12.11.2018

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.



Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)




8.11.2018

Millainen murehtija sinä olet?






Meillä oli tällä viikolla koulutusta työpaikalla. Huono puoli asiassa oli se, että niiden, ja muiden menojen myötä maanantaista keskiviikkoon vedin ympäripyöreitä päiviä (osittain vähän ylikin) ja olen nyt ihan raato ja rätti. Mutta positiivista oli, että aihe oli mielenkiintoinen, ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja hyödyllinen: Mielenterveys. Tietenkin puhuimme lasten mielenterveydestä ja lasten kanssa työskentelevien mahdollisuuksista vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Itse kuitenkin sain paljon ajateltavaa myös omaan elämäntilanteeseen sopien ja oivalluksia omaan elämään liittyviin asioihin.

Yksi hämmentävä oivallus oli, miten eri tavalla me ihmiset käsittelemme murheita ja haasteita. Tai siis hämmentävää on se, että koin siinä asiassa mukamas "oivallusta". Senhän pitäisi olla itsestäänselvä, ja olen vastaavia oivalluksia mielestäni oivaltanut jo useita kertoja elämäni aikana. Että me olemme erilaisia ja koemme asiat niin monilla eri tavoilla. Mutta taas siihen havahduin.

Teimme harjoituksen. Piti mennä seisomaan sen paperilapun päälle, joka kuvasti meitä parhaiten haasteiden ja ongelmien käsittelijöinä. Muistaakseni vaihtoehdot olivat vapaasti ja hyvin tiiviisti muotoiltuna järkeilevä (etsii tietoa, tekee listoja, tutkii), tunteellinen (itkee, raivoaa, riemuitsee, näyttää ja jakaa tunteitaan), sosiaalinen (juttelee, tukeutuu ystäviin), taiteellinen (tuottaa ja luo, käy läpi musiikin, kirjoittamisen tai kuvataiteen tms. avulla), henkinen (pohtii ja mietiskelee, tarvitsee rauhaa ja tilaa) ja kehollinen (pitää huolta kehosta, liikkuu, syö ja nukkuu hyvin).

Hihkuin innosta, kun seisoin oman lappuni ympärillä (henkinen) ja juttelin samoin ajattelevien kanssa: Joo, mäkin lähden ajelemaan autolla, ei radiota ekaan varttiin, joo mä teen myös tolleen, ja ei, mäkään en kykenisi nyrkkeilemään surua tai stressiä pois, ja niinpä, ajatusten pitää antaa tulla ja mennä, rauhoittua ja laskeutua, ja sitten niitä voi käsitellä muillakin keinoilla sen jälkeen.

Sitten jokainen ryhmä kertoi oman porukkansa kesken syntyneitä ajatuksia toisille. Ja siinä tuli se oivallus. Että vau, te ratkaisisitte asian noin, ja itse en todellakaan pystyisi tai haluaisi tehdä sitä tuolla lailla. Mutta että se ei ole silti väärin, eikä minun tapani oikeammin. Oikeasti jopa uskoin, ettei kaikkien olisi järkevääkään yrittää ajatella ja tehdä samoin, kuin minkä itse koen ehdottomasti parhaaksi ja välttämättömäksi tavaksi. Saatoin olla vähän väsynyt ja ylitunteellinen, mutta nämä yksinkertaiset ajatukset vavisuttivat pientä mieltäni. Olin ylpeä itsestäni ja olin ylpeä niistä, joiden tapoja en ole jotenkin ymmärtänyt ja pitänyt yhtä oikeina aikaisemmin. Ja mietin, miten hienoa on, että saan olla sellainen kuin olen, ja joku toinen on toisenlainen. Yhtä oikeassa ja yhtä hyviä kaikki. Ja ennen kaikkea se konkreettinen havainto myös siitä, että erilaisten ajatustapojen lisäksi maailmassa on myös heitä, jotka kokevat jotakuinkin samoin, kuin minä!

...Saatteko kiinni ajatuksesta, vai ihmetyttääkö, miten tällainen asia ei sanoitetulla tasolla ole ollut jollekin itsestäänselvä? Ja haluaisitteko jakaa, millaisia te olette murehtijoina?




3.11.2018

Raskas, mutta oudosti lämmin olo.



Hautajaispäivä tuntui etukäteen kauhean raskaalta ja ahdistavalta.

H-hetkellä se tuntui yhä raskaalta, mutta samalla rauhoittavalta. Koleasta säästä huolimatta lämpö jotenkin kääriytyi ympärille ja oli turvallista olla.

Jälkikäteen tuntui väsy. Väsy, väsy, väsy. Suru ja jännitys meni kivuksi niskaan ja päähän.



Tästä lähdetään taas tulevaan. Millainen siitä sitten tuleekaan. Ainakin kuopus tuo siihen oman uuvuttavan lisänsä olemalla joko hirveän hirveän HIRVEÄN uhmaikäinen, tai sitten jotenkin muusta syystä huonona (olosuhteet huomioon ottaen ihan mahdollista sekin). Väsyneenä sellaisen käsittely tuntuu aavistuksen verran kohtuuttomalta, jopa mahdottomalta välillä. Surukin riittäisi työksi jo sellaisenaan. Kiitos, kun olette toivotelleet voimia ja muita kauniita sanoja. Niistä ajatuksista se lämmin tunne ympärille varmaan punoutuikin. Olen kerännyt sanananne ja ajatuksenne tarkasti talteen ja käytän säästellen tulevien viikkojen heikkoina ja raskaina hetkinä.



28.10.2018

Arki oli armollinen - sunnuntai ei


Arki oli ihan armollinen. Töissä sujui hyvin ja pärjäsin paremmin, kuin olin odottanut. Sunnuntai on armottomampi. Mieli seilaa ja väsyy eri tavalla, kuin arkena. Suru tulee liki. Yöllä ajoin unissani järjetöntä vuoristoradalta näyttävää kapeaa tietä ylös autolla tietäen, etten voi hidastaa, tai kaikille kyydissä oleville käy huonosti. Vauhti loppuisi kesken ja kaaduttaisiin selälleen. Ylämäkeä seuranneen alamäenkin uskalsin vielä rohkeasti ajaa, mutta sitten piti pysähtyä tien varteen jälkipanikoimaan.

Jos jotain kuitenkin tässäkin sunnuntaissa oli ihanaa, niin se, että sai nukkua siihen asti, että aamuaurinko kuikuili seinälle valoisia laikkuja. Siinä vaiheessa kuvassa näkyvistä möröistä pienempi oli jo toennut aamuyökiukuistaan ja laukkaisi iloissaan halimaan äitiä ja isää.






21.10.2018

Kuinka mulle käy arjessa?









Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.





14.10.2018

Tahdon lintuja ympärilleni






Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.





13.10.2018

Faari





Meillä on mennyt elämä rikki. Mun isä on kuollut. Nyt pitää koota palasia, yrittää ymmärtää ja yrittää selvitä tästä.

Isä lähti viimeviikolla rutiinileikkaukseen, enkä osannut pelätä pahinta, enkä valmistautua mihinkään. Kaiken piti mennä hyvin, piti toipua. Ei käynyt mielessäkään heittäytyä huolestumaan, saati jättää mitään jäähyväisiä. Tosin nyt jälkikäteen ollaan saatu kuulla ja huomata, että jollei isä nyt suoranaisesti aavistanut, niin ainakin pelkäsi käyvän huonosti. On suojellut meitä lähimpiä peloltaan ja kivuiltaan.

Kuluneet päivät ollaan vietetty äidin ja sisarusten kanssa lapsuudenkodissa. Yritetään rimpuilla epätodellisen olon, ikävän, musertavan pettymyksen ja suuren surun välillä. Kiukuttaakin. Itkuun mennään välillä hysteerisen nauruhepulin kautta ja joinain hetkinä käyttäydymme surukotina muiden silmiin ehkä yhtä epäkorrektisti, kuin isäkin toisinaan.

Ollaan itketty, ollaan muisteltu, ollaan halattu ja silitetty toisiamme, ollaan oltu vähän epäsopivia ja aiheutettu ehkä pahennusta. Toisaalta taas ollaan istuttu aikuisina sisarusten kanssa puhumassa hautajais- ja perunkirjoitusasioita. Ollaan tankattu voimia jokaisesta saamastamme halauksesta ja isäämme liittyvästä tarinasta ja muistosta, joka meille on kerrottu. Sydänemojit ja osanotot lämmittävät ihmeellisen paljon.

Isän äidin, eli mummin luona Miuku ja mummi juttelivat Faarin kuvasta. Miuku oli ujona, hiljaisena nynnynä mun sylissä. Hiljaisen hetken aikana tiesin Miukun pohtivan Faaria ja hassua kuvaa Faarista ja pöllönpoikasesta. Arvelin sen sanovan jotain vähän hupsua ja ymmärtämätöntä, ehkä kysyisi jotain. Kirkkaalla, vahvalla ja varmalla äänellä, kuin meidät vakuuttaakseen, Miuku sanoikin ytimekkäästi, että "Faari on taivaassa".

En ole koko aikaa jaksanut ja halunnut parkua. Joka ilta tulee väsähdys, että eiköhän lopeteta nyt tämä leikki, että joku olisi muka kuollut, ja palata entiseen, tavalliseen elämään.

Miten kauan menee, että elämä ja tulevaisuus ilman kahden metrin kokoista Faaria näyttää yhtään sellaiselta, että sitä kohti olisi edes siedettävää mennä?