30.6.2018

Kotisohvaprovinssi ja Kotisohvapride




Mulla on tänään ollut tunne, että mun pitäisi olla jossain muualla, kuin missä olen. Olen siis kotona ja poden leirin- ja reissunjälkeistä uuvahdusta, jota lapset tietenkään eivät pode. Tiedätte yhtälön. Lisäksi mies on Provinssissa, joten takkuan tätä päivää väsyissäni yksin, ja olen ajoittain kateellinen muuallaolijalle. Anatude ja pari muuta bändiä vähän olisivat houkutelleet. Tytöt tosin järjestivät kotifestarit, joita toinen kutsui Probinssiksi ja toinen Prominskiksi. On ollut tanssiesityksiä ja rannekkeita sun muuta.

Lisäksi olen somesta ja tv:stä seurannut pride-huumaa. Sekin näyttää festarilta, jonka tunnelmasta olisi kiva nipistää itsellekin palanen. Ihanan värikästä ja iloista väkeä ja kiinnostavia, ajatuksia avartavia tarinoita.

Tuntui tarpeelliselta rummuttaa pari tahtia "homorummutusta" kotisohvaltakin. Tällä kertaa se kuuluu näin: Uskaltakaa katsoa homoutta ja muuta erilaisuutta. Uskaltakaa kysyä, puhua, ottaa selvää ja kohdata avoimesti. Mitä enemmän ja lähempää sitä tutkii, sitä vaikeampaa siinä on nähdä yhtään mitään väärää. Se "erilaisuus" onkin lopulta aika samanlaista. Tai paremminkin niin, että kaikissa meissä on vieruskaveriin verrattuna jotain samaa ja jotain erilaista. Homous määrittelee ihmistä lopulta hyvin vähän. Love is love, peace, ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Noin, homokannanotto taas tehty.










29.6.2018

Lastenleirillä nostalgisoimassa






Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.



26.6.2018

Suppailua








Meille tuli viime kesän lopulla sup-lauta. Emme sitä silloin päässeet testaamaan, mutta nyt juhannuksena sitten senkin edestä.

Ähtärinjärvi, jolla mökkimme sijaitsee, on suuri järvi, jolla usein käy kova ja kylmä tuuli. Tuulessa suppailu ei ollut erityisen rentoa, ja mukavinta kovassa aallokossa oli edetä polviseisonnassa. Mukavasti tuntui reisissä ja vatsalihaksissa, kun vastatuuleen puski itseään. Silti, jo tuon aallokkokokemuksen jälkeen olin hirveän innoissani tästä itselleni uudesta lajista.



Kun jonakin juhannusviikonlopun aamuna järvi aukesi edessämme peilityynenä, oli suppailuelämys täydellinen. Kävin lipumassa rannan suuntaisesti niilläkin paikkeilla, joissa usein unissani leikin lentämisleikkejä järven yllä. Nuo unet ovat olleet leikkisyyden, helppokulkuisen elämänvaiheen ja ilon unia. Olen lennähdellyt järvestä korkealle ilmaan ja molskahdellut takaisin veteen. Nyt oli outoa seistä tuolla unien paikalla. Jo järven pinnalla seisominen on outo, unenomainen kokemus sellaisenaan, saati seisten liikkuminen siellä.

Liikuntamuotona joku oli todennut suppailun olevan tylsistä tylsin, mutta itselleni tuo kyllä sopi hyvin. Rauhallista ja rauhoittavaa. Jalkapohjan lihakset tuntuivat tehneen töitä varsinkin ensimmäisen päivän aikana, kun meno vielä enemmän jännitti ja aallokko piti tasapainon virkeänä. Tasapainoilu muutenkin aktvioi lihaksia ihanan hienovaraisella, mutta kuitenkin kokonaisvaltaisella tavalla.

Myös lapset saivat aikaan monta sup-lautaleikkiä järven rannassa. Me isommatkin vähän kisailtiin. Nopeuskisaa poijun ympäri. En voittanut. Tehtiin myös temppuja ja plumpsahdeltiin järveen, mikä omien havaintojeni perusteella aina aiheutti kikatushepulin kaatujassa. Omat temppuni eivät vetäneet vertoja mr Piin päälläseisonnalle, mutta toisaalta ei hänkään kyennyt vaakaan, jota yrittäessäni kävin itse muutamankin kerran väliuinnilla.

Hauska, ilostuttava vempele. Suosittelen kokeilemaan, jos tulee tilaisuus.






25.6.2018

Mökkijuhannus - niin kuin aina




 





Vietimme juhannuksen perinteisesti vanhempiemme ja sisarusten kanssa mökillä. Meitä alkaa olla jo iso lössi. 14, joista 5 lapsia. Mökin seinien pelättiin käyvän vähän ahtaiksi, kun säätiedot näyttivät jatkuvia sateita ja ukkosta.

Säät eivät kuitenkaan olleet ihan niin surkeita, kuin mitä ennustukset lupasivat. Ukkonen ei tullut ollenkaan, ja sunnuntaina oli jo oikeinkin ihana kesäpäivä!

Syötiin hyvin, suppailtiin, leikittiin ja askarreltiin lasten kanssa. Pienet viihtyivät paljussa ja järvessä. Itsekin heitin talviturkin, tosin ensimmäisellä kerralla vahingossa, kun lähdin kikkailemaan jooga-asentoja suppilaudalla. Ihan yllätyksenä mahdollinen kaatuminen ei tokikaan tullut.




Mummin vanha hedelmähame oli hirveän ihana ja lohinyytit ruokalaji, joka teki suuren vaikutuksen. Miukun synttäreitä vietimme muun keskikesän juhlinnan lomassa. Veikkaan, että olimme kerääntyneet juhannuksenviettoon aika monenlaisten kuormien kanssa itse kukin, joten ajoittaista äksyilyäkin oli ilmassa, kuten perhekuntamme tapoihin toisinaan kuuluu. Mutta olipa vedet silmissä tirskumistakin (mm. veljen karaoke-esitykselleja mulaaville suppailijoille), ja hyviä keskusteluja myös.



Hyttysiä ei liialti ollut, mutta liito-oravanpaskaa kyllä löysivät eräät. Se olisi nyt kuulemma myynnissä, jos jonkun tarvitsee esimerkiksi suojella jotain metsä-aluetta tai vanhaa rakennusta. Ehhehee. Lapset käyttivät koko heille varatun vaatearsenaalin, niin haalarit kuin sadevaatteetkin. Yöllä kiekui kukin lapsi vuorollaan, yksi sitä iänikuista pissahepuliaan, yksi paljuriehunnoissa saamaansa niskavammaa ja yksi kasvukipuja ja stressikiukkua. (Nousi aamuyöstä sängyssään sähisemään jotain "Nönnönnöö, äiti on tyhmä! Nönnönnöö, äiti ei osaa edes nukkua!" Johon sähisin muiden heräämistä hädissäni peläten takaisin, että "Pää kiinni ja suu tyynyyn", tai ehkä toivottavasti toisin päin tai jotain muuta vähemmän töykeää, en muista. Tosin lapsellakaan ei ollut tilanteesta muistikuvaa aamulla, joten ei niin väliä, mikä sähisin takaisin. Pääasia, että hiljeni ja jatkoi unia.)

Kiva juhannus oli. Sateista ja harmaudesta huolimatta parhaiten jää mieleen sunnuntain aurinkoinen ulkoruokailu ja peilityyni suppilautasää. Tänään on kotona ollut itkuista ja raivoavaa väkeä. Reissustapaluukiukku. Toivottavasti kiukku tyyntyy huomiseksi, sillä sitten lähdenkin uuteen reissuun pojan kanssa kaksin. Mutta se onkin sitten taas kokonaan toinen juttu.





21.6.2018

Rönsyilyä, vaahtosammuttimia ja yölintujen laulua






Onpa levoton olo. Oikein ihmetyttää. Jäin mielestäni niin hyvässä kondiksessa kesälomalle, ja sain lomamoodistakin kiinni aika kivasti! Nyt kuitenkin on alkanut mieli mennä ylikierroksilla. Luulen, että se liittyy kontrastiin, joka on tämänhetkisellä arjella ja kuluneella vuodella, jolloin paahdoin töissä pitkää ja runsashommaista päivää. Nyt voisin helposti olla koko päivän melkein tekemättä mitään. Mies tykkää hoitaa ruokahommia ja lapset viihtyvät ja pärjäävät tosi kivasti omissa puuhissaan. Itse kuljen vähän levottomana ja silti lopen uupuneena ympäri taloa etsien hommia ja tekosyitä niiden tekemättä jättämiselle.

Öistä on tullut huonoja. Osin johtuu varmasti tuosta pienimmäisen kuivaksi oppimiseen liittyvästä yösekoilusta, jota jo valmiiksi illalla odotan ja jännitän. Puolen yön aikoihin alan vilkuilla kelloa ja mikäli onnistun nukahtamaan ennen kiekumisia, säpsähtelen rasahduksiin ja jämähdän kuuntelemaan ulkoa kuuluvaa ulinaa. Uuttukyyhky? Sepelkyyhky? Joku pöllö? Joku muu? Nousen kurkkimaan ikkunasta. Ääni lakkaa, joten otus varmaan näkee mut, mutta minä en sitä. Menen sänkyyn, ja taas ääni kuuluu. Pidätän hengitystä, että kuulen kunnolla. Ääni on tuttu monelta yöltä. Kuuntelen youtubesta pari ääninäytettä ja selaan lintusivustoja ja keskustelupalstoja yöllä ääntelevistä linnuista. Ja metsäneläimistä toki muutenkin, kun siinä kivasti silmiin osuu hurjia kokemuksia huudoista metsässä. Itsekin mietin toissapäivänä, että mitenköhän hirvi ääntelee, kun metsästä kuului rauhallista rasahtelua ja hörähdys. Ajatus harhailee ja karkaa hallitsemattoman kauas. Mutta edelleen on siis yö, ja kuuntelen sitä lintua. Kirjoitan ylös: "Vuh, vuuh vuh. Vuh. Vuhvuh. Huhuilee matalemmalta ja verkkaisemmin, kuin videon kyyhkyt." Klikkailen auki pari lintukaraokevideota. Tosi hauskoja. Niistä saisi jonkun hauskan seurapelin aikaiseksi juhannukseksi. Yritän hiljaa laulaa mukana mustarastaan laulua. Heh, aika hauskaa. Kello on yli yksi, ja kai sitä voisi alkaa nukkua, kun muutkin näköjään nukkuvat... Herään toki pian uudelleen kuuntelemaan taloa, ja kappas, nyt se lapsikin sopivasti heräsi. Sinkoan pissattajaksi, sillä tämähän oli se tärkeä tehtävä, mitä olen koko yön odottanut. Siinä se pieni sekoili tovin pissa- ja yöhöpinäkiukkujen kanssa. Sain säädettyä kaiken niin, että itku ei yltynyt paniikiksi niin kuin useimmiten. Hyvä minä. Olo on kuitenkin jännittynyt, lapsen sängystä kuuluu vielä ajoittaista vingahtelua. En halua vielä nukahtaa, koska unesta on inhottavampi lähteä uudestaan hoitamaan lasta, kuin hereiltä. Peittoni alla alan miettiä lukutreenejä ensi syksyksi töihin. Pitäisinkö sellaisia tiistain viimeisellä vai toiseksi viimeisellä tunnilla? Kuinkas mulla olikaan siinä apukäsiä luvassa? Keiden kanssa kokeilisin minkäkin tyyppisiä tehtäviä? Mitä muut tekisivät sillä aikaa, ettei kukaan putoa tärkeiltä kärryiltä, mutta edettäisiin kuitenkin sopivaa tahtia? Joo, pitääkin ottaa kaikille sellaiset isot vihot, johon kootaan kivoja tekstejä, tehtäviä ja tsemppejä. Voi miten kivaa siitä tulee! Kaikki varmaan innostuvat tosi paljon lukemisesta! Äh, pakko ottaa puhelin vielä esiin, että saan kirjoitettua muistiin suunnitelmani ja ehkä saisin vihdoin taas nukuttuakin. Hampaita kiristää. Oon valvonut yli tunnin pissasekoilun jälkeen, kello on yli neljä. Tuntuu muuten vähän huonolta. Onkohan mulla rytmihäiriöitä? Apua, varmaankin on. Tai jotain muuta tosi vakavaa. Varmaan joku aivoinfarkti, sekin vois tuntua tämmöiseltä oudolta ensin. Hui, taidan kuolla tähän paikkaan, löytävät aamulla ruumiin sängystä. Menee vähän kesäloma perheellä pilalle.

No, järjen ääni minussa sentään oli vielä hereillä (yleensä häntä ei öisin näy eikä kuulu) ja sanoi höperölle mielelleni, että kuoleminen varmaan vaatisi vähän jotain isompia oireita, kuin valvotun yön mukanaan tuoma heikotus ja ahdistus. Mutta viimeistään nyt tiedän, että taidan olla minäkin aika loppuun kulunut työvuodesta. Ja vaikka ymmärrän ihmettelyt ja piikikkäät kuittailut opettajien pitkistä kesälomista, niin kyllä tässä todellakin tekee tiukkaa, että kesäloman saa riittämään palautumiseen. Työ on niin intensiivistä metatöineen ja ympärivuorokautista välittämistä, että sen tekemistä on vaikea lopettaa vielä juhannusta edeltävän viikon tiistaina klo 03:30. Pari yötä sitten näin unta, että yritin koulupäivän aikana selvittää isoa riitavyyhtiä, joka paisui koko ajan, mutta joka olisi vain tarvinnut aikaa läpikäymiseen. Mut haettiin siitä selvittelystä kesken kaiken vihaisina johonkin opettajien yhteiseen "tärkeään" juttuun, joka oli lopulta joku vitun tietovisailu, eikä mulle löytynyt edes omaa kynää. Kyselin, että kenen ryhmässä oon, ja kollegat oli sitä mieltä, että mee johonkin vaan, ei näitä vastauksia kukaan edes tarkista. Mutta hirveän tärkeää se osallistuminen oli, ja meni sen riidan selvittämisen edelle, siis paikalta puuttuvan ylemmän tahon mielestä. Mainittakoon vielä, että unen koulu ja ihmiset olivat täysin kuvitteellisia, mutta kaikki kyllä kuvasti hyvin sitä turhautumisen tunnetta, jonka vesotkikytpalaveritraportitlomakkeet aiheuttavat viedessään aikaa ja voimavaroja siltä kaikkein tärkeimmältä: kohtaamiselta.

Eli että stressaa nyt vähän, näin oudosti kesken leppoisan loman. Mutta tiedättekö, että jooga ihan oikeasti auttaa. Jo pari päivää pää ja keho on sitä selvin sanoin pyytänyt, ja kun tänään tarjosin itselleni tuokion venyttelyä, kuulostelua ja hengittelyä upealla rauhoittumispaikallani metsän ääressä (eli uudella ihanalla terassilla), kulki happi sisään ja ulos tasaisemmin ja olo oli monin tavoin itsetietoisempi ja -varmempi. Treeniä saaneiden jalkojen tutina tuntui kivalta vaihtelulta mielen tutinalle. Nyt pitää siis vain sammutella vaahtosammuttimella pieniäkin tulipalonalkuja, kuten eräs toinen uneni mulle kesäloman alussa kertoi. Eli ottaa vakavasti pienetkin väsähdykset ja hoitaa ne kerralla pois päiväjärjestyksestä, ettei liekit tartu kuivaan metsään ympärillä. Se ei ole liioittelua, vaan se on viisautta, vaikka unessa nolostelinkin käytettyäni kokonaisen vaahtosammuttimen pieneen roskispaloon.

Kylläpäs rönsyilee. Kappalejaotonta tajunnanvirtaa, jota en itsekään jaksa oikolukea. En pysty keskittymään.. En pysty lopettamaan... Pitäisikö vielä googlata niitä lintujen ääninäytteitä....?

Kainalopäiväunilla toinen edellisyön kukkujista nukkui ja toinen kiristeli poskilihaksiaan ajatustensa keskellä.





19.6.2018

Sateenkaarisynttärit



Täällä nukahti juuri pehmolelujen ja nukkejen väliin onnellinen synttärisankari. Ollaan juhlittu juhannuksena kolme vuotta täyttävää pienintä, joka on hämmentyneenä, mutta ilolla ottanut vastaan lahjoja, onnitteluja ja laulua.

Synttäreiden teemaksi tuli sateenkaari ja sade. Nyt, kun vihdoin saatiin oikeastikin sadetta pitkän kuivan jakson jälkeen. Elättelin toiveita, että illan aurinko olisi piirtänyt aidonkin sateenkaaren koristeeksi, mutta se jäi nyt välistä.



Miuku itse ei osannut teemaa vaatia, toisin kuin isommat, jotka pitkin vuotta päivittävät viimeisimmät ideansa pienimuotoisen koristelun suhteen. Sain siis valita aika lailla itse koristelun, ja idea lähti sateenkaarilautasliinoista, jotka taannoin ostin. Sateenkaari on kiehtonut mua aina. Lastenraamatusta etsin aina Nooan arkki -kohdan ja muistan edelleenkin sen ihanan värikkään kuvan niiden muiden, aika karujen ja vähän pelottavienkin kuvien seassa. Värikynät olen aina tykännyt järjestää paketteihinsa sateenkaaren värien järjestykseen. Sateenkaareen liittyy vahvasti se ihana, raikas tunnelma, jonka sateen jälkeen palaava aurinko luo. Mua kiehtoo myös yhdenvertaisuusteema, joka teemana olisi varmastikin jo sellaisenaan ihan yhtä hyvä lastensynttäriteema, kuin prinsessa- ja supersankariteematkin ovat. Sateenkaareen liittyy taikaa ja satua ja muutenkin sellaista leikkisää riemua. 





Mulla tulee juhlatarjoiluista joka kerta samantyyppiset: kauhean kriisin ja googlailun jälkeen teen kuitenkin aina jotain simppeliä piirakkaa, ostan jotain valmispasteijoita, leivon muffinseja ja täytän kakun valmispohjien väliin jne. Ja se on varmastikin ihan ok. Ei kenenkään vieraan päivä varmastikaan mene pilalle siitä, että tarjoan aina samoja juttuja. Ei pitäisi liikaa stressata, että täytyisi olla jotain erikoista ja uutta. Ja sitä paitsi päälläni mulla sitten oli hyvinkin erikoista ja uutta: Puin höpsöiksi kerroksiksi kaikenmaailman rimpsuja ja röyhelöitä. Näissä omassa kodissa pidettävissä juhlissa on se hyvä (?) puoli, että voi pukeutua ihan niin pöhkösti, kuin huvittaa!




Hyvät juhlat oli, kiitos vieraille ja kiitos Miukulle, että tuli perheeseemme olemaan niin tosi ihana ja söpö!



















18.6.2018

Virkattu kukkaniittyliina





Instagramissa osui silmiin kukkaliina, ja siitäpä taas lähti liikkeelle maaninen inspiraatio. Mr Pii oli nyt sitä mieltä, että käsityöprojektit tekee mut kiukkuiseksi, kun jään niihin totaalisesti jumiin. En pysty normaaliin elämään projektien lomassa. Ja tottahan se on. Varsinkin, kun on kyse tällaisesta freestylevirkkauksesta, jossa ideoita pulppuaa jatkuvasti ja haluaisi kiirehtiä seuraavaan ideaan vielä edellisen kukan ollessa puolivälissä. Siispä jatkossa puikoille tai koukulle vain jotain aivotonta ja epäinspiroivaa posottamista.

Tähän liinaan käytin tällä kertaa oikeasti pelkästään jämälankoja. Olin oikein sekakäyttäjä: nallea, seitsemääveljestä, merinoa ja puuvillalankoja. Pikkukukkia lukuunottamatta kaikki ovat erilaisia keskenään, ja ruminakin pitämäni pääsivät mukaan. Liina päätynee terassille ja saa luvan toimia halutessaan vaikka pannunalusliinana.




Pohdin tämän värkkäilyn myötä yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä. On jäänyt mieleen pyörimään, kun silmiin osui erään toisen ajatuksia siitä, miten oma erilaisuuden tunne on vaikuttanut kokemukseen ulkopuolisuudesta ja ryhmiin kuulumattomuudesta. Itse en ole osannut (onneksi) noin ajatella. Olen aina kokenut olevani osa porukkaa juuri sellaisena, kuin olen. Siis en toki kaikissa porukoissa, mutta riittävän monissa.

Kaunis yhteisöllinen harmonia (sekä virkatussa kukkaliinassa, että elämässä) syntyy siitä, että yksilöissä on jotain yhtäläistä ja jotain erilaista verrattuna muihin ympärillä oleviin. Eikä tarvitse olla täydellinen. Jokaisessa on joku silmukka vähän vinksallaan.

Minun nimikkokukkani on tuo sinivalkokeltainen. Mikäs sinun? Jos kerrot, niin saan vielä sinusta vielä yhden mukavan muiston tähän liinaan. Yhteisöllisyyspohdinta- ja virkkausmaniamuiston lisäksi.









15.6.2018

Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä



Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.




11.6.2018

Unenomainen maja ja sosiaalinen krapula



Viikonloppu toimi kuin toimikin irtiottona. Oltiin miehen kanssa kahdestaan Helsingissä häissä ja vähän sukuloimassa. Paljon kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Nautin kovasti, mutta tyyliini kuuluu potea jälkikäteen pientä sosiaalista krapulaa. Sanoinko tosiaan noin tai näin, toiminko tosiaan niin kuin toimin? Enkä nyt varmaan oikeasti mitään isoa mokaillut, vaan itsekriitritisyyteen taipuvaisena mietin vain kuvaa, jonka itsestäni missäkin tilanteessa ja milläkin jutulla annoin. Ja kappas, huulipunaakin hampaissa, nyt vasta huomasin.


Välillä mukaudun ja muutun seuraan sopivaksi, välillä olen liian vapautuneesti oma itseni. Ja sitten on niitä kertoja, kun olen rento, mutta kuitenkin totaalisen pihalla. Silloin aloitan jutun kertomisen ja tajuan puolessa välissä sen olevan täysin turha tai epäsopiva juttu. Siispä oikaisen, jätän lopputarinan lauseet puolikkaiksi tai kokonaan kertomatta. Ja ymmärrän kuulostavani yksinkertaiselta. No, ei se mitään, kai, ehkä niinKIN käy muilleKIN. Joskus. Käykö?

Mutta ihana viikonloppu oli, tästä sosiaalisesta krapulasta huolimatta. Paluumatkalla poimittiin Ikeasta ulkonaolomukavuutta lisäävä ötökkäverho. Parhaillaan istun juurikin tässä ihanassa majassa. Optimaalista kohtaa tälle ei ainakaan vielä terassilta löytynyt, mutta tämän voi tarpeen mukaan siirtää minne vaan haluaa, vaikka kuusen alle. Hmm, ehkä otan tämän partioleirille, jossa voisin edustaa taas kuvittelemaani Huulipunattujen ja Kynsilakattujen Turhamaisten Tyttöjen lippukuntaa.





Nautin tästä, kun tuuli huljuttaa hentoista verhoa ympärilläni ja öttiäiset tuijottavat vain verhon toiselta puolelta. Päässä soi laulu nuoruudesta:

Taidan jäädä tänne sillä täällä on niin rauhallista, täällä kaikki on niin unenomaista. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan estä täältä lähtemään..

Kuka tunnistaa?




8.6.2018

Pitsimekko kolmevuotissynttäreille






Pienin täyttää kohta kolme. Mietin, että pitäisi hommata sille nätti juhlamekko. Säästäväinen puoleni on nostanut viimeaikoina päätään ja niinpä aloin ensin tonkia kangaskätköjä. Sieltä löytyikin hauska pitsikankaanpalanen ja hentoista vuorikankaaksi sopivaa valkoista jotain mitäliekangasta. Tadaa! Tunti meni ja nolla euroa rahaa. (Eikä nuo kankaat aikoinaankaan ole kahta euroa enempää maksaneet.)



Valossa mekko näyttää läpinäkyvältä, ja aika kuultava se onkin. Alempi, kirkkaan valkoinen ohut kangas kuitenkin livenä kivasti hohtaa läpi ja suojaa ihan riittävästi.

Vyötärön alle suunniteltu sauma valahti olkasaumojen puutteessa ja venyvän kankaan takia tarkoitettua alemmas, mutta ei haittaa. Menee siis pidempään. Testattiin, että näyttää kivalta myös 15 cm pidemmän tytönvarren päällä.


Ja omistaja oli onnellinen. Tosin draamaa tuli, kun sovittaessa iski jokin kiukku isosisaruksille ja pienin painoi raivoissaan sinisen tussin vatsaansa, jottei kukaan vain vie sitä. Tuli lohduton itku, että "Äiti pese se! Äiti yritä! Kokeile vedellä! Irtoaako se?" Irtosi, kaikki.



Rimmaavat siskokset



Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.


Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?



6.6.2018

Iloisia raitoja - virkattu peitto








Silmiini osui joku aika sitten ihan huikean ihana sateenkaarenvärinen jämälankapeitto (jota en nyt millään enää onnistunut jäljittämään). Siitä inspiroituneena aloin muistaakseni samana iltana hommiin. Huolimatta siitä, etten tarvitse yhtäkään peittoa enää, eikä mulla todellakaan ole kahta kiloa "jämälankoja". Toki sain pari nyttyrää omankin kopan pohjalta tähän uppoamaan, mutta monen monta kerää ostin työn edetessä ihan vain tätä varten.

Mainitsin terassipostauksen yhteydessä puutteellisen kykyni "nähdä sieluni silmin". Tämänkin värityksen näin ja suunnitelin niiden sijaan Photoshop-avusteisesti. Keksin laittaa värikkäiden raitojen väliin mustasta valkoiseen liukuvärinä harmaan kautta vaihtuvaa raitaa. Tuli mun mielestä aika veikeä näin! Nautin tehdessä värien miettimisen ja miettimättömyyden tasapainosta. Valmiista peitosta löydän kivoja mielleyhtymiä, joita tehdessä tuli:

Kummipojan värit, juhannusruusu, lapsena virkkaamani laukku, mummini tekemä neulepaita lapsuudesta, voikukka, inhokkiväriyhdistelmä, eskimojäätelöpuikkopaketti, mökkijärven horisontti...



Kun peitto kasvoi, sen alla oli ihana lämmitellä virkatessa. Vähän alkoi välillä väsyttääkin. Yhtenä yönä totesin jossain vaiheessa keltaista raitaa, että silmät on olleet kiinni jo puolen kerroksen ajan. Aamulla kävin läpi, että ihan siistiä olin unissani tehnyt, joskin lopettanut viisi silmukkaa ennen reunaa. En ikinä täysissä järjissäni tekisi niin!

Hieno peitto tuli, tykkään! Joka puhutteli heti valmistuttuaan: elämässä ilon raidat ovat ihania sekä synkkää, että valoisaa taustaa vasten. Ilo on aina iloa. Peiton koko on n. 120 x 180. Mutta mihin ihmeessä tämän laitan, ja milloin pystyn katsomaan tätä miettimättä, miten kalliiksi tämä tuli? Paitsi äh, on tämä niin ilostuttavan värinen ja kokoinen, että on ehdottomasti hintansa väärti. Mutta sitäkin todellisempi ongelma: mitäs ihmettä mä nyt virkkaisin tai neuloisin lomailtojen ratoksi?