21.9.2017

Froteetöppöset







Instassa jo esittelinkin uudet töppöseni.

Ostin joku aika sitten Lankavasta ekofroteekudetta ajatuksenani tehdä pari käsipyyhettä. Yhden pyyhkeen tehtyäni iski olo, että haluan käyttää materiaalin johonkin "jännempään", vaikka pyyhkeestäkin tuli varsin kivan tuntuinen. No, mitäpä muutakaan siitä olisi talvikammoiselle kylmäkoipeliinille tullut, kuin uudet töppöset. Niinkin "jännä" idea tuli siis...

Lopputuloksena parin tunnin tekemisen jälkeen oli hauskat, painavat kotisukat, joiden kanssa kaamossynkkyys SAATTAA olla hiukan helpommin kestettävissä, kuin ilman.

Mietin muutenkin, että mun on valjastettava villarakkauteni mielenterveystyöhön näin talvea ja pimeää kohden mentäessä. Pelkään, että synkkyys, kylmyys ja pimeys vie mennessään. Pelkkien kynttilöiden ja takkatulen voimin en jaksa koko talvea fiilistellä, mutta sohvan nurkassa nuhjuaminen villahuovan alla villasukissa ja -kerrastoissa voi hyggeydessään tuoda hitusen helpotusta. Alan olla aika hyvin varustautunut siis. Bring it on, vittu! (Anteeksi ruma puhe, mutta tietty aggressiivisuus nyt vaan tsemppaa mua, vaikkei hyggeilyyn kauheasti rimmaakaan...)




18.9.2017

Vertaistukekaa iltojamme, jooko?


Ohoi lapsiperheet! Onko ok sanoa, jos illat on perseestä?

Jotenkin vauvavuosina oli helppo sanoa, että yöt jännittää ja stressaa, ja on ikiväsy. Että on ahdistunut heräilyihin tai itkuihin. Ne on nyt onnellisesti historiaa, se on iloinen juttu. Mutta saako 7- 5- ja 2-vuotiaiden vanhempi sanoa, että meidän illat tekee mut välillä hulluksi?

Samaa tahtia, kun illan aikana oma energia loppuu, yltyy lapsistossa melu, riita, pöljyys ja dorkuus. Ja alttius verisille tai vähintään itkettäville tapaturmille ja nyrkkirysyille. Ja kun pääsevät lopulta jotenkuten sänkyyn, alkaa se kuuluisa vessa- ja juomaralli kaikemmailman höysteillä, kuten "sisko puri varpaaseen" tai "en, öö, saanut kolmessa sekunnissa unta, ja siksi öö, tulin pois. Ai mitä te katotte telkkarista?". A. R. G. H.!!

Kun tuli vain mieleen sellainen muistikuva vauvavuosien vertaistuesta ja lohdusta, jota sai, kun uskalsi todeta tilanteen ääneen. Ajattelin testata, voisiko sitä saada tähänkin tilanteeseen. Jos vaikka joku sanoisi että "aaaargh mä niin tiedän ton" (mikä tarkoittaisi mulle, että lapseni eivät ole toivottomampia kuin muiden) tai että "voin vain kuvitella kuormituksesi" (mikä tarkoittaisi mulle, että sanojakin tulisi yhtä hulluksi tilanteessani, kuin minä).

Oikeasti usein on kivaa ja iisiä. Mutta oikeasti usein on myös raivaririski ilmassa iltapalan aikaan... Silloin voi tietty hengitellä ja vetäytyä. Mutta toisaalta voisi myös tuntea vertaistuettuna oloaan ja tilannettaan normaalimmaksi. Pystyttekö auttamaan? Onko muissakin perheissä sietämätötä iltadorkuutta ja kireää iltapalaa? Tukalaa sotkua ja riitelevät lapset? Sängystä tuntikaupalla kurkkiva pää ja seinää uhmisaaan hakkaavat kantapäät? Olisipa, se jotenkin auttaisi mua.




17.9.2017

Supervoimat hakusessa




Mukava, vauhdikas viikonloppu viuhahti ohi niin nopeasti, että nyt hiukan ahdistaa ajatus huomenna alkavasta kuusipäiväisestä työviikosta. Mutta pakko mennä sitä päin, ei auta tähän nyt jäädä nynnyilemään.

Mulla on kevyt jännitys päällä sen suhteen, miten pinnani ja kroppani kestää tätä "todellista stressiä" (verrattuna kevään "turhaan stressiin", joka tuli lamaantumisesta ja päänsisäisestä kaaoksesta, kun taas tämä stressi tulee täydestä kalenterista ja raskaasta duunista). Muisti pätkii hämmentävällä tavalla ja pinnaa kinnaa välillä oudon herkästi. No, jos en muuta, niin ainakin armollisuuden itseäni ja uutta elämänvaihetta kohtaan yritän edes muistaa. Että kyllä tämä tästä. Ja että hyvin mä vedän suurimmaksi osaksi. Että kyllä se muistikapasiteettikin tästä taas kasvaa, kun sitäkin lihasta tässä saan vähän treenattua lisää.


Ja ainahan voin kysyä, jos saisin näiltä viikonlopun supersankareilta supervoimia ja kenties vaikka naamiotkin lainaan, jos meinaa muuten puhti hiipua.



14.9.2017

Viskarin kouluttamista



Olipa kerran viisivuotias, joka raskaan päivän iltana, tai oikeastaan yömyöhänä, itki lohduttomana koulukaipuutaan. Edes eskariin haluan, se ulvoi.

Kun isä ja äiti vuorotellen olivat lohdutelleet, muisti äiti kertoa parin vuoden takaisista itkuista. Kun se samainen lapsi oli itkenyt isoveljen viskariutta. Että eikö voisi olla jo viskari hänkin. Äiti keksi muistuttaa, että nythän sinä olet sellainen, mikä silloin pari vuotta sitten toivoit olevasi. Että eiköhän haeta sulle heti huomenna viskarikirja kaupasta.

Viskari nukahti tyytyväisenä ja muisti lupauksen koko seuraavan päivän. Ensisanoina hoitopäivän jälkeen ei ollut "hei äiti", vaan "nytkö me mennään?" Ja niin menivät kauppaan. Päähän se laittoi lippiksen, koska arveli muiden sillä lailla luulevan häntä oikeaksi koululaiseksi. Ostivat ison muistikirjan ja kaupan hienoimpia tarroja kannen koristeluun. "Nyt! Kouluta mua!" totesi Viskari heti kotipihassa äidille, ja niin mentiin kouluun, tyttöjen huoneeseen. Hän järjesteli pulpetin ja tuolin ja pakkasi kynäpenaaliin. Kouluun hän halusi tulla oveen koputtamalla ja opettajalle sanoi reippaalla äänellä "Hyvää huomenta!" ennen kuin istui alas.




Ja sitten tehtiin. Piirrettiin A:ta ja a:ta, vähän luettiin ja laskettiin ykkös- ja kakkoslaskuja. Hän oli taitava ollakseen koulussa ensimmäistä päivää, jaksoi hienosti tehdä vaikeita tehtäviä ja osasi lukea ihanasti.


Kavereille hän hihkui pihalla innoissaan, että hänellä oli juuri eka koulupäivä. Ja kaverit, isot pojat, sanoivat, että eipäs ollut, just joo ja hahhahaa. Että tyhmää, ja ei kiinnosta.

Loppu.

.

.

.

.

.


...No, ei se onneksi lopulta siihen loppunut. Koska sitten äiti saarnasi isoveljelle, joka kunnostautui ja pyysi viskaria näyttämään koulukirjaansa ja kehui tehtäviä hienoiksi. Ja viskari piristyi uhoamaan, että huomenna taas koulu jatkuu. Huh.


12.9.2017

Klikkauksia ja keskustelua






Alkuun: Oon vähän huonosti muistanut päivittää viimekuukausina Lankakerhon kokoontumisaikoja. Tosin porukkamme on aika vakiintunut nykyään, ja tieto kulkee yleensä suullisesti. Todetaan lähtiessä, että kahden viikon päästä sama aika ja sama paikka. Eli jollen aina täällä kuuluttele, niin kerho kuitenkin todennäköisesti rullaa! Ja aina saa tulla mukaan uusia, mielelläänkin! Huomenna siis treffit marketin kaffilassa kuudelta.

Ja sitten: Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen liittyen. Oon saanut niitä yksityisteitse enemmänkin. On ollut hyvä puhua aiheesta ja huomata, että se on puhuttanut muitakin. Ja kävijämäärien perusteella tiedän, että se on puhuttanut kenties omien korvieni kuulumattomissakin. Ja tarkoitukseni olikin herättää keskustelua.

Tietenkin kiinnostaisi tietää, millaisissa aatoksissa tekstiä on käyty klikkailemassa. Mutta ei haittaa, vaikken tietäisikään. Teksti on tehnyt parhaansa. Vaikka sitten tulisi torjutuksikin.





9.9.2017

Mietteitä mustan ja valkoisen puolivälistä.




Mulla on jo ainakin puolisen vuotta pyörinyt mielessä ja luonnoksissa aihe, jota oon yrittänyt työstää julkaistavaksi. Ajatus ei vieläkään ole valmis, mutta ehkä sen verran pureskeltu, että osaan antaa sen keskusteltavaksi teille. Puntaroin vaihtoehtojen välillä, että tiivistänkö aiheen pariin lauseeseen vai kerronko rönsyillen ja harhaillen. Vaikka tiivis olisi parempi, niin lauseet vain pulppuavat, enkä osaa yrityksistäni huolimatta valita niistä tärkeimpiä ja oleellisimpia. Joten tulkoon pitkä teksti, vaikka sitten viimeistelemättömien lauseiden ja hiomattomien ajatustenkin uhalla.

Ihan alkuun haluan sanoa, etten halua loukata tällä ketään, enkä missään nimessä syytellä ketään. Puhun ilmiöstä ja puhun yhteisöstä, mutta vaikka tiedätte, mitä yhteisöä tarkoitan, en tietenkään osoittele sormella (enkä edes itsekseni ajattele) ketään tiettyä yksilöä.

Ja mitä siis olen miettinyt? No: mustavalkoista maailmankuvaa, jollaiseen itsekin olen kasvanut. Olen syntynyt uskonnolliseen yhteisöön, jossa on vahvat kirjoittamattomat säännöt, normit ja arvomaailma. Olen lapsena varsinkin kokenut sen ihan turvallisena asiana. Oltiin "me" ja "muut", ja "meitä" oli paljon. Oli helppoa olla muuhun maailmaan verrattuna erilainen, kun ei ollut yksin. En ole jäänyt paitsi mistään, mitä olisin kaivannut.

Ajatus tupsahti päähän yllättäen, kun aloin analysoida itseäni kasvattajana. Mistä tulee ajoittain kokemani ankaruus ja ehdottomuus, kun en sellaista muista vanhempieni osalta kokeneeni? Oivalsin yllättävän isosti, että vaikka meidän perheessä on ollut vapaus olla oma itsensä, ja kotona yhteisönkin normeja on voitu yhdessä kyseenalaistaa, on hyvin vahva merkitys ollut sillä, miten tiukassa on ollut ajatus "kelpaamisesta". Pienestä asti olen kuullut toisia tuomittavan, milloin mistäkin. Osaamatta itse kyseenalaistaa syitä. Miten vaikeaa on ollut sillä, joka on ollut "se erilainen" porukassa, jossa kaikkien tulee ulos päin näyttää samalta. Millaista on mahtanut aikoinaan olla se ensimmäinen, joka osallistuu koulun tanssitunneille. Tai se, joka ottaa korvikset tai meikkaa. Tai värjää tukkaa. Puhumattakaan, jos käy discossa, juo alkoholia tai asuu peräti avoliitossa. Miten on ajateltu, että ulkokuori ja irralliset teot kertoisivat sisimmästä riittävästi. Että olisi muka lupa tuomita. Miten synti on voitu arvioida ulkoisista asioista yhdellä silmäyksellä. Miten yksi kalja jonkun ostoskärryssä on voinut kertoa, että jaahas, hän onkin sitten "sellainen", niin kuin "muut". Ei valkoinen, vaan musta. Siinä välillä ei ole ollut minkäänlaisia sävyjä harmaasta ja se "musta" on todellakin ollut musta. Ei sininen, vihreä tai mikään muukaan neutraali sävy... On ollut tiedossa vain "oikea ja väärä", "hyvä ja paha". Ei esimerkiksi "oikea ja toinen oikea", "meidän tapa ja teidän tapa". Ei, vaan ihan vain "musta ja valkoinen". Piste.

No, itsehän en siis tätä ole lapsena kokenut huonona. Olen jopa uskaltanut protestoida ja tuntenut silti kuuluvani porukkaan. Varmaan siksi, että toinen vanhempani on yhteisön ulkopuolelta. Olen lapsesta asti jonkin verran saanut nähdä tavallisen elämän kirjoa ja jotenkin osannut hahmottaa itseni osana maailmaa omana itsenäni. En mustana, en valkoisena. Vaihtelevan harmaana. Tavallisena. Mutta muistan kyllä usein olleeni hämmentynyt, kun jotkut itselleni tärkeät ihmiset saivat toisten suusta tuomion. "Mutta nehän ei oo uskovaisia?" Se oli sellainen "iso mutta"-asia. Olen nähnyt jo pienenä, että "muut" ovat ihan yhtä ok-tyyppejä ja hyviä ihmisiä. Tavallisia myös. Ei hyvyyttä tai pahuutta määrittele uskonto, kirkossa käynti, alkoholinkäyttö tai seksuaalinen suuntautuminen, eikä mikään ulkoinen, vaan ihan muut jutut. Kuten vaikka rehellisyys ja taito kohdata ihmisiä. Käytöstavat ja lähimmäisenrakkaus. Kyky kunnioittaa toisia ihmisiä.

Mutta silti jonkinlainen tarve hyväksytyksi tulemiselle mussa on kyllä aina elänyt. Oon halunnut täyttää ihmisten odotukset, olla kunnollinen ja saada hyväksyvää palautetta. Ja tämä päti pitkään siis kaikkiin ihmisiin ja tilanteisiin, joissa olin. Halusin täyttää odotukset kaikkialla. Nyt jo tiedän, etten mitenkään voi miellyttää kaikkia, ja tärkeintä on itse kelvata itselleen. Ja huomata, että lopulta sitten epätäydellisenäkin kelpaa melkein kaikille. Nykyisin pyrin myös välttämään sanaa "hyväksyntä". Se on jotenkin niin kohteensa alentava. Siinä, missä myös sana "tuomita". Ei meillä siihenkään ole valtuuksia. Kunnioitus on parempi sana.

Mutta sitä olen pohtinut viimeaikoina ihan hirveästi, että miten monelle vastaavanlaisen yhteisön jäsenelle se oma erilaisuus on ollut niin tuskallisen silmiinpistävää, ettei ole halunnut (tai on ehkä kokenut, ettei ole saanut) enää kuulua siihen porukkaan?  Se, miten erilaisen tien kulkemisesta (tai ihan vaikka vain pienistä valinnoista) on puhuttu selän takana ja ehkä suoraankin sanottu, on varmasti ollut tosi traumaattista monelle. Tosin traumaattista on varmasti kautta aikojen ollut myös oman itsensä kieltäminen yhteisön edun nimissä...

Senpä takia moni joko irrottautuu, tai vaihtoehtoisesti peittelee sitä, mitä on. Yrittää pitää ulkokuoren valkoisen hohtavana, etteivät muut huomaisi muutosta. Esimerkiksi niitä viattomia viinipulloja joulupöydässä tai niinkin iloista asiaa, kuin avartunutta maailmankatsomusta. Ei uskalla sanoa ääneen, että "tuohan on ihan ookoo". Tuomitsee, kun muutkin tuomitsevat. Tai sitten moni erilaisuudestaan ja kelpaamattomuudestaan tietoiseksi tehty, surullista kyllä, uskoo olevansa musta ja antaa sen ajatuksen määritellä itsetuntonsa ja arvonsa. Juo saunakaljansa kokien loputonta huonommuutta ja kelpaamattomuutta. Ihan oikeasti. Tiedän, ettei ole kaukaa haettu sekään ajatus, että tuollainen itseään ikävästi toteuttava surkea omanarvontunto istutetaan ihmiseen, joka ei sovi tismalleen siihen samaan muottiin muiden kanssa. Äh, miten sekava lause. Mutta silleen, että "totta, olen huono. Olenpa sitten ihan törkeän kunnolla huono, kun en muuhun pysty."

En tarkoita, että esimerkiksi tässä omassa yhteisössäni oltaisiin tarkoituksella haluttu olla tuomitsevia. Voi olla, ettei kukaan yksittäinen ihminen edes allekirjoittaisi tätä näkemystäni. Oleellista kuitenkin on, että moni on kokenut asian näin, oli siihen syytä tai ei. Ja olen puhunut tästä nyt aika paljon eri ihmisten kanssa... En pyri syyttelemään näitä yhteisöjä, mutta haluaisin herätellä sellaisiin kuuluvia ajattelemaan. Itse olen ollut ylpeä siitä, että olen kokenut olevani omana itsenäni sekä osa yhteisöä, että laajemmin osa muuta maailmaa. Muidenkin pitäisi olla kaikille rehellisesti omia itsejään. Sillä silloin huomattaisiin, että meitä löytyy monenlaisia ja monessa harmaan sävyssä. Joku saattaa olla poikkeava paljonkin, mutta jos olisi hyviä esimerkkejä siitä, miten erilaisuutta arvostetaan ja kunnioitetaan, olisi paljon vähemmän itsensä arvottomaksi tuntevia ja sellaisia, jotka kokevat pakkoa siirtyä muualle olemaan itsejään. (Oli kyse sitten hajuraosta sukuun, uskonnolliseen yhteisöön tai vaikkapa pikkukaupunkiin.)

Ymmärtäjiäkin yhteisöt on pullollaan. Syystä tai toisesta he vaan eivät ole usein äänessä. "Mustia lampaita" on niin paljon, että tuntuu hassulta kaikkien olevan sokeita sille, ettei vitivalkoisia ole ainakaan yhtään enempää. On ruskeita, kirjavia, kurasta nuhjuisia, harmaita, sateenkaarenvärisiä, mustia ja valkoisia. Yhtä arvokkaita silti. Ja kaikki sopivat mun mielestä samaan laumaan ihan yhtä hienosti.

Noin. Siinä oli sanottavani. Saitteko ajatuksesta kiinni vai kävikö lauseet liian sekaviksi? Haluan nyt yhden lauseen verran vielä korostaa, että tämä oma yhteisöni kaikenvärisine jäsenineen on mulle ihan oikeasti tosi rakas ja tärkeä. Vaikken aina olekaan sen värinen lammas, että uskoisin kelpaavani kaikille. Mutta selviän jo sen ajatuksen kanssa.






6.9.2017

Juhlatapaturma






Sattuipa niin, että noin kuukausi sitten juhlailin yksissä pippaloissa. Ja edelleen sattuu.

Nimittäin varpaaseen. Iloisena siitä, että selkäni kestää taas korkokenkäilyä, tepastelin reilut puoli vuorokautta korkkareissani. Eikä korkoakaan nyt montaa senttiä ollut. Mutta kuten jo kuvasta näkyy, ei kengän tuki osunut ihan jalkapohjan oikeisiin kohtiin, ja painoa saattoi kertyä varpaille aika monta(kymmentä) kiloa. En illan mittaan sitä huomioinut, mutta yöllä heräsin hienoisen huppelin haihduttua vihlovaan kipuun molemmissa varpaissa.


Sittemmin toinen jalka on parantunut, mutta toinen vain pahenee. Voi hohhoijjakkaa, miten voi olla taas nolo tapa saada kroppaansa hajalle! Mutta voiko siinä ihan oikeasti olla jonkinlainen hiusmurtuma? Ja jos voi, niin miten ihmeessä huollan sen kuntoon, kun kävellessäni ikään kuin koko ajan tarvitsisin liikkuvaa varvasta. Ja kävelyäkin ikään kuin koko ajan tarvitsisin.

Semmoista. Hyvä minä. Odottakaahan, kun oon oikeasti vanha, eikä mulla enää oo lapsista ja unista mitään kirjoitettavaa. Sitten kirjoitan enää pelkistä krempoisitani.


Mukana pari kuvaa ajalta ennen varvaskipua. Ylin on esikoisen ottama perinteinen asukuva, jossa hän lopuksi lähestyy mua käkättäen ja minä puolestani ojennan käteni komentaen, että nyt kiitos riittää jo. Tällainen kuva löytyy varmaankin jokaisesta hänen kuvaamastaan sarjasta.