31.5.2014

Haikea, ihana juhlapäivä





Jo joutui armas aika ja haikea ihana juhlapäivä! Vakuuttelin koulun ovella, että tuppaudun heille jonain päivänä takaisin töihin, muuten en olisi malttanut ollenkaan lähteä tänään kotiin. Totta tai ei, mutta niin on ajateltava, kun noin ihanasta laumasta lähtee.

Olo on ollut tosi ylpeä. Sellainen, kuin olisin saanut stipendin, tai tosi hyvän todistuksen. "Antaessaan saa", kuten sanotaan. Siltä tuntuu nyt.

Mr Pii toi mulle loman kunniaksi pioneita. Hieno ele, oli jostain (mistäköhän?) oppinut, että niistä tykkään nyt, mutta sattui unohtamaan, että pöydät notkuvat oppilaiden ihanista muistamisista. No, mainiostihan sinne sekaan muutama pioni mahtui. Oppilaiden kukat ja pikkupaketit lämmittivät mieltä, joskin vielä enemmän lämmitti kauniit sanat ja kiitokset. Ihan oikeasti. Tänä keväänä on ollut helppo tuntea olonsa kivaksi ja jopa hyväksi opettajaksi.

Katsotaan, miten kauan kestää epätodellinen fiilis lamautumisineen ja stressin purkautumisineen. Sitten niiden jälkeen lomaillaan. Viikkotolkulla. Anteeksipyynnöt teille kaikille, joita puheet opettajien lomista ärsyttävät. Tosin pehmennettäköön kateuttanne sen verran, että itsehän olen oikeasti työtön elokuuhun asti.








30.5.2014

Kauniita sanoja ja uudet naapurit



Ihmiset suhtautuvat hauskan erilaisesti saamiinsa kehuihin. Yksi punastuu ja toinen vähättelee. Yhdellä tulee tippa linssiin ja toisen ilmeestä ei voi päätellä, tuntuiko hyvältä vai pahalta. Joku kiittelee ja joku tirskuu. Joku sen sijaan keskittyy kuuntelemaan vain sen, mitä muille sanotaan ja laskee tekovihaisesti, mitkä kehuista eivät päde häneen itseensä. Että miten huono hän onkaan. Vaikka hänestä omalla vuorollaan puhuttiin niin kauniisti...

Ja sitten on yksi, joka sanoo oman vuoronsa hätinä ehdittyä alkaa, että eiköhän lopeteta tähän ja mennäänpäs ulos... Kukakohan, ja miksiköhän? Miten sinä olisit ottanut kauniit sanat vastaan?

Hyppään huoletta ja silloitta seuraavaan aiheeseen: pihassamme pesivien lintujen määrä kasvoi entisestään, kun huomattiin lintulaudalle (!) ilmestyneen peipon pesä! Siinäpä on ilmastoitu yksiö suoraan parhaalla paikalla omasta näkökulmastani. Voin tuijotella sohvalta, kuinka poikaset lähtevät aikanaan maailmalle. Ihanaa! Kunhan vain lintukoto kestää mahdolliset myrskyt... Ja kunhan vielä malttavat munia tuohon levottomolla paikalle rakennettuun pesään... Aika ärhäkästi tulivat metsän reunasta huutamaan mulle, kun otin kuvan.




29.5.2014

Sosiaalisten taitojen kehittymisestä...






Mitäköhän pitäisi tehdä, jos jollakulla (=?) olisi sellainen lapsi, joka purkaa kiukkuaan estoitta kehen milloinkin? Esimerkiksi sanoisi tosi rumasti evvk:t naapurin lapsille, jotka tulevat kysymään leikkikaveriksi "väärään aikaan". Ja pamauttaisi oven kiinni niiden nenän edessä. Jos se olisi vasta alle neljävuotias, niin voiko silloin antaa itsensä ajatella, että hyvä, kun näitä sosiaaliseen olemiseen liittyviä keskusteluja joudutaan käymään jo nyt, eikä vasta kouluikäisenä. Vai kannattaako niillekin ajatuksille antaa tilaa, jotka vihjaavat painostavasti, ettei tuollainen tunteiden ilmaisu ja huomioon ottamattomuus oo tavallista edes alle nelivuotiaille...? Kun itselläni on kokemusta näiden pienten lisäksi vain kouluikäisistä, ja siellä tuollainen käytös pistäisi silmään...

Ihan vain teoreettisella tasolla mietin. Muka. Tai siis eikun yhdestä tutun lapsesta tuli mieleen. Muka.


28.5.2014

Yhteistyötä



Tyhjättiin pulpetit. Yksi oli viemässä roskiin lyijykynällä suhertamaansa naamaa. Naama kiehtoi, otin talteen. Jatkoin välkällä kuvaa, ja lauma oppilaita pyysi päästä väritystalkoisiin. Siirryin kohta sivummalle hoilottelemaan Maanteiden kuningasta avustajan kanssa ja tsemppasin värittäjiä, ettei siinä voi mokata.

Viimeinen viikko on fiilistelyä ja poikkeuslupia. Kaikesta tulee upeempi lopputulos, kun tarttuu mehukkaisiin tilaisuuksiin,  poikkeaa suunnitelmasta ja antaa muidenkin luovuudelle tilaa.

Tämä kuva jääköön muistoksi siitä ajatuksesta ja tästä keväästä.


26.5.2014

Vaaleanpunaisia palleroita




Mä en oo ihan varma, oonko ihastunut pioneihin siksi, että tiedän Mumminkin tykkäävän niistä, vai tykkäsinkö niistä jo aiemmin. Mitä tulee tyyliin, astioihin ja vaikkapa nyt sitten kukkiin, tykkään monista samoista jutuista, kuin Mummikin.  Liekö kyse puhtaasti samanlaisesta mausta, vai vaan siitä, että Mummi on mun pitkäaikaisin idoli, jolta ihan mielelläni otan vaikutteita.

Kuvissa näkyy pionien lisäksi toinenkin vaaleanpunainen nuppu. Siitäkin tykkään ihan valtavasti.






25.5.2014

Siirappipurnukoita tunnekellarissa






Helteisen päivän kunniaksi hengattiin pihalla ja yritettiin nähdä, mitä puutarhassa olisi tarpeen tehdä. Kukkapenkkien kuusipalleroiden kasvua piti vähän rajoittaa, joten nypittiin kerkkiä pois. Poika kuunteli mun tarinat siirapista, jota joskus kerkistä keitin, ja toki halusi nytkin sitä keitettävän.

Viimeksi siirapista tuli tosi jämäkkää. Tämänkertainen on vielä (ennen jäähdyttämistä) ihan juoksevaa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, mikä on koostumus jäähdyttyä. Väri ainakin on ihana.

Näistä kuvista tuli mieleen tunnekellari, jota muutama päivä sitten mietinkin. On semmoinen olo, että viime aikoina oon saanut käytyä purkeilla tasapuolisesti. Oon pystynyt kokemaan kaikenlaista, pieninä määrinä ja virkistävän monipuolisesti. Hyllyt on pysyneet järjestyksessä ja elämä maistuu. Välillä makealta, välillä kirpeältä ja välillä tympeältä. Välillä jopa siirapilta. Kaikkea sopivasti, ei mitään liikaa. Yksi havainto on ollut, että myönnän ärsyyntyneeni muihinkin ihmisiin, kuin perheenjäseniin. Jotenkin se on ollut aika puhdistavaa. Ärsyyntyä, jos joku oikeasti on ärsyttävä. Eikä vain miettiä, että voi ei, nyt mä varmaan tein jotain väärin, kun toi sanoi ja käyttäytyy noin.

Nyt odotellaan illan ukkosta (jytinä jo kuuluu) ja jääkiekkopeliä. Blogiseurana mulla on tällä kertaa pieni höpöttäjä: "Pappa, pappaa, pappa, pappa. Enää. Teete. Konkoin. Tähtee. Äiti. Tönttö." 



23.5.2014

Luontokuvassa kumpparit




Hiippailin kameran kanssa yökkäreissä takapihalle, kun olin ensin ikkunasta tovin seuraillut käpytikan ja kirjosieppojen hulinoita. Aikeissani oli käydä ottamassa tikasta kuvia ja kuulostelemassa, tarvitsevatko siepot apua munavarkaan kanssa. No, tikka toki häipyi siinä vaiheessa, kun rupesin sähläämään kameran kanssa (mussa ei ihan hirveästi ole tuota luontokuvaajaisän geeniperimää).

Päätin sitten kuvata seuraavaksi kiinnostavinta kohdetta: tänään postista tulleita Crocsin saappaitani, jotka Riikan blogista voitin. Nämä ovat jalassa kuin ilmaa vain, ihan superkevyet, ette voi edes uskoa! Jee, voitin, jee!




22.5.2014

Voi mua raukkaa.


Tämän kevään suvivirsi tulee olemaan työlästä laulettavaa ja kuunneltavaa. Se itkettää mua muutenkin, ja nyt oon jotenkin erityisen haikealla mielellä hyvästelemässä luokkaani. Kuinkahan mä nyt noin paljon niihin ehdin kiintyä? Ihan jokaiseen. Niihin villivekaroihin (jotka välillä olivatkin ihan lällypalleroita) ja niihin hiljaisempiin (jotka välillä raikkaasti riehaantuivat), ja kaikkiin siltä väliltä. Niihin, joiden kanssa tein enemmän hommia ja niihin, joilla kaikki sujui, kuin unelmissa.

...Sen verran auttoi äsken otettu särkylääke, että maailma lakkasi pyörimästä ja sain klikkailtua lellikkioppilaideni (eli jokaisen) arvosanat Wilmaan. Koko päivän varovaisesti oireillut niska pääsi nimittäin imuroidessa ja verhoja vaihtaessa jumittumaan niin, että lopulta en pysynyt enää pystyssä. Kieli puutui ja maailma pyöri ympyrää. Onkohan tämänasteinen lihasjännitys enää ihan normaalia?

Ilman tätä jumivammaa hihkuisin enemmänkin, miten reipas oon ollut: huushollin siivous ja kevätarvioinnit samana iltana! Nyt sen sijaan olo onkin haikea ja heikko. Yhy-yhyy, voi mua raukkaa, oon kipeä ja jo valmiiksi ihan kamalan ikävissäni...





20.5.2014

Pieni marsu ja mitä vielä?






Havahduin tajuamaan, miten paljon lapset ovat vuodessa kasvaneet. Tämän kesän leikit ovat kummallakin ihan toisenlaisia, kuin viimekesäiset.

Pienempi syö edelleen hiekkaa, mutta osaa tutkia maailmaa jo muutenkin, kuin suullaan. Se varmaan muuttaisi hiekkalaatikolle asumaan, jos saisi itse päättää. Vuosi sitten polvet olivat puhki asfaltilla konttaamisesta, tänä kesänä ne ovat puhki mopoiluonnettomuuksien jäljiltä. Oppi viikonloppuna potkuttelemaan potkumopolla, ja vauhti on päätön. Eikä kolhut hidasta vauhtia sitten yhtään. Aikamoinen viikari, verrattuna nyt esimerkiksi veljeensä samanikäisenä. Ja keihinkäs muihin heitä vertaisinkaan, kuin toisiinsa? Vaikkei Kunnon Äidit kuulemma vertaile.

Isompi keksii jo vaikka mitä. Vähän jo jännittää, miten se tyhmyys vielä tässä naapuruston kolmikossa pääseekään tiivistymään. Äsken köröttelivät kaverin sähkötraktorilla, välillä vuorotellen, välillä molemmat yhtäaikaa, toinen konepellin päällä istuen. Kääk. Ja välillä hyppivät trampoliinilla, harjoittelevat potkulautailua, hakevat toisiaan leikkimään ja juttelevat kaikenlaista. Ja mua hirveästi häiritsee, etten kuule kaikkea. Eilen hihkuivat toisen kaverin kanssa löytäneensä tosi ihanan pienen marsun. Se marsu oli kannettu polkutraktorin konepellille lepäämään. Oikeastihan se oli kuollut päästäinen ("ei, kun marsu, vai olikos se hyönteinen"), jonka kuulemma muurahaiset olivat tappaneet. No, siltä se tilanne varmaan näyttikin.

Aika rientää, niin ne kokeneemmat äidit tiesivät mulle kertoa. Oikeassa olivat, tässäkin asiassa.


19.5.2014

Opettakaa opea oppimaan...




Oon kuluttanut ylimääräisiä 12 minuutin pätkiä täällä. Uusin ennätykseni on 166, kaksinkertainen määrä ensiyrittämääni nähden. Koukutun helposti tämmöisiin peleihin, siksi pelaankin harvoin.

Ensimmäisenä odotusaikanani opettelin ratkaisemaan Rubiikinkuution. Silloin suoriuduin haasteesta aika näppärästikin, nyt en enää osaa muutamaa siirtoa pidemmälle.

Opettelen asioita ulkomuistilla, keksin lyhytnäköisiä muistamistekniikoita: maita rimpsuittan ja Rubiikinkuution kääntelyohjeita runoina ja symboleina. Lintu- ja kasvitenteistä suoriuduin aikanaan hyvin, nyt muistan tuolloin oppimistani asioista ehkäpä 10 %. Sellainen olin lapsenakin, mutta eihän siinä ongelmaa ollut, kun hyviä numeroita tuli niinkin. Mutta opettajana nyt toki tiedän, että asiat pitäisi oppia ymmärtämällä, sisäistämällä ja kokemalla, ei merkityksettöminä rimpsuina. Haluaisin oppia niin, että muistaisin vielä neljänkin vuoden päästä. Olisi nimittäin siistimpää pyöritellä se kuutio valmiiksi, kuin sanoa, että oon mä joskus tän osannut. Kuinkakohan sitä vielä oppisi aikuisena uusia tapoja oppia?

18.5.2014

Juhlissa meni muisti





Eilisten juhlien edetessä unohdin monta asiaa. Ihan ensinnäkin unohdin fiksut kengät ja takin kotiin.

Onneksi aika alkuvaiheessa iltaa unohdin vihdoin olevani ope ja päässä alkoi liikkua muutakin, kuin opepuheenaiheita. Kun kellon viisarit näyttivät lasten nukkumaanmenoaikaa, siirsin puhelimen sivuun ja päätin myös unohtaa olevani äiti. Lopulta kävi niinkin, että unohdin olevani vaimo. Taannuin kivasti tuntemaan oloni nuoreksi tyttöystäväksi.

Se oli vähän noloa, kun unohdin, etten osaa tanssia.

Nyt taas kotona yritetään palautella mieleen näitä unohtuneita rooleja tulevaa viikkoa varten... Vaan olipa kiva reissu. Huhhuh. Ja kirkkaana on juhlamuistot mielessä, vaikka otsikko saattoi herättää mielikuvia toisenlaisista juhliin liittyvistä muistinmenetyksistä.


16.5.2014

Vaatepulmia



Hohhoijjakkaa. Kiersin äsken juuri sen verran vaaterekkejä, mitä tässä kaupungissa voi tunnissa kiertää, enkä saanut ostettua mitään. Tarvitsisin viikonlopuksi "bilevaatteet". Hahaha... Hoho, huoh... No okei, ei naurata. Siihen aikaan, kun satuin silloin tällöin juhlimaan, podin yhtälailla kriisiä, etten osannut pukeutua sopivasti. Olin vain aina tylsä. Saati että nyt, kun en oo aikoihin nähnyt, mitä toiset (ikäiseni) juhlatuulella pukevat ylleen.

Löysin kyllä parit kivat housut (kiiltävät tummat, vetskarilahkeiset ja kuviokankaiset), mutta joko lahkeista loppui pituus, tai sitten seuraava koko oli vyötäröltä suuri. Paitoja en sitten edes jaksanut vakavissani etsiä, kun sopivat housut olisi pitänyt löytää ensin.

Ärsyttävää. Tiedossa siis juhlakiukkua tälle illalle. Vaatekaapin myllerrystä, luultavasti jopa kangaskaapin tonkimista ja lopulta perinteisesti johonkin tylsään päätymistä. Tai ties vaikka lähtisin vielä epätoivoissani kauppaankin. Ja siitä nyt ei seuraisi kuin hampaiden kiristystä, tällä kauppavalikoimalla ainakaan.

Vinkkejä? Ja siitä lähdetään, että --- voi hetkinen, eihän mulla oo edes soveliaita kenkiä. Argh.



Kuvituksena tällä kertaa hätäinen otos tämänhetkisestä asustani, joka sai mut tajuamaan, miten kauas leveälahkeiset housut ja silmäni noloudelle ovat menneisyyteen jääneet. Heti aamusta mies hihitteli mun leviksille ja poikakin totesi, että noi on kyllä sulle ihan liian suuret.




15.5.2014

Cityfiilistä





Tuli suuren kaupungin tuntua, kun käytiin työpäivän jälkeen paikallisissa avajaisissa. Tai no, ei tämä teknisesti ottaen meille aivan "paikallinen" paikka ollut, mutta näin maalla otetaan omiksemme vähän kauemmatkin siistit jutut. Kyseessä on siis Powerparkin upouusi kauppakeskus Road House. Subwayn tulosta kaupunkiin kuhistiin jo kauan sitten, ja heidän tiskillään jono olikin loputon. Itseeni teki tällä kertaa kuitenkin isomman vaikutuksen jätskibaari Gelato Dolce. Alennuin varastamaan lapsenkin annoksesta, saaden ihan ansaitusti pitkävihaiset kiukut niskaani. Houkuttelevia makuja oli sen verran monta laatikollista, että suunnittelen uutta maisteluvisiittiä jo huomiselle...

Vaikka kauppakeskus onkin ihan pikkuinen, oli ison lasikaton alla jotenkin poikkeuksellisen epäjuntti olo. Ne teinipojat, jotka yleensä notkuvat mopoineen tai traktoreineen S-marketin kulmilla, näyttivät ihan erilaisilta notkuessaan ostarin keski-istutusten juurella. Ihan katu-uskottavilta.

Ruokapaikkojen lisäksi komeassa Road Housessa on K-Market, sisustuskauppa ja sopivan kokoinen vaateliike, jossa sovitin huvikseni oranssia 240 euron Guessin silkkipaitaa. Paita tosin oli sellaisessa alessa, että olisin hyvin voinut sen ostaakin. Mutta ehkä jotain vähän hillitympää silti, vai?


Flunssa piinaa väkeämme. Tekisi mieli virnuilla, että minkäslaisia ne miehet sairastaessaan ovatkaan. En nyt sen kummemmin kuitenkaan virnuile, ja kyllähän te kaikki tiedätte. Eikö? Muakin sama pöpö tuntuu jo flirttaillen piirittävän, mutta en aio tulla isketyksi. Vastustelen viimeiseen asti, vaikka nenä jo vuotaakin.



12.5.2014

Kotipäivän parhaita



Vähän niin ku ois pahanteossa, kun on keskellä kiireisintä toukokuuta kotona puolikuntoisen lapsen kanssa. Yöllä iski pienimpään jonkinsortin kipu ja nuha, käsituntumalla arvioituna kuumettakin. Nenää on niistetty muutaman minuutin välein ja silmissä näkyy flunssa, mutta muuten pieni potilas on ihan reipas. Sen verran ressu on herkillä, että suuttuu kaikista tylsistyneen veljen rajuiksi kääntyneistä leikkiehdotuksista, mikä tietenkin aiheuttaa kiukuttelua molemmissa kohteissa.

Tällaisena päivänä sitä miettii, että olisiko kuitenkin kivempi olla kotona näiden kanssa, kuin töissä. Vaikka aina päädyn toteamaan, että kevät on ollut juuri hyvä näin, ja kohtahan onkin jo kesä, niin pari sellaista ihanaa superhetkeä tässä aamupäivässä on jo ollut, että melkein kallistuin "joohon":

- Nauruhepuli jokaisen ikkunan kohdalla, kun isoveli kävi juoksemassa energiaansa talon ympäri ja me seurattiin sisäpuolelta juoksukierrosta.

- Kotiajoilta tuttu maanantaitraditio: roska-autoshow keittiön ikkunassa. Isompi lauleskeli hiljaa "roska-autoon ihastuin", mutta nolostui, kun huomasin.

- Sisarusten viihtyminen kahdestaan jopa ruoanlaiton ajan.

- "Tää luoka haisee ihanalle! Palemmalle, ku sian kakka!" ja "Mmm, lisää!!" ja toisesta suusta "Ihää, ihää!"

- Pienten kuiskuttelua viereisessä huoneessa: "Mä lakastan sua, kuule."

Nii-in, kuule. Ja kyllä listalle pitäisi lisätä tuo omassa lempipaikassa vietetty melkein hiljainen, höyryävä päiväkahvihetki. Mut en viitsi, kun toi viimeisenä mainitsemani kohta oli kuitenkin paras. Ettei lista latistu.




11.5.2014

Äitien ja mummojen päivä






Meillä oli mukava päivä. Sain aamukahvit sänkyyn ja lasten askartelemia lahjoja. (Saamani kortti on kuvassa hassuinpäin, koska haluan nähdä molempien lasten askartelut.) Ja mieheltä sain yhden sellaisen "kindermunan, jota en kyllä itse olisi ostanut". Se häkellyttää ja jännittää mua, enkä oo varma, onko se vähän liikaa mulle. Vaikka tiedänkin tykkääväni kindersuklaasta, en saa sitä nyt tällä kertaa heti syötyä. Palaan pureskelemaan asiaa myöhemmin. Muitakin sellaisia juttuja se kevääksi suunnittelee, joista tiedän mulle koituvan iloa, jos vain tartun mahdollisuuksiin. Arvostan suuresti, että se on oppinut puraisemaan niitä kindermunia kaupassa ENNEN, kuin kysyy, että ostettaisko sulle tällainen.

(Jos vertauskuva ei auennut, se saattaa vähän enemmän aueta, kun luet TÄMÄN tekstin. Jos ei aukea sittenkään, niin sitten en vain saanut kirjoitettua asiaa niin kuin yritin. Mutta ei ollut siis oikeasti kyse suklaamunista.)

Aamupaloittelun jälkeen pakattiin rakkaudella teipatut lahjat ja iloiset lapset autoon ja lähdettiin tapaamaan Muoria, Mummia, Mammaa ja Ylimummia. Vain Mummo jäi mahdollisista isovanhemmista tapaamatta, mutta aika hyvä mummosaldo silti. Kuten ystäväni facebookissa muistutti, pitää iloita näistä vuosista, kun lapsilla on mahdollisuus nauttia mummojen ja isomummojen kanssa juhlimisesta. Ollaan etuoikeutettuja, kun juhlittavia on näin monta. Tämän meidän ilonaiheemme lisäksi iloitsin tänään monesta, joka viettää varmasti huikeissa tunnelmissa ihkaensimmäistä äitienpäiväänsä.

Kotimatkalla vaihdoin korkkarit reinoihin. Eilinen tapaturma alkoi taas ikävästi hihityttää.


10.5.2014

Auuu, hihii



Imuroin. Painava imurin varsi irtosi ja jysähti mun isovarpaan päälle. Ou.

Vaikka ensialkuun piti purra hammasta ja olla dramaattinen, siirryin nopeasti perinteiseen tapaani reagoida kipuun: hihittelyyn. Liekö mussa jotain masokistin vikaa, mutta inhimillisen kokoinen (no okei, pieni) kipu on jotenkin helppo tunne. Tiedän, että sattuu. Jee. Tunnistin. Ja mulla on siihen tuntemukseen hyvä syy ja oikeus. Kun nuo mielen kivut on vähän hankalampia tunnistaa ja perustella.

Hihi, vieläkin jyskyttää. Hehee, auu, hihi.

Vaikkei mulla olekaan kokemusta itsensä tarkoituksellisesta satuttamisesta, ymmärrän tämän älynväläykseni valossa jotenkin niitä syitä, jotka sellaisiin tekoihin saattavat johtaa.  

(Itsensä satuttaminen ei oo kevyt juttu, vaikka tällä kertaa se päätyikin kevyen ajatuksen sivulauseeksi.)





8.5.2014

Rentoutta kevääseen



Hullu viikko takana. Tänä iltana aion huoahtaa, katsoa Euroviisuja ja syödä sipsiä.

Alkuviikon tapahtumat ovat herättäneet monenlaisia ajatuksia, mutta koska inspiraatioihmiset eivät olleet tällä kertaa omia lapsia, en ruodi heränneitä kasvatuskysymyksiä julkisesti, vaikka kuinka tekisi mieli.

Loppukevät tulee olemaan aikamoista hulinaa. Yritän suhtautua siihen rennommin, kuin mihin epäilen pystyväni. Tässä taannoin huomasin kadehtivani muutaman ihmisen rentoutta, tai ainakin sellaiseksi heidän pikkumokansa tulkitsin. Tunnistanevat itsensä seuraavista esimerkeistä, ja ottavat toivottavasti tämän ihailuna. Mä luulen, etten varmaankaan saisi kaadettua vahingossa simaa teekuppiin teen päälle (jollei vauvavuosiväsykämmejä lasketa), enkä varsinkaan kovin äkkiä missaisi junapysäkkiä olemalla sattumalta vessassa. Nimimerkillä "tuntia ennen pysähdystä alan tarkastaa säännöllisin väliajoin junalipusta saapumisaikaa ja tarkkailla kelloa, että ollaankohan myöhässä tai oonkohan sittenkin väärässä junassa. Jos puksutetaankin vain ohi mun pysäkin. Ja kummallekohan puolelle ovet aukeaa?! Tai jos ovi jääkin jumiin, enkä pääse ulos? Takin laitan päälle 20 minuuttia liian aikaisin, ja jollen ole eteisessä ennen kuin kuulutus seuraavasta pysäkistä tulee, hätäännyn".

Aion harjoitella rentoutta, mokienkin uhalla.



(Olin mä tällä viimeisimmällä junareissullani vähän rennompi, mut turhan tikkana silti.)

7.5.2014

Yllätyksiä








Ekaa kertaa kävi kaupassa niin, että jouduin ostamaan suklaamunan vain siksi, että siihen oli mystisesti ilmestynyt oman lapsen hampaanjäljet.

No, sisältö olikin niin pientä ja söpöä, että olin (ihan vain hippusen verran liioitellen) täysin vakuuttunut, että tässä oli kyse kohtalosta: näiden ihanien nukkaturkkisten pupujen oli määrä muuttaa meille. Kävipä tuuri.

Mietin siinä ohessa, että on ollut keväässä monia muitakin juttua, joita en olisi halunnut ottaa vastaan tai joita en itse suunnitellut tekeväni. Ja sitten yllättäen ne ovatkin olleet niitä palkitsevia, voimauttavia ja hienoja kokemuksia. Hyvä, että näitä kevään kindereitä oli joku muu puolestani puraissut, että jouduin ne lunastamaan. Hienoja yllätyksiä sisälsivät kaikki.

(Pupumiehen kynnet leikattiin visuaalisesta näkökulmasta vartti liian myöhään: kuvanoton jälkeen...)


2.5.2014

Maalaisvappu






Kontrasti opiskelijakaupungeissa ja maalla vietettyjen vappujen välillä on aikamoinen. Mutta tykkään tästä tällä hetkellä ehdottomasti enemmän. Kaupunkien keskustat hohtavat autioina. Vastaan pöröttelevät kiiltävät kesäkuplat ja museoautot paljastavat, että on Se Päivä, kevään ensimmäinen.

Meillä ei siis juhlittu kummemmin vappua. Pari ilmapalloa ja yksi naamari. Erityisen kivoja ja spesiaaleja nämä lomapäivät on silti olleet. Mukavia tapaamisia, kyläilyjä ja vieraita, ja vielä juhlatkin luvassa.

Parin täsmäostoksen tekeminen ei tänään mennytkään ihan suunnitelman mukaan, ja tallasin kaupunkia tuntikaupalla. Mutta olipa aika mukavaa sekin. Vauvavuonna sitä luulee, ettei koskaan enää tapahdu sellaista, ainakaan suunnittelematta, vaan näköjäänpä tapahtuu. Jee. Tykkäsin olla ihan vain itseni kanssa, kiva huomio sekin.