19.7.2019

Noppareissu



Keskimmäisen jalkkistreenien peruunnuttua päätin, että jotain pitää saada aikaiseksi tänä iltana. Mies on monetta päivää reissussa ja seinät on alkaneet notkua pahaenteisesti jo aikaisin aamulla. Äkkiä jonnekin täältä.

Suunnitelmanpuutteessa keksin "Noppareissun": ei päätetä itse kuin vaihtoehdot, ja heitetään niistä nopalla. Matka suunnittelee sitten itse itsensä.

1. Otetaanko mukaan uikkarit (nopalla 1-3) vai yökkärit (4-6)? -Uikkarit.

2. Pakataanko eväät (1-3) vai käydäänkö ruokapaikassa(4-6)? -Eväät.

3. Mihin suuntaan ekasta risteyksestä? -Suoraan. Ja sama parissa seuraavassa, jolloin päästiin isolle tielle ja suurten suuntaviivojen ääreen:

4. Suunnaksi Lapua (1-2), Ylistaro (3-4) vai Alahärmä (5-6). -Alahärmä. Pettymyksenpoikanen, tuttu paikka. Ajettiin Härmään ja pysähdyttiin googlaamaan uimapaikkoja. Nopea selaus tuotti 3 ennestään itselle vierasta tulosta, ja niistä heitettiin noppaa. Muistuteltiin toisiamme, että voi olla surkeakin paikka, mutta seikkaillaan nyt! Kilometrejä kertyi, ja kävikin niin, että metsän perukoilta löytynyt paikka oli ihan huippu!! Syötiin eväitä ja leikittiin lammessa, hiekassa ja saaressa vaikka kuinka kauan. Lähtiessä katsottiin mapsista ehdotuksia lähimmistä nähtävyyksistä, ja kohta jo heitettiin noppaa:

5. Jepua vai Oravaisten kivipuisto? - Kivipuisto. Ulisin "Eiiiii!!" ja lapset luulivat, ettei mentäisi, kun kuski ulvoo pettymystään. Mutta mennään tietty, leikkiin kun on lähdetty. Paljon kikatusta ja sarkasmintäytteistä odotusta melkein tunnin kestävällä matkalla, jonka määränpää tuntui vitsiltä. Perillä tajusimme päätyneemme meren rantaan upeaan maisemaan, ja evästelimme ihanasti auringonlaskussa. Lapset rakastivat kivipuistoa (outoa, jos uskallan ääneen tässä todeta). Kuvasivat toisiaan poseeraamassa kivien kanssa. Pienin ihmetteli kyllä, missä ne oravat on. Muisteli paikkaa Oravamaaksi.

6. Kotiin Vöyrin vai Jepuan kautta, vai siitä välistä. -Vöyrin. Saatiin uudenlaista nähtävää ja ihanaa ihasteltavaa suomalaisesta maalaismaisemasta ilta-auringossa. Ja kikatus jatkui iloisen puheensorinan kanssa koko matkan. Reissu oli ollut kutkuttava ja jännittävä, arkisista kohteista huolimatta.

Kotona oltiin vasta puoli yhdentoista aikaan ja pienimmän vein nukkuvana sänkyyn. Todettiin, että ei se määränpää aina ole todellakaan pääasia, vaan se, että tehdään reissusta itse merkityksellinen. Ei toki ehkä joka päivä tehdä Noppareissuja, säästellään ideaa, ettei se kulu liikaa. Mutta tavallisten reissujen kohdeidealistalle löytyi matkan varrelta monta kiinnostavaa paikkaa. Sellaista pientä ja hassua, jonne vain pitää uskaltaa mennä.











10.7.2019

Loman kirjakasa






Kesä on ollut vielä kevättäkin hiljaisempaa täällä blogin puolella. Olen muistaakseni nauttinut lomasta. Lipunut päivästä toiseen niin, etten osaa oikein sanoa, että mitäs tässä on tehtykään. Leireilty, reissailtu, loikoiltu, vähän hajoiltu ja koitettu paikkailla. Luettu.

Lainasin alkulomasta kirjoja Instagramissa keräämieni suositusten perusteella ja puhtaalla kiireisen lainaajan randomilla. Tällaiset tarttui matkaan ja tuli luettua:


Kirjoitin jokaisesta itselleni jotain ylös, ja riippumatta siitä, onko näistä kenellekään muulle mitään iloa, niin liitän kirjoitukseni tähänkin.

Kirja nro 1: Tuntematon Kimi Räikkönen, Kari Hotakainen

Kirja oli sulava sukellus mielenkiintoiseen maailmaan ja tarinan punoutuminen faktaksi kiehtoi ja koukutti. Tuntui palkitsevalta löytää tarinasta asioita, joita tietää ja muistaa ja nyt ymmärtää myös yksityishenkilön todellisiksi elämänvaiheiksi. Kimin uran alkuaikoina seurasin, uskokaa tai älkää, formulaa aika aktiivisestikin. Pidin formulamaailmaa outona jo silloin. Ja pidän yhä, kirjan luettuani.Vaikuttaisi siltä, että Kimikin pitää.


Kimin sielunmaailmasta tunnen saaneeni paljonkin irti, itse asiassa siirsin monia kirjan herättämiä empatian, kunnioituksen ja ymmärryksen tunteita myös itselleni tuttuihin ihmisiin, joiden ajatuksia en aina ole kyennyt kovin hyvin ymmärtämään, ehkä hyväksymäänkään. On aina avartavaa, kun joku osaa purkaa itselleni vieraan olemisen tavan ymmärrettäviksi pointeiksi. 

Kirja nro 2: Nainen joka unohti, Liane Moriarty 

Kirjan päähenkilö löi päänsä ja heräsi tilanteessa, jossa ei muistanut mitään viimeisiltä 10 vuodelta. Ei perhettään, ei draamaa ihmissuhteissa, ei oikein itseäänkään. Ainakaan sellaisena, kuin muut häntä pitivät. Kirja piti otteessaan, kuvasi taitavasti ihmismieliä ja tunteita. Herätti ajatuksia ja herätti itse asiassa lukemaan myös keskellä yötä parin luvun verran. Tai ehkä niin päin, että herätessäni totesin voivani yhtälailla lukea, kuin kuunnella telttakankaan läpi lintujen huutoa. Melkein kolmen tunnin hetken verran...

Mielessä risteilivät teemoina aikuistuminen, parisuhde, äitiys, persoonallisuus, mielenterveys, perhe- ja ystävyyssuhteet, roolit, arvomaailma. Ajatukset pyörivät Alicen lisäksi paljon tietenkin myös itseni ympärillä. Vaikka kirja oli paksu ja pitkä, se oli helppolukuinen, ahmittava ja hyvin punottu otteessaan pitäväksi. Kevyttä. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva, sen tyyli olisi jotain Täydelliset kotiäidit -maailmaa, vaikka tarina syvempiäkin sävyjä kyllä sisälsi.

Kirja nro 3: Eukalyptus, Murray Bail

Kirja kertoi eukalyptusmetsän omistajasta, joka päätti luovuttaa tyttärensä puolisoksi sille, joka osaa nimetä metsän kaikki sadat eukalyptuspuut.

Runollisen tekstin rytmiin oli alkuun vaikea päästä, mutta sitten tarina alkoi soljua. Paljon lukuelämyksestä menee suomentaja Saara Villan piikkiin. Ihania ennenkuulemattomia sanoja, jotka on taitavasti rakennettu ymmärrettäväksi. Haipua, volina, kellervä. Tätä kirjaa lukiessa huomasin monta kertaa kuvaavani kännykällä talteen nokkelaa, kaunista ja herkillä vedoilla, mutta tarkasti piirtävää tekstiä. Esimerkiksi tällaisen kappaleen olen kuvannut:

"Silti Ellen heittelehti ja luiskahteli valon ja pimeän läpi, itsensä toisesta päästä toiseen, vastakohtaan. Hän oli sekä tyyni, että kiihdyksissään; hän kärsi suuresta uupumuksesta ja seuraavassa hengenvedossa levottomuudesta. Varmaankin on olemassa jokin luja lääketieteellinen nimitys tälle ylös, alas ja ristiriitaisesti edestakaisin luiskahtelevalle tilalle."

Kesti siis pitkään päästä kirjan rytmiin ja lukeminen pätkissä/hälinässä oli työlästä, monta kertaa piti palata lauseen tai sivun alkuun ja yrittää uudelleen. Olisin ehkä luovuttanut, jollen olisi jo aluksi päättänyt lukea koko kirjakasan. Mutta onneksi luin loppuun. Kirja kaikenkaikkiaan oli jotenkin haikea, puhdas, ajaton, herkkä, söpö ja mitä vielä? Tuli hirveä halu maalata ja piirtää. Piirtää Ellen, piirtää puita, piirtää kellerviä kaupunkeja ja sinerviä eukalyptusmetsiä, piirtää harmaa kanarialintu ja nahkatakkinen renttu. Aloitinkin. Ellenistä tuli ihan epäreilun ruma, ja lopetin. Siirryin lukemaan seuraavaa kirjaa.

Kirja nro 4: Yön kantaja, Katja Kallio

Kirja kertoo Seilin mielisairaalasaaressa 1800-1900-lukujen taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta, joka on ihan oikeasti olemassa ollut ihminen. Vaikka tarinan ääriviivat ovat jossain määrin tosia, on väritys kirjailijan tulkintaa ja mielikuvittelua.

Tätä lukiessa koin itsekin olevani hullu. Mikä kertonee paitsi kirjoittajan taidosta kuvailla mielen järkkymistä, myös omasta herkkyydestä erisorttisille mielenvinksahduksille. Pohdin paljon sitä, miten Amandan käytös auki selitettynä tuntui niin inhimilliseltä ja loogiselta, vaikka ulospäin touhu oli tietenkin useimmiten älytöntä. Tai että mikä on ympäristön merkitys ja rooli mielenterveydessä ja sen tulkinnassa. Sikäli tietenkin suuri, että ympäristö määrittää normin ja normaalin, eikä se mene yksiin jokaisen sisäisen kokemuksen kanssa. Ei sen kummemmin suuntaan, kuin toiseenkan. Että kuka kokee hulluutta ja kuka ei, ja ketä sellaisena pidetään ja ketä ei. Mietin sitäkin, että mihinköhän minut olisi 1800-luvulla sijoitettu päätäni parantelemaan.

Kirjaa lukiessa oli palkitsevaa diagnosoida henkilöitä ja heidän traumojaan. Hetken kuvitteli olevansa hyväkin psykologi, kunnes tajusi siirtää kunnian nokkeluudesta kirjailijalle: hänhän sen diagnoosin on tehnyt ja muotoillut kirjaan sopivaksi tarinaksi. Minä vain vähemmässä nokkeluudessani osasin sen (tai ainakin osan niistä) sieltä poimia.

Kirja oli kirjoitettu helppolukuisella, mutta kauniin (ja tarvittaessa ruman) kuvailevalla ja elävällä kielellä ja tämän jälkeen tuntui kököltä alkaa lukea kirjaa, joka oli suht vaivaa näkemättömästi käännetty suomeksi. Suomen kieli on niin vivahteikasta, kirjoittajan luonne (tai hänen valitsemansa vaikutelma) näkyy niin eri tavalla, kuin muilla kielillä kirjoitettuna ja niistä suomeksi käännettyinä. Saatte olla eri mieltä, näin itse koen.

Kirja nro 5:  Kukkien kieli, Vanessa Diffenbaugh

Suomennettu kirja lähti Kallion tekstin jälkeen vähän kömpelösti liikkeelle. Mieli pökkäsi sanavalinta- ja lauserakennekökkäreisiin muuten sileällä ja sujuvalla ajatuksenliuulla. Toisin kuin Eukalyptuksessa, tässä on "käännetty", ei tehty taidetta.

Kirja kertoo raskaan lapsuuden eläneestä hylätystä tytöstä, joka sijoitusperhe- ja laitoselämävuosien jälkeen aloittaa elämäänsä omillaan 18-vuotiaana. Tyttö on kiinnostunut kukista ja erityisesti niillä kerrottavista viesteistä. Itselläkin herää oman kukkakauppatyöskentelyjen jälkeen unohtunut mielenkiinto kukkien merkityksiä kohtaan. 

Teksti ottaa kuitenkin äkkiä mukaansa. Nykyhetken ja menneen kerronta vaihtelevat kivalla rytmillä. Tarina on vähän naiivi ja tuntuu sisältävän tarkoittamattomia ristiriitoja ja pikkuvirheitäkin, mutta lopulta (Yön kantajan jälkeen) pääsen kiinni siitä syvyydestä, johon tässä kirjassa päästään, ja se onkin ihan ok. Vaikkei siis ihan yhtä syvä olekaan tämän teoksen syvin pää, kuin edellisissä teksteissä. Jotenkin ilmiselvästi amerikkalainen tarina, enkä oikein itsekään tiedä, mitä tällä tarkoitan.

Kukkateema on ihana. Huomaan lukupäivinä pukevani kukkakuosia ja nyppiväni pelargoniasta ja marketasta kirjasta matkitulla rakkaudella kuihtuneita kukkia ja lehtiä. Vasta lopuksi huomaan, että kirjan lopussa on mukana kukkaviestinnän merkitysten sanakirja. Otan sen kuvina talteen. Mies tuskin tiesi, että pihalta kantamistaan salaateista voisi tulkita viestin "kylmäsydämisyys" ...vai tiesikö...? Ehkä varmuudeksi haen pöytään valkoista apilaa ja petuniaa omien ajatusteni esille tuomiseksi.

Kirja saa miettimään myös ihmissuhteita ja äitiyttä. Mikä on riittävää onnistumista ja mikä epäonnistumista. Elämä voi edetä niin monella tavalla, ja on aika paljon myös itsestä kiinni, minkä kokee epäonnistumisena ja minkä ei...

Kirja nro 6: Anna Gavalda, Karkumatka


Nyt on kirpeää kerrontaa, tykkään. Tarinassa aikuisiksi ehtineet sisarukset ottavat ja tarttuvat hetkeen. Tekevät karkumatkan. Hyvästä ja taitavasta käännöksestä huolimatta kuulen tarinan matalalla, sarkasminpainoisella käheällä ranskalaisneidon äänellä. Oikein nopeasti kerrottuna, tosin painokkaita, lyhyitä taukoja pitäen. Tarina sisaruudesta, aikuistumisesta, hetkessä elämisestä, pienten ilojen merkityksellisyydestä.

Näkisin mielelläni tämän ranskalaisena elokuvana. Tässä versiossa, jonka lukiessa sieluni silmin näin, oli seuraavanlainen roolitus: pääroolissa Garancena Alina Tomnikov, isosiskona Elli Haloo Helsingistä ja Carinena Pippa Middleton.  Simonia esitti se eräs maikkarin tumma uutistenlukija ja Vincentiä "ranskalainen raitapaitainen nuorimies", tiedätte hänet(hänlaisensa) kyllä. Ihan vain siksi kerron, kun oikein muuta en nyt tästä novelliksi luokiteltavasta lyhyestä kirjasta saa kerrottua.

Hauska, lyhyt tarina.






Nyt en kyllä loppulomasta taida lukea mitään. Pidän ajatuksesta, että nyhjään sohvalla tai korituolissa lukemassa, mutta kuva siitä, kun lapset tai kotihommat odottavat ja minä pikkuhiljaa alan hermostua ja kiristyä, kun yritän kaikella sinnillä ja pakkomielteisellä vängällä keskittyä tekstiin, taitaa olla tältä kesältä nyt nähty.



19.6.2019

Kesäkalat






Haaveilen välillä kesäkissasta. En siis tietenkään sellaisesta, että ottaisin pennun kesäksi ja hylkäisin metsään, ei niin saa tehdä. En tosiasiassa käsitä, että joku oikeasti tekisi niin, ja siksi kehtasin kevyesti käyttää kyseistä termiä. Tarkoitin siis "kesäkissalla" ehkä paremminkin "lainakissaa", ihanaista siliteltävää syssykkää, joka sitten jossain vaiheessa lähtisi takaisin omaan kotiinsa. En ole oikein sitoutuja- tai ylenpalttisen vastuun haalijatyyppi ja otusten hoitaminen stressaa mua. Mutta silti haluaisin fiilistellä ja silitellä.

Kaloja ei voi silitellä, mutta ei silti tarvinnut paljoa houkutella, että suostuin ottamaan koulun akvaarion meille kesäksi. Lapsena meillä oli akvaario, se oli isän juttu. Muiden meille tulleiden lemmikkien uskon olleen äidin päätöksiä (joskus jopa isän suostumusta vailla) ja äiti on niiden hoidosta ottanut päävastuun.

Tämä akvaario olisi varmaankin virallisen määritelmän mukaan "nanoakvaario", sillä se on alle 20-litrainen. Eläinkaupan myyjä ei suostunut eläinsuojelulakiin vedoten myymään sinne kaloja, sillä tuon kokoiset akvaariot on kiellettyjä kalanpitoon. Sukarapuja voisi pitää. Tosin ilmeisesti säännöt ovat muuttumassa, ja tilavuuden sijaan mittarina olisi akvaarion pituus, ja sitä tässä kuitenkin on 40 senttiä, mikä on kuulemma ihan kelvollinen. Luulen, että omatuntoni kestäisi sen, että tähän muuten hyvin hoidettuun laatikkoon viitsisin ottaa vielä pari polskuttelijaa ihasteltavaksi noiden neljän neontetran lisäksi.

Isän kuva komeilee akvaarion vieressä. Se vie mua jotenkin lapsuuteen ja tuntuu omituisen rauhoittavalta ja mukavalta. Toki haikealtakin, mutta ei pelkästään siltä.





18.6.2019

Erilainen ilta ja vanhemmuuden seuraava taso






Keskisisko sai päähänsä, että haluaa Mamman ja Papan luo yksin yökylään. Sinne meni. Hassu tilanne. Teimme tilanteesta vielä hassumman, ja minä lähdin pienimmän kanssa kahdestaan uimahalliin ja mr Pii esikoisen kanssa kahdestaan mökille. Jokainen lapsistamme sai siis yllättäen hemmotteluillan yhtä aikaa. Jokainen lapsi on viettänyt illan ollen keskipiste, hymyillen korvasta korvaan ja koko ajan pölöttäen.

Minun seuralaiseni

Mummolaan menijä
Isän kaveri

Hauskaa. Hauskaa, miten elämä etenee vaiheesta toiseen, ja jokaisesta vaiheesta oppii uutta ja löytää ihanaa. Tässä vaiheessa ilahduttavaa on lasten itsenäistymisharjoitusten myötä vahvistuva aavistus oman valinnan- ja tekemisenvapauden lisääntymisestä. Tällaiselle ääriviivojaan kaipaavalle se on hirmuisen huojentavaa ja riemastuttavaa. Uskon, että lastenkin kanssa löydetään uudenlaista yhdessäolemisen riemua, kun se "yhdessä oleminen" ei ole pakollista, vaan usein myös ihan vapaaehtoista.

Jotta kykenen päivittämään itseni vanhemmuuden seuraavalle tasolle, täytyy minun ymmärtää myös tämän vaiheen haasteet: Lapset osaavat jo tosissaan haastaa! Perustelevat, inttävät, osuvat arkaan paikkaan ja ovat jo aika nokkelia. Minun on nyt äitinä kyettävä nousemaan korkeammalle jalustalle. Vielä ei ole jälkikasvun aika olla tasavertainen määrääjä ja päättäjä, ja siksi en myöskään itse saa olla tasavertaisen lapsellinen riitelijä ja urpo, vaan täytyy osata taas olla (edes toisinaan) piirun verran aikuisempi. Siis esittää. Sen olen jo tajunnut, ettei aikuisuus ole mikään iän ja henkisen kasvun mukana tuleva juttu, vaan se on illuusio, jota pidämme lapsille yllä, ettei niiden tarvitse kannatella maailman murheita ja omia huolia.




14.6.2019

Kesälomakatsaus alkumatkasta



Tänä vuonna meidän kesälomalle on ripoteltu lyhyitä, toistaiseksi sopivan epämääräisiä suunnitelmia moneen kohtaan. Se on kivaa. Ne kesät, joina heinäkuun loppuun on sovittu melkein pari viikkoa vievä partioleiri (joka tietenkin aina on ollut itse valittu meno ja mieluisa, ikimuistoinen elämys), ovat menneet enemmän tai vähemmän siihen keskittyessä. Nyt pyrähdellään ihanan kevyesti sinne tänne sen kummemmin suunnittelematta.

Tänä viikonloppuna partioretkeilemme oman lippukunnan kanssa. Juhannus mökkeillään, lastenleirejä on suunnitteilla, perhejuhlia, Muumimaailmaa ja paljon tyhjiä päiviä näiden välissä.

Sitä en tosin ole osannut ottaa vahvasti positiivisiksi kallistuvissa kesäfiilislaskelmissani huomioon, että lapset näköjään riitelevät ihan vain aikansa kuluksi. Se on melko lailla rasittavaa ja ärsyttävää. Oman aikani kuluksi hain kirjastosta pinon kirjoja suositusten perusteella, jotka instassa pyydettyjen kirjavinkkien toivossa sain. On ihanaa upota muihin maailmoihin. Kuvitella, millaista olisi olla muistinsa menettänyt Alice tai Kimi, joka haluaa vain ajaa. Ja ehkä vähän juhlia saudiprinssien palatseissa. Ja sitten toisessa kohtaa aion uppoutua piirtelyn ja käsitöiden maailmaan. Sikäli kovat odotukset tämän kesäloman suhteen, että kuvittelen tosissani kykeneväni nauttimaan rennosti ja täysillä!

Tytöt leikkivät ratsastusleikkejä ja roolileikkejä. Niminä on "meidän tallin" ponien nimiä ja mun luokan tyttöjen nimiä. Ja koulusta puheenollen viime yönä näin unta, että pidin työpaikalla kerhoa kaikille tulevan vuoden uusille opettajille välituntisin. Ihan kesy työuni siis, enkä laske sitä palautumista hidastavaksi, toisin kuin monina kesinä. Heh.

No niin, pienimmäinen huutaa nyt ulko-oven välissä "Äiti tuu! Tuuu-uuu! Me ollaan lähössä!", joten menenpä tästä. En tosin vielä partioleirille, vaan toppuuttelemaan innokkainta leireilijää, että malttaisi vielä muutaman tunnin pysyä pöksyissään ja tyhjäisi sieltä reissukassistaan kaikkein pienimmät barbikamat pois ennen metsään menoa.




5.6.2019

Kesälomahame vanhasta lakanasta










Kesäloma on alkanut kesäisesti ja lomaisesti. Eli aika täydellisesti. Oma ja naapurin poika ovat rakentaneet itse ideoimaansa peräkärrysaunaa ja saaneet sen jo saunontakuntoon. Koko naapurusto on päässyt fiilistelemään kahdeksanvuotiaiden löylyistä. Ihmeellisiä lapsia nuo.

Itsekin olen päässyt jo tekemään käsitöitä. Pitkästä aikaa on ompelukone houkutellut. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miten toivoisin muodin menevän yksinkertaiseen, liehuvaiseen suuntaan. Essuihin ja kaapuihin, valtaviin taskuihin, entistä ekologisempaan, yksinkertaiseen ja funktionaaliseen. Paitsi hetkonen, muodista viis! Minähän voin mennä tyyleineni ihan sinne suuntaan, minne haluan! Niistä ajatuksista tämä mieheni kotoaan tuoma vanha pussilakana muuttui kesähameeksi. Mallina käytin tätini vanhaa villakangashametta, jolle jo pitkään olen halunnut tehdä kaiman. Tosin paksummasta kankaasta, mutta tämä oli hyvää harjoitusta.




Lopputulos oli ihanan kevyt ja viileä liehuhame, jonka tosin pelkään repeävän hetkenä minä hyvänsä. Sen verran oli jo puhkihiutunutta kangasta.

Lupasin pienen katsauksen hameenvalmistusprosessiin, joten täältä pesee. Yksityiskohtaisempaa ohjetta ei ole, sillä tekotyylini on aina "Silmät kiinni ja suin päin vaan. Jos ei onnistu, ja jos se haittaa, niin puretaan." Tällä tyylillä tehtynä kävi niin, että yötärökaitale tuntuu ja näyttää paremmalta kaksin kerroin käännettynä. Voin toki väittää, että se oli alun alkaenkin tarkoitus.





Kankaan jämistä tein mekon tytölle, tosin ilman vetoketjua. Ihan hauska systeemi tuostakin kehkeytyi, voisi passata aikuisellekin, ainakin näin ohuesta kankaasta tehtynä:






31.5.2019

Pehmeä pioni



Sain tänään muistamisen, pään kokoisen pionin! Niin niin niin ihana! Kiva fiilis, huomista pää pehmeänä odotellen. Mun pää, kuin hempeä, pehmeä pioni.