30.11.2013

Yöpukusilppua



Pikkusisko marssi meille yökkäripostauksen innoittamana vaatekassin kanssa. (Tässä kohtaa hän itse oikaisisi, ettei millään tapaa marssinut.) Meidän perheessä on siis muitakin, jotka milloin mistäkin syystä säilövät käytöstä poistettuja vaatteita. Tällä kertaa yöpaidaksi ommeltiin lomamuistoja, lapsuuden idoleita, joululahjoja ja pieneksi jääneitä lempipaitoja. (Ja tässä kohtaa hän taas sanoisi, että hän pyysi olla laittamatta sitä Hannah Montanaa mukaan. Ainakaan sitä kimaltelevaa tekstiä. Ja ainakaan sitä kuvaa tänne.) Toiveena oli telttamalli, ja suunniteltiinkin, että jos sisälle ompelisi täkin kiinni, ei tuon kaavun lisäksi tarvitsisi peittoa lainkaan. Petarin voisi puolestaan laittaa selkäpuolelle telttaan. Kätevää.




Tilkkutäkin lisäksi pieneksi jääneestä yöpaidasta ja väärän mallisesta topista muotoutui muutamalla klipsaisulla ja parilla uudella saumalla lyhyempi yöpaita. Topin etumuksen perhonen muuttui hihaksi ja vanhan yöpaidan Hello Kitty otettiin tunnearvosyistä helmaan talteen.





Jäljelle jäi iso kasa erikoisen mallista tilkkuroskaa. Inspiroiduin hihanpätkistä, päänteistä ja muista valmiista osasista. Yhdistelin niistä meidän Pienelle yöpuvun, joka kylläkin jäi liian lyhyeksi muutaman ajattelemattoman mokan ja niitä seuranneiden saksimisien jälkeen. Tällaista paitaa on onneksi helppo kasvattaa tarpeen mukaan. Housut vähän uhkaavat päästä päiväkäyttöönkin, tykkään tuosta kankaasta niin.




Koirapaita päätyi vartissa pieneksi paidaksi, kun hihatkin löytyi valmiina jämäkasasta. Hauskaa silppuamista ja leikkimistä tämmöinen. Ei minkäänlaisia onnistumispaineita.




Silppua oli puuhastelu ja silppua on tämä postauskin. Vähän panostamalla saisin julkaistavakseni hienompia kuvia. Ihan hävettää, etten jaksa nähdä sitä vaivaa teitä ihaniakaan varten. Oikeasti ootte ihania, te, jotka täällä kuljeskelette. Kiitän syvästi jokaista lukijaa, kävijää ja kommentoijaa! En oo tainnut sitä turhan usein hehkuttaa teille asti, vaikka tykönäni hehkutan ihan jatkuvasti.




29.11.2013

Äidin joulukalenterit



Monessa blogissa leijailee vihjeitä joulukalentereista ja odotan "luukkujen avaamista" jännityksellä. Yritän olla nolostelematta innokkuuttani, sillä arvelen, etten blogimaailmassa ole ainoa tällaisesta hupsuilusta nauttiva. Luvassa lienee arvontoja (tunnustaudun todelliseksi blogiarvontahaukaksi), ideoita joulun laittamiseen, hyväntekeväisyyttä, kampanjoita ja niin edelleen. Ilman blogien jouluhypeä saattaisi oma joulumieli puhjeta kukkaan vasta aattoviikolla, kun ajanhallinta ei jostain syystä ole vieläkään palautunut normaaliksi vauvavuoden jäljiltä. Pitäisi kai oikeasti alkaa miettiä jo lahjojakin.

Yksi kivoimmalta kuulostava kalenteri on Riikan blogin joulukalenterihaaste: huutokauppaa Lastensairaalan hyväksi. Ihan pakko oli mainostaa sitä teillekin. Niin hyvä idea ja toteutus!

Itse en ole monien bloggareiden tapaan askarrellut lapsille erityistä kalenteria. Luukkuja avataan partiolaisten kalenterista ja Akun Ankan mukana tulleesta lärpäkkeestä. Ne varmasti riittävät, vaikka kieltämättä olisi kiva näperrellä ja nähdä vaivaa joulutaian luomisen eteen. Tosin se taika voi syntyä ihan pienestä ja yllättäen, niin kuin viime vuonna, kun oikeasti näin punaisen vilahduksen takapihan metsässä. Epäilen kyllä syyn olleen jokin heijastus ikkunaan, mutta onnekseni en keksinyt tarkkaa selitystä. Pojan lisäksi oma lennokas mielikuvitukseni alkoi melkein uskoa tarinaan, että tonttu siellä kurkki kotiimme.

Kurkistellaan ilolla, kuka mihinkin luukkuihin!


28.11.2013

Illuusio rauhasta


Huijaan itseäni ja teitä muita julkaisemalla kuvia, jotka otin päivän ainoana rauhallisena ja seesteisenä hetkenä, päikkäriaikaan. Muuten on arki jatkunut eilisen rauhattomaan malliin, taistelusta toiseen. Tosin ihan hyvällä tsempillä ainakin omalta osaltani. Onneksi osasin ottaa hyödyn irti tunnin hiljaisuudesta, en edes blogiseikkaillut tai kanavasurffailut. Relasin. Kuvasin kukkia ja toissapäivänä asennettuja jouluvaloja.

Sain ensimmäistä kertaa orkideat pysymään hengissä kukinnan jälkeen. Molemmat peräti! Vieläpä aika huolettomalla hoidolla ja vähäisellä vaivannäöllä. Alkusyksystä huomasin kummankin tehneet uudet varret ja tänään plumpsahti ensimmäinen kukka auki! Ihmeelliset jouluorkideat...















 Äkkiäpä hämärtyy... Kummallista hakea Pikkuinen päiväunilta pimeistä vaunuista.








27.11.2013

Tahtojen taistelua


Mitä oikein ajattelin? Luulin, että kiukkupäivä kolmevuotiaan kanssa saisi mukavan käänteen, jos lähdettäisiin iltasella etsimään vapaata parturia, johon uskoin pojan suostuvan herkuttelupalkinnon toivossa hyvinkin. Ja tosi innoissaan hän matkaan lähtikin. Kierrettiin partureita, ja lopulta löytyi yksi, jolla vielä oli hetki aikaa ennen sulkemista.

"Täällä haisee pahalta", sanoi poika, ja hinautui askelen lähemmäs ulko-ovea. Voitte arvata, tiesinkö pelin olevan pelattu. Tuoliin asti sain sen ohjattua, mutta sitten iski iso kiukku. Ei auttanut suostuttelu, ei lahjonta. Ei se, että istuin ulvovan muksun alla tuolissa, eikä mikään muukaan. No, kiitos ajastasi, kampaaja, ja heippa. Tavataan, kun uhmaikä loppuu. (Kuinka pitkään näitä juttuja voi laittaa sen uhmaiän piikkiin, vai pitäisikö pian alkaa kyseenalaistaa kasvatustaitojaan?)

Jo parkkipaikalle suunnatessa alkoi vingunta, että pitäisi päästä henkuttelemaan. Totesin, että ei kyllä varmaan mennä, tosin aikuismaisemmilla sanavalinnoilla, ainakin aluksi. Lopulta kiukku-ukko jo vähän nöyrtyi ja oli valmis kääntymään takaisin parturiin, mutta eihän se enää olisi auki, enkä kyllä kehtaisi toista mahdollista uhmaraivoa mennä sinne näyttämään. Autossa vingunta yltyi tuskastuttavaksi, ja kieltämättä oma harmituskin taisi päästä valloilleen, kun yleisö ympäriltä loppui. Tauottoman ininän sekaan ärähdin, että nyt on kyllä ihan oma vikasi, ettei menty herkuttelemaan. "Nyyh, nyyh.... niisk... Äiti, sain ajatuksen! Nyt keksin, mistä ilostut. Mennään kotiin ja leikataan mun tukka!" Ohhoh, sopiihan se, totesin aidosti hämmästyneenä. "Tehtävä suoritettu! Ilostuitko? Tein päätöksen, en kasvatakaan ponnaria, tehtävä saatu päätökseen!"

Ohhoh, todellakin. Ja niin mentiin kotiin ja leikattiin tukka (jätin nyt tarkoituksella mainitsematta yhden tässä välissä tapahtuneen ruokapöytäraivarin jäähyineen). Ja tukasta tuli ihan hyvä.


Mun varmaan kuuluisi jättää sanomatta sekin, että mä NIIN meinaan välillä tuskastua tuohon tahtojen taisteluun! Mun luonnolle tekee tiukkaa, kun itse en saa tahtoani läpi, ja tässä on nyt muutaman kerran tullut todettua, että joskus "ei" on "ei", vaikka se tulisi kolmevuotiaan suusta, enkä sille asialle mitään voi. Turhauttavaa! Tällä viikolla päivät on olleet aivan järjettömän uuvuttavia. Nimittelyä, pikkukiusaa ja isoa kiusaa, jopa nyrkkejä ja hampaita, kun oikein keittää yli.

Hyvä puoli tässä on se (tai riippuu, kenen näkökulmasta katsoo), että pienemmän tahtokiukut tuntuvat näiden rinnalla korkeintaan hupaisilta. Hänkin niin tosissaan harjoittelee tahtomista. Pikkinen on siis ruvennut vetämään hervottomat herneet pukemisesta, jonka haluaisi tehdä itse. Mutta kun ei ihan mene vielä kaikki jäsenet oikeisiin koloihin, ja kun auttaminenkaan ei oikein tule hänen mielestä kysymykseen. Heh, hassu nainen. Mutta kunhan saadaan viimein vaatteet päälle, loppupäivä sujuu kivasti, kun lattialle jättää pipoja, housuja, hanskoja ja villasukkia neidin löydettäväksi ja soviteltaviksi.




26.11.2013

Ällöjä väriyhdistelmiä



En yleensä uskalla testata inspiraatioitani ostokankaisiin, joten tongin laatikon pohjalta materiaalit kokeiluja varten. Tällöin väriyhdistelmät eivät useinkaan vastaa sitä mun toiveluukkia (esim. tytölle hillittyä ja lempeää talviprinsessatyyliä), joskin jotain hauskaa näissäkin yhdistelmissä näen. Ja parina nämä seuraavaksi esittelemäni tuotokset ovat jopa niin tuplaällöt, että se melkein tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

Näiden röyhelöpyllyhousujen idean aion siirtää hillitympään värimaailmaan (ilman taskuja ja kenties useammalla röyhelörivillä), ja takkia varten kehittelemäni hupun kopioin jo aiemmin valkoiseen huppariin. Takin huppu oli syksyllä tosi kätevä, ei tarvinnut käyttää alla pipoa lainkaan. Ja toisaalta alhaalla roikkuessaan suojasi myös niskan hyvin.

Nämä tuotokset ovat siis kuukausien takaa, mutta ällöjen väriensä takia en ole hinkunut niiden tuomista blogiin. Nyt kuitenkin hyllyjen päällä lojuu vain keskeneräisiä töitä, joissa tuskin valmistuttuakaan on mitään näytettävää teille, joten nyt oli sopiva aika näille. Laittakaa kädet silmille, jos tekee pahaa.



(Hups, nyt paljastui, että tää meidän pienimmäinen on kissanpentu...)




Mä oon kyllä huono bloggari, kun en jaksa odottaa luonnovaloa tai muuten parhaita olosuhteita, enkä vaivaudu ottamaan uusia kuvia tärähtäneiden ja huonon väristen tilalle. Lasten vaatteista varsinkaan, naperoni eivät ole kovin poseerausmyönteisiä...



25.11.2013

Punat ulottuville



Oi mutsi mutsin Elsa sanoi ihailevansa huulipunaajia. Minä myös. Monesti olen lookkiani viimeistellessä kaivannut uskaliaan punaisia huulia, mutten sellaisiin omista välineitä. Yllytettynä sain viimein aikaiseksi kiertää meikkiosastonkin kauppareissulla. Elsan haaste kuului, että vuoden loppuun asti käytettäisiin päivittäin huulipunaa. Siinä tuskin onnistun, mutta ainakin nostin maalit purkkiin peilin viereen. Muistuttamaan, että kyllä kotonakin voi liekkiä hienoa. Arjen luksusta. Huulipunalla on sielua kohottava vaikutus, sanoi Elsa otsikossaan. Kieltämättä.

Jotain uutta, jotain vanhaa (vaan ei sentään lainattua tai sinistä). Jos pääsisin näillä alkuun?
Helposti käden ulottuville
Osui edes suunnilleen huuliin

Olin kuulemma 50 minuuttia meikkihyllyllä...
Luulin, että haen vain punaisimman puikon, mutta eihän se nyt ihan niin mennytkään.





Tiukkaa



Meinasin laittaa otsikoksi "tiukkaa tavaraa", mutta koska tiedän (muka vain) yhden, jonka korvissa se kuulostaa härskiltä, jätin ainoastaan sanoista ensimmäisen otsikoimaan seuraavia tiukkoja tuotoksiani:




Mr Piin sukkatoive oli, että olisivat tarpeeksi napakat jalkaan, eivät lörähtäisi ja alkaisi valua. Siispä loin maltillisen määrän silmukoita, käytin ystävältä äskettäin oppimaani "tiukempaa tapaa" luoda silmukat ja tein vuoroin joustinneuletta ja vuoroin tasaraitaa. Inspiraationa muistelin lapsilla parhaiten toimivaa junasukkaa. Kuulemma tuntuma ainakin toistaiseksi on juuri oikea.


Toinen tiukka tuotos oli meille ajautuneista tyrneistä keitetty kiisseli, namps! Ja niin ihanan oranssia. Harmi, kun se jo loppui.


24.11.2013

Lankakeräfilosofiaa






Kuusi vuotta aviossa. Viimepäivinä oon pyörittänyt lankakeriä ja aloin verrata niitä parisuhteeseen ja elämään noin laajemminkin.

Tällä hetkellä meillä syntyy vertauskuvallisessa mielessä aikamoista kirjoneuletta. Just semmoista ihanaa, mistä kyllä tykkään, mutta jota on välillä vähän vaivalloista työstää. Keriä kulkee rinnakkain monta ja langat kiertyvät helposti solmulle. Välillä tulee tehtyä tukalan tiukalla käsialalla ja välillä pääsee solmuja sekaan, eikä jokaista väärinpäin tehtyä silmukkaa ei jaksa käydä korjaamassa.

Itse olen aika tarkka takuista: ne pitää selvittää, meni siihen sitten kuinka kauan vaan ja piti sitten pärvöttää miten paljon tahansa. Mutta aika harvoin tulee vastaan tilanne, että lankaa tarvitsisi katkaista. Mr Pii on varmaan meidän perheessä huolettomampi: sen puolesta voidaan paahtaa eteenpäin pienistä solmuistakin huolimatta, vaikka kyllä hänkin ne varmasti noteeraa. Mutta ei sen niin nuukaa, ja selvittäminen kun on joskus niin työlästä. Varsinkin perusteellisuutta vaativan selvityskaverin kanssa.

Mutta kyllä tämä toimii näin. Jos molemmat päästelisivät valmista neuletta solmuista huolimatta, olisi kohta edessä toivoton takku, eikä se itse neuloskaan kovin kivalta silloin näytä. Mä suorastaan tykkään selvittää sotkukasoja, pienenäkin muistan nauttineeni fiiliksestä, kun joku toivottomalta tuntuva mytty alkoi hiljalleen selkiintyä.

Millaiset neulomukset teillä on meneillään ja millaisia neulojia ootte? Sileää ja simppeliä vai sekavaa kirjoneuletta? Ootteko niin tarkkoja ja järjestelmällisiä, ettei useiden lankakerien hallinta tuota ongelmia ja takkuja, vai porhallatteko eteenpäin orastavista takuista huolimatta, ja vaihdatte sitten tarpeen tullen saksien kanssa lankakerää? Huolettomia ja solmuja pelkäämättömiä vai hidastempoisia ja tarkkoja takkujen välttäjiä. Ja varokaa, teen näiden perusteella sitten suorat tulkinnat elämistänne ja tavoistanne.

Toivottavasti voin sitten vanhana katsoa syntynyttä neuletta ja todeta, että tärkeät värit ovat kulkeneet läpi työn samoina ja sointuvina, ja räikeät kuviot sitten vuorottelisivat tasapainossa hempeiden raitojen, kepeiden pitsineuleiden ja synkkienkin pätkien kanssa. Niin, ettei mikään tehty kerros näytä liialta tai turhalta.


22.11.2013

Paskajutut



Joku viikko sitten Se sanoi hihitellen "voi paska", kun katottiin kännykältä videota, jossa Pikkusisko löi itseään pikkupianolla päähän. Toissapäivänä se katseli aamupalalla leipäänsä ja totesi neutraalilla äänensävyllä, että "tämä on ihan paska", ja rupesi syömään. Tänään se sitten haalaria pukiessa puuskahti taas, että "voihan paska", jolloin päätin, että nostan paskan pöydälle ja tarkennan, että sitä sanaa ei ole tarpeen käyttää ollenkaan.

Yrittämättä tehdä sanasta numeroa, kysyin (naurunpyrskähdyksiä ja hienoista harmitustakin peitellen), mistä hän tuommoisen sanan on kuullut. "Jostain paskajutusta", sanoi samalla vilpittömällä äänensävyllä, jolla puhutaan vaikka postiautoista tai kurahaalareista. Pidin saarnani lyhyenä, toivottavasti ylenmääräistä kiinnostusta herättelemättä ja kuitenkin napakkana. Kyllä minä sen tiedän, kuulemiaan sanoja pitää kokeilla, vaikkei niitä ymmärtäisikään. Mutta vähän jäi vielä epäselväksi, mistä se tuon sanan on mukaansa imaissut, ja miten se noin sujuvasti osasi sitä käyttää! Ainakaan se ei tullut mitenkään painokkaasti, joten ei taida mieltää sitä voimasanaksi. Mutta eipä toisaalta oo kauheen kiva ajatus sekään, että tuollainen sana olisikin vain kepeä täytesana lauseisiin.

Huoh, teinivuosien kielenkehityksellisiä herkkyyskausia odotellessa.


Kuvitukseksi sopii nyt (joku voisi väittää, että etäisesti) herkkupäivän välipalatorttu.
(Anteeksi, arvoisa Muffinsi, tästä nimenvaihdoksesta).


Mr Piille terkkuja



Mr Piillä on tänään juhlapäivä, ja ajanhallinnallisista syistä mun vaatimaton (joskin toivottu) lahja näyttää vielä tältä:



Mutta aina voi antaa jotain aineetonta. Vaikka kehuja. Mä luulen, että munkin kehuilla on jotain merkitystä, mutta ehkä te vieraat naiset voisitte saada sen vaikka punastumaan! Juhlapäivän kunniaksi yllytänkin teitä kertomaan, miksi ootte mulle kateellisia noin hienosta miehestä! Voin vinkata esim. että se tekee ruokaa, kuljettaa lapsia kirjastossa, on vuosien saatossa oppinut monta niksiä kenkun rouvan käsittelyyn. Se selviytyy kaikista kotitöistä ja huolehtii monesta jutusta, joita mä en edes tiedä, että pitäisi hoitaa. Ne sen silmät ja ripsetkin pitää mainita, koska teistä kaikki eivät ole niitä päässeet näkemään.

Näin alkajaisiksi mainitakseni.

Lähettäkääpäs tekin terveisiä!

(Ihan vain vielä extrayllykkeeksi muistutan, että ois tosi noloa mulle, jos nyt kukaan ei kommentoisi mitään.)



20.11.2013

Haastaja




Joskus ihan erityisesti mulle huhuilee korulaatikosta rippiristi. Se haluaa tulla mukaan mun arkeen ja ajatuksiin. Rohkaisuksi, muistutukseksi, haastajaksi. Mulle ja muille.





19.11.2013

Elli, Reilanen ja Selavin




Postista tuli liberokoodeilla ansaitut käsinuket. Poika innostui niistä riemastuttavan paljon. Otukset tulivat ruokapöytään, söivät ketun- ja kissanruokaa. Niille juteltiin ja niistä kerrottiin tarinoita. Ja ne saivat hänen aivan itse keksimänsä nimet: Elli ja Repo Reilanen. Hyvät nimet, en olisi itse keksinyt parempia.

Ruokailun edetessä tuo sama, tänään ällistyttävän hyväntuulinen ja epäilyttävän uhmaton kolmevuotias kävi kanssani tämän (pienellä oikaisemisella monologiksi muutetun) dialogin:

Äiti, onko meillä ihan tavallinen paistinpannu? Telkkarissa on sellanen, sellanen... mmm, sellanen selavin-paistinpannu. Siinä on sellainen keltanen suoja. Jos sitä raaputtaa kolikolla, siitä ei tule murskaa. Tavallisesta paistinpannusta tulee murskaa, jos sitä raaputtaa kolikolla. Semmosta mössöä. Miksei äiti meillä ole sellaista selavin-paistinpannua?

Eikö tällaisella pikkuihmisen hyvin sisäistetyllä mainospuheella jo voisi jostain saada sellaisen blogiyhteistyön merkeissä? (Varmaankin tällaisen, nimen perusteella arvelisin...) Voitaisiin sitten raaputella entistä huolettomammin kolikolla paistinpannua.


18.11.2013

Tauko





Okei. Nyt meni koukku kaappiin. Toisesta kaapista kaivoin kylmägeelin.
Ainakin täksi päiväksi.


17.11.2013

Eino ja 8 muuta luonnonilmiötä



Sisko ehdotti mulle pari päivää sitten lumihiutaleiden virkkaamista. Totesin, että ei kiitos, on yliannostus. Tänä aamuna sitten ripustin 8 sellaista roikkumaan sesonkikoristeiksi keittiön valaisimeen. Huoh... Pitäisi kuulostella kyynärpäiden ja ranteiden pyyntöjä pitää virkkaustaukoa. Hartioista ja selästä puhumattakaan, mutta ne nyt nurisevat aina.

Yöllä valvotti Eino. Kuulostelin ensin, lähteekö katto irti, ja sitten aloin nähdä päässäni, kuinka lähimetsä kaatuu talon päälle. Aloin myös vakuuttua siitä, että naapurin puutarhatuolit lentävät lasista sisään ja sähköt katkeavat ennen aamuaurinkoa. No, onneksi ei sattunut kanerva-asetelman ja roskiksen kaatumista kummempia. Mutta olipa silti yö. Vähäuninen ja pelottava. Aamupäivälläkin piti jännittää, kun mr Pii vielä lähti matkaseuraksi Einolle tuonne lakeuksille, tennisvuoro vei voiton luonnonvoimista.

Luonnonilmiöistä vielä siihen ensimmäiseen palatakseni: Saisi kyllä tulla noita oikeitakin hiutaleita jo, vaikka (taas kerran mainitakseni) en tykkääkään talvesta. Mutta pimeästä vielä vähemmän, ja siihen valkeus vähän toisi helpotusta. Vähän niin kuin nämä itse tehdytkin.











16.11.2013

Karkkikuulumisia


Uskokaa tai älkää, karkitonta aikaa on jatkunut jo neljä viikkoa! Kummallista on, ettei kieltäytyminen oo ollut hirveän vaikeaa. Nytkin kaapissa lepäilee kaikessa rauhassa viikon takaisia vieraita varten pilkotut suklaat. (Joita kyllä isänpäiväkakun täytteeseen sulatettuna ja raastettuna söin ajattelematta lainkaan, ettäkö olisin venyttänyt sääntöjä.) Toki tiedän, että tilanne olisi toinen, jos olisin ihan kokonaan sokerilakossa. Se tekisi varmasti tiukkaa. Vaikka toisaalta olen tämän testin myötä syönytkin vähemmän sokeria. Kun kerran pystyn olemaan ottamatta päiväkahvin kaveriksi suklaata, niin totean pystyväni jättämään sen keksipaketinkin rauhaan. Ja jopa muuallakin, kuin kotona. Useimmiten.

Mitään suuria vaikutuksia en ole "kuurilla" havainnut olleen. En ole huomannut, että nyt olisi enemmän virtaa, ja puntarin lukemistakaan en osaa sanoa, kun ne numerot pysyvät mielessä vain muutaman minuutin. Vertailua sillä osa-alueella on siis vähän vaikea suorittaa. Luulisin, että se on kuitenkin ihan hippusen verran aiempaa vähemmän. Tärkeimpänä pointtina tässä on kuitenkin ollut se oivallus, että minä pystyn tähän, jos haluan. Kokeilun alkaessa en kuvitellutkaan, että skippaisin joulukarkit, ja tuskin niin teenkään, mutta toisaalta aloittamisen kynnys nousee koko ajan...

Oon aikaisemmin ajatellut olevani sokeririippuvainen tai tunnesyöppö, mutta lakkoilun myötä huomaan, että karkkihoukutukset ovatkin tilannesidonnaisia: Idols-päivänä mieleen tulee irtokarkkipussi (tapa opiskeluvuosilta, jonka vasta näinä viikkoina muistin) ja eräässä kauemmassa supermarketissa käydessäni kuvittelen ostavani kotimatkalle takapenkin väeltä piilossa pidettävää herkkuevästä, niin kuin aikaisemmin oli tapana. Olen siis tapasyöppö. Ja sehän on aika positiivista, koska silloin on varmasti helpompi niitä tapoja muuttaakin, kuin niissä tilanteissa, kun syömistä (tai muuta "pahetta") käytetään vaikkapa keinona hallita tunteita.

Viime yönä söin metrilakua ja tajusin vasta syötyäni, että tähän se kokeilu nyt sitten päättyi. Enkä oikeastaan edes harmitellut. Tämäkin aika on jo mulle hieno saavutus, joten voisin tyytyväisenä (vahingossa?) lopettaa. Ja toisaalta taas houkuttelisi kokeilla totaalikieltäytymistä sokerista. Mutta se varmasti toisi isompia haasteita henkisellä ja konkreettisella tasolla. Ehkä kokeilen sellaista itsensä kiusaamista joskus myöhemmin. Kyllä mulla silti kävi jo mielessä, että jospa kuitenkin koettelisin itsehillintääni joulusuklaidenkin keskellä. Katsotaan, katsotaan.


Tapasyöppöyttä on helppo hoitaa myös virkkaamalla. Telkkuevääksi sopii ihan yhtä hyvin virkkuukoukku, kuin eilisillan hemmotteluksi ostettu sipsipussi (jäi kaappiin). Tosin en näe minitelkkarimme tekstejä, kun välillä tarkennan katseen virkkuisiin. Tämä liinanen valmistui eilen, vaikka mun piti jo aikoja sitten lopettaa. Ja valmistui eilen about 8 muutakin pikkuista... Hups...

15.11.2013

Sotketaansiivotaansotketaan



Tänään on taas semmoinen päivä, että järjestyksen ylläpitäminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Yritän koota isoimmat kaaokset kasoihin ja paikoilleen, mutta alle viidessä minuutissa ne samat kasat on pemotettu ympäri lattioita. Ja kun se ensimmäinen kokoamiskertakin otti jo voimille, saati sitten neljästoista, joka ottaa voimien lisäksi myös pattiin.

En malta odottaa joulusiivousten tekemistä...

Kokeneemmat äitikollegat, onko teillä mitään lohdullista sanottavaa sen suhteen, koska tuo sotkemisvaihe menee ohi? Itseäni rohkaistakseni ainakin väitän, että suurimmat sotkut tällä hetkellä aiheuttaa Pienin (eli iän myötä helpottaisi?), mutta voi olla, että kieltäydyn vain näkemästä sitä totuutta, että vuosi vuodelta tätä kaikkea on vain hankalampi hallita.

Olisi kai ollut pienempi vaiva kerätä nämä, kuin ottaa kuva.
No, elämä on valintoja.
Illalla imuroidaan.

Toppavaateostoksilla


En ostanut sitä blogiuskottavaa trendikästä merkkihaalaria, johon Poikakin rakastui silmittömästi, mutta joka Äidin mielestä oli törkeen ruma (ja onneksi vähän liian isokin). Ostettiin ihan tavallinen toppa-asu. Ja Äiti potee samanaikaista tyytyväisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että kykeni manipuloimaan lapsen tykkäämään lopulta omasta suosikkiasustaan.

Kassalla kieltäydyin muovikassista ja tein myyjään vaikutuksen. Hauskoihin tilanteisiin oon tämän marraskuuhaasteen myötä joutunut hämmästyneiden myyjien kanssa.


(Tekisi mieli muuttaa asetuksista postausaikaa, onhan tämä aivan nolo aika perheenäidille notkua blogissa. Mutta nyt heti klikattuani "julkaise" lupaan viipottaa viivana kiskaisemaan sen ihanan yökkärin ylleni! ...oih...)





13.11.2013

Muistoja pyjaman helmassa




Oon öisin oikea vilukissa. Eikä se oo ihan pelkkää viluakaan, vaan fiilistelyäkin. On ihanaa, että ilma on viileä, mutta päällä on monta kerrosta peittoja ja vaatetta. Pitää olla villasukat, pitää olla pitkät hihat ja helmat.

Oon harmitellut, ettei mulla oo pitkähihaista ja -helmaista yömekkoa. Ja oon harmitellut, että yövaatelaatikko on täynnä paitoja, jotka syystä tai toisesta kelpaa vain harvoin käyttöön, mutta (jälleen syystä tai toisesta) säästän niitä laatikon pohjalla. Kunnes keksin simppelin ratkaisun molempiin pulmiin: Muistopaidat uudeksi pyjamaksi. Ja kyllä mä nyt oon niin onnellinen täällä uuden mekkoni sisällä. Voisin muuttaa tähän asumaan. Pojan mielestä voisin mennä tässä myös juhliin. Katsotaan nyt, millaisia juhlia olisi luvassa...

Nyt kulkee helmassa mukana ulkomaan tuliaiset, lahjapaidat, epämääräiset rytkyt ja muistopaidat. Aika kiva.

Hassut helmat muistoineen
Minni-hiha ja joku röllipeikko
Mitä pimeämpää, sitä parempi kuva.
Vaikka yritinkin kyllä ensisijaisesti mekosta saada kuvan...
 Ja vielä pari kuvaa valojen kanssa.
(Sieltä bongaatte myös alkuperäismateriaalit.)


(Oonpas mä ollut tänään tehokas. Kummallista, ei tunnu erityisesti siltä. Tuntuu vaan, että aamusta olisi jo ainakin 30 tuntia, vaikka ihan hyvin onkin sujunut. Mr Piin pitkät työpäivät tällä viikolla vaikuttanevat tuntemukseen...)