26.2.2018

Voihan plaa plaa plaa!



Tänään olin paaplaaplaaplaa plaa plaa plaa. Ja sitten plaa plaplaaplaaplaa plaaplaa plaa plaa, valivali, plaa plaa, ja aattele!! Plaaplaa, plaaplaa! PLAA PLAA! Siis voitteko kuvitella? Plaa plaa. Plaaplaplaaplaa Plaa, plaa plaa. PLAA! ...törkeetä...


...Tunnustan: tunnen suurta hinkua paljastaa somessa toisen ihmisen törkeän virheen, rikoksen suorastaan. Mietin, että miksiköhän. Että miksi alennun tässä hetkessä perussomehaukkujan tasolle. Ja keksinkin aika äkkiä: koska pääni sisällä se oikeuttaa itsellenikin inhimillisyyden ja omat virheeni. Ja haluan muidenkin sanovan mulle niin. Että Heidi Pii, oot ookoo, vaikka mokaat. Et sentään noin pahasti, kuin tuo, josta kaikille valitit. Huoh. Voi mua. Voi meitä kaikkia haukkujia. Taidan sensuroida alun kappaleet plaaplaaksi. Oman vajavuuteni joudun siis kuitenkin käsittelemään muuta kautta, kuin toista lyttäämällä. Tiivistetään sensuroidun kappalen faktapuoli seuraavasti:

Siinä rätisevässä tärykalvossa on kuin onkin (ollut pitkään?) reikä. Katsotaan, onko antibiootista apua.









24.2.2018

Fiiliksen tavoittelua



Ihan eilisten toiveiden mukaista autuutta ei tänä aamuna ollut. Lapset on äänekkäitä, riitaisia ja sotkevia, ja itsellä polttelee tarve tehdä jonkinlaiset lomasuunnitelmat. Vieläkään ei kukaan ole sairastunut, mikä hämmentää mua. Voitaisiin siis tehdä mitä vaan, ja pelkään, että jos ei tehdäkään mitään.




Ostin blogikirppikseltä Flippa K:n villamekon. Tai varteni pituus määrittelee sen paremminkin paidaksi. Ihastuin hihoihin ja avaraan selkään. Poika kuvasi mun kynsien lakkausta. Taustalla tuoreen olympiakullan jälkimainingit. Takassa tuli, ulkona pakkasaurinko. Meikkasin fiiliksen takia. Ja nätin paidan takia. Riitaisat ipanat tai ei, ja reissusuunnitelmia tai ei, niin loman tuntua jo vähän on. Vois vaikka paistaa lounaaksi makkaraa takassa?





23.2.2018

Viherkasveja ja siivouspäivä







Otettiin käyttöön joululoman alusta tuttu kikka tähän hiihtoloman ensimmäiseen iltapäivään: muu väki lähti mummolaan ja minä jäin siivoamaan. Olen tunnetusti räjähdysherkkä taitteissa (joista loman alku on yksi suurimpia, mutta jo viikonloputkin aiheuttavat välillä rajuja reaktioita). Lisäksi rentoilua tavoitellessa sotku on bensaa liekkeihin. Eli tämä oli kaikella tavalla koko perheen kannalta oikea tapa aloittaa loma: huomenna meillä vastaanottaa ensimmäisen lomapäivän rento äiti ja siisti koti.

Parin vuoden uupumus tässä taloudessa tuotti liki kymmenen tyhjää kukkaruukkua. Nyt olen selvästi voimaantunut, kun olen halunnut ottaa tieten tahtoen lisää hoidettavaa. Vihreä ja elävä tuo ihmeesti iloa kotiin. Lisäksi hihkuin innosta, kun lattialla voi taas seitsemän vuoden tauon jälkeen olla viherkasvi! Jipii!

Hankin siis ensialkuun neljä uutta viherkasvia: kirjovehka, muratti, peikonlehti ja reunustraakkipuu. Tunnistatko sinä, kuka heistä on kukakin? Jos tunnistat, niin kurkkaapas, tunnistaisitko tämän Siskon viherkasvin. Itseäkin vaivaa, kun en googlaamalla päässyt kadonneen kasvin nimen jäljille.

Tuo yksi raukka rimpula on ehkä 15 vuotta vanha. Kasvaa pelkästään pituutta ja näyttää vuosi vuodelta rumemmalta. Mutta sinnittelee menosa mukana edelleen. Jotenkin liikkis.





21.2.2018

Nolot ja tyhmät opet



Muistan yhdestä kouluaikojeni opettajasta vain sen, että se ryntäsi kerran itkien ulos luokasta. Toinen opettaja on jäänyt mieleen nolosta kiroilusta koulun pihalla, kun liukastui portaissa. Yhdellä oli joskus eri pari kengät. Jollekin naurettiin, kun se käytti montaa kauluspaitaa päällekäin ja jostakin levitettiin kyseenalaisia juoruja ja kutsuttiin pelkän olemuksensa takia pervoksi. Ja yksi nuori naisopettaja kyllä heitti oikeastikin sellaista juttua ihmisbiologian tunnilla yksityiselämästään, että yhä hämmentää. Mutta suurin osa tuomioistamme oli liioiteltuja ja väritettyjä, mutta se kai kuuluu olennaisena osana koululaisena olemiseen. Opettajista valittaminen ja heille nauraminen.

Opettajana joutuu itsetunto koville.

Opettaja joutuu tehdä valinnan: hoitaako työnsä roolin kautta vai omalla persoonallaan. Roolin vetäminen käy varmasti aikaa myöten raskaaksi, mutta omana itsenä ollessaan altistaa itsensä armottomalle kritiikille, joka osuessaan uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Roolia vetäessä olisi edes jonkinlainen panssari välissä.

On raskasta huomata, että se oma persoona ei aina riitäkään kaikkeen. Aina ei onnistu luoda luottamuksellista kontaktia joka oppilaaseen tai vanhempaan. Kaikissa tilanteissa en ehkä toiminutkaan parhaimmalla tavalla ja joskus ratkaisuissani voi nähdä inhimillisiä tunteita kuten kyllästymistä ja kiukkua. Tai sääliä ja suojeluhalua. En voi kuitenkaan vaikuttaa siihen, miten lapset vanhempineen kokevat ratkaisut, joita jokapäiväisissä ennakoimattomissa tilanteissa teen. Päädynkö facebook-päivityksiin tai kopioidaanko lähettämäni wilma-viestit muiden naurettaviksi?  Tämänhetkisillä oppilaillani on kyllä tosi ihanat taustajoukot, joten sikäli on ihan luottavainen mieli. Mutta toisaalta itsekin äitinä tiedän, että omasta lapsesta rakkaudellakin annettu palaute voi mennä tunteisiin.

Opettajalta vaatii paljon pokkaa seistä ammattitaitonsa ja itseluottamuksensa takana. Seistä sanojen ja tekojen takan, tai nöyrtyä tarvittaessa myöntämään mokansa. Nykypäivänä sekä monilla oppilailla, että vanhemmilla tuntuu olevan arvosteleva ja syyttävä sormi herkässä. Omat muistot opettajille naureskelusta tuntuvat nyt paitsi vähän kohtuuttomilta, myös melko viattomilta. Itse ainakin kestän, jos ulkonäölleni, sekoiluilleni tai kolmelle päällekäin puetulle villapaidalle nauretaan. Mutta persoonaani ja toimintatapoihini kohdistuvaa kritiikkiä valmistaudun koko ajan kohtaamaan keräämällä ammatillista itseluottamusta. Silti välillä jännittää, että koskakohan kolahtaa ja menee tunteisiin. Mitä enemmän itsestään antaa, sitä kurjemmalta tuntuu, jollei se riitä tai kelpaa.

Ihmiset, olkaa armollisia toisille. Tavoitelkaa ymmärrystä ja ystävyyttä.


(Tämä ei kumpua nyt vain oman työni ajankohtaisista asioista, vaan on yleistä opettajuuden pohdintaa.)







17.2.2018

Selviytyjiä ja vauvabileitä





Eilinen oli monella tapaa erikoinen ja tunnekylläinen päivä. Monenlaisia kohtaamisia, keskusteluja ja tapahtumia. Illalla yllätettiin onnistuneesti ystävä vauvakutsuilla ja nautittiin hyvästä seurasta, herkuista ja menneiden muisteluista. (Eilisen ainoassa kuvassa ihmisten sijaan ruokaa. Toki.)

Päivällä fiilisteltiin töissä wanhoja tanssijoita. Ne, ja eiliset penkkarit saivat ajatukset pehmeiksi ja jotenkin liikutuin oudon paljon.

Näiden kivojen juttujen lisäksi eilisen harmittaviin fiiliksiin kuului toteamus, että olen tahtomattani ja huomaamattani joutunut mukaan yhdenlaiseen Survivors-showhun. Aion pelata sen samoin, kuin telkkariversiossakin pelaisin: yritän olla mahdollisimman reilu, ystävällinen, ymmärtävä ja rehellinen. Pelin kannalta se ei toki ole taktisesti hyvä veto, mutta toisaalta en koe tarvetta jäädä peliin, jossa noilla avuilla ei pärjää. Ja toisaalta aion ottaa överit käänteet viihteen kannalta.

Ei siitä sen enempää. Nyt laavulle aurinkoista talvipäivää viettämään.






14.2.2018

Lankakerhoa töissä ja vapaa-ajalla



Oon opettanut oppilaille neulomista. Asenne- ja mielikuvakasvatus on tässä kohtaa mielestäni tärkeä prioriteetti. Siispä olen kehitellyt neulomistunnit ompelukerhoteeman ympärille. Yhden pöydän ääreen kokoontumista ja teen ja kaakaon keittämistä. Kovasti ovat lankavastaisetkin neulontapäiviä nyt odottaneet! Ja on siinä kaakaojauheen seassa saatu silmukoitakin tehtyä.

Ja siis sitähän meidän lankakerhokin on: hyvä syy kahvitella kavereiden kesken! Tosin jostain syystä meille on kehittynyt myös varsin yllättävä perinne, jolla myös olisi voinut houkutella nuorisoa kudinten pariin: kiroilu. Taisi tarttua aikanaan kahvilan naapuripöydän teineiltä, kun vähän kukkahattuinemme matkittiin heitä.

Emme juurikaan hätkähtäneet, kun sisko tänään laittoi lankaväelle viestiä, että tulee vitun myöhässä. Koitettiin keksiä itse vähän vielä rumempia sanoja omiin vastauksiimme. Hän ei tosin ollut niitä vielä lukenut, kun sitten saapui iloisesti todeten, että just sen vartin oli myöhässä, minkä arvelikin. ...vartin...?

...Vartin auto correct.

Hyvää ystävänpäivää!








11.2.2018

Talvilomailua






Kun ajeltiin tänään laskettelupäivän jälkeen kotiin, aloin miettiä blogiin fiiliksiä kokoavaa hiihtolomapostausta kaikkine puuhineen. Mökkeilyä sisältäen pilkkimistä, saunaa, pelailua, herkkuja ja ulkoilua ja avantouintitapahtuman seuraamista. Mökkeilyn lisäksi vietettiin myös päivä laskettelurinteessä.

Mutta sitten hoksasin, etteihän tämä edes vielä ollut hiihtoloma, vaan optimaalisesti hyödynnetty, touhukas, tavallisen mittainen viikonloppu! Aika kiva juttu!

Tänään oltiin siis laskettelemassa. Keskimmäistäkin uskallettiin päästää jo vähän valjaitta mäkeen. Tuli aikaisempaa paljon hillitymmin ja hallitummin alas. Isoin on kasvanut ihailtavan näppäräksi ja luotettavaksi laskijaksi, joka ei tarvitse juuri ollenkaan apukäsiä enää. Pienimmälle pyritään tuottamaan kivoja suksikokemuksia ihan pienin mäkimaistiaisin. Hienosti pysyi asento kohdillaan, kädet polvissa ja hymy huulilla.

Itse en uskaltanut rinteeseen. Olo on liian kömpelö ja hallitsematon. Silloin ei tee mieli lähteä laskiaissunnuntain ruuhkarinteisiin sekoilemaan. Varsinkaan tällä rangalla, jonka kääntäminen on edelleen kankeaa ja hidasta. Mutta luulen, että jonain päivänä taas koitan. Nyt ylitin itseni niinkin hurjasti, kuin uskaltamalla Miukun kanssa pulkkamäkeen.

Kuvien sijaan rinteestä tuli lähinnä videota. Siispä vain muutama mökkiotos tähän kuvitukseksi, vaikka tietenkin juuri ne naamattomimmat ja eniten tärähtäneet. Silti ne välittävät tunnelmaa paremmin, kuin puuroaivoista ammennetut lauselmat. (Haaveilen ajasta, kun ajatus leikkaa taas kuin partaveitsi. Luvatkaa mulle, että se vielä tulee.)












6.2.2018

Mikä innovaatio: Villalieripipo!





Illan ratoksi tongittiin lankalaatikkoa. Poika jatkoi sieltä löytämäänsä vanhaa neulettaan ja tyttö opetteli sormivirkkaamaan. Kopan pohjalta löytyi myös ehkä vuosi sitten valmistunut kauluri. Hupsuiltiin, että siitä saisi vaikka mitä: Miukulle hameen tai ylöspäin levenevän hulppean kruunun.

Keskimmäinen itse laittoi sen päähänsä näin ja hihkaisi, että päälaelle saisi kissan korvat, jos reunan ompelisi kiinni. Ja niinpä tehtiin, koska olihan se nyt ihan mainio idea! Talvinen villalieripipo! Minähän tarvitsen tällaisen itsekin, tosin ilman korvia mielellään.

Vähän, kuin jotain rusettia kaipaisi tuohon pään ympärille...? Kuulostellaan.




Ja pahoitteluni laiskan bloggaajan kuvista, jossa on ajan ja valon sijaan turvauduttu kännykkäräpsyihin ja filttereihin. Paitsi että sehän on blogini yleinen linja muutenkin. Hups, unohdin. Vertasin vahingossa oman historiani sijaan muihin blogeihin ja haavekuviini.


5.2.2018

Hurja herätys




Aina kun luulee jollain lailla osaavansa (jopa pitkästymiseen asti) ennakoida puolikkaansa toimintaa, sitä saakin pahemman kerran yllättyä.

Viime yönä heräsin täydestä unesta touhukkaaseen letin kopelointiin. Mies kaivoi pääni alta hiuksia nyrkkiinsä. Ihan virkeänä ja tohkeissaan. Ensisäikähdykseeni vastasi tyynenä, että yrittää saada kaikki hiukset sieltä käteensä. Yritin koota adrenaliiniryöppyyn sekoittuneita unisia ajatuksiani. Että mitä *****? Tiivistettynä seuraavat viisi minuuttia etenivät näin:

- No ei kun piti kerätä noita hiuksia.

Ai miks?!!

- No kyllähän sä nyt tiedät! Kun... kun.. hehe.. no en mä nyt jaksa selittää.

Eiku nyt selität!! Mua pelottaa! Miksi sä naurat mulle?

- No siis... Noita... Eiku miten tää nyt on niin vaikee selittää? Hehe. Siis kun.. Kun... Öh... En nyt jaksa selittää.

Selitätpäs! Mulla tulee paniikki!!

- No ei ku kyllähän sullakin nyt on noita ollut. Noita... noita hiusten keräämis... kilpailuita.

Öö... Et taida olla hereillä?

- Oon mä, heheh, miten tää nyt on muka hankalaa? (Kyljen kääntäminen ja kuorsausta.)

Itse valvoin silmät lautasina puoli tuntia. Unisekopää jatkoi hihitellen uniaan viereisellä tyynyllä.






3.2.2018

Pienoismallipaja




Ihan "jonkun verran" on nyt näitä pienoismalleja tehty... Viimeisin, tuo kodin pienoismalli on vielä kesken, odottaa ip:ssä. Vielä puuttuu savupiippu ja ikkunat. Ja vaja. Ja leikkimökki, kiippari, metsä, parkkis, naapuritalot ja ja ja... Ihmeesti on alkanut kiukutella, kun haen ip:stä liian AIKAISIN. Outo käänne. Ja askarteluinto on tarttunut kuulemma muihinkin poik... tai siis sellaisiin, jotka yleensä ovat huonommin askartelusta innostuneet! Hauska villitys. Niin kuin se vetkutustanssi myös. En millään opi. Enkä siis tietenkään tunnusta harjoittelevani.