16.10.2017

Äitii, tänneee, pelottaa!



On mielenkiintoista huomata, miten lapsen sisäinen maailma kehittyy.

Kaksivuotiaalla on menossa pelottamisvaihe. Pimeä pelottaa ja tunnistamattomat asiat pelottaa. Kuten yläsängyn ja seinän välissä roikkuva "mato", eli siskon uninallen jalka. Myös lattialla lojuvan oman tiikeriasun häntä saattaa pelottaa, mutta onneksi sen päälle voi laittaa paperipussin näkösuojaksi. "Noin! Häntä piiloon!" Eläinkaupassa pelotti gerbiili, tuli paniikkihuuto ja pakenemisreaktio. Kaikki muut rotat ja hamsterit oli ihania.

Pelko on ennenkokematon, iso ja vahva tunne. Pakokauhu kuvaisi lapsen tilaa paremmin. Gerbiili, "mato" ja ilotulitukset laukaisevat täyden hätätilan.

Viime yönä hän heräsi hysteeriseen hätähuutoon ja osoitti huoneen nurkkaa ulvoen. Isoveli panikoi aikoinaan samoin kesken unen. Vakuutti nähneensä katossa leijuvan silmättömän noidan. Tämä pienempi kertoi sentään nähneensä vain "häkin". Lohduttelin tarrautujaa kertomalla, että hämähäkki oli vain unta. Laitettiin pilkkopimeään huoneeseen vähän valoakin, että nähdään nurkkaan. Rauhoituttuaan uskalsi itsekin katsoa ja ihmetteli, kun ei heti näkynytkään häkkiä.

Paitsi että näkyi sittenkin! Siellä nurkassa vipelsi yksi. Lätkäisin siltä hengen pois, mihin hätääntyneenäkin kohtelias Miuku nyyhkäisi "Kiitos". (Kirjoittelen tätä autossa ja kuvaksi kelvannee lattialta löytyneestä kirjasta napattu hämppis.)



Nyt voin olla vain iloinen, että näistä kahdesta uneksijasta jälkimmäisellä on enneuneksijan taipumusta. En tiedä, mitä sille silmättömälle noidalle olisin osannut tehdä...


15.10.2017

Un(elm)ia





Mulla on nyt levoton mieli. Avaan sen tähän ja saan ehkä rauhan:

Näin joitain päiviä sitten unta, että oltiinkin ihan yllättäen valtavan suuren talon näytössä. Ihmettelin, että eihän meidän enää pitänytkään muuttaa, mutta ihastelin silti huoneiden ja mahdollisuuksien määrää. Talo oli kiehtova ja hirmuisen suuri. Kauhistelin kustannuksia, mutta oikeasti unohdin olla järkevä.

Selitin aamulla tunneuntani ja unen tunteita ääneen, että ehkä koen nyt olevani jonkin uuden äärellä. Että ei se tosielämän muutto oo mua pitkään aikaan enää mietityttänyt ja houkutellut.

Sitten meni pari päivää, ja etuovi.comiin ilmestyi se hullujen haaveiden talo, jota viime keväänä kuikuiltiin sydän pamppaillen. Ja PUM, nuo edellisen unen tunteet tulivatkin konkreettisiksi. Sellaisinaan, ihan yks yhteen.

Jotenkin tämä syysloma myös virittää tähän muuttoon liittyvään ajatuskehään, joka syntyi tyhjästä tasan vuosi sitten. Mikä hullunmylly siitä alkoikaan. Ja onneksi jo päättyikin.

Yritin tässä kirjoitellen itselleni vahvistaa, että nämä ajatukset saavat jäädä taakse ja selittyvät ajankohdalla ja sattumilla. Mutta onnistunko siinä? Hmmm... Toki oikeasti tunnistamme henkiset ja konkreettiset varamme, ja sikäli Rouva Järki voi heti todeta muuttokutkutuksille, että EI!

Nyt syyslomaa. Kunpa oma flunssanpoikaseni nyt ottaisi ja häipyisi ja kunpa saataisiin lomaan irtioton ja nollauksen elementtejä.






14.10.2017

Välipalan korvike



Illat humpsahtaa oksetuspisteeseen napostelun ja kännykän räpläämisen takia! Miten en muistanut aiemmin, että kutimet ratkaisee molemmat ongelmat! Äkkiä jotain puikoille. Ihan mitä vaan. Näköjään raitalankakaverukset tarttui käteen. Aika näyttää, mihin tämä kutimus taipuu.

Syyslomaa muuten, kamut!







12.10.2017

"Näytät lihavalta"



Taannoin esiinnyin kotona muhkeassa hameessa ja suuressa villapaidassa. Keskimmäiseni seisoi takanani, silmät peräsimen korkeudella ja totesi, että "äiti, sä näytät noissa vaatteissa lihavalta". Reaktiovaihtoehtoina oli tietenkin loukkaantua tai purskahtaa nauruun. Yritin pitää tilanteen neutraalina asiana toteamalla iloisesti jotain "No mitäs sitten?" -tyyppistä. Jotain sellaista, etten kuulostaisi pitäväni lihavuutta huonona ja toisaalta sellaista, ettei toisten ulkonäköä ole muilla lupaa moittia.

"No mutta jos on lihava, niin kaverit voi puhua rumasti selän takana", perusteli Keskimmäinen kommentointiaan.

Voi ei, miten surullinen ajatus. Mistähän se on tullut? Olen mielestäni ollut tosi tarkka siinä, ettei ihmistä arvoteta missään suhteessa ulkonäön kautta. Jotenkin olen ajatellut, että asenne imeytyisi lapsiin automaattisesti, kunhan vaan kotona ei puhuttaisi itsestä ja muista rumasti. Näköjään se yksistään ei ole riittänyt, ja asia täytyy hoitaa tämän "passiivisen, rumien puhumattomuuden" sijaan "aktiivisen, hyväksyvän sanoittamisen" avulla.

Niin, ja itselleni muistutukseksi, että juuri pyllynkorkuisilta saa eniten näitä "iso maha"- ja "pullea peppu" -kommentteja. Kohta katseet kasvavat korkeammalle. Ja siellä sentään ei ole  paljoakaan kommentoitavaa.


Hei, mun silmät on täällä ylhäällä!



10.10.2017

Seuraavaksi taidan taas neuloa vaan...








Sain eräältä tuttavalta säkillisen ikivanhoja fleecekankaita. Töihin niitä tarjottiin ja lupasin ilolla viedäkin. Mutta sitten kävi niin, että varaston nurkassa odotteleva säkki alkoi inspiroida itseänikin...

Synttärilahjaksi sain ompelukonehuollon, ja nyt taas kelpaa surrutella. Keksin, että teen esikoiselle fleecetakin, koska niitä tympii kaupasta ostaa. "Välivaatteita" inhoava lapsi kun ei välttämättä käytä kovalla hinnalla ostettuja vaatteita lainkaan. Tai ainakaan taisteluitta. Nyt lapsi saikin suunnitella oman takkinsa ja otin hänet ompeluassistentiksi mukaan. Nollabudjetilla saatiin takki, johon sillä on ainakin hyvä tunneside. Ensikommentti oli hämmästynyt "tästähän tuli aika hyvä". Katsotaan, voiko tätäkään silti tunkea talvipakkasilla takin alle, vai alkaako AAAAHDISTAAAA ja ÄÄÄÄÄRSYTTÄÄÄÄÄRGH.

Itselleni ajattelin tänään surauttaa oman visioni mukaisen takkilaisen. Huono idea. Väristä, vetskarista ja koristenauhasta tykkään kyllä paljon. Mutta mittaukseni menivät tietenkin kriittisesti väärin. Kauluksesta tuli suunniteltua pidempi ja helmastä jäi vetskari vajaaksi. Kikkailin kiukuspäissäni tyhmästi ja olin lopulta tyytymätön koko pläjäykseen.

Juuri pahimman harmin ja pettymyksen hetkellä lapset tulivat sisälle kuralätäköistä ja kohdistin kilarini heidän yltäpäältä kuraisiin vaatteisiin, typeriin hätävalheisiin ja selityksiin ja bonuksena vielä kaatopaikaksi räjähtäneisiin huoneisiin. Semmoista. Tunsin siis oloni todella onnistuneeksi paitsi ompelijana, myös äitinä.

Jatkossa teen lasten läsnäollessa vain lankatöitä, jotka voi lopettaa lennosta. Ompelukone nostetaan tulevaisuudessa pöydälle vain silloin, kun ei ole muita velvollisuuksia. Muistuttakaa mua tästä lupauksesta.

Ja kyllä, selvitettiin kilarini ja pyysin nöyränä anteeksi. Mutta kurkussa ja sydämessä on ikävä, karhean tuntuinen muistutus siitä, että käytin ääntäni todellakin enemmän, kuin olisi tarvinnut...




8.10.2017

Lapsenvahtimietteissä



Miten paljon muissa perheissä hyödynnetään tarjolla olevia lastenvahtipalveluita? Kerran viikossa, kerran kuussa vai kerran vuodessa? Onko hoitoon vieminen ja palvelusten pyytäminen teille helppoa vai hankalaa? (Kysyn, koska haluan oikeasti tietää!) Itselläni on ollut hankaluuksia pyytää hoitoapua ja arvioida, mitkä omista menoista ovat sen "arvoisia", että pitäisi vaivata niillä toisia ihmisiä.

Eilen oltiin ammattijärjestön juhlassa miehen kanssa. Tajusin vasta, että ollaan oltu syksyn aikana jo kolmissa juhlissa kahdestaan. Oma kynnykseni pyytää lastenhoitoapua on monesta syystä madaltunut. Esimerkiksi omien voimavarojen rajallisuuden ymmärtäminen on vahvistanut ajatusta lomailtojen tärkeydestä. Mutta myös se, että lapset ovat jo 7-, 5-, ja reilusti yli 2-vuotiaat helpottaa hoitoon viemisen tunneryöppyä. Lapset tulevat ymmärretyiksi ja osaavat kertoa tarpeistaan. Eikä haittaa, vaikkei mikään menisi arkirutiinien mukaan.

Tänään tytöt lähtevät ensi viikon hoitokuvioiden takia mummolaan kahdeksi yöksi. Se tuntuu vähän isolta ja erikoiselta asialta. Mulle. Uudelta. Mutta toisaalta aika kivaltakin. Eikä mene kauaa, kun voidaan lähteä juhliin, leffaan tai ravintolaan syömään niin, että lapsenvahtina on pelkkä puhelin! Ehkä seitsemän vuotta? Vai viisi? Vai? Kertokaa te, kokeneemmat. Tuntuu kyllä oikeasti ihan älyttömältä ja uskomattomalta ajatukselta! Siihen asti toivon, että uskalletaan käyttää  lapsenvahtipalveluita enemmän, kuin edellisten seitsemän vuoden aikana.

Uskon, että se on lopulta koko perheen etu. Eilenkin juhlista tuli paljon iloisempi äiti, kuin mikä sinne lähti.







4.10.2017

Hieno suoritus!



Vietin pitkän työpäivän päälle melkein 3 tuntia töissä. Sain tehtyä kertotaulukokeet loppuviikolle, lähetettyä kolme wilmaviestiä, suunniteltua yhteistä tuntia kollegan kanssa, tarkistettua enkun kokeet loppuun, mietittyä huomiselle huterahkot raamit, suunniteltua tukiopetuksen, eriytettyä äikän tehtävän ja ehkä jotain muutakin. Vaikea muistaa, kun pää on ollut kahdesta asti puuroa.

Vielä jäi merkkaamatta pari tuntimerkintää, tekemättä huomisen tarkat suunnitelmat, jaksosuunnitelmien päivittämisestä puhumattakaan. En myöskään ehtinyt askarrella suunnittelemiani toimintaohjekortteja ja ympänkokeita, enkä tutustua kolmeen asiakirjaan, jotka pitäisi päivittää (ja joiden päivittäminen pitäisi ensin opetella, samoin, kuin niissä käytettävä sanasto ja toimintamallit). Unohdin myös siivota kässänluokkaan jääneet loppusotkut. Seuraavalle liikuntatunnille en ehtinyt kehitellä mitään ja matikkakin lähtee huomenna lonkalta. Ensi viikon kuvista pitäisi valmistella, samoin kässään tarvitsisi hankkia jotain/jostain/jollain matskuja. Haluaisin ehtiä yksilöimään opetusta ja huomiotani ja välittämään enemmän ja paremmin. Ei vain riitä voimavarat ja aika. (Vaikka montaa näistä hommista teen toki heti, kun painan pääni tyynyyn illalla...)

Tulin siis kotiin rättipoikkiväsyneenä. Vähällä oksentaa nälästä ja uupumuksesta. Postista oli tullut lähestyvän synttärin kunniaksi postia, joka sai itkun kurkkuun ja koppuraksi käpertyneen oloni aavistuksen löllömmäksi. Palkintotarroja, joista annoin heti yhden itselleni.



Kiitos taas, Heidi. Se toinen Heidi, se, joka yllättäen rohkaisee juuri oikealla hetkellä ja sopivilla ajatuksilla. Mutta kai voin tätä meidänkin talon Heidiä kiittää päivän urakasta, moittimatta kaikesta, mitä jäi tekemättä.

(Ja tiedättehän, että tykkään työstäni. Sitä vain on liikaa ja se ei vähene tekemällä. Jos ei muuta, niin olkoon tämä kannanotto ainakin pienempien luokkakokojen puolesta. Se taatusti maksaisi siihen kohdistetut panostukset moninkertaisina takaisin!)