30.4.2013

Vappupotilas



Yää, tylsää. Koko ajan on joku kipeänä. Joka viikko joku, alkaen varmaan jostain hiihtolomasta. Nyt on mun vuoro. Luulin, että viimeviikkoisella flunssailulla olisin hoitanut oman potilasosuuteni, mutta ei näköjään. Buranakaupoille taas, jos niillä välttäisi antibiootit... Vai pitäiskö vetää tuo lapsilta jäänyt nestemäinen särkylääke, siinähän on annosteluohje kilojen mukaan? (Ei taitaisi kyllä riittää kerta-annokseenkaan. Skumppalasiin, kunnon vappukilistelyt...)

Vappu tuntuu nyt jotenkin hassulta. Samalla lailla, kuin silloin teininä, kun (meillä maalla) ei ollut mitään, mitä ois porukalla tehty. Sitä vaan koko illan odotti, että joku keksisi jotain hauskaa (koska vappuna kuuluu tehdä jotain erityistä). Tai no, saatettiin me joskus päätyä jonnekin katoille, soiteltiin lähipuhelinkoppeihin ja katsottiin, vastaako ohikulkijat. Ja jonain muinaisena vappuna tuleva mieheni (hih, enpä olisi silloin arvannut) soitteli mulle kaverinsa kanssa, että "tehdään jotain, lähde kuskiksi, kun kaikki muut on jossain". Taisin lähteä, en tarkemmin muista. Muuta kuin, että olin hyvin iloinen ollessani ylipäätään vaihtoehto, edes "se viimeinen". Tuossa se sama mies nyt kyselee, että "mitä me tehdään, jotain kai pitäis tehdä".

Jotenkin sitä on jankannut itselleen, ettei tämän tarvitse olla muita kummallisempi päivä, mutta nyt sitten, muiden munkki- ja ilmapallopäivityksiä lukiessa tulee mieleen, että oispa kiva, jos oltais edes siivottu. Onneksi miljoonanlaisesta vastustuksesta huolimatta vääntäydyttiin aamulla kerhoon, oli munkkeja tarjolla! Poikaa inhotti sotkeva sokeri, joten sain syödä senkin oman, koskemattoman. Hirveän vastahakoisesti uhrauduin. Huomenna ajateltiin haistella huvipuistotunnelmaa, jos sää sallii. Katsotaan. Kai tämä riittää? Ehkä tehdään naamarit? Jotkut hilpeän näköiset, niin ei tarvi jaksaa ite yrittää virnuilla. Ei virnuiluta, oon kipee.


Ei nyt irtoa kuvaa tähän, ei lataa. Harmi. 
Tuli kivasti käytyä läpi opiskeluvappujen hilpeät kuvat. 
Ja kaivettua lätsä esiin. 
Läiskämäärä kertoo, että riittävän monena vuonna ei oo ollut tekemisen puutetta vappuna.
Mr Pii sovittelee myös omaa lakkiaan ja Poika pelkää.
Ei puhu mitään (ei edes kilju), juoksee nurkkaan piiloon.

Noin, sainhan kuvankin tänne.
Tässä poseeraavat ainoat munkit, jotka oon koskaan uskaltanut paistaa. 
Monen vuoden takaa. 
Tänä vuonna mr Pii teki siman noihin pulloihin.

29.4.2013

Prinsessaunelmaompelus


Olen kuullut neuloosista. Onko ompeloosi olemassaoleva termi, vai meneekö hutia, jos käytän sitä? Sellainen nyt kuitenkin iski heti aamusta. Vähän pelottavan maaninen, semmoinen kevyt innostus ois paljon kivempi.. Mutta nyt on taas tarve tyydytetty hetkeksi, eikä päässä risteile mitään kovin pakottavia ajatuksia. (Paitsi vähän karkailee mieli virkkuukoukkuun...)


Prinsessahörhelöä

Alushameeseen pitsinpätkää

Muhkeaa!

Koska Prinsessa nukkui, sovitin valmista Pojan päälle, yrittämättä tehdä numeroa mekkoon pukeutumisesta. Vähän se hymyili ja kysäisi, että "pyörähdänkö?" Kesken pyörähdyksen hymy hyytyi ja näytti tuntevan kummallisuutta. Riisui hameen hiljaa. Tulikohan tästä nyt joku trauma? Hame siis mahtui kohtakolmeveelle, mutta herättyään Prinsessakin sovitti, ja sopi. Ehkä parhaimmillaan on näiden sovittelijoiden välikokoisella. Peilin edessä pienempi sovittelija alkoi heti heiluttaa itselleen kuninkaallisesti. Uusi ihana taito sekin!


Tämänkertaisen ompeluhetken mahdollisti:

Prinsessan hyvät päiväunet
mr Piin vanha t-paita
superhalvalla joskus ostetut kangaspalat
pitsin ja kuminauhan jämät
kiehtova joulukalenteriauto
äidin autopilotille kytketty miksimiksikatotätä -vastaaja (toistelee "oo", "jaa", "vautsivau" jne...)

27.4.2013

Tyttömäinen tyyli



Pojalle olen aina tykännyt etsiä kaupoista kirkkaita, raikkaita värejä. Oranssia, turkoosia, punaista... Raitoja ja kuvioita.

Kun Tyttö syntyi, olinkin vähän hukassa. Kaikki "kirkkaat ja raikkaat" tuntuikin omaan silmään poikamaisilta (varsinkin, kun tyttö on ulkoisesti aikalailla kopio veljestään). Mutta jotenkin en sitten kuitenkaan osannut kaupassa tarttua niihin hempeisiin vaaleanpunaisiinkaan.

Nyt olen alkanut hahmottaa, millaisista tyttöjen vaatteista pidän. Aika monilta osin omakin vaatekaappi muistuttaa mieleen tulleita määritelmiä, ja koti myös. Tai ehkäpä tarkemminkin haaveiden koti, kun en ole toistaiseksi kauheasti saanut sisustus- ja remonttikärpäsestä osumia.

Mutta tällaisia sanoja ajattelin miettiessäni (tätä hirveän syvällistä kysymystä siitä), mitä haluaisin lastenvaateosastolta löytää:

Romanttista ja arkista.
Pitsiä ja collegea.
Maanläheistä ja vaalenapunaista.
Vanhanaikaista ja nykypäivää.
Röyhelöä ja rouheaa.

Innostuin niin, että tongin lauantain kunniaksi tilkkulaatikkoni ja askartelin pari vaatekappaletta unelmieni vaatekerran pohjaksi. Sinne niiden kaikkien kirkkaiden ja raikkaiden vaatteiden sekaan, joita varmaan jatkossakin aleista ostan, haavekuvieni selkiytymisestä huolimatta. Miehen mielestä näyttivät hyvin munlaisilta vaatteilta. Tarkemmin ajateltuna juu. Tytön vaatteiden kanssa voin vain hassutella vielä enemmän, kuin omien kanssa uskallan. NYT alan tajuta tätä lasten pukemisen hauskuutta!

Collegemekko vanhoista kangaspaloista ja pitsinpätkistä.
Rusetti on irrotettava.
Toivottavasti tämä mahtuisi päälle vielä, kun Mimmi oppii kävelemään,
konttiessa saattaa vähän suututtaa.

Mummon pitsipöksyt?
Taikka sitten pitsihaaremihousut. Oikeasti hauskan näköiset päällä.
Nyt ylettävät nilkkoihin, mutta jätin kuminauhakujan auki,
niin menevät pari kesää shortseina (ja lopulta pikkareina?). ;)
Tämäkin rusetti on irrotettavissa.



Muistan elävästi joskus haukkuneeni harmaan maanrakoon. Nyt vähän niin kuin, öh... no, Rakastan sitä.


26.4.2013

Unelmaöitä



Valittelin tammikuussa tympeitä öitä (täällä) ja haaveilin unelmayöstä. Jottei enimmäkseen tulisi vinguttua vain kurjista jutuista, niin huomaanpas olla kiitollinen esim. kuluneen viikon öistä, jotka muistuttavat kaikki jotakuinkin tällaista kuvaa:



Kyllä mun kelpaa!

24.4.2013

Prinsessapeitto ja Taikapeitto



Joskus tärkeät tavarat vain saavat oman nimen, sen kummemmin miettimättä ja valitsematta.
Pakko esitellä teille pari taideteosta, jotka eivät ole omatekemiä, vaan anoppini siskolta lahjaksi saatuja.


Tytön Prinsessapeitto. Ei tämä voisi olla minkään muun niminen.
Tämän alla nähdään varmasti prinsessaunia.

Pojan Taikapeitto. Taikaa on se, että tämän alla tulee hyvä  mieli, aina.





23.4.2013

Lelukuvasto



Muotoilen Pojan takana ilman ääntä "toi lelukuvasto ois mun mielestä aika valmis mystisesti katoamaan" ja mies nyökkää ajatelleensa samaa. Onhan se nyt puoli vuotta pyörinyt leikeissä ja iltasatuna, sivu sieltä täältä silloin tällöin revenneenä.

Keskustelusta Tietämätön tepasteli samalla hetkellä sohvalle, poimi kuvaston ja lämpimästi hymyillen kertoi meille pehmeän onnellisena: "Tässä se erikoiskuujetuspavvelu onkin. Voijaan taas myöhemmin lukea sitä."

Katsottiin miehen kanssa toisiamme äskeisen kuiskuttelun poltellessa omaatuntoa. Jotenkin mystisesti se kuvasto nyt sitten ei olekaan kadonnut.





22.4.2013

Unien mutustelua taas



Oon taas nähnyt paljon tunneunia. Semmoisia, joiden aavistan kuvastavan jotain sisimmästäni, mutten aina ole ihan varma, mitä tarkalleen.

Tuossa työpaikkapäätöstä edeltävänä yönä näin unta, että olin lähdössä reissuun, ja kulkuneuvoon piti ahtautua pienestä luukusta. (Kammoan ahtaita paikkoja ja usein kohtaan niitä unissakin, jos elämässä on meneillään jotain mukavuusalueen ulkopuolista.) Unipuoliso tsemppasi päähenkilöä (jota minä näyttelin) tosi urheasti kulkemaan siitä luukusta, kannusti ja rohkaisi ja rauhoitteli. Kun olin päässyt sisään, se itse lähti hakemaan vielä matkatavaroita, ja kulkuneuvo lähtikin liikkeelle. Hätäännyin ja yritin tuloksetta saada kuskia pysäyttämään. Yritin soittaa "miehelleni", mutta se olikin jättänyt vastaajaan viestin, josta kävi ilmi, että hylkäsi mut tarkoituksella keskellä pelottavaa elämäntilannetta.

Voitte arvata, soitinko vielä aamulla varmistuspuhelun miehelle töihin, vaikka yhdessä jo oltiinkin sovittu, että soitan sinä päivänä kieltäytymispuhelun.

Lisäksi olen seikkaillut paljon mökillä. En yhtään osaa aavistaa, miksi mökkimaisema on unieni mielikuvamaisema. Harvoin olen unissani kotona, niin nykyisessä kuin lapsuudenkodissakaan. Mökillä vaan. Ja toisinaan Mummin ja Ukin luona. Työnhakuprosessin aikana piileskelin muuten mökillä karhultakin, ja keräsin lapseni suojaan. Ei se ollut hyökkäämässä, kunhan vain seisoi siinä mökin pihassa. Näin ensin pennun, ja siitä tiesin varautua emon kohtaamiseen, joten pääsin hiippailemaan välikohtauksitta ohi. Hmm... Taisi olla kyse tunteesta, että sivuutan pelottavan asian haluamatta vielä kohdata sitä. You know..


Toisessa mökkiunessa pidettiin jotain ihmeellisiä rituaaleja kummallisen yhteisön kesken mökin alla. Se oli vähän kammottavaa, joskin lopulta taisi olla ihan leikkiä vain. Jo lapsena seikkailin unissani mökin metsissä, ja välillä luulinkin, että siellä on oikeasti tapahtunut jotain mystistä ja taianomaista joskus. Mutta järki päässäni on nyttemmin kertonut, että ehkäpä ovat vain aavistuksia unenpätkistä semmoiset muistivälähdykset.

Tänään on sitten taas pitkin päivää tullut kummallisia muistikuvia unista ja tunnelmista. Mielessä pyörii muutama asunto, jollaisissa en oikeasti muista käyneeni, mutta joissa unissani vietän aikaa. Vähän tuntuu pelottavaltakin. En saa kiinni tarkemmin, enkä jaksa yrittääkään. Liikaa asiaa pään sisällä, hereillä ja unissa. Jotenkin sellainen mieli, ettei jaksa puhua ja olla aktiivinen. Siispä liiassa hiljaisuudessa tuommoiset ajatukset yksikseen alkaa raksutella ylikierroksilla.

Tulipas varmasti sekava kirjoitus. Ei jaksa ja pysty suodattamaan tai muotoilemaan nyt erityisemmin. Mutustelenkin vain itselleni. Mutta missäs te seikkailette öisin? Millaisissa tunnelmissa, millaisissa ympäristöissä?


Valitettavasti en nyt muista taiteilijaa, enkä kuvasta nimeä bongaa.
Kuvassa yksi mökkitauluista...
Tästäkin mulle tulee kummallinen tunne. Vieras, tuttu. Erikoinen.




21.4.2013

Saako toi tulla leikkiin?



Siinä se kävi noin kysymässä, meidän pihassa, naapurin poika. Haki leikkimään.

Ette sitten kiusaa sitä! Ette opeta sille kirosanoja, ettekä pyssyleikkejä. Ootte kiltisti, ettekä yhtään riehu. Ette heittele hiekkaa sen päälle. Ette pilkkaa sitä, ettekä töni. Ette huido lapioilla. Muistatte, että se on vielä pieni. Ja ette sitten todellakaan kiusaa sitä.

No, isä oli paikalla, en minä. Vastasi, että "joo", ja niin minun Poikani meni ensikertaa naapuriin hiekkalaatikolle. "Voiko toi tulla huomennakin leikkimään?"

..kai se voi... Tai siis toki. Mun Niin Iso Poika.

Jotenkin tuli mieleen, että se linnunpönttö pitäisi muistaa laittaa paikoilleen. Onneksi omat poikaset on poikasia useamman, kuin yhden kesän. Harjoituslennoista huolimatta.



Niin... 2 vuotta sitten...
Onneksi meillä nyt toinen tämmöinen, pieni Nököttäjä, ison Viipottajan lisäksi.


Jälkikirjoituksena vielä
Viikonloppuvieraille ja Kyläpaikoille iiiisot kiitokset.
Valtavan ISOT!


19.4.2013

Punaisissa kevääseen!



hessuhopo...

En tiedä, johtuiko punaisista kynsistä vai mistä villiintymisestä, että shoppailureissun saldo oli punaiset housut ja punaiset kengät! Vinkkejä housujen paitakaveriksi? (Tonttulakki...?) Kengistä sen verran, että Rieker-askeleet tuntuivat erilaisilta, kuin muut. Näitä ei vaan voinut jättää kauppaan, väriepävarmuudesta huolimatta.

Shoppailut on nyt shoppailtu.
Säästölinja (budjettiriihineen ja leikkauksineen) kutsuu.





Mutta, arvoisat lukijani: Hyvää viikonloppua! Siinä lause, jota kaipaan välillä. 
Mutta sen takia ei tarvitse sittenkään mennä töihin: onhan mulla tää poki, missä huudella.



18.4.2013

Valitsin.

Soitin paikkaan, ja sanoin, että jatkan ensi vuonna kasvatustyötä kotona. Tuntui pahalta, mutta enimmäkseen kieltäytymisen itsensä takia. Vaikeaa. Ja kahdesta ovesta toisen sulkemisen takia. (Vaikken siitä valitsemastanikaan vielä aikoihin kulje.) Ja yliajattelen seurauksia. Ja ja ja...

Iski paniikki. Meidän talon miehet voisivat laittaa leivän päälle vain yhden palan juustoa. Ja onko kalliimpaa pyyhkiä pöytää talouspaperilla vai tiskirätillä?

Mutta uskoisin, että huomiseen mennessä kykenen taas ajattelemaan selkeästi, vähemmän kukkarokeskeisesti. Ja syömään juustoa.

Jouduinko muka oikeasti miettimään...? <3
(Vaikka varmaan syksy tuo tullessaan muutaman Kiukkuinen äiti -päivityksenkin...)





17.4.2013

Kukapa nyt ei kainalossa nukkuisi hyvin?





Otettiin 1½ tunnin lämpöiset kainalopäikkärit. 
Pienimmätkin korvat todettiin tulehtuneiksi. 
Ei siis kummakaan, ettei ole öitään nukkunut.
Taidan olla vähän itsekin kipeä.






16.4.2013

Käsimatkatavarat



Lähden Ystävän kanssa Kaupunkiin, kun mrPii tulee töistä. 
Aion ottaa mukaani tämän, vain tämän.


Käsi pystyyn, joka ymmärtää, kuinka törkeen siistiä!
Lisäksi olisi hauskaa, jos tullessa olisi enemmän kannettavaa, mutta se taitaa olla sivuseikka.



14.4.2013

(En ole ihan) rätti


Puuhastelin virkkausinspiraation jatkuessa tiskirätin. Tongin lankalaatikosta puuvillalangan, vaikka pikainen perehtyminen asiaan antoi ymmärtää, ettei se ole imukykyisin vaihtoehto. Vai nopeasti kuivuvin, en muista. Mutta ei paras kuitenkaan. Kaupasta mukaan tarttui myöhemmin tällä ajatuksella harmaa bambulanka, joka tuntuu kyllä tosi ihanalta sormissa! Mitähän ylevämpää siitä voisi tehdä, kuin tiskirätin?




Itse oon yllättävän hyvässä kuosissa tämän hullusti alkaneen viikonlopun jäljiltä. Pienempi on kyllä edelleen kipeä, mutta jotenkin kaikki on sujunut sopivasti lomittain ja sopivasti päällekäin. Ja toinen yö sujui edellistä paremmin, vaikka taas noustiin lääkitsemään ja sylittelemään itkuista ja kuumeista pientä.

Ja sitten vielä teille pohdittavaksi tämmöinen ihan hypoteettinen tilanne:
Jos sinulla olisi kaksi lasta (vaikkapa 1v. ja 3v.) ja saisit työtarjouksen (mahd. 20-24 h/vko), työmatka 30km (tarvitsisitte toisen auton), niin mitä tekisit? Ihan siis tämmöinen kuviteltu tilanne... Heh... Huoh...



13.4.2013

Yksinhuoltajakurssi osa1

Voi huhhuh.

MrPii lähti viikonloppumenoille. Tärkeille semmoisille, korostan sitä heti näin alkuun. Eli jos multa nyt pääsee semmoisia "senkin sika, kun et oo täällä" -kommentteja, niin muistatte, että on Oikeasti Tärkeillä Menoilla.

21:00 Pieni ulvoo sylissä. Iso ärjyy lattialla. Minä koitan puhua puhelimessa. Vastapuhuja moittii, kun kuuluu huonosti. Joten korotan ääntä tarpeettomankin paljon. Pienellä on lääkesatsi ja iltapuuro oksennettuna illan toisille yökkäreille. Mä olen oksennuksessa. Pöytä lainehtii oksennuksessa. Leipätaikina ja keksitaikina lojuvat monetta tuntia muhimassa. Jauhot ja muut sotkut ympäri keittiötä. Iso ulvoo, kun ei leivota ja Pieni ulvoo kun on kipeä. Roikotan isompaa huutajaa kolmannella kädelläni (=?) jäähylle ulvomaan. Multa pääsee puhelimeen ruma sana (toivottavasti meni jälkikasvulta ohi) ja isken luurin korvaan.

22:00 Pieni nukkuu lääkittynä. Iso nukkuu posket punaisina. Keittiö siivottuna. Minä istun sohvalla ja syön tuoretta leipää. Ja virkkaan siinä sivussa ruskeaa tiskirättiä. Ihmeellisen tyydyttävä hiljaisuus.

Huh.

Yöllä heräiltiin paljon, Isommalla veti suonta jalasta ja Pienempi siirtyi aamuyöstä syliin nukkumaan. Ajattelisin silti, että yö oli hyvä. Nyt vaan peukalot pystyyn, että sujuu huomiseen asti edes jotakuinkin ilman romahduksia.

Ja hassu on tilanne nytkin: ajattelin tarjota pienemmälle autopäikkäripätkän, kun en ulos rohkene laittaa. Nukahtivat molemmat ja siellä posottelevat takapenkillä hälyttimen seurana. Ehkä menen kohta mukaan ja kurvaan kauppaan, kun ovat jo valmiiksi pukeissakin?

Mutta jos tämä nyt olisi jokin yksinhuoltajakurssi, niin läpäisisin sen korkeintaan välttävällä arvosanalla. Kyllä minä tarvitsen kaverin tähän hommaan. Ja niin kai muutkin, mutta eipä sitä aina voi valita. Ja eikö sekin riitä, jos selviää välillä edes välttävästi...?

Näillä mennään ja muutamalla muulla purnukalla.


12.4.2013

Perjantailounas ja pitsiliinainspiraatiolle jatkoa


On vähän pinna ollut viimepäivinä kireällä. Tänään tsemppaan extraa. Ruokailuhetket on ne, jolloin herkimmin napsahtaa, kun Uhmakas ei suostu syömään liian suuria tai liian pieniä leipiä. Jälkeenpäin kyllä naurattaa, kun miettii punaisena karjuvaa poikaa: "EN! HALUA! NOIN PIENIÄ! JUUSTOHÖMPSYJÄÄÄÄÄÄRGH!"

Tänään ruokailtiin rauhaisasti, melkein. Kermaperunoiden loppuminen aiheutti alkavan raivokohtauksen. (Terveiset isälle liian hyvistä eilisen jämistä!) Loput jauhelihapihvistä saatiin syötyä niin, että lupasin kertoa jonkun jutun joka suupalan kunniaksi. "Kun äiti oli pieni, meillä oli kesähoidossa kana ja kukko". Jne.

Eilen asettelin pitsiliinan päälle vesikannun, johon poika totesi: "Mallikasta. Voit kirjottaa siitä sun pokiin." Siispä sellainen kuva tähän oheen. Pitsiliina sai muuten kaverin. Tein omasta päästä, kun en löytänyt ohjeita. Ensin ajattelin purkaa koko homman, mutta nyt huomenissa se jo näyttääkin ihan hauskalta.

No, poika siirtyy puikkoihin ja kertoo jotain näistä kuvista:


ubbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbb

wwwwbååå5444444444444442

oööö+7gg

dww222222222222222222222222222222222a3






11.4.2013

Pitsiliinainspiraatio

Bongasin Pieni valkoinen kani -blogista pitsiliinapäivityksen ja söpöt liinat jäivät kummittelemaan mieleen.


Eilen illalla järjestelin Suuri Käsityö -lehtiä. Kuvasin jokaisesta lehdestä sivun, jolla esitellään piirrokset lehden malleista. Nyt voin inspiraation tullessa selata kuvat läpi, lehtipinon sijaan. Sain heti testata tämän hienon systeemini toimivuutta, kun halusin löytää ohjeen pitsiliinaan. Lehdestä 2013-3 löytyikin ontelokuteesta virkattu lattiatyynyn päällinen, jota ajattelin testata liinana. Tuli aika hauska, ja oli nopea tehdä. Haluaisinpas kokeilla uusiakin malleja, joten ei muuta kuin takaisin kuvia selaamaan!





10.4.2013

Mukavia neuvolantätejä





Käväistiin neuvolassa, koska Pikkuisella on pian 8 kuukautta täynnä. Painoa oli tullut 2 kuukaudessa melkein kilo (nyt "huimat" 6,4kg) ja pituutta vain sentti (64cm). Lääkäri oli tiukasti sitä mieltä, että täytyy mennä lastenlääkärille tutkittavaksi, kun koko ajan tipahtaa kauemmas normaalikäyrien alarajoista. En edelleenkään osaa olla huolissani, kun on ihan normaali muuten (vaikka taidan olla jäävi sanomaan), ja isovelikin on pikkuinen. Lääkärinkään mielestä kehityksessä ei ole mitään muuta silmiinpistävää, ja sain oikein rehvastella hienoilla taidoillaan. Mutta hyvähän se on, että varmistetaan. Vaikka kieltämättä pieni huoli tulee itsellekin, kun satoja lapsia nähnyt ihminen pitää omaani jotenkin poikkeavana.

Kyllähän se aika minikokoinen on...

Kasvukontrollit tuntuvat herättävän tunteita. Ja kaikki neuvolaan liittyvä. Jo jonkin aikaa olen harmitellut, kun nettimaailmassa (blogeissa ja palstoilla) suorastaan yllytetään neuvolantätivastaisuuteen. Retostellaan, kenelle on sanottu törkeimpiä juttuja. Mulle sen sijaan on sattunut aina ihan kivat terkkarit, vaikka äitiys- ja lastenneuvoloissa oon kulkenut kolmessa eri kaupungissa, useimmiten vieläpä kesälomasijaisten aikaan, jolloin oon todellakin tavannut monta tyyppiä. Laskenpa äkkiseltään istuneeni juttelemassa 12 eri terveydenhoitajan kanssa intiimiasioistani, enkä varmasti edes vielä muistanut kaikkia.

Ihanat tädit jaksavat aina kirjoitella ihanista lapsistamme ihania juttuja!


Ehkäpä, jos oikein mietin, saattoi joku terkkareista sanoa jonkin lauseen, jonka olisin voinut tulkita sellaiseksi itsestäänselvyydeksi, jonka sanominen tarkoittaa, että olen vähän tyhmä ja avuton. Ja ehkä joku niistä tädeistä on joskus sanonut sellaisen neuvon, josta voisin rivien välistä lukea, että en ole ihan kelvollinen äiti. Ja on varmaankin joku joskus vastannut kysymyksiini sellaisilla sanoilla tai äänenpainolla, että siinä varmasti on ollut jotain halveksuvan kuuloista tai vähintään väärällä tavalla huvittunutta tai lässyttävää sävyä.

Mutta enimmäkseen luulen, että se, joka haluaa ymmärtää väärin, ymmärtää väärin. Riippumatta sanoista tai ilmeistä, tai edes terkkarista. Nämä "neuvojat" nyt vaan joutuvat työnsä puolesta ja varmuuden vuoksi kertomaan meille näitä itsestäänselvyyksiltäkin tuntuvia asioita. Ja aina ei aallonpituudet osu kohdilleen ja tulee väärinkäsityksiä. Mutta haluaisin uskoa, ettei monikaan neuvolantäti tarkoituksella pahoita asiakkaan mieltä halveksumalla tai paheksumalla. Vaikka kaipa sellaisia tökeröitä töksäyttelijöitä löytyy neuvoloistakin, jos kerran muualtakin niitä voi löytyä (olen kuullut luotettavista lähteistä, että sellaisiakin ihmisiä ihan oikeasti on olemassa).

Tämän hajamielisen lääkärin vastaanotolla ei aina kyennyt pidättelemään naurua.

Yhden kerran olen minäkin pöyristynyt neuvolassa kuulemiani sanoja. Silloin sanoja oli tosin lääkäri, joka tympeällä äänellä tokaisi, että "näitä nyt nähdään täällä viikottain". Todetessaan ensimmäisessä ultrassa itselleni yllätyksenä tulleen keskenmenon. (Aika pelottavaa sanoa se täällä ääneen, ja sanonkin näin vaan ohimennen.) Silloin ehkä halusin olla mieluummin kiukkuinen ja pöyristynyt, kuin pelkästään vain ihan musertunut, ja jätin kuuntelematta seuraavan lauseen, joka kai oli lohdutus: "Ja yleensä nähdään heidät pian uudestaan, ja kaikki meneekin hyvin." Nähtiinkin, mutta siitä ihmisestä jäi kyllä kolkko kuva. Varmaankin siksi, että olin päättänyt sellaista kuvaa ylläpitää. Ei oikein aallonpituudet kohdanneet jatkossakaan.



Eipä tässä mitään kummempaa tällä kertaa.

"Äiti piirretäänkö?"
"Joo, voidaan piirtää."
Innosta puhkuen poika kiskoo PIIRTOPÖYDÄN laatikosta.
...Mitä ihmettä?


Ei kellään olisi mitään kivoja blogeja vinkattavana?

Seuraamani päivittelevät nyt mun rytmiin liian harvakseltaan (vinkvink vaan heillekin), pitäisi löytää listan jatkoksi muitakin kivoja!

Mitä sinä luet?
Mainosta omaasi!


Ihan vaan sitä vielä, että pitääkö pääsiäiskoristeet jo laittaa pois?


9.4.2013

Laukkulöytö





En yleensä villiinny ajatuksesta kierrellä kirpputoreja. Nyt kuitenkin vääntäydyin muutamaan putiikkiin täsmätarpeen kanssa (en löytänyt hakemaani). En ole myöskään mikään vintagetuntija, mutta omaan silmään tämä oli löytö. Tuollainen tosi hyväkuntoinen nahkasalkku, mun mielestä tosi hieno. Mutta mitä sitten täällä kuljettaisin tai säilyttäisin? En omista läppäriäkään, ja työelämässä (aikanaan...) tarvitsisin enemmänkin jotain matkalaukun kokoista... Ehkä tästä tulee miehelle työsalkku, tai sitten vain koriste.

Tai jospa joskus alan taas kulkea soittotunneilla tai orkesterissa. Tästä tulisi hyvä nuottilaukku!
 

Merkki (Maronie style) ei äkkigooglaamalla paljastanut löydöstä miksikään miljoonasaaliiksi. Harmi, hah!


8.4.2013

Arkea ja syitä juhlaan


 

Arki alkaa taas. Ja pienten kanssa on aina aihetta juhlaan. Joko siksi, että saavutetaan tärkeitä merkkipaaluja tai siksi, että toipilaana juhliminen lohduttaa.

Tyttö (pian 8kk) kiipesi eilen tv-tasoa vasten polvilleen ja sitten jaloilleenkin! Ja nukkuu käytännössä kokonaisia öitä, kunhan välillä (ehkä kerran yössä) vähän hyssytellään. Itsellä aukeaa ihan uusi maailma iltavapaiden (siis ihan kotonakin vietettävien) ja yöunien merkeissä! Joskin hassusti tuntuu, että pitkät unet ja ehkä varsinkin imetyksen väheneminen tekeekin mut ihan hullun väsyneeksi. Lisäksi oon ihan pihalla lapseni hyssyttelyistä: en yhtään tiedä, miten pitäisi itkuihin yöllä vastata. No, Sankari-iskä osaa. Annan sen vielä hetken vastata näistä tilanteista. Oon kuitenkin onnistunut nukuttamisessa venyttelemättä kaula-aukkoa, sekin on siistiä!
 
Pojalla sitten onkin muheva korvatulehdus molemmissa korvissa. Reppana oli eilisen ihan kipeänä. Nyt on valitettavasti (tai ehkä kuitenkin "onneksi"...) antibiootit aloitettu. Tänään mun lauleskelut ottavat ilmeisesti muista syistä korviin. Totesi äsken, että "äiti älä viitsitse laulaa tuota laulua, se on änsyttävä. Laula jo se loppuun." Hih, en malttanut kertoa, että sen voisi kyllä lopettaa keskenkin, vaan lauloin tyytyväisenä loppuun.

Ja viikonloppuna vietin ihanan itsenäisen illan, yöhön asti, ystävän synttärijuhlissa. Niiiiiin kivaa! Mutta ihmeellisen vaikeaa oli alkuun olla yksikkö, ilman sylintäytettä tai edes itkuhälytintä pälyiltävänä. Tuossa seurassa tunnetta ei kyllä kestänyt pitkään, kun porukka oli kuin Omat Taskut. Ihania naisia.

Hmm... Meillähän on auto tänään käytössämme! Ehkä juhlistamme tätä hienoa maanantaita kahvilassa. Juhlimme Uusia taitoja, Korvatulehdusta, Arjen alkamista, Kivan viikonlopun hyvin sujumista, Kevättä, Hyviä öitä. Viimeisenä mainitun kunniaksi syödään pulla isänkin puolesta. Voin uhrautua.

Ja pakko vielä laittaa tämmöinen pieni, omassa mittapuussani hyvinkin uutiskynnyksen ylittävä juttu tänne loppuun. En enää pakkomielteisesti seuraa blogin kävijämäärää, mutta tällainen näkymä bloggerin etusivulla kiinnitti sivusilmävilkaisullakin huomion ja nappasin saattumallisesta screenistä kuvan.




Hauskaa on seurata myös tietoja, millä hakusanoilla blogiin on tultu.  Montakin kertaa joku on päätynyt luokseni Googlen kautta "karkasin kotoa" -haulla. Tuskin tämä sivu vastasi etsimäänsä? Jämälangat, jumppapallon kaava, virkattu hame ja muita askarteluun liittyviä hakusanoja ovat jotkut käyttäneet tänne löytäessään. Ja kovasti kiinnostaisi, että tarkoittikohan "sydänvarpaat" -hakusanan käyttäjä termillä samaa, kuin minä. Mutta vähän ihmetyttää esim. haku "mustaa miestä 2013"...





5.4.2013

Jämälangat pipoksi



Käsillätekemispuuska iski ja koska ei syntynyt mitään varsinaista ideaa, piti tyytyä jämälankojen käyttöön (kokonaisten kerien tuhoamisen suhteen, puhumattakaan uusien lankojen ostamisesta). Hyvin sainkin pätkät kulumaan, tämmöinen kevätlippis niistä syntyi. Olisin halunnut tupsusta yksivärisen, mutta mitään lankaa ei jäänyt riittävästi, joten jämäteemalla jatkoin senkin kanssa.

Kun ei se kesä ja kesälippiskausi nyt oikein näytä tulevan, niin pojan kanssa koitetaan totutella ajatukseen, että kyllä se kevätkin on ennen kesää elettävä.

Kesken kuvausten piti ruveta "tekemään kesää", tuhoamaan lunta. Äitin poika.
(Saappaat väärissä jaloissa ja lepakkokalsarit. Piti vain piposta pikaisesti ottaa kuva...)



4.4.2013

Julkinen identiteettikriisi


Oikeastaan aika kauan oon miettinyt, että haluaisin osata hioa itseäni. Kotiminää, äitiminää, sukulaisminää, kaupankassaminää, työminää, kaveriminää. Vähän kulmia pois enimmistä rooleista, vähän keskenään samanlaisemmiksi. Enimmät hömpät, osan ylipirteydestä, kotikiukuista ja itsevarmuuden ailahteluista. Tämä päikkäritouhu on huomaamatta auttanut asiassa. En voikaan valikoida, kenelle näytän minkäkin puolen itsestäni. Kerron kaikille kaiken ja kasvan. Ihan oikeasti, täällä leikkimaailmassa.

Vielä on muutamia mielipiteitä, joita en uskaltaisi sanoa joka paikassa ääneen. Joitain juttuja itsestäni, joita haluan jättää joillekin kertomatta ja muutama hyppysellinen ylipirteyttä ja tiukkaa itsekontrollia, joita säilytän hätätilanteita varten. Mutta tuntuu kevyeltä, helpolta.



Joku on joskus luullut, että mä aina hymyilen ja joku, että mä aina kiukuttelen.


Mikä on sulle tutuin naama? (Poika ainakin bongasi tokarivin toisen, mutta onneksi muitakin.)
 
Ja kyllä. Istuin oikein itseäni kuvaamaan. Ja vielä irvistelin ja kaikkea. Noloa. Ja sitten mä alan miettiä, että pitääkö mun täällä avautua kaikista identiteettikriiseistä. Ei varmaan pidä, mutta saan. Yksi juttu, mitä mun pitäisi vielä opetella, ois olla nolostelematta aiemmin tekemiäni, sanomiani ja tuntemiani juttuja. Luottaa siihen, että jos mä nyt päätän, että tää on ok, ei mun tarvi vuoden päästä miettiä, että kuinka mä nyt niin...






1.4.2013

Loma-albumi (ja taustaulvontaa...)

Pääsiäisenä lähdettiin mökille. Säät suosi, itsekin jopa ulkoilin. Ensimmäisen päivän olin tosin joko kipeä tai valvomisesta voimaton, tiedä sitten. Mutta sain levätä, sekös kivaa.

Nyt Pieni Tyttöni ulvoo isän sylissä makkarissa ja minä koitan keskittyä tekemään jotain - vaikka bloggaamaan. Ajateltiin (isyyslomansa kunniaksi) testata, saataisiinko öihin jotain helpotusta osallistamalla isää nukutuksiin ja heräilyihin. Katsotaan nyt, miten pitkään jaksan tätä kokeilua, kun nyt jo riipii sydäntä...

Laitanpa teille kivoja kuvia mökiltä ja koitan olla kuuntelematta raivoisaa väsyitkua...

Äititonttu ja lapset pulkkailemassa. Kaatuivat naamalleen kun kurvasin liian lujaa.
Isä, äiti ja poikapoikanen somassa kasassa.
Yksi kaikkien aikojen lempimaisemista. Kesällä tosin vielä lempisempi.
Sekalainen sakki lähisukulaisia ja paikallinen lumisadekuuro.
Hurmaavaan mökkityyliin pukeutuneet siskokset (kolmas löytyy vielä terassilta), keskipisteessä Minun Muruseni.
Siellä se pötköttää pulkassa, ensimmäistä kertaa elämässään. Ihmeellistä on.

 ...oivoi, ja vain ulvonnan kuulen. Se Vauveliini haluaa minut, se haluaa mun syliin ja se haluaa maitoa. Mutta ei se vissiinkään sitä välttämättä tarvitse...? Ääärgh, miten oikein selviän? Kun ressukka ei varmaankaan oo yli viittä kertaa nukahtanut sänkyyn itse, eikä se rauhoitu itse, kun oikein aloittaa harmistuksensa. Tai ehkä oon vain lellinyt sitä aina liian aikaisin, ei oo saanut tilaisuutta harjoitella itse nukahtamista ja itse rauhoittumista... Mutta kun se autoonkin nukahtaa itkien. Isompi lauloi vauvanakin aina unilaulua, tämän unilaulu on itku. Sitä on vain vaikeampi äidin kuunnella puuttumatta ja lohduttamatta... Vinkkejä?

---

Ja nyt se nukahti. Iskäsankari hiippaili melkoleveä hymy naamallaan makkarista, minä oon ihmeissäni. Vautsivau. Sankari-iskä.