11.7.2018

Kyläilyreissu ja monta sataa kilometriä kaunista Suomea







Irrottauduin eilen yksin reissuun. Sain kutsun Ystävälään, mutta pitkän ajomatkan takia matkani oli paitsi "ystävien tapaaminen", myös ikioma roadtrippini.

Oli voimauttava reissu. Tuntikaupalla hiljaista autoilua. Moottoriteillä oli vapauttavaa huristaa, mutta ihaninta oli pienet, vieraammat tienpätkät jännine taukopaikkoineen. Tavatut naiset olivat yhtä mahtavia, kuin aina. Viisaita, hauskoja ja huippuja. Oleminen oli iisiä, vaikken ollut skarpeimmillani. Mutta luulen, ettei ketään haitannut takeltelevat ajatukseni.

Matkoilla ihailin maisemia. Etelä-Pohjanmaalta lähtiessä kumpuilevat pellot ja jylhät maisemat järvineen saavat vähän haukkomaan henkeä. Ja sitten kotiin palatessa ensimmäinen aukeava peltomeri muistuttaa mua hengittämään keuhkoni täyteen avaruutta. Vieraiden maisemien ihastelu on hienoa, mutta sielunmaisemaan palaaminen silti parasta.


Vielä en tosin päässyt kotiin asti. Ajoin mökille, missä muu perhe kelluskeli järvessä. Kelluipa siellä illan hiljettyä vielä yksi puutarhasandaalikin, jonka bongasin pienenä pisteenä käytyäni laiturilla fiilistelemässä tätäkin tärkeää maisemaa (viimeisessä kuvassa tämä fiilistelijä ja sandaali myös). Hirmuisen kaunis ilta täällä. Tänään olen kiitollinen ja onnellinen ystävistä, kauniista Suomesta ja perheestä. Sen lisäksi oon ihan törkeän väsynyt. Nimittäin maisemien lisäksi tunnustan ihailleeni matkanvarrella myös Ideaparkia, melko pitkän kaavan mukaan...







7.7.2018

Unikaverina sipulia...



Mies lähti tapaamaan opiskelukavereitaan. Mulla oli monenlaisia hulluja suunnitelmia, miten saan kolme päivää kulumaan lasten kanssa, hulluimmissa suunnitelmissa jopa huikean elämyksellisesti. Ehkä joku kepeä roadtrip, ehkä pyjamabileet tai edes telttailua takapihalla. No, olinkin huikean elämyksellisesti sitten kipeä ja röhnötin. Toisaalta hyvä, koska flunssan varjolla tekemättömyys oli hyväksyttävämpää, kuin aikaansaamattomuuden. Totta puhuen tekemättömyys oli melko todennäköinen skenaario ilman flunssaakin.

Eilen raivostutti jo valmiiksi mennä nukkumaan, kun nenä valui solkenaan. Muistin kikan, jota käytän lasten räkäöinä: silputtu sipuli avaa nenän ja rauhoittaa yöunen. (Ja saa talon haisemaan grilliruoalta.) Koko äitiurani ajan olen tuota niksiä käyttänyt, kun en muutakaan ole nuhaan keksinyt. Ja äitinä aina jotain on saatava tehdä, kun toisella on huono olla. Monta kertaa oon arvellut nuhan laantumisen olleen enemmän sattumaa, kuin sipulista johtuvaa. Mutta kyllä, taaskin helpotti. Sattumaa tai ei. Sen verran sattuvaa sattumaa kuitenkin, että tarjoan vinkkini jakoon muillekin kesäflunssaa poteville. (Olen sen toki tainnut tehdä aiemminkin.) Eli sipulia paloiksi nukkujan viereen. Peukku sille. Viimeöisen sipulin muotoilin vieläpä erityisen söpöksi. (Basilika poseerasi vierellä.)



Ihan söpö oli mun kukka-aamutakilla kruunattu överi flunssa-aamukahvilookikin. Ja vielä söpömpi Miuku, jonka luulin poseeraavan vieressäni. Löydätkö kuvasta?




4.7.2018

Uuden nuotiopaikan ensimakkarat



Myöhäisenä lounaana syötiin tänään nuotiomakkarat. Testattiin siis vihdoin ensimmäistä kertaa meidän takapihan nuotiopaikkaa. Lapset laittoivat tulen itse, mutta pian tuli keskimmäinen huolestuneena takaovesta kiljaisemaan, että "Ei voi jättää lapsia ilman aikuista tulen lähelle!"

Tosiasiassa vahdittiin heitä kyllä tarkastikin ikkunan läpi, eli ei hätää. Ja hyvin se sujui. Sisko kovasti kehui veljeään, joka "tietää kaaaaaaiken tulesta". Ja näppärä hän onkin. Ja kesyyntynyt myöskin positiivisen huomion ja palautteen vastaanottamisen suhteen, kuten ylläolevasta kuvastakin näkyy. Siskon omissa tulitiedoissa (kaikella rakkaudella sanottuna) on vähän oikaistavaa:

"Aina nuotion ääressä kannattaa laittaa aurinkorasvaa, ettei napa pala pohjaan!" Hän kylläkin on sellainen viihdyttäjäsielu, joka mielellään keksi hömpötyksiä, joiden tietää naurattavan toisia. Eli laitetaan lausahdus sen piikkiin.
 
Tässä tyylinäytteitä grillaustekniikoista:




Asiasta vielä toisessa piipahtaakseni kerron, että mulla on jokin kriisi taas. Hirveä menohinku ja spontaaniuden kaipuu. En tiedä, liittyykö se tähän lasten kasvamiseen ja oman vapauden lisääntymiseen, vai siskon elämänvaiheeseen, jota vasten peilaan omaani. Tuntuu, että pitäisi päästä roadtripeille, yöllä uimaan, pyjamabileisiin, hillumaan festareille ja riehaantumaan itsensä yli-iloiseksi. Ja vastapainoksi kaikelle tälle fiilistelylle olen edelleen aika väsynyt ja aikaansaamaton. Kodin kaaos tekee mut välillä hyvin ahdistuneeksi ja surulliseksi. Huomaan myös analysoivani lauseitani, kasvatustapojani, tekojani ja tunteitani taas vähän liikaa kokeakseni oloni täysin tasapainoiseksi ja normaaliksi. Pyöritän kaiken olemiseni aika ison ihmettelyn läpi, mikä stressaa. Nyt vähän mittasuhdetta kehiin, arvoisa alitajunta, kiitos. Oltaisiin vaan rennosti, hyvin tää sujuu.

Nyt otan hymyn naamalleni ja menen katsomaan tuon esiintyjälapsukaisen järjestämää piirtonäyttelykisaa, jonka voittaja saa kuulemma äidiltä halauksen. Yritän olla ajattelematta, että tämänpäiväinen väkisinväännetty intoni olisi heille millään lailla haitaksi.




30.6.2018

Kotisohvaprovinssi ja Kotisohvapride




Mulla on tänään ollut tunne, että mun pitäisi olla jossain muualla, kuin missä olen. Olen siis kotona ja poden leirin- ja reissunjälkeistä uuvahdusta, jota lapset tietenkään eivät pode. Tiedätte yhtälön. Lisäksi mies on Provinssissa, joten takkuan tätä päivää väsyissäni yksin, ja olen ajoittain kateellinen muuallaolijalle. Anatude ja pari muuta bändiä vähän olisivat houkutelleet. Tytöt tosin järjestivät kotifestarit, joita toinen kutsui Probinssiksi ja toinen Prominskiksi. On ollut tanssiesityksiä ja rannekkeita sun muuta.

Lisäksi olen somesta ja tv:stä seurannut pride-huumaa. Sekin näyttää festarilta, jonka tunnelmasta olisi kiva nipistää itsellekin palanen. Ihanan värikästä ja iloista väkeä ja kiinnostavia, ajatuksia avartavia tarinoita.

Tuntui tarpeelliselta rummuttaa pari tahtia "homorummutusta" kotisohvaltakin. Tällä kertaa se kuuluu näin: Uskaltakaa katsoa homoutta ja muuta erilaisuutta. Uskaltakaa kysyä, puhua, ottaa selvää ja kohdata avoimesti. Mitä enemmän ja lähempää sitä tutkii, sitä vaikeampaa siinä on nähdä yhtään mitään väärää. Se "erilaisuus" onkin lopulta aika samanlaista. Tai paremminkin niin, että kaikissa meissä on vieruskaveriin verrattuna jotain samaa ja jotain erilaista. Homous määrittelee ihmistä lopulta hyvin vähän. Love is love, peace, ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Noin, homokannanotto taas tehty.










29.6.2018

Lastenleirillä nostalgisoimassa






Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.



26.6.2018

Suppailua








Meille tuli viime kesän lopulla sup-lauta. Emme sitä silloin päässeet testaamaan, mutta nyt juhannuksena sitten senkin edestä.

Ähtärinjärvi, jolla mökkimme sijaitsee, on suuri järvi, jolla usein käy kova ja kylmä tuuli. Tuulessa suppailu ei ollut erityisen rentoa, ja mukavinta kovassa aallokossa oli edetä polviseisonnassa. Mukavasti tuntui reisissä ja vatsalihaksissa, kun vastatuuleen puski itseään. Silti, jo tuon aallokkokokemuksen jälkeen olin hirveän innoissani tästä itselleni uudesta lajista.



Kun jonakin juhannusviikonlopun aamuna järvi aukesi edessämme peilityynenä, oli suppailuelämys täydellinen. Kävin lipumassa rannan suuntaisesti niilläkin paikkeilla, joissa usein unissani leikin lentämisleikkejä järven yllä. Nuo unet ovat olleet leikkisyyden, helppokulkuisen elämänvaiheen ja ilon unia. Olen lennähdellyt järvestä korkealle ilmaan ja molskahdellut takaisin veteen. Nyt oli outoa seistä tuolla unien paikalla. Jo järven pinnalla seisominen on outo, unenomainen kokemus sellaisenaan, saati seisten liikkuminen siellä.

Liikuntamuotona joku oli todennut suppailun olevan tylsistä tylsin, mutta itselleni tuo kyllä sopi hyvin. Rauhallista ja rauhoittavaa. Jalkapohjan lihakset tuntuivat tehneen töitä varsinkin ensimmäisen päivän aikana, kun meno vielä enemmän jännitti ja aallokko piti tasapainon virkeänä. Tasapainoilu muutenkin aktvioi lihaksia ihanan hienovaraisella, mutta kuitenkin kokonaisvaltaisella tavalla.

Myös lapset saivat aikaan monta sup-lautaleikkiä järven rannassa. Me isommatkin vähän kisailtiin. Nopeuskisaa poijun ympäri. En voittanut. Tehtiin myös temppuja ja plumpsahdeltiin järveen, mikä omien havaintojeni perusteella aina aiheutti kikatushepulin kaatujassa. Omat temppuni eivät vetäneet vertoja mr Piin päälläseisonnalle, mutta toisaalta ei hänkään kyennyt vaakaan, jota yrittäessäni kävin itse muutamankin kerran väliuinnilla.

Hauska, ilostuttava vempele. Suosittelen kokeilemaan, jos tulee tilaisuus.






25.6.2018

Mökkijuhannus - niin kuin aina




 





Vietimme juhannuksen perinteisesti vanhempiemme ja sisarusten kanssa mökillä. Meitä alkaa olla jo iso lössi. 14, joista 5 lapsia. Mökin seinien pelättiin käyvän vähän ahtaiksi, kun säätiedot näyttivät jatkuvia sateita ja ukkosta.

Säät eivät kuitenkaan olleet ihan niin surkeita, kuin mitä ennustukset lupasivat. Ukkonen ei tullut ollenkaan, ja sunnuntaina oli jo oikeinkin ihana kesäpäivä!

Syötiin hyvin, suppailtiin, leikittiin ja askarreltiin lasten kanssa. Pienet viihtyivät paljussa ja järvessä. Itsekin heitin talviturkin, tosin ensimmäisellä kerralla vahingossa, kun lähdin kikkailemaan jooga-asentoja suppilaudalla. Ihan yllätyksenä mahdollinen kaatuminen ei tokikaan tullut.




Mummin vanha hedelmähame oli hirveän ihana ja lohinyytit ruokalaji, joka teki suuren vaikutuksen. Miukun synttäreitä vietimme muun keskikesän juhlinnan lomassa. Veikkaan, että olimme kerääntyneet juhannuksenviettoon aika monenlaisten kuormien kanssa itse kukin, joten ajoittaista äksyilyäkin oli ilmassa, kuten perhekuntamme tapoihin toisinaan kuuluu. Mutta olipa vedet silmissä tirskumistakin (mm. veljen karaoke-esitykselleja mulaaville suppailijoille), ja hyviä keskusteluja myös.



Hyttysiä ei liialti ollut, mutta liito-oravanpaskaa kyllä löysivät eräät. Se olisi nyt kuulemma myynnissä, jos jonkun tarvitsee esimerkiksi suojella jotain metsä-aluetta tai vanhaa rakennusta. Ehhehee. Lapset käyttivät koko heille varatun vaatearsenaalin, niin haalarit kuin sadevaatteetkin. Yöllä kiekui kukin lapsi vuorollaan, yksi sitä iänikuista pissahepuliaan, yksi paljuriehunnoissa saamaansa niskavammaa ja yksi kasvukipuja ja stressikiukkua. (Nousi aamuyöstä sängyssään sähisemään jotain "Nönnönnöö, äiti on tyhmä! Nönnönnöö, äiti ei osaa edes nukkua!" Johon sähisin muiden heräämistä hädissäni peläten takaisin, että "Pää kiinni ja suu tyynyyn", tai ehkä toivottavasti toisin päin tai jotain muuta vähemmän töykeää, en muista. Tosin lapsellakaan ei ollut tilanteesta muistikuvaa aamulla, joten ei niin väliä, mikä sähisin takaisin. Pääasia, että hiljeni ja jatkoi unia.)

Kiva juhannus oli. Sateista ja harmaudesta huolimatta parhaiten jää mieleen sunnuntain aurinkoinen ulkoruokailu ja peilityyni suppilautasää. Tänään on kotona ollut itkuista ja raivoavaa väkeä. Reissustapaluukiukku. Toivottavasti kiukku tyyntyy huomiseksi, sillä sitten lähdenkin uuteen reissuun pojan kanssa kaksin. Mutta se onkin sitten taas kokonaan toinen juttu.