16.10.2019

Syyslomasukkia ja pöksyjen jatkoaika




Meidän syysloma on ollut kevyt. Pieniä pyrähtelyjä, enimmäkseen kotoilua. Itse oon käyttänyt aikaani käsitöihin. Tein tytöille toiveidensa mukaiset villasukat. Omat on vielä kesken, kun teen mustia polvisukkia ja ovat siis maailman tylsimmät tehdä.



Pienin valitsi kirjavan langan lempiväreissään. Sukassa näyttävät kyllä tyhmältä. Olisin halunnut pinkit pitsit reunaan, mutta hänen mielestä ne olisi olleet tyhmät kakkapökäleet, joten jätin sitten pois. Hänellä kun on muutenkin rajujen vaaterajoitteiden elämänvaihe meneillään.



Keskisiskon piirtämistä sukkavaihtoehdoista päädyin hauskaan sadepilvi-ideaan. Lapsi kyllä sanoi, että voitais pyytää Muoria tekemään, kun se on, ei millään pahalla, vähän parempi tekemään.  Kieltämättä pitkät juoksutukset ei tulleet ollenkaan nätisti, mutta en jaksa olla sellaisista huolissani. Kyllä nuo silti käyttöön kelpaavat.



Käyttöön kelpaavat jälleen myös Noshin housut, joihin oli mystisesti ilmestynyt reikiä pitkin oikeaa lahjetta. Askartelin päälle kukkasia ja voi että, kun tulikin nätit!

Ja nyt takaisin mustien polvisukkien pariin...





2.10.2019

Identiteettikriisi, askel eteen päin.



Voihan taas identiteettikriisi!

Millainen ope minä olen?

Millainen äiti minä olen?

Millainen vaimo minä olen?

Millainen ihminen minä olen?



Viimeviikolla kaahasin liikenteessä parin auton ohi kiukuspäissäni, kun olivat liian hitaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että "Väistäkää nyt, nyssyt, minä olen varmastikin teitä vanhempi, viisaampi ja oikeammassa." Ymmärsin toki, että tuo äkäinen ja oikeuttava ajatukseni johtui ehkä nälästä, kiireestä tai ärsytyksestä. Mutta vähän alkoi naurattaa. Että nytkö oikeasti olen valmis ajattelemaan, että minullakin on oikeuksia ja minäkin voin seistä omien ratkaisujeni (kuten ohi kaahaamisen) takana jämäkästi. Ja etteivät kaikki muut kuskit liikenteessä ole automaattisesti minua tärkeämpiä tai parempia. Pikku juttu, mutta itselleni taas uusi oivallus. Ettei ole varmastikaan väärin ajatella, että kyllä minäkin osaan ja tiedän ja pystyn.

Mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sanoa töissä tai elämässä, että "En osaa, olen tuossa huono, joku muu on varmasti mua parempi jne". Mutta siinä on ollut haastetta, että osaisin sanoa, että "Tiedän, mitä teen, osaan hommani, tässä olen hyvä ja tuossa olen oikeassa". Ei toki  kotona ole ollut sekään vaikeaa, sen tässä heti alleviivaan vielä erikseen, ennen kuin ruokakuntani jäsenet (lapsuudenaikaiset, tai nykyiset) ehtivät kuittailemaan.

Näitä pohdin. Uskon, että vähän saatan taas aikuistua. Ehkä tämä on ammatillinen identiteettikriisi tällä kertaa lähinnä. Onko mitään vähemmän negatiivista sanaa, kuin "kriisi"? Uskon vahvasti, että tällainen "kriisi" on tärkeän askelen ottamista kohti seuraavaa päivitettyä versiota itsestäni. Positiivinen kriisi.







28.9.2019

Itsekästä vai epäitsekästä?






Viikot ovat olleet kiireisiä. Meillä on ollut oikeastaan jokaisena arki-iltana joko toisella aikuisella menoa tai sitten koko perheellä. Välillä en ole ehtinyt näkemään lapsia juurikaan koko päivän aikana.

Siksi tunnen piston sydämessäni, kun lauantai menee näin: Minä teen kotona rästihommia (töitä, siviilin rästejä, mankelointia ja myönnettäköön, myös rentoudun) ja lauantaireissu tehdäänkin ilman äitiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa, ettei tähän päivään tullut perheaikaa. Se pisto johtuu varmastikin siitä, että valitsin tämän itse. Samoin, kuin valitsen työpäivän jälkeen jäädä nysväämään työmaalle. Eihän sielläkään oikeasti koskaan tule valmista, niin kuin ei täällä kotonakaan.

Hmph.

No, nyt täytyy ajatella, että rauhallinen, edes vähän todo-listaa lyhentänyt, seesteinen ja siisteyttä näkevä äiti on hyvä äiti. Ettei tämä olisi ollut nyt pelkästään itsekäs valinta, vaikka monen tunnin hiljaisuutta rakastankin! Eihän? Eikö? Joo.

Mankelikaappi odottavine lakanoineen todisteeksi itselleni siitä, että oli hyvä jäädä kotihommiin!

22.9.2019

Vihaan olla vihainen







Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.


Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!


18.9.2019

Päivän tapahtumat



Tänään on sattunut kaikenlaista.

Aamuyöstä heräsin kiukkuitkuuni, kun teinipojat varastivat ensin toistuvista kielloista huolimatta suihkupulloni ja saippuakuplapurkkini. Kun he lopulta varastivat myös puhelimeni ja alkoivat postata nimissäni instagramiin ja tekemään vitsiä kuvagalleriastani, suutuin niin, että kiukku tuli raivoisaksi nyyhkytykseksi todellisuuteen asti. Heräsin siihen. Tunne on tuttu. Sisuuntuminen. Rajan tuleminen vastaan. Mitan täyttyminen.

Töissä mentiin samoilla fiiliksillä, mihin itseni unissani boostasin. Kiukkulinja tepsi, mutta luotto ei ole kovin korkealla jatkon suhteen. Oon lähellä uupua. Huomaan sen muiden reaktioista, en omistani. Työkaverille nauroin, että mitä enemmän ja maanisemmin säädän lukkaria, sitä lähempänä on päätyminen osastolle. Ja oikeastikin. Säädän paniikissa tuntien paikkoja kuvitellen, että sieltä löytyy kombo, joka mystisesti ratkaisee kaiken, en vain vielä ole osunut oikeaan. Lukkari on ainoa, mitä voin hallita. Ehkä se, että sanoitan ja tulkitsen tämän pöljän toimintani, on hyvä merkki, enkä ehkä ihan (ainakaan täysin yllättäen) tilttaa...?

Kotimatkalla hain lohturuokaa ja ansaittuja herkkuja. Nöf nöf. En mielestäni harrasta tunnesyömistä, mutta tämä oli kyllä puhtaasti sitä. Munkkia, suklaata ja vaniljarahkaa mustikoilla. Niin kerta.

Lapset tulivat kirkuen kotiin uintireissusta. Kuopus pissasi kiireessä esikoisen reppuun. Aika hauskaa, vai mitä? Noin niin kuin etäältä katsottuna ainakin.

Illalla aiheutin varmaan lapsille traumoja olemalla tyly ja kylmä ja kamala. En pystynyt voimattomuuksissani muuhun. Kerroin, ettei hammaskeiju ole totta, ja ettei meillä käy niitä, ja että jos kävisikin, ne olisivat kilttejä. Ja sitten tein taikapölyä, jota puhallettiin oville ja ikkunoille hammaskeijukarkotteeksi. Että se siitä totuudesta. Ja sitten sen jälkeen ryhdyin tylyksi.

Loppukaneetti vielä tuntuu puuttuvan, vaikka makaan jo sängyssä. Kyllä nyt jotain vielä tapahtuu tänään, mikä kruunaa tämän aggressiivisuuden eri sävyjen värittämän päivän. Kerron huomenna kommenteissa, mikä.se lopulta oli.



15.9.2019

Perintöjä





Olen oudossa maisemassa mieleni kanssa. (Tai olin perjantai-iltana, mutta tämä teksti halusi hetken leijua.)

Olen juuri lukenut 18 sivua tekstiä, jonka isä on kirjoittanut 1½ vuotta sitten. Ajatuksena hänellä oli valokuvanäyttely, jota varten oli ehtinyt varaamaan kirjaston näyttelytilan lokakuulle 2019. Eli ensikuuksi. Näyttelyn materiaalin hän oli saanut valmiiksi kesän ja syksyn aikana viime vuonna, ja oli nimennyt sen otsikolla "Viimeinen näyttely". Ihan vain siksi, että suunnitteli eläkkeelle jäämistä seuraavana keväänä.

No, uskotte varmasti, että jo nimi yksistään on aika symbolinen. Teksteissä kuuluu isän ääni. Se tuntuu niin oudolta. Ja hienolta. Varsinkin, kun ymmärsin, että tämä on viimeinen isän teksti, jonka oikoluen ja pilkutan. Sitä minä ja muut sisarukset ollaan saatu jo pienestä asti tehdä, kun isällä kirjaimet pomppivat itse diagnosoimansa lukihäiriön myötä miten sattuu. Muistan, miten hassulta tuntui, kun isä  luotti osaamiseeni ja näkemykseeni tuossa asiassa jo pienenä tyttönä. Osaisinpa samoja tunteita tarjota omille ja muille kohtaamilleni lapsille: Sinä osaat. Aikuinen ei ole aina paras kaikessa. Minä en osaa tätä itse. Minä luotan sinuun. Yhteistyöllä tehdään.

Yhteistyöllä ja lapsityövoimaan luottaen (myös muun perheen kanssa) ollaan tehty kaikenlaista suomennetusta kyltistä kanarialaisravintolan ikkunassa aina kirjoihin ja erilaisiin kuvaprojekteihin. Meihin on luotettu. Annettu tehdä ja kokeilla. On saatu kuvata studiossa ja photoshopata kavereiden ylioppilaskuvia. Meiltä on pyydetty mielipiteitä ja apua. Meihin on uskottu.

Jos olette Kurikassa lokakuussa, käykää kirjastossa katsomassa, minkälaisen perinnön kuvien ja ajatusten muodossa isä on teille ja meille jättänyt.



14.9.2019

Kattausliinoja ja puuterin väristä Teemaa










Virkkausvimma iski. Kattausliinoja alkoi putkahtaa urakalla. Näiden väri-inspiraationa toimi Teema-sarjaani täydennykseksi hommattu puuterin väriset lautas- ja mukikaksikot. Kahdeksanpaikkaiseen pöytäämme 9 valkoista liinaa ja 3 persikkaista muodostavat hyvän komppanian. Eli liinoja voi välissä pestä, ja silti jää käyttöönkin asti. Ja kattauksen voi siis hoitaa joko kokonaan valkoisena, tai sitten näin sikinsokin väreillä, kuten näköjään kaikissa blogiin päätyneissä kuvissa olen tehnyt.

Näyttää vaan jotenkin niin kivalta, kun jokaisen syöjän paikalla on tällainen liina. Tykkään.





Askartelin pahvista maailman rumimman säilytysrasian liinoille. Höhö.

Ohje on omasta päästä, koska jostain syystä ympyrää virkatessa mun käsiala ei istu valmiisiin ohjeisiin. Tulee kiemura. Nytkin yritin noudattaa säteittäin lisäämistä (12 pylvästä aloitussilmukkaan, ekalla kerroksella jokaiseen 2, tokalla joka toiseen, kolmannella joka kolmanteen jne.), mutta aina lähti menemään kuprulle.

Ratkaisu löytyi siitä, että pylväskerroksen jälkeen tein aina kiinteiden silmukoiden kerroksen, ja lisäykset suluissa olevan kaavan mukaan näillä kiinteillä kerroksilla. Joka toisella kerroksella sitten pelkkä pylväskerros jokaiseen edelliskerroksen kiinteään, mitään lisäilemättä. Tämä teki ihan hauskan rytmin liinaan, eikä säteittäin lisäämisestä jäänyt sitä sellaista merkkiä lisäilykohtaan, kuin muuten jäisi, vaan työ muotoutui selkeämmäksi ympyräksi 12-kulmion sijaan. Lisäksi lisäykset kiinteiden silmukoiden kerroksella oli helpommat tehdä, kuin pylväiden, joiden kanssa menee muutenkin vähän enemmän aina aikaa.

Eli ohje lyhyesti:
1.krs: ketjusilmukkalenkkiin 12 pylvästä.
2.krs: joka silmukkaan 2 kiinteää. (Yht. 24)
3.krs: joka silmukkaan pylväs.
4.krs: kiinteä kerros, joka toiseen 2 ks:aa.
5.krs: pylväitä joka silmukkaan.
6.krs: kiinteä kerros, lisäys joka kolmanteen silmukkaan.
7.krs: pylväskerros
8.krs: kiinteä kerros, lisäys joka neljänteen silmukkaan.
...jne.
Halutessa koossa pykäreuna ympärille.

Lankana mulla Novitan Strömsö ja per liina menekki n. 50g.

Noin.