15.6.2018

Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä



Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.




11.6.2018

Unenomainen maja ja sosiaalinen krapula



Viikonloppu toimi kuin toimikin irtiottona. Oltiin miehen kanssa kahdestaan Helsingissä häissä ja vähän sukuloimassa. Paljon kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Nautin kovasti, mutta tyyliini kuuluu potea jälkikäteen pientä sosiaalista krapulaa. Sanoinko tosiaan noin tai näin, toiminko tosiaan niin kuin toimin? Enkä nyt varmaan oikeasti mitään isoa mokaillut, vaan itsekriitritisyyteen taipuvaisena mietin vain kuvaa, jonka itsestäni missäkin tilanteessa ja milläkin jutulla annoin. Ja kappas, huulipunaakin hampaissa, nyt vasta huomasin.


Välillä mukaudun ja muutun seuraan sopivaksi, välillä olen liian vapautuneesti oma itseni. Ja sitten on niitä kertoja, kun olen rento, mutta kuitenkin totaalisen pihalla. Silloin aloitan jutun kertomisen ja tajuan puolessa välissä sen olevan täysin turha tai epäsopiva juttu. Siispä oikaisen, jätän lopputarinan lauseet puolikkaiksi tai kokonaan kertomatta. Ja ymmärrän kuulostavani yksinkertaiselta. No, ei se mitään, kai, ehkä niinKIN käy muilleKIN. Joskus. Käykö?

Mutta ihana viikonloppu oli, tästä sosiaalisesta krapulasta huolimatta. Paluumatkalla poimittiin Ikeasta ulkonaolomukavuutta lisäävä ötökkäverho. Parhaillaan istun juurikin tässä ihanassa majassa. Optimaalista kohtaa tälle ei ainakaan vielä terassilta löytynyt, mutta tämän voi tarpeen mukaan siirtää minne vaan haluaa, vaikka kuusen alle. Hmm, ehkä otan tämän partioleirille, jossa voisin edustaa taas kuvittelemaani Huulipunattujen ja Kynsilakattujen Turhamaisten Tyttöjen lippukuntaa.





Nautin tästä, kun tuuli huljuttaa hentoista verhoa ympärilläni ja öttiäiset tuijottavat vain verhon toiselta puolelta. Päässä soi laulu nuoruudesta:

Taidan jäädä tänne sillä täällä on niin rauhallista, täällä kaikki on niin unenomaista. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan estä täältä lähtemään..

Kuka tunnistaa?




8.6.2018

Pitsimekko kolmevuotissynttäreille






Pienin täyttää kohta kolme. Mietin, että pitäisi hommata sille nätti juhlamekko. Säästäväinen puoleni on nostanut viimeaikoina päätään ja niinpä aloin ensin tonkia kangaskätköjä. Sieltä löytyikin hauska pitsikankaanpalanen ja hentoista vuorikankaaksi sopivaa valkoista jotain mitäliekangasta. Tadaa! Tunti meni ja nolla euroa rahaa. (Eikä nuo kankaat aikoinaankaan ole kahta euroa enempää maksaneet.)



Valossa mekko näyttää läpinäkyvältä, ja aika kuultava se onkin. Alempi, kirkkaan valkoinen ohut kangas kuitenkin livenä kivasti hohtaa läpi ja suojaa ihan riittävästi.

Vyötärön alle suunniteltu sauma valahti olkasaumojen puutteessa ja venyvän kankaan takia tarkoitettua alemmas, mutta ei haittaa. Menee siis pidempään. Testattiin, että näyttää kivalta myös 15 cm pidemmän tytönvarren päällä.


Ja omistaja oli onnellinen. Tosin draamaa tuli, kun sovittaessa iski jokin kiukku isosisaruksille ja pienin painoi raivoissaan sinisen tussin vatsaansa, jottei kukaan vain vie sitä. Tuli lohduton itku, että "Äiti pese se! Äiti yritä! Kokeile vedellä! Irtoaako se?" Irtosi, kaikki.



Rimmaavat siskokset



Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.


Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?



6.6.2018

Iloisia raitoja - virkattu peitto








Silmiini osui joku aika sitten ihan huikean ihana sateenkaarenvärinen jämälankapeitto (jota en nyt millään enää onnistunut jäljittämään). Siitä inspiroituneena aloin muistaakseni samana iltana hommiin. Huolimatta siitä, etten tarvitse yhtäkään peittoa enää, eikä mulla todellakaan ole kahta kiloa "jämälankoja". Toki sain pari nyttyrää omankin kopan pohjalta tähän uppoamaan, mutta monen monta kerää ostin työn edetessä ihan vain tätä varten.

Mainitsin terassipostauksen yhteydessä puutteellisen kykyni "nähdä sieluni silmin". Tämänkin värityksen näin ja suunnitelin niiden sijaan Photoshop-avusteisesti. Keksin laittaa värikkäiden raitojen väliin mustasta valkoiseen liukuvärinä harmaan kautta vaihtuvaa raitaa. Tuli mun mielestä aika veikeä näin! Nautin tehdessä värien miettimisen ja miettimättömyyden tasapainosta. Valmiista peitosta löydän kivoja mielleyhtymiä, joita tehdessä tuli:

Kummipojan värit, juhannusruusu, lapsena virkkaamani laukku, mummini tekemä neulepaita lapsuudesta, voikukka, inhokkiväriyhdistelmä, eskimojäätelöpuikkopaketti, mökkijärven horisontti...



Kun peitto kasvoi, sen alla oli ihana lämmitellä virkatessa. Vähän alkoi välillä väsyttääkin. Yhtenä yönä totesin jossain vaiheessa keltaista raitaa, että silmät on olleet kiinni jo puolen kerroksen ajan. Aamulla kävin läpi, että ihan siistiä olin unissani tehnyt, joskin lopettanut viisi silmukkaa ennen reunaa. En ikinä täysissä järjissäni tekisi niin!

Hieno peitto tuli, tykkään! Joka puhutteli heti valmistuttuaan: elämässä ilon raidat ovat ihania sekä synkkää, että valoisaa taustaa vasten. Ilo on aina iloa. Peiton koko on n. 120 x 180. Mutta mihin ihmeessä tämän laitan, ja milloin pystyn katsomaan tätä miettimättä, miten kalliiksi tämä tuli? Paitsi äh, on tämä niin ilostuttavan värinen ja kokoinen, että on ehdottomasti hintansa väärti. Mutta sitäkin todellisempi ongelma: mitäs ihmettä mä nyt virkkaisin tai neuloisin lomailtojen ratoksi?








5.6.2018

Lomanaloituskiukku. Taas kerran.



Huoh... Loman aloituksen karsea kaaos. Ensimmäisenä vapaana arkena lähdettiin muiden toiveesta mökille, mikä herätti mussa alkukantaisen ja mustavalkoisen "me ei tehdä koko kesälomalla mitään mun valitsemaa ja mua rentouttavaa" -illuusion.

Tultiin yöksi kotiin, ja tänään lapset ovat vain tapelleet ja vinkuneet, että pitäisi keksiä niille tekemistä. Tätäkö koko kesä...? Apua...

Itse onnistuin jäljittämään oman hyperventilointiherkkyyden ja kiukunpuuskat: Viimeksi, kun vietin aikaa kotona enemmän, olin uupunut, ahdistuneimmillani ja kaikin puolin sekopää. Taidan vähän heijastella niitä tunteita tajuttuani, että nyt sitten todellakin ollaan kotona pitkään. Vaikka juuri sitä olenkin odottanut ja kaivannut.

Mutta arvelen, että kyllä se tästä. Lapsetkin saivat juuri tässä selkäni takana aikaan yhteisen, jokseenkin sujuvan legoleikin ja jo pelkästään oman (yllättävän) hepuloinnin jäljille pääseminen helpottaa oloa. Lisäksi viikonloppuna on luvassa aikuisten reissu, sekin sopii.

Eli hengitän, puhaltelen, rauhoittelen... Tämä kyllä tulee vielä olemaan ihanaa.







4.6.2018

Meidän hieno terassi ja per... per... katos.



Mies on koko täällä asumisemme ajan haaveillut terassia takapihan kukkalaatikon päälle. En ole lämmennyt idealle. Tänä keväänä tämä visio aukesi vihdoin mullekin, kun ensin kuuntelin kunnolla ja konkretisoin ehdotuksen kuvalliseksi. En osaa nähdä tämäntyyppisiä asioita "sieluni silmin". Onneksi on Photoshop. Myönsin rakennusluvan.


Niinpä mies ryhtyi hommiin. Minä tein ulkonäköön ja mittasuhteisiin liittyvät päätökset, mies kaiken muun ja ennen kaikkea ruumiillisen työn. Terassi on lehtikuusta ja katospuut koivua. En suostu kutsumaan katosta "pergolaksi", vaikka sellainen se kai lähinnä olisi. Inhoan vain niin paljon tuota sanaa. Ja montaa muutakin liian hienostelevaa sanaa. Siksi kutsun kastikkeitakin mieluummin sörsseleiksi.

Näin projekti suunnilleen eteni:












Halusin terassiin mahdollisimman kevyen ja simppelin lookin, joka ei veisi yhtään pois tuolta metsämaisemalta, jota niin rakastan. Ei seiniä tai aitoja, eikä edes sateelta suojaavaa kattoa. Katoksen puihin on kuitenkin kiva ripustaa erilaisia tunnelmanluojia synttärijuhlia ja syysiltoja varten. Lisäksi katos kehystää muuten niin eleetöntä terassia kivasti.

Etukulman nuotiopaikkaan tulee kenties jonain päivänä kiveys ja siitä jonkinlaiset askelmat talon takaovelle. Siihen asti palosuojana toimii askartelemani betonilaatta, joka onnistui ennakkoluuloistani ja kärsimättömästä hötkyilystäni huolimatta ihan kivasti. Sitä pitää vielä aavistuksen verran upottaa nurmikkoon. "Nuorikkoon", kuten nuorikkomme söpösti sanoo nurmikon ja ruohikon välistä.




Katokseen viritin tämän päivän vierailijoita varten vanhan pitsiverhon. Valaisimet ovat aurinkokennolla toimivia ja syttyvät hämärän tullen itsekseen päälle. (Clas Ohlsonilta.)

Terassi on ollut kovalla käytöllä jo puolivalmiista asti. Se nyt vain on (hehkutettakoon nyt vielä julkisestikin tätä mr Piin sinnikästä visiota) niin mahtavalla paikalla. Ja ennen kaikkea myös huolellisesti ja työnjohdon ohjeille uskollisesti tehty!

Terassilla viihtyy myös uusi puutarhatonttuni Kašmir. Mulla on lupa yhteen puutarhatonttuun kerrallaan, ja kun Antti Tuiskunen viime talvena halkesi, ostin nyt uuden. Tai no, kolme uutta, mutta pidetään tämä tieto ihan vain meidän välisenä. Kašmirin eri värisiin hattuihin sonnustautuneet veljet Villekalle ja Vesamatti piileskelevät toistaiseksi kiltisti kaapissa.

Kašmir

Betonipuuhien testailua siinä sivussa.