31.10.2015

Raivostuttaa, jos pitää syödä! Tai jos on nälkä!



Oon joskus luullut, että mulla on jotain kokemusta rintaraivareista. No, ei ole kyllä ollut. Korkeintaan pienistä protesteista. Nyt on sitten takuttu pari päivää oikein urakalla. Kaikki alkoi salakavalasti, kun Miuku ei suostunut syömään, jos itse puhuin. Eikä kohta enää, jos edes ympärillä oli mitään hälinää tai häiriötä. Siitä tilanne hiipi huomaamatta sellaiseksi, että hän kyllä söi, mutta itkeskeskellen ja viimeistään ollessaan kylläinen, aloitti oikein huudon. Ja nyt viimepäivinä se itku on alkanut jo 2 sekuntia syömisen jälkeen. Tai ennen. Eikä se huuto lopu ihan äkkiä. Vasta, kun lopetetaan syömisyritykset ja lähdetään kanniskelemaan Hänen Korkeuttaan ympäriinsä. Ja sitten jo parin minuutin päästä itkettääkin, kun ai niin, oli nälkä.

Joitain kertoja oon saanut hämättyä niin, että pompottelen menemään pitkin taloa yrittäen samalla imettää. Siinä hämmennyksessä saattaa sitten aloittaa syömisen ja parhaimmillaan jopa jatkaa vielä sittenkin, kun hiljalleen uskallan lopettaa loikkimisen ja enää hytkyttelen ja taputtelen selkää.

Paskinta on (sen lisäksi, etten pysty tekemään lastani tyytyväiseksi) se, että viimeviikon aikana totaalilukkoon mennyt ja fysioterapeutin taikatempuilla avattu selkä on taas jumissa ja kipeä. Vähemmälläkin pompottelulla ja kanniskelulla olisi.

Vauvanhoidossa puhutaan lapsentahtisuudesta ihanteena. No, en ymmärrä, miten ikinä sellainen voisi tapahtua muiden, kuin esikoisten kohdalla. Kun on kolme, jonka tahtiin pitäisi mennä, menee kaikki tahdit ihan sotkuun. Tässä kohtaa voin taas kiittää itseäni päivähoidon suhteen tekemästämme ratkaisusta. Pystyn edes osan päivästä ja viikosta laittamaan vauvan tarpeet kaiken muun edelle. Ja kieltämättä se tuntuu NIIN oikealta ja toimivalta tavalta hoitaa. Tässä raivojen lomassa oonkin yrittänyt kuulostella vauvaa ihan erityisesti. Että pääsisi syömään heti, kun sellainen olo tulee. Koska jos pääsee itkun makuun, peli on taas siltä erää pelattu.

No, nyt on mies taas kotona ja saan edes vartin taukoja kantamisiin. Ja tietenkin uskottelen itselleni, että raivareiden suhteen olisi suunta jo parempaan päin. Ja tietenkin vähän nolostelen, että eilen sanoin pärjääväni kyllä, ja nyt vingun, että olipa surkiaa olla yksin. Mutta tietenkään ei ollut ihan normipäiviä ja -öitä nämä... Tietenkin ja tietenkään. Oishan nää nyt pitänyt arvata.



Kaikella rakkaudella tämä teksti ja tämä karmea kuva. Pus.


30.10.2015

Pärjään kyllä






Mies lähti reissuun, juhlistaa veljensä tohtoriutumista. (Terkut ja onnittelut supersuorituksesta täältäkin!!!)

Huomaan, että miestä vähän jännittää, että mitenköhän pärjään täällä yksin viikonlopun. Keväällä vastaavassa tilanteessa oli syytäkin jännittää ja selkäni takana suunniteltu huostaanotto oli oikea ratkaisu lähipiiriltä (eli minut ja lapset poimittiin mummolaan talteen, kun iskä lähti viikonloppureissuun). Mutta nyt minä jaksan. Onhan se toki stressaavaa, kun kaikilla kolmella on omat tarpeensa yhtä aikaa, ja eiköhän mulla pinnaakin kinnaa välillä. Mutta sehän on normaalia ja kestän kyllä stressiä nykyään. Ja vitsit, miten voimauttavaa se onkaan! Tämä energiamäärä on aika huikeaa muutenkin, mutta erityisesti verrattuna viimekevään lamaannukseen: tällä viikolla oon tehnyt vapaaehtoisesti kaikki iltaruoat ja ihan vain huvin vuoksi hain lapset kävellen päiväkodista. Vaikka autollakin olisi voinut. "Ihan vain huviksi", täh??!!

Ei sillä, vaikka PÄRJÄÄN, niin kyllä mulle jotain puuhaa voisi keksiä tälle päivää tai huomiselle. Tää halloweenhömppä ei edelleenkään inspiroi mua yhtään. Pitää nukkua valot päällä ens yö, kun ilman kummituspainotteista viikkoakin pelottaisi olla talon ainoana aikuisena yöllä kotona.


Nyt menen aamukahville. Päivärytmiksi on muodostunut jotain sen tyyppistä, että aamupalaan asti on KAAOS. Sitten nukutan pienimmän takaisin päiväunille, siinäkin saattaa olla vielä kaaosta. Ja sen jälkeen ilmassa on taikaa: isommat vetäytyvät huoneeseensa leikkimään sopuisasti söpöjä mielikuvitteluleikkejä aina siihen saakka, kun nälkä alkaa muuttua orastavaksi riidoiksi. Mutta siihen on vielä puolisen tuntia aikaa, joten kerkiän juoda kahvin seesteisessä rauhassa. Ehkä.

 

29.10.2015

Kaipaan syyllistämissovellusta.



Ajatus harhailee. Ihmeesti menee arki sekaisin, kun tietokone ei toimi kunnolla. Ei saa otetta blogihommista, joilla oon tavannut rytmittää päivääni. Ja toi uusi sometouhu instassa tekee mielen levottomaksi. Sekin lisää tunnetta, että on pakka sekaisin. Mitä nyt pitäisi sanoa ja näyttää missäkin ja miten sen kännykän saisi hetkeksi laskettua kädestään?

Tuosta kännykän käytöstä ja sen haitoista vanhemman ja lapsen vuorovaikutukseen nyt on kirjoiteltu, ja siitä olen kotona pauhannut muutenkin jo pitkään. Meidän perheessä netti ja älylaitteet koskevat vasta aikuisia. Paitsi välillisesti toki lapsia myös. En haluaisi, että minun ja lapsen välissä on puhelin. Tai minun ja miehen. Pahimmillaan kaksin kappalein. Telkkari ei tunnu ollenkaan yhtä vaaralliselta, eikä pöytäkone. Niiden luo mennään ja siksi käyttökynnys on hiukan korkeampi, kuin kaikkialle seuraavan puhelimen esiin kaivamisessa. Ja onhan noi isot näytöt fyysisestikin meistä kauempana, kuin pikkunäytöt, jotka pitää nostaa nenään kiinni. Tyhmempikin hoksaa, että kumpaanko väliin on lähimmäisen helpompi puskea katkaisemaan keskittyminen: nenän ja puhelimen, vai nenän ja telkun.

Älkää ihmetelkö, jos jää whatsapp-viesteihin vastaamatta. Tai instagram-kuvista tykkäämättä. Haluan, etteivät lapseni koe aina keskeyttävänsä jotain, kun tulevat luokseni. Melkein tekisi mieli paksuntaa tuo äskeinen lause. Mut en mä täällä Päikkäreissä osaa. Se näyttäisi vieraalta. Puhelimilla voisi oikeastaan olla pääsykielto joihinkin huoneisiin ja nettikielto tiettyinä kellonaikoina. Ja olisiko sellaista sovellusta, joka laskee päivän surffailutunnit ja syyllistäisi, jos tietty määrä ylittyy? (Säästyisin sitten itse siltä syyllistämishommalta. Itseni ja toisten.)

Oikeasti luulen, että käytän älylaitteita paljon vähemmän, kuin keskivertosuomalainen. Mutta toisaalta luulen, että keskivertosuomalainen kuvittelee käyttävänsä älylaitteita paljon vähemmän, kuin keskivertosuomalainen. Vai mitä luulet, keskivertosuomalainen? Ahdistaako teitä tämmöinen? Vai hätäilenkö syyttä?



Tästä tekstistä ja tästä pöljästä kuvasta (piti etsiä joku vanha käyttämättä jäänyt, joten tämä menköön) välittynee hyvin levoton ja poukkoileva fiilis, joka tällä hetkellä näistä nettivekottimista on. Mutta kyllä tää tästä. Varmasti tasoittuu taas. Kunnes sitten taas jossain vaiheessa alkaa ällöttää.



28.10.2015

Vartin sämpylät ja salaiset kuperkeikat


Hupsista. Loin tilin instagrammiin. Ei tarvinnut kuin vähän vinkata tuolla taannoisen postauksen kommenttikentässä. Katsotaan, opinko käyttämään sitä (kohtuudella).

Tänään oli ruokana eilisistä pastapadan jämistä munamaidolla pastalaatikoksi muutettu ruoka. (Eikö kuulostakin houkuttelevalta...?) Koska epäillyttävät värikkäät makaroonit ei eilenkään tehneet yhdelle ruokakuntamme jäsenelle kauppaansa, päätin ruoan melkein jo ollessa valmista leipaista sämpylät mukaan. Houkuttimeksi ja että menisi edes jotain mahaan.

Leipomiseen meni vartti. Just sopiva aika kolmen lapsen kanssa leipomiseen. Pieninkin jäi isosisarusten kanssa leikkimatolle nurkan taakse. Kysäisin jossain kohtaa, että mitäs vauva touhuaa. "Ei mitään, yrittää tehdä kuperkeikkaa", oli vastaus. Valitettavasti en ehtinyt nähdä, miten toi nelikuinen sitä kuperkeikkaa yritti tehdä, kun vilkaistessa pötkötteli edelleen matolla selällään. Ketku, yritti kai salaa ja sitten oli niin ku ei muka mitään.


Pikasämppäreiden ohjeen laitan muillekin, jotka haluavat päivällisellä tai iltapalalla superäitipisteitä:

5 dl jauhoja (mulla oli sämpyläjauhoja ja vehnäjauhoja, voisi olla halutussa suhteessa jotain muutakin)
1 rkl leivinjauhoja
1 tl suolaa
1,5 rkl vaahterasiirappia (tai tavallista siirappia, tai hunajaa)
2½-3 dl vettä

Kuivat aineet sekaisin ja loput mukaan. Sitten lusikalla pellille 8-10 kökkärettä (voisi oikein pyöritelläkin, mutta mun taikina oli niin tahmeaa, etten jaksanut nähdä vaivaa. Eikä tarvinnut sotkea käsiä ollenkaan. Helpottaa, kun on kuitenkin ne kolme kuperkeikan tekijää siinä nurkan takana.) Uuniin 200 asteeseen vartiksi.
Annos on tarkoituksella pieni, nämä taitavat toimia vain tuoreina.


Näppärästi saankin sitten instakuvan tähän, kun koneella ei edelleenkään toimi kuvankäsittelyohjelma. Ja kyllä, sämpyläfiiliksissä se nirsoinkin yllättäen popsi värimakarooninsa.



27.10.2015

Kasvunkansio ja kirjoitustreenejä



Meidän Pikkupedagogilla on jatkunut päiväkotitätileikit. Eilen hän piteli yksin peilin edessä kahta rasvatuubia ja kyseli hennoksi kevennetyllä äänellä, että "mitä eroa näissä on, kuka osaa sanoa?" Ilmeisesti kyseli mielikuvituslapsilta, koska ketään muuta vastaajaa ei lähimailla ollut. Illalla hän nukkumaan mennessä oli alkanut miettiä ja surra, että Ketulla ei vielä ole ikinä ollut kasvunkansiota. Että huomenna pitää tehdä.



Ja niin hän teki. Kansion välissä on Pikkiriikkisen omakätisesti kirjoittamia viestejä: "OoooOOOooooOOOOOOO OOO oo OOooo". Isoveli auttoi kirjoittamalla kanteen. Vahingossa syntyi Ketulle hieno nimi: Hehku. Isoveljen kirjoitus- ja lukemishommat on hyvällä mallilla, silleen ekaluokan syysloman paikkeilla näin parin vuoden ekaluokkakokemukseni perusteella. Liikoja en ole painostanut, ohjaillut ja opettanut. Kysyttäessä vastannut ja pyydettäessä pukannut eteen päin. Ja välillä vähän testannut, missä mennään. Motivaatio ja mielenkiinto ainakin ovat tällä hetkellä kohdillaan. Kirjaimilla on hänestä hauska leikitellä ja maitopurkin kyljestä sanat kuiskuttelevat houkutellen lukemaan. Uskoisin oivalluksen olevan ihan nurkan takana. Jännää!



25.10.2015

Suuri suku ja huippunelikko



Ihan huippureissu takana. Kohteena uusi koti, jonka tunnistinkin yllättäen vuosien takaa tutuksi yökyläpaikaksi. Seurana neljä syntymävuosikaimaserkkua ja meidän syntymävuosikaimavauvat.

Mullahan on 70 serkkua. Toiselta puolelta 66 ja toiselta 4. Tärkeitä kaikki. Pikkuserkkuja lapsillamme on reilusti yli sata. En edes tiedä tarkkaa lukua. (Tietääkö joku muu?)

On mieletön voimavara, että on lähellä (joskaan ei aina fyysisesti) ihmisiä, joiden kanssa on tunnettu aina. Joiden kanssa on koettu ekat yökyläilyt (terveiset viimeisimmän yökyläpaikan emännälle, teillä oon ollut myös ihan ekaa kertaa yökylässä), kesäleirit, teini-iän hömpötykset, mökkireissut, lukuisat sukujuhlat ja serkkukokoontumiset. Yhden serkun kummi olen itse ja yksi serkuista on oma kummini. Ja toisen polven kanssa kummisuhteita alkaa olla jo enemmänkin. (Terkut näille kaikille.) Sitten on niitä, jotka ovat eri ikäpolvea ja joiden elämästä en paljoakaan tiedä. Ja sitten niitä, että ollaan tavattu aikuisena kerran. Mutta heti tuntui täysin tutulta ja helpolta. (Terkut Kanadaan.) Ja kiitos Facebookin, kaukaisistakin on tullut osa tavallista arkea. Ja erikseen pitää mainita vielä serkkujen kautta tulleet ihanat puolisot, jotka tuntuvat usein ihan yhtä omilta, kuin serkutkin.

Teille ei tarvitse selittää, esittää, kertoa taustoja tai yrittää olla mitään muuta, kuin on.

Ketäs serkkuja, serkkujen puolisoita tai muita sukulaisia käy Päikkäreillä? Huutakaa hep, lähettäkää terkkuja, ja jättäkää jokin vinkki itsestänne.


(Sopivaa kuvaa en tähän saa, näytönohjain hajosi ja ohjelmat ei pelitä. Höh. Mutta koska kuvatta kaikki on laimeaa, kaivoin jonkun vanhan, joka ei liity mihinkään mitenkään.)

22.10.2015

"Äitinsä hiukset, isän silmät ja suu"



Oon ollut aina vähän harmissani, kun meidän lapset on niin isänsä näköisiä. Ei siinä, lasten kannalta kävi siinä kaupassa hyvin, mutta toivoohan sitä ihminen jotain häivähdystä itsestään näkevänsä jälkeläisissään.

Mr Piillä ja Pikkiriikkisellä on samat silmät ja sama suu.
No, nyt kävi ilmi, että mulla ja Miukulla on samat silmät. Ja viikset. Itse asiassa näytämme myös aika paljon lastenhuoneen lampulta.
Laitanpa mukaan väittämieni todisteiksi tällaiset Päikkäreille epätyypilliset kasvokuvat silmineen kaikkineen:






Pojalla sen sijaan on sellainen luonne (tai vaihe), että hän nauraa mieluummin muille, kuin itselleen. En tiedä, keneltä se sen on perinyt.

(Jos nämä kuvat poistuvat täältä perhekeskustelujen jälkeen, niin tiedän, että isältään. Hohohoo!)






21.10.2015

Muutinpas kaikki paidat pitsipaidoiksi!








Tämä pitsikaulusimetyspaitatouhu taas lähtee lapasesta. Nyt virkkasin tällaisen irtokauluksen, jonka voi heittää minkä imetyspaidan päälle vain. Nappilistat paidoissa on niin arkisia ja usein vähän rumiakin. Ja nappipaitojen ja kaula-aukon kautta syötettävien paitojen kanssa on kiva, että jää jotain suojaa kaula-aukon kohdalle. Ajattelin turvahakaneulakiinnitystä tuohon kauluksen kärkeen paidan puolelle, jotta pysyy liperit paikoillaan. Vaikka aika nätisti istuu aloilleen ilmankin.

Mun mielestä ei haittaa, vaikkei tämä ihan yksiin mene alla olevien paitojen kanssa. Tosin vähän mallia muokkaamalla (leveämmäksi ja korkeammaksi) sopisi paremmin useammanlaisten kaula-aukkojen kanssa. Tämä on vähän kuin huivi tai iso koru, jollaisia myös käytän imetyksen siveellistämismielessä isojen kaula-aukkojen kanssa.






Okei, kyllä tämä vähän menee jo yli, vai mitä?

Kuvat otti kolmevuotias, siksi ilmeet on niin vakavia ja kyllästyneitä. Joka kahdeskymmenes holtiton laukaisijan räpläys tuotti kuvan.



18.10.2015

Animorphia - paras aikuisten värityskirja







Kaikki, joilla on jo aikuisten värityskirja, huutaa nyt HEP!

Itse olen silloin tällöin värityskirjatarjontaa kaupoissa selaillut, mutten ole löytänyt "sitä omaa". Kunnes näin Citymarketissa tämän Animorphian. Ihan mielettömiä kuvia. Tämän laitan kirjahyllyyn ihasteltavaksi, tuli sitten väritetyksi tai ei.

Oon nyt värittänyt 1,3 kuvaa. Toistaiseksi puuväreillä, mutta ajattelin testata tusseja ja muitakin välineitä. Käsi ja niska hienovaraisesti viestittävät, että "väritä vähän vähemmän kerrallaan" ja "muista venytellä".


 




Pikkukaverit kantoivat omat väritysvehkeet viereen.


17.10.2015

Ajatuksia merimaisemasta





Jäin vessapostauksen jälkeen miettimään, että mikäköhän tässä majakkataulussa vetosi muhun. Mieleen alkoi tipahdella kuvataiteen sivuaineopintojen kuva-analyyseista tuttuja sanahelinöitä. Kirjaanpa ne teillekin ylös, vaikka analyysinä tämä tuleekin olemaan opiskeluaikojen tehtävänantoja paljon vapaamuotoisempi.

Meillä on keskusteltu viimeaikoina taidehankinnoista. Olen hinkunut maalauksia, mutta tiedän, ettei meillä mr Piin kanssa aina kolahda makumieltymykset yksiin. Hän tykkää tyrskyävistä merimaisemista ja laivoista, jotka taas itseäni pelottaa. Vaikka meri on hieno elementti ja ymmärrän sen kiehtovuuden hyvin, niin itselleni se edustaa suurta, syvää ja ennen kaikkea jotenkin uhkaavaa asiaa. En haluaisi joutua meren armoille. (Te, joille meri on positiivisten mielikuvien vertauskuva, niin kertokaahan, liittyykö se seikkailunhaluun, suuruuteen ja tuntemattomuuteen, vai mihin.)

Mr Piin mielenkiinnonkohteiden takia ja kompromissin toivossa olenkin alkanut kiinnittää huomioni meriaiheisiin tauluihin, jotka eivät ole vaarallisia ja uhkaavia. Siksipä tämä J. Varsimäen (2013) taulu tuntui meille sopivalta. Vaikka maalaus on selvästi meriaiheinen, saan katsojana ihailla sitä tukevasti rannalta. Ja mikä muu merellä toisi meripelkoiselle enemmän turvaa, kuin majakka? Toimeton majakka aamuauringossa (tulkitsen aamuksi) tyynen meren äärellä kuvastaa äärimmäistä rauhallisuuden tunnetta. Vaikka majakka sinänsä muistuttaakin siitä, että toisinaan on pimeää ja myrskyää. Ja että se nyt vain kuuluu elämään. Itse asiassa kuvan kalliot näyttävätkin siltä, että öinen myrsky on vasta haihtumassa auringonsäteisiin. Mutta jykevä majakka on hienosti selvinnyt rajuilmasta. Niin kuin aina.

Muotokieleltään maalaus on myös miellyttävä. Akvarellityön keveys ja etualan tumman, märkänä kimaltelevan rantakivikon kontrasti tekevät kuvasta kiinnostavan katsella. Kuvan päähenkilö on tietenkin majakka. Jo siksikin, että se asettuu juuri sopivasti klassisen kultaisen leikkauksen paikkeille. Jos kuvassa on ihminen, joka katsoo oikealle, kertoo kuva tulevaisuudesta, ja jos taas vasemmalle, katsotaan menneeseen. Luulisin, että muutkin saattavat kokea näin, en vain minä. Liittyisiköhän länsimaiseen tapaan kirjoittaa vasemmalta oikealle? Se, että kuvan päähenkilö on kuvan vasemmalla laidalla ja siten jättää oikealle puolelle tilaa, antaa siis vaikutelman toiveikkaasta tulevaisuudesta. Lempeän keltaisesta auringonnousun värisestä huomisesta. Ja se, että majakka seisoo aika kaukana katsojasta antaa mahdollisuuden tarkastella kuvaa ja sen viestiä vielä korostetun ulkopuolisesti. Isossa mittakaavassa.

Horisontissa seilaa kolme purjevenettä ja taivaalle on piirretty kaksi lintua. Jostain syystä en koe niitä merkityksellisinä osina kuvaa, mutta kuitenkin niiden pois kuvitteleminen tekisi kuvasta vähän tylsemmän. Veneet ehkä korostavat aamun tuntua ja matkaan lähtemistä. Tai sitten vain rentoa fiilistelyä. Eipä tuollaisilla paateilla minnekään maailmanympärysmatkoille olla lähtemässä.

Väreiltään maalaus on heleä ja raikas ja kuitenkin hyvin neutraali. Itse asiassa se taitaa sopia värimaailmaltaan paremmin tähän meidän lämminsävyiseen vessaan, kuin hyvin vaaleaan ja harmaaseen olohuoneeseemme. Samoin kooltaan tämä passaa hyvin pieneen tilaan. Pienessä ja lämpimässä tilassa maalauksen lempeys ja pehmeys korostuvat paremmin, kuin suuressa ja kuulaassa olohuoneessa. Täytyy ainakin tarkkaan miettiä se naulan kohta. (Eli hyvinkin saan sen miettimiseen kulumaan puolitoista vuotta.)

Joskus tuntuu, että yksinkertaiset asiat puhuttelevat kummallisen paljon. Opiskeluaikoina oli mahtavaa suoltaa sivukaupalla syvällistä pohdintaa kuvasta, jossa saattoi olla pari viivaa ja punainen neliö. Olisi kiva tietää, mitä itse taiteilija on maalatessaan ajatellut.



16.10.2015

Pitsipaita nro 2 imetykseen






Tein uuden imetyspaidan vanhalla idealla. Eli puoliksi irrallinen pitsi, jonka alla paitaan ommeltu vetoketju.

Tällä kertaa virkkasin pitsin itse. Freestylella, purin, tein, purin, tein. Aloitin itse asiassa toistakin pitsiä, mutta kun tämä paita lopulta valmistui, päätinkin vaihtaa seuraavaan pitsiin ohuemman langan. En hoksannut, että liian tönkkö pitsi näyttää hassulta, kun sitä ei voi ommella koko matkalta paitaan kiinni (kun pitää jättää siis se imetysluukku).





Mutta hyvä tästäkin tuli. Jää juuri sopivasti suojaa, jotta voi imettää miettimättä, kuinka paljon esiintyy ulkopuoliselle. Aika vähän sitä muutenkaan hoksaan kyllä miettiä...


15.10.2015

Vessan listahylly





Olisikohan siitä puolitoista vuotta, kun tehtiin pikkuremppa pikkuvessaan? Vessassa kun oli kuultovalkoiset (eli vaaleanpunaiset) puolipaneelit, harmaa lattia, kerman väriset kaapin ovet ja pyökin väriset tasot. Ja on siis edelleen. Mutta keltaruskeankirjava tapetti revittiin ilolla pois ja maalattiin tilalle valkoista. Vaikken oikein mistään noista alussa luettelemistani jutuista pidä, oli toi tapetti kaikkein kamalinta, ja nyt vessa on ihan ookoo siihen asti, että on visiota ja aikaa isommalle rempalle.

Silloin aikanaan jo pikkuremppasuunnitelmaan kuului puolipaneelin päälle asennettava listahylly (itse keksitty sana...?), mutta homma jäi roikkumaan ja valmistui vasta nyt. Musta on hauska ajatus, että tuohon vessan seinälle voi valita kivoja pikkuesineitä näytille. Silloin puolitoista vuotta sitten siihen oli suunnitteilla myös valtava ötökkätaulu. Senkin kanssa ollaan vielä vähän vaiheessa...




Majakkataulua ihailin käsityömessuilla ja sainkin sen (iiihan yllättäen...) synttärilahjaksi. Sille kyllä isketään naula olohuoneen seinään, mutta koska on mahdollista, että se tapahtuu vasta 1½ vuoden päästä, pääsi taulu kakkaajien ja pissaajien ihasteltavaksi. Ei se vähennä taulun arvoa, eihän? Harvassa muussa tilanteessa on aikaa tutkailla taidetta niin hartaasti.

Pantteripaidasta sanottakoon vielä sen verran, että Mr Pii ei oikein suhtaudu siihen hyvin. Suunnittelin hälle (ja tietenkin blogiin samalla) sellaista väisässhokkihoitoa. Olisin pukenut kaikki riittaväisäsaiheiset vaatekappaleeni (pantterit ja rimpsut) kerralla päälle, samoin parit(kymmenet) korut ja pörröttänyt tukkaa kunnolla. Ja sitten sen jälkeen olisin pukenut pantteripaidan ihan vain farkkujen kanssa. Olisi pelkkä paita saattanut näyttää sen mielestä vähemmän hihityttävältä. Toistaiseksi se jäi nyt mielikuvaharjoituksen tasolle.

Mutta tottahan se on, tämä pantterihomma lähtee mulla pian käsistä.



14.10.2015

Syyslomapuuhia



Mr Pii kävi luisteluttamassa lapsia jäähallilla peräkkäisinä päivinä. Kotiin jäävälle iski tietenkin aina kiukku, joten piti keksiä riittävän kiinnostavaa korvaavaa tekemistä.

Kun isoveli harjoitteli luistinhommia (=kiukutteli jutun hankaluutta), askarreltiin Pikkiriikkisen kanssa postia pikkuserkkulaan. Hän kun on varsin innokas liimaaja ja leikkaaja. (Pikkuserkkulaan terveisiä, että eipä tullutkaan yllätyksenä, jos kerkiätte lukea tämän ennen postipojan visiittiä.)





Kun sitten tänään Pikkiriikkinen pääsi testaamaan 5 numeroa liian suuria luistimia (takaisin tullessaan demonstroi tohkeissaan kaatumisiaan), minä istuin ja imetin. Mutta Poikapa onkin niin iso, että viereisestä huoneesta huutelin sille mustikkapiirakan valmistusohjeet. (Ihan valmispohjasta kyllä.) Taidettiin kaikin yllättyä, kuinka vähin avuin sai sen tehtyä. Uuniin en antanut sen itse vielä painavaa vuokaa laittaa, muuten selvisi aika lailla itse. Taitaa olla ylpeä leipuri tänään pöydässä, kun keitetään pian saapuville syyslomavieraille päiväkahvit!




11.10.2015

Jumissa tässä näin




Oon pulassa.

Vauva nukkui ulkona vain pikkutorkut. Tunnin tankkauksen jälkeen se viimein hyytyi jatkounille syliin, enkä aio hievahtaakaan, ennen kuin se itse herää.

Ja sitten minä tiputin kaukosäätimen lattialle. Hieno idea. Netflix tökkäs, kännykästä loppuu akku ja muu väki on ulkona. Mä oon niin jumissa tässä nyt. Kyllon rankkaa. (Vitsailen. Vakavalla asialla tosin.)

Aikani kuluksi otin selfieitä akunrippeillä. Kuusi ekaa oli K-18-kamaa. Unohdin juuri imettäneeni.







9.10.2015

Väisäsenä pakkaseen









Yritän olla hokematta tätä koko talven, mutta VOI ETTÄ MÄ INHOAN YTIMIIN MENEVÄÄ KYLMÄÄ. Takkaa oon polttanut kaksi päivää, samoin kynttilöitä. Joten niihin liittyvä romantiikka on nyt käsitelty. Jäljelle jää inhottava kylmä. Joka kaiken lisäksi tänä vuonna vielä ikävästi nipistelee rintamapuoltani. Koittakaakin tulehtua. Kaksi villapaitaa, kahdet villasukat ja villahuivi. Riittaväisäsluukki kutkuttelee pantterikuoseineen ja leijonanharjaskampauksineen. Ihan oikeasti houkuttelee hirveästi.

Onhan ookoo olla vähän Riitta? Edes pakkasinhotusta kompensoidakseen?



 (Senkin kesäkukkataulu siinä, niin.)





8.10.2015

Helpoin arkitukkarutiini









Kuten olen kertonut, sain 5 vuotta sitten ensimmäisen imetyksen myötä uuden tukan, kun pehko alkoi vääntyä luonnonkiharalle. Siitä asti olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa sen kanssa, miten tätä kuuluisi käsitellä. Kiharat ei näytäkään vaivatta hyviltä, eikä sitä oikein suoraksikaan äkkiä saa.

Pienenä lettikiharat oli parasta, mitä saattoi olla: muistan kyselleeni heti letityksen jälkeen, että jokojokojoko on kiharat, saako avata. Joten sikäli jännä, että vasta nyt hoksasin tämän jutun. Suihkun jälkeen vapaasti kuivuessaan kikkuroista tulee ihan nätit, mutta yö muuttaa kaiken. Kiharaiset tietävät. Letit, nutturat, nyörit ja nyttyrät pelastavat aamun. Ja letit kaikkein varmimmin ja helpoimmin.



Testaan myös ekaa kertaa ehkä 15 vuoteen keskijakausta. (Vaikkei se tänään näköjään ihan keskellä ollutkaan.) Saa naaman näyttämään pitkältä, mutta jotenkin tuntuu silti hauskalta vaihtelulta.

Ja sitten näihin poseerauksiin: Ne eivät ole "huonoja", vaan "taiteellisia". Vai mitä...?