31.3.2017

Mikroruokapäivä




Pidän surutta mikroruokapäivän kerran viikossa, jos viikon fiilis sellaista vaatii. Tällä viikolla tämä oljenkorsi oli onneksi säästynyt tähän perjantaille. Silloin lapset saavat itse valita lempparinsa. Yksi pyytää yleensä mikropizzan ja yksi liha-perunasoselaatikkoa. Mikrottivat itse, söivät mielellään ja hoitivat "tiskitkin" itse. Luksusta äidille, ja varmaan harvakseltaan lapsillekin. Miukulle kelpasi onneksi terveellisempi luomusose (toki valmisruokaa sekin), varsinkin kun syötin sen taktisesti ennen rapisevien ruokien esille ottoa. Hänhän siis ei mielestään ole enää pieni, eikä millään tavoin erilainen sisarustensa kanssa. Ei suostu eri ruokiin, syöttötuoliin tai ruokalappuun ja tirskuu uskottavasti eläytyen isompien vitseille.

Miuku on muuten alkanut laulaa. Meni hetki tajuta, että nuken kanssa tanssiessa hoilotettu "eikooo, eikooo" tarkoittaa "Let it go". Sen sijaan ihan selkeä on "hiiooo, hiiiooo, hiiiooo, tättäRää, tättäRää". Nipsun rohkeuslaulu, jossa lauletaan "Hiiohoo, tattaraa!"

Meinasin valittaa mikroruokien perään uupumuksesta ja voimia vievästä selkäkivusta, joiden takia sen kokkailun nyt skippasinkin. Mutta onneksi kirjoitinkin mieluummin Miukusta. Alkoi itseäkin jo vähän hymyilyttää, vaikka nuo mainitut vaivat on meinanneet vetää suupieliä alas päivän edetessä. Söpö Miuku. Söpöt kaikki lapset ja perhe. Ja viikonloppukin vielä! Hyvää viikonloppua kaikille, hihii!


Ja hei, lankakerho tulevana keskiviikkona klo 18!




30.3.2017

Kateusmörkö ja villapörrölookki







Mä niin tykkään, kun kotona saa käyttää just sellaisia vaatteita, kuin haluaa. Palelluin aamun taksitolppalenkillä, joten sisälle päästyäni puin kylmänestolääkitykseksi villasukat, villahousut, merinovillapaidan ja pörrövillatakin. Nyt on pehmeä, karvainen, lämmin ja tunnelmallinen olo. Kultaiset lehtikorviksetkin laitoin muuten ihan tarkoituksella alleviivaamaan rötväysasuni viimeistellyksi. Vaikka näytänkin juuri siltä, kuin mökkihöperöitynyt kotiäiti voi vaan näyttää. Vähän kyllä pelkään sitä hetkeä, kun mut kaapataan johonkin muuttumisleikkiohjelmaan ja esitellään kaikelle maailmalle mun nolot arkilookit. (Siksi teenkin sen itse täällä. Teen toiset aseettomiksi.) Sitten mut puetaan siellä järkeviin vaatteisiin ja värjätään tukka, joka vuosien odotuksen jälkeen näyttäisi alkaneen haalistua. (Onko omituista toivoa harmaantumista?)



No joo, tajunnanvirtatekniikalla sujuvasti aiheesta toiseen: Puhuttiin lapsen kanssa kateudesta. Eri mielessä tällä kertaa, kuin siinä taannoisessa sisaruskateusasiassa. Yöllä sille ei uni tahtonut tulla, kun mieleen puski kavereiden omistamat aarteet, jollaisia itsellä ei ole. Jokaiselle vanhemmalle tuttua "kaikilla muillakin on" -virttä kuullaan siis säännöllisesti tässäkin talossa.

Pohdittiin kateutta paljon, mutta sanat haparoivat äidillä. Sillä onhan kateus meille isoillekin vaikea tunne käsiteltäväksi. Toivoisin voivani opettaa, että kateus on normaali ja sallittu tunne. Mutta sen voi antaa mennä toisesta korvasta ulos, sille ei kannata antaa valtaa. Ja ettei mitään kannata hankkia kateuden takia, vaan pitää tietää, mitä haluaa ja toivoo ihan vain itsensä takia. Kerroin myös kateuden olevan yksi niistä möröistä, jotka ajatusmaailmassa napsivat välipalaksi elämän pieniä iloja. Ettei sille saa antaa sellaista mahdollisuutta siellä päässä. Tasapainottelua vaatii meiltä aikuisiltakin, että osataan pitää kateus kurissa. Kateus on se, mikä saa meidät puhumaan rumasti toisista ja vähättelemään sitä, mitä meillä itsellämme on. Se voi tehdä vihaiseksi ja katkeraksi ja ainainkeriankeisiksi. En tiedä, kuinka moni valittajaihminen, äärikriitikko tai hapannaama löytäisi käytöksensä taustalta pienillä teoilla nitistettävissä olevan kateuden.

Koulutetaan Kateus-mörkömme kilteiksi. Se mörkö voisi ruotuun laitettuna olla sellainen hyödyllinenkin kaveri, joka auttaisi meitä näkemään toisten ihmisten kokemat ilot ja omistamat aarteet ja iloitsemaan niistä itsekin. Siitä ensin puraisevasta pienestä kateuden tunteesta huolimatta.



29.3.2017

Katsaus kaikkeen



Siinä talohommassa kävi vähän niin kuin ajattelin: tarkempi tutustuminen realisoi tilannetta. Häntä pitäisi muuttaa niin paljon, etten tiedä, onko meistä siihen. No, tunteita häntä kohtaan mulla ja meillä yhä on, eikä se varsinaisesti tee päätöksistä helpompaa. Katsotaan ja kuulostellaan tuntemuksia ja tuonnempana selviäviä faktoja.

Omalle ei ole vielä ostajaa, mutta se tuntuu olevan oikea tila tähän hetkeen. Mikäli joku olisi jo tuomassa muuttokuormaa tänne, tulisi helposti paniikkiratkaisu oman suunnan suhteen. Yhä olen kuitenkin toiveikas, että kevät voi houkutella muutkin ihmiset muuttofiiliksiin ja talonhankintaan. Enkä silti usko, että valtavasta pettymyksestä huolimatta menisin rikki, mikäli oma talo jäisikin myymättä.

Muita kuulumisia perhe Piin talosta:

Pienin on hassu, aikaisempaa isompi. Valitsee itse lempivaatteitaan ja kieltäytyy istumasta syöttötuolissa ja käyttämästä ruokalappua. Matkii sanoja, kuulostaen kuitenkin useimmiten joltain "topplija, kepplija, kopppsilja, pliaplii, terrrrree, ärrrrriäää":lta. Isosiskon kanssa se tykkää leikkiä roolivaatteilla, nukeilla ja muovieläimillä! Tanssimisesta ja laulamisesta tykkää myös. Nyt hän on ollut hammashommien ja pikkuflunssan jälkeen taas ihanan iloinen ja hassu oma itsensä. Miten sen perushelpon luonteen aina unohtaa, kun viikko on pelkkää kitinää ja nitinää?

Keskimmäisellä ei oo kooooskaaaan mitääään tekemistäääää. Se jotenkin nyt protestoi ulos menemistä. Mieluiten se askartelisi ja maalaisi ja levittäisi kaikki lelunsa pitkin huonetta. Taloa. Tai oikeastaan maakuntaa. Se juttelee hauskoja höpötyksiä ja käyttää kumman laajaa sanavarastoa aika taitavasti. Lauluja ja tarinoita keksii koko ajan, varsinkin nukkeleikkiensä aikana sitä on ihan huippuhauskaa kuunnella. Tänään lauloi kiveksistä, mutta se taisi olla hellittelynimi vain kivelle, ainakin mikäli hihityksen puutteesta voi jotain päätellä.

Isoin on kasvanut entistä isommaksi myös. Hän on jotenkin pehmentynyt ja alkanut ilmaista entistä enemmän myös positiivisia tunteitaan ääneen. Todettiin tuossa mr Piin kanssa, että jotain on mennyt kasvatuksessa vuoden aikana oikein, kun se on ruvennut rohkaistumaan tilanteisiin, joihin jännityksen takia olisi helpompi jättää menemättä. Kotona saattaa iskeä vielä superkilarit, mutta vieraskoreus, jota myös pidän merkkinä itsehillinnästä, on kasvanut entiseen verrattuna. Tyyppi lukee paksuja Akkareita kärsivällisesti ja oppii niiden siivittämänä historiasta ja kulttuurista. Aikamoista. Hän ei välttämättä ole ainoa kokiessaan olevansa mua fiksumpi, ja usein varmistelee, että osaanko nyt tosiaan tehdä jotain, mitä olen aikomassa. Että hän voi kyllä opettaa.

Mr Pii on taas pirteämpi, kuin aikoihin. Itse olen kai siksi uskaltanut vajota omiin väsyihini. Ja tavallaan perusvire on mullakin ihan ookoo. Mutta jotenkin  nyt vain pyörii niin isot asiat mielessä, että välillä lähtee kulkuneuvo sivuluisuun. Viimeyönäkin kolaroin unissani muutamia autoja. Parkkipaikalla tosin, kun en jaksanut rauhassa katsoa olan yli ja peruuttelin kaasu pohjassa mihin sattuu. Ja parkkiksellahan tässä nimenomaan nyt ollaankin. Mielelläni lähtisin jo liikenteeseenkin. Siellä on väljempää ja siellä on jokin suunta menolla. Joku viikko sitten taas ajoin hurjaa ylinopeutta, kun olin niin innoissani perille pääsystä. Siis unissani.

Semmoista, tämmöistä. Mimmoistakohan sitten seuraavaksi taas? Jossain ojan pohjalla autoineni, vai kesärajoitusten tuoman vauhdin huuman siivittämänä kohta baanalla? Toivottavasti ei sentään jumissa kulkupelin alla tämän mönkijän tavoin:




28.3.2017

Hyväntekeväisyyskorukauppa









Olin eilen NOSH- ja Eden-korukutsuilla. Eden-koruista olen kirjoittanut ennenkin, täällä. En saanut näppejäni irti näistä korvakoruista, joten oli pakko ostaa ne. Ja kuten viimeksikin, ei Edenin kohdalla tarvitse järkisyin perustella ostamattomuutta, sillä ostaminen on hyväntekeväisyyttä. Ostin ihanat, kevyet, läpikuultavat kultalehdet. Vähän riitelevät rillien sävyn kanssa, mutta en anna sen häiritä.

NOSH-löytöni esittelen sitten, kun postinkantaja tuo sen! En malttaisi millään odottaa!



27.3.2017

Valokuvamuistoja



Oon yrittänyt taas urakoida valokuvia teetettäväksi. Tulostettavaa on liki kahden vuoden ajalta, eli koko Miukun tähänastinen elämä.

Homma on kova, mutta ihan tosi ihanaa on katsella kuvia läpi. Kuviin on suodattunut arjen parhaat hetket, ja jotenkin ne taustalta muistuvat huonotkin fiilikset värittyvät ihan kivoiksi muistojen helminauhoiksi. Kokonaisuuksiksi. Meidän elämäksi. Tosin homman loputtomuus vähän huolettaa. Siis kuvatilauksen tekemisen loputtomuus, ei elämän. Hups. Samoin se, etten enää muista tarkalleen tarinaa joka kuvan ja tilanteen takaa. Mietinkin, että missä formaatissa kuvia olisi parasta säilöä: albumeissa ja kuvakirjoissa vai sittenkin ihan vain sähköisesti? Instagramissa? Jos tekisikin muistitikuille esityksiä ja kuvateksteineen ja taustamusiikkeineen?

Miten teillä?







26.3.2017

Oppia ja iloa vapaapäivään







Mr Pii oli viikonlopun reissussa. Henkiset voimavarani tunnistaen haalin kalenteriin paljon puuhaa. Etten ehtisi liikaa ajattelemaan. Perjantaina sain kylään kolme naista lapsineen. Talossa vipelsi 8 1-6 -vuotiasta. Yhdeltätoista juoksijat hyytyivät ja kiljujat sammuivat. Isot lapset nukkuivat sikinsokin ilmapatjalla ja pienet matkasängyissä pitkin taloa. Naisten jutut jatkuivat niin myöhään, että herätys kuuden jälkeen tuntui vähän turhan aikaiselta.

Tälle päivälle säästin taktisesti aikaisemmin hankkimani uudet Oppi ja ilo -kortit välttyäkseni väsähtäneenä "mulla ei oo mitään tekemistä" -vingunnoilta. Homma meni suunnitelman mukaan ja askartelivat niiden kanssa melkein 2 tuntia. Kävivät joka kortin jälkeen ylpeänä näyttämässä tuotoksiaan. Eikä tekeminen lopu ihan äkkiä: ostin 2 pakkaa, joista molemmissa on 50 kaksipuolista tehtäväkorttia.






Parastahan on, että nämä kortit eivät tekemällä kulu: tussi lähtee pyyhkimällä helposti ja siististi. Pienimmälle kelpasi onneksi vanha joulukortti, jota tohkeissaan suttasi. Tuli muiden perässä näyttämään omaansa: "Kako!!"

Kynät tosin piirrettiin jo liki puhki. Osaako joku vinkata, mistä noita, tai muita yhtä hyvin tässä tarkoituksessa toimivia tusseja saisi lisää?







24.3.2017

Reunapitsi ohjeineen




Pienin siskoni tarvitsi pitsiä hameenhelmaan. Inspiroiduin keksimään uuden mallin.
(Jota ei kylläkään ole kuvaa varten yhtään oiottu ja aseteltu. Kuvan sininen kangas ei myöskään ole siskon hame, vaan tilkkutäkki.)


Blogiin on tultu paljon reunapitsin ohjeita googlaamalla. En tiedä, onko kukaan koskaan noita mallejani käyttänyt, mutta kirjataanpa nyt tämäkin malli ylös. Tätä oli kiva tehdä siksi, että työ eteni mallikuvio kerrallaan, eikä kerros kerrallaan. Ei siis tarvinnut päättää pituutta etukäteen.

Aikaisempiin pitsimalleihin piirsin kaavakuviot, joka on värikoodattu kerroksittain sateenkaaren väreihin. Tein saman nyt:

1. krs: *3 kjs, 2 p ensimmäiseen kjs:aan* x5
2. krs: 5 kjs, kiinnitys kiinteällä silmukalla kuvion kapeisiin kohtiin. --> 5 ketjusilmukkalenkkiä. (Viimeisen lenkin teen 3kjs + p työn alkuun, jolloin lanka tulee luontevasti lenkin keskeltä)
3. krs: 5 kjs, kiinteällä kiinni alemman kerroksen toisen lenkin keskelle. *1 kjs 1pp* x 5, 1 kjs ja kiinteällä silmukalla alemman kerroksen neljänteen lenkkiin. 3 kjs + 1 p työn reunaan.
4. krs: *2 kjs, 1p* jokaiseen alemman kerroksen 5 pylvään väliin. 2 kjs ja kiinni alemman kerroksen viimeiseen lenkkiin.
5. krs: piilosilmukat niin, että saat nirkkoreunan aloitettua työn reunasta asti: *3kjs 1 ks* jokaiseen alemman kerroksen väliin.
Ja sama alusta.  Työtä pitää vähän käännellä, että pylväät asettuvat oikealle puolelle. Jatkossa tein aina toisen kerroksen viimeisen pylvään kiinni edelliseen mallikuvioon (kuvassa reunan oranssiin kohtaan), jolloin ko. kohta ei jää liian kapeaksi, eikä pitsi kierähdä heti ympäri.

Tuli varmastikin tosi sekavasti, anteeksi. Otan vastaan palautetta ja kysymyksiä.

Kapeampi pitsi on tehty toistamalla pätkää *3 kjs, 2 p ensimmäiseen ketjusilmukkaan.* Mun mielestä tosi kivan näköinen esimerkiksi trikoomekon hihansuuhun tai pääntielle ja ihan superhelppo ja nopea tehdä.

Lisää reunapitsiohjeita täällä!




23.3.2017

Mitä sen torstain nyt pitikään olla täynnä?





Jos maanantaiaamu soljui sikahyvin, niin torstai on kyllä ollut epätoivoa täynnä.

Hienosti alkanut aamuhiippailu päättyi ulko-ovella saatuun kilariin, jonka seurauksena koko talo heräsi eskaritaksille lähtevän jytinöihin klo 06:57. Saattelumatkalle en ehtinyt pukea kunnolla, joten pikkuisen liian suuri kenkä hinkkasi paljaan jalan päälle puetun villasukan kanssa reiät molempiin kantapäihin.

Kotiin päästyäni ja aamukahdeksaan asti sinniteltyäni tuntui, että alkaisi nyt riittää tämä torstai jo. Sain kuitenkin kivoja lisähommia, kun pienin heitti posliinilautasen kivilattiaan. Imuroin. Tytöt menivät omaan huoneeseensa. Pienin oli imuroinnin aikana tyhjännyt ja rikkonut täyden kosteuspyyhepaketin lattialle. Etsin pyyhkeille purkin. Kantta hakiessani siirtelin tavaroita, mm. "jonkun" jättämää makaronipussia. Itsehän suljen avatun pussin pussinsulkijalla. Mutta "joku muu" oli jättänyt pussin alassuin laatikon rojujen päälle. Joten tuli sitten tyhjättyä pussin sisältö pitkin keittiötä. Ei se mitään, minähän nautin siivoamisesta. Tänään varsinkin.

Olotila on saanut vettä myllyyn pitkin päivää kulminoituen klo 14:40 jäätävään raivohuutoon ja lattialle heittäytymiseen. Klo 14:45 saapui nuohooja. Jäin vain miettimään, että olikohan ollut ovella jo aikaisemmin, mutta jättäytynyt taktisesti odottelemaan hetkeksi.

Eilen lankakerhossa opin hienon sanan. Naapuripöydästä kuultiin. Siihen tiivistyisi tähänastisen päivän olotila. Harmi, että vain 3 ihmistä lisäkseni tietävät, mistä sanasta on kyse. Muut saavat tällä kertaa vain arvuutella...



22.3.2017

Unettoman jorinoita rakastumisista



(Viime yönä klo 01:38)

Oon nauttinut viimeisimmän viikon aikaisin nukahdetuista öistä. Miten kiltti teko se onkaan itseäni kohtaan ollut.

Mutta tänään ei uni tuu, ei millään. Oon rakastunut. Taas uuteen. Siis taloon.

Talon etsiminen on ristiriitaista: kuin deittailisi montaa ihmistä salaa toisiltaan. Ihastuu jokaiseen vuorollaan ja suunnittelee yhteisen loppuelämän valmiiksi mukautuen itse ja unelmineen olosuhteisiin sopivimmaksi. Haaveilee ja innostuu, tai toisaalta jahkailee, että kai tuon "ihan ookoonkin" kanssa voisi katsoa vielä parit treffit. Ja mikä pahinta: tämä kaikki tapahtuu nykyisen "kumppanin" selän takana, jossa yhä ollaan tiukasti kiinni ja lapset on sotkettu mukaan esittelemällä heille kaikki haaveet ja ihastukset tuoreeltaan. Siihen täytyy kyllä tulla jatkossa muutos.

Kädessä on tällä hetkellä neljä kiinnostavaa ehdokasta, josta yhtä ei olla vielä tavattu ja yhteen ollaan tutustuttu pikaisilla kaverin järkkäämillä sokkotreffeillä. Kurkittu vähän pintaa ja arvuuteltu sisintä. Ja juuri siihen oon tällä hetkellä rakastunut. Vähän epätoivoisesti. Tien nimikin oli kuin merkki, kutsu juuri meidän perheelle. Hiukan omituinen ja luonteikas arkkitehtitalo 50 vuoden takaa.

Tulee mieleen eräs teinirakkaus, jossa yksien treffien ja kirjeenvaihdon lisäksi rakastin tulisesti lähinnä haavetta siitä, mitä kaikkea olisi voinut olla tai tulla. Eli remppakohde tämäkin, kyllä. Sivuhuomautuksena mainittakoon muuten, että opin siitä nuoruuden romanssista, että yksi tunne-elämältään hutera taiteilija per parisuhde on maksimi. Että yli äyräiden leiskuminen on kauheaa. Hyvä oppimiskokemus, siitä olen oikeasti kiitollinen. Mutta unettoman ajatusryöpyistä takaisin taloon:


Kuvitellessani itseni sen talon aulaan (koska kuvittelemisen tasolle aulan näkeminen jäi), uskoin yhtäkkiä löytäneeni kateissa olleen sisustuksellisen identiteettini: 60-70-lukujen modernismi ja selkeä ajaton skandinavisuus. Rakenteisiin ja pintoihin alkuperäisen kunnioittamista (hillitysti ja kuitenkin ajattomasti), mutta sisustuksessa rennosti (mutta minimalistisesti) mitä mieleen juolahtaa. Yhtä aikaa entistä, ajatonta ja modernia. Sellainen tuntuisi hyvältä. Minulta. Ja mieheltä kuulemma myös. Lapset kiljuivat eitä, mutta hoidettiinkin ensitreffit vähän kökösti. Enkä tiedä, onko tämä itseni ja tyylini löytäminen lopulta vain mukautumista uuden ihastuksen odotuksiin. Niinkin käy joskus.

Mahdolliset asbesti- ja homeyllärit tietenkin alkoivat heti jännittää ja hillitä hinkua, samoin remppakustannusarviot ja niiden toteutuminen. Lisäksi menin rakastumaan ulkokuoren perusteella ja hintaa tietämättä. Eli tässä käy melko todennäköisesti huonosti. Toivottavasti haaveet kaatuvat siinä tapauksessa mahdollisimman pian ja löytävät kohta uuden kohteen. Tai palaavat nöyrinä vanhan kohteen hellään huomaan...

Älkääkä nyt ajatelko, että tämän tekstin tarkoitus olisi esitellä tuore rakkaus somessa heti ensitapaamisen jälkeen. Vaikka niinhän juuri yli-innostuksissani tein... Oikeasti tämä on nyt enemmänkin prosessikuvausta siitä, mitä myrskyistä maniaa pään sisälle kehkeytyy ihan vaikka vaan yhden vuorokauden aikana. Kuvausta tästä ylitoiveikkaasta rakkauden etsinnästä, jossa lämmetään monelle yhtä aikaa ja rakastutaan ensisilmäyksellä ties mihin vanhukseen. Kenties vielä monta kertaa, ja kuka tietää, vaikka niin kävisi ihan turhaan. Tosin järki pidetään mukana: seuraavaan suhteeseen ei tulla hyppäämään talouden tai mielenterveyden kustannuksella. Toimisikohan parisuhteissakin muuten sellainen ostopäätöstä edeltävä kuntokartoitus, jossa ulkopuolinen määrittelisi isoimmat viat ja remppakohteet, tulevien vuosien haasteet ja suurimmat sudenkuopat? Ehhehee.

No, kuten koko ajan oon sanonut: kyllä tässä käy hyvin, kävi miten kävi: enhän mä enää haikaile sen teinihaaverakkaudenkaan perään. Kun oikea löytyy, kaikki järjestyy. Mutta sama tunne tässä talon etsinnässäkin on, kuin mr Oikean saapumista odotellessa: KOSKAKOSKAKOSKA TIEDETÄÄN ENEMMÄN TULEVISTA SUUNNISTA?!









21.3.2017

Pikku hiljaa pelikavereiksi




Yksi, mitä odotan,  on lasten kasvaminen pelikavereiksi mun lempipeleihin! Trivial Pursuit ehdottomasti EI kuulu niihin lempipeleihini, mutta hauskaa meillä oli. Sääntöjä sovellettiin pikaisemmiksi (joka ruudusta voi saada kakkupalan ja värien suhteen ei oo niin nuukaa) ja tässä perhepainoksessa on erikseen kysymyspakat lapsille.

Ihan huippua huomata, että iskän kanssa luetut Aku Ankat ja äänikirjana kuunnellut Kalevalat ja Kunnakset on lisänneet yleissivistystä niin, että neljävuotiaskin tiesi vastauksen mm. Kalevalan taikamasiinakysymykseen ja kuusivuotias osasi vastata, kenet Väinämöinen lauloi suohon. Pitääpä muuten ottaa noita kysymyksiä automatkoille, ihan varmasti innostuisivat sellaisesta autoilupuuhasta!

Mistä tuli mieleen, että meillä oli ala-asteella näitä kortteja luokassa, ja niitä sai tuntien alkua odotellessa lukea. Sieltä on jäänyt mieleen, että intiaaneilla ei kasva parta. Tiesittekö?

Tämän pelin hävisin, muuten.



20.3.2017

Mukava maanantaiaamu (ihana sana)



Oho, miten mukava maanantaiaamu meillä on ollut!

Koska miehen tarvitsi töihin vasta puolen päivän aikaan, niin pojan vienti taksille sujui iisisti muiden jäädessä kotiin. Poika oli iloinen ja aamu aurinkoinen. Mies siivoili keittiötä ja itse huokaisin, että ikkunat on ihan kauhean likaiset. Mutta hetkinen, kerkiäisinhän käydä likaisimmat pesaisemassa ulkopuolelta ihanan Kärsserimme kanssa, joka odotti siivouskaapissa käyttövalmiina. Siinä pian huomasinkin pesseeni kaikki ulkolasit ja tyytyväisenä myhäilin myös nettilehden vinkistä mieleen palanneellee sanomalehtikikalle, jolla sai raidat pois. Koska valmiiksi jumiset hartiat saivat äkillisen ikkunanpesuinspiraation myötä reilusti ärsykettä, päätin jumppailla ne auki. Ja koska suihkuun piti muutenkin pian mennä ja koska se mieskin siinä vielä hetken hääri, niin päätin ennen niskavenytyksiä poimia Youtubesta jonkun kivan hiki-HIITin. Ehdinpä vetäistä perään vielä kokonaisvaltaisen venyttelytuokionkin.

Nyt on niin raikas ja reipas olo, ettei aikoihin. Iloisen mielen ja kevään taittumisen kunniaksi lakattiin keskimmäisen kanssa kynnet näteiksi ja tehtiin lettikirjasta tytön valitsema letti.


Toivottavasti viikosta tulee hyvä. Jotenkin kaikki tulevaisuuteen liittyvät toiveet ja avoimet kysymykset kulminoituvat aina viikonvaihteeseen: tuleeko tällä viikolla uusia avoimia työpaikkoja? Kuuluuko haetuista jotain? Ilmaantuuko talollemme ostaja?

No, nyt on tunne, että tällä viikolla ei vielä selviä mikään, mutta ei haittaa. Odotan viikonloppua innolla muutenkin, koska saan kivoja vieraita, jee!




17.3.2017

Taikinainspiraatio






Meillä on kohta jännät paikat.

Höhö, ei sen kummempaa, kuin kakunmaistajaiset. Mutta tunteikkaat ja toiveikkaat, joten paljon on pelissä.

Lapsi hihkui yhtenä yönä sängystään, kun luulin sen jo nukkuvan, että hän on keksinyt uuden taikinan. Luetteli innoissaan ainesosia. Hih, voi toista! Tänään sitten tehtiin. Koitin varovasti ohjailla määrissä ja perustelin esityksiäni googlaamalla leivontavinkkejä. Lapsi hyväksyi perustellut vinkit toteamalla, että "niin mä itekin vähän ajattelin". Mutta taikinan maun perusteella on pieni pelko, että tuli vähän mautonta.

Höpsö juttu kuitenkin. Yöllinen taikinainspiraatio. Pidetään peukkuja, että tuli syömäkelpoista ja edes leipuria itseään miellyttävää.







16.3.2017

Lankaväelle infoa


Seuraava lankakerho pidetään keskiviikkona 22.3. klo 18 siinä Siskolan lähellä olevan ison kaupan kahviossa. Kysyjille luvassa tarkemmat koordinaatit!

Aamulla ajattelin, että pitäis kokeilla sokerittomuutta, jos se vaikka vaikuttaisi positiivisesti väsyneeseen oloon. Tulin toisiin ajatuksiin, koska pakkasessa oli tällainen:



Hyvää päiväkahvihetkeä muillekin (itsekurittomille)!




15.3.2017

No mitäs mä sitten saan siitä hyvästä?




Eilen vietettiin pienen painostuksen alaisina keskimmäisen tokanimen nimipäivää. Välttelin aikani hömpötystä, sillä arvelin äityvän riidaksi ja pelkään johtavan "mulle kans" -vaatimuksiin. Koska sellaista meillä nyt tuntuu kaikki viimeaikoina olleen noilla 6- ja 4-vuotiaalla. Oikein sellainen kierre on meneillään tästä. Luuloistani huolimatta kekkerit, joihin yllätyksekseni intouduin, olivat hauskat, höpsöt ja lämminhenkiset. Oikeastaan oikein hyvää harjoitusta tämä oli sekä keskipisteessä olleelle, että siitä pois joutuneelle.

Eli meillä on nyt ollut pinnalla aihe "vertailu". Isommilla sisaruksilla on keskenään melkolailla samat velvollisuudet ja oikeudet. Usein tehdään "kivoja juttuja" porukalla ja toisinaan pääsevät sitten yksin hauskuuksiin. Kiukkuhan siitä toiselle tulee ja riita siitä, kummalla on ollut kivempaa. Ensin rehvastellaan omilla kivuuksilla ja sitten itketään, kun toisella oli kivempaa ja itellä tuntuukin yhtäkkiä olleen ihan tylsää siellä ihanassa uimahallissa tai elokuvissa. Jos toinen on vaikka saanut sillä aikaa donitsin.

Oon tarkoituksella yrittänyt välttää sitä, että toisin joka kauppareissulta väkisin saman verran vaatteita kaikille tai että jokaisen kokema kivuus pitäisi välittömästi korvata toisellekin jotenkin. Yrittänyt lohduttaa, että kateuden tunteita voi tulla, mutta niissä ei kannata alkaa velloa. Sen sijaan toisen ilosta voisi tuntea itsekin iloa. Ja että kukin saa hauskuuksia kyllä vuorollaan, eikä niitä tarvitsisi laskea tai vertailla.

Liian kovia vaatimuksia pienille mielille? Ei kummakaan, jos pienen on vaikea käsitellä oikeuksien, epäoikeudenmukaisuuden ja kateuden tunteita, kun isoillekin ne on vaikeita. Ja sitten jäin miettimään näin vaalilupausten ja tasa-arvokeskustelun alla asiaa isommassa mittakaavassa. Kyllä me isotkin vaaditaan. Mullekin etuja, kun tollakin on. Tasapuolisuus ennen todellisia tarpeita, vai kuinka? Ja onhan tasa-arvo ihan itsestäänselvä tavoite yhteiskunnassa. Mutta mitä kaikkea sen pitää oikeastaan tarkoittaa? Yhteiskunnassa? Sisaruksilla? Parisuhteessa? Vaikka meilläkin on esimerkiksi mr Piin kanssa aamuvuorojärjestelmä, on silti sanomattakin selvää, että työuupunut, raskausväsynyt tai ahdistunut saa ilman velan tunnetta nukkua mahdollisimman paljon. Se saa, joka tarvitsee. Se lähtee tuulettumaan, jolla on hinku ja mahdollisuus. Ei tarvi laskea vuoroja. Paitsi kiukuspäissään joskus.

Pitäisikö lasten kanssa pyrkiä rauhaan sillä, että luvattaisiin aina kivaa toisellekin? Ettei turhaan vaadittaisi jaloja taitoja, jotka aikuisiltakin usein puuttuu? Toissapäivänä saarnasin teemalla "älkää valittako ja iloitkaa toistenne puolesta". Olisiko sittenkin pitänyt juistaa ilosanomaa, että "sinun kanssa tehdään varmasti jotain muuta kivaa myöhemmin"? Olisi. Julistin sitä kyllä sittemmin. Harmi, ettei ekaa saarnaa saa enää pyyhitttyä pois tai edes tiivistettyä ymmärtävämmäksi.

Äh, miksi tämä kasvattaminen menee niin tunteisiin ja on ajoittain niin vaikeaa?

Miten te toimitte sisaruskateuden kanssa? Entäs meneekö teillä parisuhteessa kivuus ja irtiotot tasan?





14.3.2017

Harmaata, simppeliä, mohairia









Puhuin joskus, että olisi henkinen tarve simppelin neuleen tekemiselle. Tässä se nyt on. Tylsistymiseen asti sai huristella sileää neuletta. Tosin tasona, eli puolet nurjaa, plääh... Hihojen pisimmällä kohdalla taisi olla kolmisensataa silmukkaa puikolla, joskin kaula-aukko kyllä katkaisi sen urakan onneksi. Tuoden edes vähän vaihtelua baanalle.

Helmaan olisi saanut tulla pidempi resoripätkä, mutta terapianeuleelle tyypilliseen tapaan tämäkin hahmottui vasta neuleen edetessä. Tämmöinen siitä nyt tuli, ihanan pehmeä ja simppeli. Aloitin siis takahelmasta ja päädyin etuhelmaan. Yhteen oli ommeltavana vain sivusaumat ja pääntien resooritin jossain vaiheessa työtä.

Lankana muistaakseni Alize Angora Gold (hukkasin jo vyötteet), 80% akryyli 10% mohair 10% villaa. Kuulemma kestää konepesua, vaikka vyöte neuvoi pesemään käsin. Menekki n. 200 g, eli alle kympin paita tuli tästä.

 




13.3.2017

KaRRRRRRkki




Sinnikkään ja motivoituneen ärräharjoittelijan treenit tuotti tulosta ja yhdellä vessareissulla se äRRRRRä sitten tulla tärähti. Lauantaina ostettiin ärräpalkinnoksi luvattu kaRRRRkki. Otin videolle palkitsemisseremonian:



Julistin aikoinaan kirjastosta lainatun Iso Kiltti Jätti -äänikirjan pannaan nopeasti, mutta silti vähän liian myöhään. Kauheita sanoja ehti pysyvästi tarttua sanavarastoon... Voi verikorstot ja perskurkkanat...



PS Kiitos haastattelukysymysten vinkkaajalle! Niitä ei kysytty, mutta aiheita sivuuttiin ja nuo valmistivat mua koulupuheeseen hyvin. Haastattelu meni rennosti, mutten usko olleeni paras.

PPS Kiitos ihanasta ja lämmittävästä postista. Joku varmaankin tietää, mitä tarkoitan.






12.3.2017

Keltaisia kukkia ja harmaata neulomusta






Voi että, kun tykkään noista edellispostauksen tulppaaneista! (Tai punatulkuista, kuten lapsi unohduksissaan niitä kutsui.) Nyt tosin ovat jo ripisseet pöydälle. Onneksi sain ne blogiin ilostuttamaan vielä kuihduttuaankin. Pitäisikin tehdä tänne oma tunniste kukkasille. Varmasti piristäisi kaamoksissa selata läpi kukkapostauksia.

Tämänhetkiset keltaiset ruusut oli kyllä hutiostos, mutta sainpa niistäkin yhden epätarkan kuvan vielä, kun olivat freeseinä. Lervahtivat levälleen heti kuvan oton jälkeen.

Mutta hei, nyt en kuluta enempää aikaani täällä, vaan menen neulomaan viimeiset 10 kerrosta tästä harmaasta, jota eilen pääsin sivusaumoitta mallailemaan päälle. Jännittävää, tuleekohan siitä kiva?







9.3.2017

Punaista, keltaista ja siivousurakka







Tulppaanit vinksottelevat pöydällä venähtäneinä miten sattuu. Mutta värit on ihanat. Itsekin olen tänään punaisessa ja keltaisessa, muuten.

Meidän pitäisi saada talo siivottua edustuskuntoon taas lauantaiksi.

En tiedä, onko saamattomuutta vai järkevyyttä, ettei vielä ole sinne päinkään siistiä. Tai ainakin siltä tuntuu. Huolestuttavaa se on siksikin, että mahdoton (eli ylisiisteyden korkein piste) pitäisi saada onnistumaan juuri tietyllä hetkellä, jolloin oon vieläpä yksin tyttöjen kanssa kotona.

Mutta huominen on huomenna (vaik oltais jo sen puolella, kuka niin sanoo?) ja tänään on vielä huoleton torstai. Torstait on mun lempi-iltoja. Voice of Finland ja Heikki Paasonen Show. Huomenna siivoan. Toivottavasti. Ja maanantaina korkkaan taas työhaastattelu-urakan. Apua, miten opin siihen mennessä puhumaan koulua? Tai edes kokonaisia lauseita? Kaikki työhaastatteluissa käyneet: mitä siellä nykyään tavataan kysyä? Ja millainen on ryhmähaastattelu?



8.3.2017

Keltaiset villasukat ja kasvavat lapset







Instassa jo näytinkin uusimmat sukkani! Näistä löytyy monta asiaa, joita en oo ennen tehnyt: pitkät villasukat, aiempaa monimutkaisempi neulemalli (mitä se ei kyllä lopulta ollutkaan), pyöröpuikoilla neulominen ja tiimalasikantapää. Kaupasta lähdin ostamaan vaaleaa harmaata. Jostain ihmeen vinksahduksesta johtuen otin sitten kuitenkin keltaista. Koko projektin ajan inhosin väriä, nyt se taas menettelee. Mutta ehkä seuraavaksi sitten neutraalimpaa taas?




Arki jatkuu. Vähän viimepostausta rauhallisemmin. Tosin rauhallisuus on suhteellista kolmilapsisessa perheessä. Keskimmäinen on oppinut jonkinlaisen ärrän ja mulla on naurussa pidättelemistä, kun sen koko ääni muuttuu niissä sanoissa, joissa koittaa sitä käyttää. Kuulostaa joltain paristokäyttöiseltä papukaijalta. Mun mielestä oikein osuva kuvaus, mutten nyt tiedä, saatteko kiinni, aahhahaa! Pienimmäinen riisui tänään omatoimisesti yövaatteensa ja vaippansa ja kakkasi lattialle. Hopsan. Isoin lasketteli eilen laskettelukeskuksen isoissakin mäissä kuin vanha tekijä. Itse kiljuin rinteen pohjalla, että "HIDASTA, HIDASTA!!", enkä tajunnut, että se ilmeisesti tiesi, mitä teki, kun kurvasi hurjana ohitseni. Ohhoh. Elämä on niin kummallista ja nopeaa.





4.3.2017

Paniikkihäiriöni





Puhumalla asioista tulee pienempiä. Niistä asioista, jotka pitää otteessaan, voi sillä lailla koittaa saada itse otteen.

Oon kahlannut alkuvuoden ahdistuksessa. Ensin olin löytävinäni syyn ahdistuksiin ulkopuolelta. Stressi, väsy, PMS, mikä milloinkin. Nyt ollaan kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että kamalia olotiloja ripottelee minne sattuu. Varmasti stressillä ja syksyn murheilla on iso osuus asiaan ja ihan varmasti PMS hyödyntää heikkouttani hyvinkin röyhkeästi. Vaikka joskus mainitsin täälläkin, että akuutein paniikkikohtausvaara on ohi, en tajunnut oikeasti seisovani jokseenkin jatkuvassa paniikin ilmapiirissä. Seison edelleen. Usein saan siitä otteen ja pää selkenee, kun keskittyy hengittelyyn ja järkipuheeseen. Se voi pysyä viikonkin poissa. Välillä se ottaa vallan ja vajoan pinnan alle ja tukehdun ajatuksiini. Yleensä iltaisin, kun perhekakofonia kuormittaa aikansa ja lopulta hiljenee. Telkkarissa on tragedia. Ajattelen, että se voi osua kohdalle. Uutisissa on vaaroja, mitä kaikkea voinkaan joutua kokemaan. Kuka sairastuu, kuka kuolee, vai kuolevatko kaikki, miten selviän siitä ja oikeastaan elämän pienemmätkin haasteet alkavat tuntua ylivoimaisilta. Perheeseen tulevat murrosiät, lasten murheet, tulevien rippijuhlien ja valmistujaisten järjestäminen, anoppius, mummous, sairaudet... Ei ei ei, en selviä niistä, en mitenkään voi selvitä niistä. Ihan liikaa kaikkea, mitä en osaa ja mihin en pysty. Liikaa pelottavia, surullisia, ahdistavia ja kauhistuttavia skenaarioita. Mitä, jos sekoan? Mitä jos avaan auton oven vauhdissa ja kierin ulos? Mitä jos kadotan arviointikykyni? Tajun oikeasta ja väärästä? Mitä jos teen jotain sellaista, mitä ajatuksissa huonoina hetkinä pulppuaa pinnalle? Mitä jos nyt alan vain karjua, enkä pystykään lopettamaan ikinä?

Sellaisia ne väärät raiteet yleensä ovat. Vääriksi raiteiksi niitä kutsun, ja useimmiten kyllä hoksaan, että olen siellä. Joskus ne ovat sellaisia, että lähden kaupasta pois ostamatta mitään. Kun en osannut vartin miettimisenkään jälkeen valita viiden jäätelön väliltä, jätän ostamatta leivät ja maidotkin ja palaan kotiin tyhjin käsin ja henkeä haukkoen. Monesti oon jättänyt miehen yksin kassajonoon, kun on iskenyt paniikki. Henki ei kulje keuhkoihin asti ja tuntuu ylivoimaiselta seistä keskellä ihmisiä, jotka ovat niin normaaleja ja tyyniä ja osaavat pakata ostoksensa pusseihin samaa tahtia, kuin kassa piippaa niitä läpi. Itse työnnän pankkikortin koneeseen väärin päin ja vasta maksettuani sählään kohtuuttoman kauan ja epäloogisesti tavaroita ostoskassiin. Ajattelevat varmasti, että eikö tuo nyt osaa edes ostoksiaan pakata.

Joskus ne taas ovat sellaisia hetkiä, etten hallitse itseäni täysin. Ei niin, ettäkö tekisin jotain, mitä ei pidä, vaan niin, että en tee sitä, mitä pitäisi. En esimerkiksi pysty keskittymään jutteluun ja vuorovaikutustilanteisiin. Kesken juttukaverin puheen aivoihin muodostuu aampuuro, enkä ymmärrä, mistä puhutaan. Nyökkään hymyillen "hmm-m", ja mietin hölmönä, että meniköhän nyt väärin. Pitikö sanoa hyväksyvä "hmm-m", vai huolestunut "voi että"? Punastun ja hyydyn. Ja tietenkin ahdistun entisestään, kun arvelen kaverini pitävän mua vähintäänkin erikoisena, kun punastun ja hyydyn nakkikeitosta tai työnhausta jutellessa. Ja tällainen en haluaisi olla, en yhtään. Vaikkei olekaan kyse, kuin ahdistus- ja paniikkikohtauspäivistä, mutta silti.

No, onneksi ne päivät ovat kuitenkin harvinaisempia. Ja vaikka nyt olisikin meneillään tiivis suma sellaisia, niin uskon vahvasti, että taas koittaa helpompi aika. (Paitsi yön pimeimpinä tunteina tietysti epäilen...) Ja onneksi jokseenkin tiedostan itsessäni nämä olot ja mieluiten näen aivopuuropäivinä vain riittävän tuttuja ihmisiä.

Vain kerran, ehkä 8 vuotta sitten, kohtaus on yltynyt holtittomaan hyperventilointiin ja lattialle lakoamiseen asti. Ja hyvä niin, sillä ilman sitä en ehkä vieläkään tajuaisi tätä paniikki- ja ahdistushäiriöksi. Vaikka aivan kamalaahan se silloin oli, kun en tiennyt, mistä on kyse. Enkä millään olisi uskonut lääkärinkään tietävän, kun kehotti mut kotiin todeten, että kyllä se siitä. Luulin, että kuolen, jos päästän haparoivan kontrollini irti ja nukahdan. En kuollut. Näin kyllä unta, jossa olin sidottuna peräkonttiin autossa, jota mun olisi pitänyt ajaa. Ja joskus olen herännyt huutamaan ilman ääntä ja huitomaan apua ilman, että kädet ovat toimineet. Tuntenut, että nyt kuolen, kun ruumis ei tottele. En kuollut niilläkään kerroilla. Heräsin. Nyt tunnistan oloni jo paremmin. Tajuan olevani väärillä raiteilla ja sekin helpottaa jo hiukan. Osaan useimmiten puhua itselleni järkipuhetta tai pyytää sitä puolikkaaltani. (En tosin aina kovin kypsästi, vaan dramaattisen riidanhaastamisen ja ulinan kautta.)

Sitä en tosin pitkään aikaan tajunnut, että paniikkikohtaus voi olla muutakin, kuin hyperventilaatiokohtaus. Että se kaupassa iskevä hätäkin on paniikkikohtaus. Tai sellainen illan ahdistuskohtaus, joka saa arvottamaan miehen tökeryyden (eli kertaluonteisen ajatusten lukemattomuuden) elämäni kauheimmaksi ja vakavimmaksi ongelmaksi, jonka takia mistään ei enää ikinä voi tulla mitään. Tai se, kun maailman menneet ja ennen kaikkea myös tulevat murheet kaatuvat sekunnissa niskaan ja kieli puutuu ja leuat menee takalukkoon. Silloin työnnän luotani paitsi miehen, myös lapset. Kun vastaanottimeeni ei mahdu enää yhtäkään uutta ajatusta tai ärsykettä käsiteltäväksi. En osaa nähdä tilanteita ulkopuolisen silmin, mutta toivon kaikesta sydämestäni, että lapset eivät kärsisi ahdistuskohtauksistani niin paljoa, kuin (ahdistuksissani) pelkään. Useimmiten inhottavin olo hiipii onneksi heidän jo nukahdettua. Kun on riittävän väsy ja muutenkin lupa hellittää otetta...

En tiedä, miten koette nyt tämän kirjoitukseni. Mutta tuli sellainen olo, että kun laitan sen tänne, siitä tulisi mulle vähemmän vakava vihollinen. Kirjoitan sen vaarattomaksi ja teen itseni tietoisemmaksi. Ja kieltämättä valjastan myös teidät vahtimaan, että pysyn kuosissa. Vaikka samalla näytänkin itseni sellaisena, millaisena ei kai kuuluisi näyttää, jos ei haluaisi riskeerata esimerkiksi työnsaantimahdollisuuksia ja edes jonkinlaista imagoaan.

Enkä halua tämän estävän suunnitelmiamme. Tai arvaan, että varmaan pidätte järjettömänä lisätä henkistä kuormaa edes miettimällä muuttoa. Mutta oikeasti nyt entistä vahvemmin tuntuu siltä, että lähempänä tukiverkon kosketuspintaa tämäkin olisi helpompaa. Käytiin tänään katsomassa yhtä taloa. En osaa vielä sanoa, oliko se "the Talo", mutta kaupungista tuli turvallinen olo. Vaikkei edes tavattu perhettä tai ystäviä, vaan ihan vain uusia tuttuja. Tiesin kuitenkin puheenaiheissa vilahtelevat ihmiset, tai ainakin heidän vanhempansa ja tunnistin vastaan ajaneen ihmisen entiseksi koulukaverikseni. Muistin sen meitä kättelevän ihmisen kasvot vuosien takaa ja siksi näin hänet 20 vuotta todellista nuorempana. Ja ihmiset tunnistivat mut, kun kerroin, keitä vanhempani ovat. Tiesin paikat, reitit ja kaiken paikallisen. Ihmisten sukulaissuhteet ja sen, ketä hiihtoladulla todennäköisimmin tulee vastaan. Tuntui turvalliselta. Ympäröidyltä ja ei-irralliselta. Helpolta. Ja helppous olisi NIIN huojentava ja tavoiteltava tunne juuri nyt. Vapauttava.

Mutta vielä kokoava kaneetti paniikkikohtausasiaan: En aio sanoa, että nyt on jo parempi olo, koska oikeastaan olen koko alkuvuoden seilaillut näissä maisemissa, välillä panssarilaivalla, välillä vuotavan uimarenkaan varassa. Tämmöistä tämä nyt tällä hetkellä on. Ei koko aikaa, ja jos näet mut normaalina, niin sekin on todellista. Mutta harmillisen usein menen väärille raiteille, ja vaikka miten sen tiedostan, niin tympiihän se. Kunhan saan siitä kunnon niska-perseotteen, voin heittää sen taas joksikin aikaa hevonkuuseen.

Huh. Kylläpä jännittää tätäkin sanoa. Vaikka henki kulkee heti vapaammin keuhkojen perukoille asti.




3.3.2017

Käsitöitä ja Lankakerhon aikataulu







Nyt on taas puuhaa käsille! 

Kaksi neuletta puikoilla ja vähän projektia paperillakin. 

Näitä sitten (ainakin tuota harmaata taitaa riittää sinnekin asti) keskiviikkona taas Lankakerhossa.

Nähdään Seinäjoella, paikkana Se Toinen kahvila, kysy ihmeessä tarkennuksia.






1.3.2017

Mökillä karanteenissa



Meidän hiihtolomasuunnitelmat meni mahataudin takia joilta osin sekaisin. Mutta tulipa tehtyä jotain, mitä muuten ei oltaisi tehty. Päätettiin huristella tuntitolkulla päätyäksemme appivanhempien mökille. Mitä mainioin paikka toipuneelle, mutta karanteenissa pidettävälle perheelle!

Itse olin rentoutumisen sijaan vähän ylivalpas. En oo viime vuosina ollut mikään mökki-ihminen. Uudessa paikassa menee pienten lasten kanssa aina aikansa tilan toimintojen, vaarojen ja virikkeiden hahmottamisessa. Mutta lapset ja mr Pii nauttivat, ja minäkin enimmäkseen kyllä. Ja konkreettisestikin huomaan, miten reissaaminen helpottuu vuosi vuodelta: isot lapset ovat jo aika iisiä mökkeilyseuraa. Kaiken järjen mukaan pieninkin pärjää pian vahtimatta rappusissa, ulkona, saunassa ja ylipäätään sisarusten seurassa, joukon jatkona.

Neuloin, minkä holhoukseltani ehdin. Tartuin härkää sarvista opetellakseni neulomaan kahta sukkaa kerralla pyöröpuikolla. Tekniikan opin lopulta äkkiä, mutta taas pitäisi purkaa, jo toisen kerran: miten vaikeaa onkaan laskea silmukkamäärää oikein, ja miksi sen huomaa vasta 30 krs:n jälkeen?!