoiksi, joita todellakin oon ollut vailla:

Näytä lapselle, että asia on hoidossa ja hallinnassa.

Ota viereen. Ei ole edes pakko puhua ja tietää.

Ja anna tilaa kurjille tunteille.  Älä tuomitse tunnetta, ja ole tukena, vaikka joskus tunne tulisi ulos väärinkin.


Mä oon jotenkin hämilläni, että mun aivoni toimivat näin. Että pystyn auttamaan ja tsemppaamaan itseäni näin, ja jopa hyvinkin heikolla hetkellä. Oon aika ylpeäkin unistani, joista oon aikojen saatossa saanut isoja oivalluksia ja oppinut aika erikoisiakin asioita.