30.6.2015

Epärealistinen kehonkuva



Somessa on kesän korvilla pyörinyt rantakuntoteema. Ajatuksia vartalonsa hyväksymisestä ja  siitä, miten omaa peilikuvaa on vaikea tulkita järkevästi. Niin helposti mielikuva on totuutta negatiivisempi.

Mulla on joka kerta käynyt synnytyksen jälkeen niin, että hullaannun kaupoilla ja omalla vaatekaapilla: voin taas sovitella kaikkea. Mielikuvissani oon yhtäkkiä (hetken) ihan hullun laiha! Nytkin tuntuu siltä. Vaikka peilikuva onkin tällainen:



Vähän nauratti nähdä totuus, kun olo on jo niin slimmi.

Mut hei, silti. Aion nauttia tästä olosta. Vaikkei mielikuva ja peilikuva mätsää, aion fiilistellä muodonmuutosta. Enkä malta odottaa ristiäismekko-ostoksille lähtemistä! Mikä pitäisi muuten tehdä pian, sillä meillä on ristiäiset jo vajaan kahden viikon päästä. Mutta ehkä annan kummun vielä vähän vetäytyä kohti normaalitilaa. Sitä paitsi jonkun julkkiksen mahaa jo esiteltiin iltapäivälehdissä, että "tältä näyttää oikeasti vatsa viikko synnytyksen jälkeen", joten olen ihan someilmiöiden aallonharjalla julkaistessani tämmöisen kuvan.


29.6.2015

Vauvakoti






Arki on sujunut ihmeellisen rauhallisesti. Ei ensimmäisen vauvan aikaista tunnevuoristorataa, eikä toisen kerran kaltaista hämmennystä ja pientä alavirettä. Ehtii toki myöhemminkin tulla kumpaakin ja ties mitä vielä. Kotona näyttää äkkiä vauvakodilta, puklurättejä ja tutteja, imetystyynyjä ja paidatta kulkeva äiti. Tavarat ja käytännöt hakevat vielä oikeita uomiaan, mutta tosi luontevasti on vauva solahtanut arkeemme. Iso merkitys on sillä, että mr Pii jatkaa isompien lasten kanssa tutuksi tullutta päivärytmiä ja minä pyöritän tätä pientä. Ja hyvä sää: Sillä, jos millä on ratkaiseva merkitys kaikkien viihtymisen kannalta.

Synnytys meni ilmeisesti ihan hyvin, vaikka itselle tulikin yllätyksenä kipu ja se, että siedin sitä huonommin, kuin edelliskerroilla. Spinaalipuudutus taisi venähtää parin supistuksen verran liian pitkälle verrattuna edellisiin synnytyksiin. Ehti tulla muutama paniikki ja hätä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, kuten synnytyksen jälkeen kuuluu sanoa. Järjettömän päänsäryn syyksi tosin jäljitettiin lähtöpäivänä spinaalipuudutus. Lääkkeeksi kokista, kahvia ja makoilua. Nyt on jo helpottanut. Muutenkin olo on hyvä: lantion alueen raskausvaivat vielä tuntuvat vähän ja imetyksen aloittaminen aiheuttaa omat tuskansa, mutta muuten kroppa on palautunut ihmeesti kokemistaan pienistä kolhuista.

Ette muuten arvaa, miten siistiltä tuntuu huikata mr Piille, että mä voin kyllä tyhjätä tiskikoneen. Ja leipasta piirakan. Tai nousta lasten kanssa katsomaan aamuohjelmaa. Tai vaihtaa lakanat. Ihan mahtavalta. Se ei jatkossa löydä tavaroita mistään, kun ei ole tottunut siihen, että joku muukin järjestelee niitä.


(Kuvissa joitain vauvatuliaisista, mm. siskon tekemä papukaijapeitto ja Faarin kuvaama kukkataulu. Ja yöpöydällä sudokut yöllisiä imetyksiä varten.)


28.6.2015

Hän on täällä!



Nyt hän on täällä, pieni tyttömme! Keskiviikko kului synnytyshommissa, ja lopputulos näyttää tältä:



Älytöntä! Ihanaa! Eilen tultiin kotiin ja kaikki on sujunut tyynesti ja kevyesti.

Oikein piti kasvokuva laittaa. Kun on niin söpö. Jatkossa hänkin ottanee tämän linjan blogissa:


22.6.2015

....joo...




Kuinkahan monta "ei vielä" -postausta jaksatte lukea / jaksan kirjoittaa? Kun ei tässä oikein muutakaan sanottavaa ole. Yritän keksiä muuta kerrottavaa ja ajateltavaa tuleville päiville.

Huoh...

Hohhoijjakaa...

Haukotus....




20.6.2015

Ei vielä ja juhannuskuulumiset




Pienestä velvollisuudentunnosta teitä ihania myötäjännittäjiä kohtaan yritän raapustaa jonkun tekstin julkaisuunkin asti. Tämä parin päivän hiljaisuus on varmaankin saanut jo arvuuttelemaan, ettäkö vauva olisi syntynyt. Ei ole... Joinain hetkinä siedän itsekin hyvin huonosti sitä ajatusta.

Onneksi ollaan saatu ennalta suunnittelemattomaan kotijuhannukseen kivoja juttuja järjestymään: eilen oltiin kunnon juhannussaunassa, lapset vihtoivat naurusta ulvoen toisiaan ja pelasivat löylyjen välissä uikkarisillaan jalkapalloa takapihalla lentonäytöksen jyllätessä puiden takana. Tänään suunnattiin nokka synnytyssairaalan taakse (ihan vain vinkiksi vauvalle) uimarannalle. Syötiin piknikpeitolla mäkkäriruokaa ja lapset heittivät talviturkkinsa järveen.

Oli hyvä mieli, ei ollut kiire minnekään. Juuri kotiin päästyämme alkanut sadekaan ei haittaa, oikeastaan vain virkistää auringossa useamman tunnin kuumentunutta ihoa ja mieltä. Tällä hetkellä ei ole synnytyksenkään suhteen kiire. Toivottavasti ei yölläkään tule: juhannusyönä kotikaupungista kestää kuulemma useamman tunnin päästä juhlien päätteeksi isolle tielle...




17.6.2015

Hervoton 40+0






Vielä juu. Yhtenä kappaleena.

Hassuja ajatuksia tämä synnytyksen odottelu on herättänyt. Esimerkiksi kun mies lähtee jonnekin, muistuttelen pitämään puhelinta lähettyvillä. Josko vaikka jotain tapahtuisi. Kerran sitten kauppaan mentyään soitti kohta, ja mulla ihan sydän pomppasi kurkkuun, että "nytkö nytkö??!" Kunnes muistin, että siis MUN pitää soittaa, jos jotain tapahtuu.

Kuvittelen myös, että jos hetkeksi unohtaisin synnytyksen mahdollisuuden, multa saattaisi mennä koko homma ohi. Että missaan tilanteen ja vauva jää ikuisiksi ajoiksi mahaan.

Ja sitten välillä tulee mieleen, että jospa pissaisin housuun ja uskottelisin kaikille, itselleni varsinkin, että lapsivedet meni. Toimisiko se? Käynnistyisikö se siitä?

Niistä Ässistä oon kuullut myös. Mutta mr Pii lupasi tarvittaessa hoitaa ne yksin, sankari. (Haha, mulla alkaa olla hervoton olo ja vähän hämärtyy tämä raja, että mitkä vitsit on yleiseen jakoon tarkoitettuja.)

No, onko naama turvoksissa? Varpaat on! Onko maha laskeutunut? Mitä muita merkkejä voisi aikansa kuluksi tarkkailla, kun niitä oikeita supistuksia ei vaan kuulu?






16.6.2015

Joko te äiti meette tynnyttämään?



Voi PLÄÄH!

Täällä talossa ei puhuta mistään muusta, kuin synnyttämisestä. Ärsyttävää, koska mitään siihen viittaavaa ei edelleenkään ole ilmassa. Lapset eivät tietenkään ymmärrä "sitten joskus" ja "ei voi tietää koska" -käsitteitä, joten jos mr Pii pyytää niitä pakkailemaan kassia sitä varten, että kun sitten jossain vaiheessa meette Mummolaan, seuraa vain hämmentynyttä ja turhautunutta keskustelua. "Ei, ei olla nyt menossa synnyttämään. No kun ei olla. No kun se ei nyt vaan vielä synny. Siihen voi mennä vielä parikin viikkoa." Molemmat lapset kuvittelevat, että vinkumalla ja päättämällä se syntyy, ja toki muakaan ei yhtään haittaisi, jos se menisi niin (oonhan mäkin yrittänyt tässä jo molempia tekniikoita).

On kiva, että niitä otetaan mukaan vauvan odottamiseen ja sen tuloon valmistautumiseen, mutta nyt. multa. menee. hermot. Luulisin, että muutkin raskaana olevat ovat kiukkuisia näinä päivinä, pitääkö paikkansa? Ja eikö niin, että siinä raskaana olevan ympärillä pitäisi muiden olla tyyniä ja rauhallisia? Nyt äksöniä näille ipanoille joka päivälle, etteivät ne ehdi ajatella tätä vauvajuttua ihan yhtä paljon, kuin minä.

Laskettu aikakin on vasta huomenna, joten pitkiä päiviä on edessä mahdollisesti vielä hyvin monta. Jipii. Nyt karkaamme kylään unohtamaan tätä synnyttämishommaa. Ja huh: Vähän tämä vinkuminen helpotti kiukkua. Hempeä kukka sille.


15.6.2015

Kahden vuoden ikäero



Kahdella ensimmäisellä lapsellamme on 2 v 1 kk ikäeroa. Jäin miettimään ikäeron merkitystä eri vaiheissa tähänastista yhteiseloaan.

0- ja 2-vuotias
Tämä yhdistelmä oli varmaankin huomattavasti helpompi, kuin 0- ja 1-vuotias. Isompi osasi jo itse kävellä ja puhua, mikä helpotti äidin vauvanhoitoa. Molemmat olivat vaipoissa ja nukkuivat päiväunia, joskus jopa yhtäaikaa. Isomman 2-vuotisuhma tuli siinä mielessä pahaan saumaan, että vauva kainalossa oli välillä vaikea puuttua tyhmäilyyn. Niissä tilanteissa kävi sääliksi sekä 2-vuotiasta, että vauvaa, jota roikotettiin milloin mihinkin ojennustuokioon kesken rauhallisen imetyshetkensä....


1- ja 3-vuotias
Rytmeiltään lapset alkoivat olla aika samanlaisia: yhteiset päiväunet ja yhteiset ruokahetket. Isommalla oli vahva mielikuvitusleikkien vaihe, eli viihtyi välillä pitkäänkin omissa touhuissaan ja toisaalta pikkusiskokin sopi jo jonkinlaisiin rooleihin leikeissä. Tämän aikakauden puoliväliin asti olin kotiäitinä ja ennen töihin menoa muistelen ajatelleeni elämän olevan hirvittävän helppoa ja kivaa.


2- ja 4-vuotias
Isompi leikki omia leikkejään ja pieni seurasi perässä (ollen isomman mielestä enemmänkin tiellä). Tässä kohtaa alkooi lapsilla keskenään olla ajoittaista riitaa ja kateutta tavaroista ja tekemisistä. Meillä nämä olivat tämän ikäisinä jo hoidossa, ja eri osastoilla, mikä sai pienemmän erityisesti kasvamaan silmissä. Molemmilla oli meneillään jonkinsortin uhma ja lisäksi äidin sohvan pohjalle vetävä raskaus tehostaa perheessä koettua yleistä väsähdystä ja kiukuttelua. Eli meillä aika raskas vaihe, mutta varmaankin olosuhteiden takia.


3- ja 5-vuotias
Sen ikäisiä nämä meidän omat jo pian ovat. Ihan viimeviikkoina on alkanut intensiivisten yhteisten mielikuvitusleikkien aika. Eikä enää pelkästään niin, että Isoveli määrää ja Pieni tekee, vaan ihan yhdessä vievät leikkiä. Mahtavaa seurattavaa ja tekee toiveikkaaksi vauvankin mahtumisen perheeseen. Kun tämä kaksikko tuntuu viihtyvän niin hyvin omassa pikku tiimissään. Kääntöpuolena tietenkin on se, että jossain vaiheessa leikki aina yltyy riidaksi, jonka selvittämisessä pitäisi olla mieluummin asialla vähän liian aikaisin, kuin liian myöhään. Vauvan kanssa vähän saattaa olla tuo "aikainen interventio" vähän mahdotonta välillä. Aika näyttää. Onneksi meitä on kaksi puuttujaa. (Tosin tuo toinen puuttuja on paljon optimistisempi noiden tilanteiden suhteen, kuin minä, joka viheltäisin pilliin aina paljon aikaisemmin. Oikein ilonpilaaja kun olen.)


[tähän olisi ollut kuva tämänpäiväisistä yhteisleikeistä, mutten jaksa hakea autoon jäänyttä kameraa...]


Mitenköhän vaikuttaa tähän se, että kolmas syntyy kolme vuotta edellisen jälkeen ja vieläpä sellaiseen vaiheeseen, kun kaksi edellistä ovat tiivis pari? Minkähänlaista on sitten, kun ipanalauma on 1-, 4- ja 6-vuotiaita? Tai 6-, 9- ja 11-vuotiaita? Vaikea sanoa, jännittävää nähdä.




14.6.2015

Kurkkaa kukkarooni





Lindiz kirjoitti blogissaan lompakostaan ja siitä asti muakin on houkutellut kirjoittaa omastani. En ole ainoa (Lindizin ja hänen juttuaan kommentoineiden lisäksi), jolle lompakko on "iso juttu", vaikka varmasti monen mielestä tämäkin saattaa olla vähän pöljä aihe. Lompakot jotenkin kiehtovat, eikä mua haittaisi, vaikka tästä kehkeytyisi jokin "Kurkkaa kukkarooni" -haaste. Jotenkin se tuntuu henkilökohtaiselta ja persoonalliselta tavaralta. Kiinnostavalta.

Mulle lompakon hankkiminen on aina ollut pitkä ja haastava projekti. On pitänyt löytää vähintään yhtä hyvä, kuin edellinen. Jossain vaiheessa kuvataskut olivat tärkeitä, jossain vaiheessa korttitaskuja piti olla enemmän. Ja kun johonkin on oppinut, on vaikea siirtyä uuteen, vaikka vanha jo tiputtelisi kolikot menemään tai ratkeaisi saumoistaan. Usein meillä oli siskon kanssa samanlaiset, joten ainakin Heli voisi tarttua tähän "haasteeseen" ja esitellä nykyisensä.

Joskus teininä tykkäsin nipsukukkaroista ja pienenä kutsuin lompakkoa lompsaksi. Nykyisen kotikaupunkini asukkailla rahoja säilytetään massissa.





Tämän lompakkoni olen ostanut 7 vuotta sitten. Ensimmäinen nahkalompakkoni, joka oli niin kallis, että puntaroin pitkään, kannattaako sellaista edes ostaa. Ihastuin nahan väriin ja erityisesti sisäpuolen vuorikankaaseen. Halusin nimenomaan sellaisen, jossa seteleitä voisi pitää niiden taittumatta. Sain kuulla rouvakommentteja, olinhan tuore rouva. Ja kieltämättä hainkin teiniluukin sijaan naisellista mallia. Samoihin aikoihin ostin pienen leppäkerttukorun, joka on huomaamatta siitä asti asustanut vetskarin lenksussa. Että jotain lapsellista kuitenkin.




Eihän tuon sisältä rahaa juuri koskaan löydy. Kortteja ja kuitteja, ja sisäpuolen vetskaritaskusta muutamia valokuvia, talteen laitettuja koruja ja muuta tilpehööriä. Hakaneuloja ja joskus särkylääkettä. Lappusia ja kaikkea, mikä tuntuu tarpeelliselta, vaikkei varmasti olekaan. Kröhöm, löysinpä äsken myös vanhat ripsentaivuttimen tyynyt...

Eilen käytiin paikallisilla markkinoilla. Pojalle jo taannoin sanoin, että pitää hommata sille uusi lompakko, kun isän vanhassa ei pysy kolikot sisällä ja on muutenkin rikki. Nahkakojun ihana myyjäsetä otti heti minun sijaani Pojan asiakkaaksi. Poika halusi lompakon, joka on "kaikkein pisin". (Eli siitä piti avautuaa lirpakkeita.) Vähän aikaa katseltuamme totesin, että kierretään vielä ja tullaan vaikka takas, mutta Poika ilmoitti, että "otan tämän" ja sai vielä alennuksenkin. Oli hyvä myyjä, mutta oli kyllä hyvä asiakaskin. Olin ajatellut synttärilahjaksi lompakon hommaamista, mutta hyvä että meni homma näin. Lompakko on ehdottomasti niitä juttuja, jotka täytyy saada valita itse. Vai mitä?








13.6.2015

Parit pallo(maha)t vastavalossa





 

Viimeisimmät päivät on olleet mukavia. Oon nähnyt Ihania Naisia ja ollaan tehty perheen kanssa pieniä piipahduksia ihmisten ilmoilla. Sekä koko porukalla, että laatuaikana pienemmissäkin yksiköissä. Isoveljen vein kahvilaan pelaamaan Kimbleä, kun havahduin sylinkipeyteen ja itkuihin. Oon ehtinyt vähän askarrellakin. (Kuvien killutinroikotin.) Lähestyvän elämänmuutoksen suhteen on nyt rauhallinen mieli: ei ole mitään erityistä, mitä vielä haluaisin ehtiä tehdä, mutta toisaalta osaan jossain määrin vielä nauttia odottelusta. Joskin kärsimättömyys taitaa jo vaania nurkan takana...?


Maha tuntuu omituiselta kantaa. Tykkään kyllä siitä, miltä se näyttää, mutta keskityn usein nurisemaan sen aiheuttamista vaivoista. Kunnes sitten hoksaan, että näytän mahdollisesti viimeistä kertaa elämässäni tällaiselta. Siinä valossa vaivatkin tuntuvat vähäisemmiltä. Supistuksia on silloin tällöin ja vauva tuntuu olevan alhaalla, mutta mitään synnytyksen alkamiseen viittaavaa en ole rekisteröinyt.

Vinkkinä muuten muille, joilla hemoglobiini tippuu liian alas, muttette halua rautalisää: kokeilkaa c-vitamiinia. Auttaa rautaa imeytymään. Sain itse suunnan 111:stä ylöspäin sen avulla, ja olokin tuntuu virkeämmältä!







11.6.2015

Kaikenlaisia vauvoja





Takapihalla räksänpoikaset harjoittelevat ruoan etsimistä emon johdolla. Hassu porukka. Kuvan hemppovauvat ovat lähteneet myös maailmalle. Toissailtana pysähdyttiin ulisemaan pientareelle supikoiranpentupalleroiden supersuloisuutta. Sinne katosivat lyllertäen pusikkoon.

Vauvoja vauvoja vauvoja. Jännittää.


10.6.2015

Valmistautumista. (39+)




Tuntuu hullulta katsoa kalenterista tätä kuukautta. Jonakin näistä päivistä.

Tuntuu vähän epätodelliselta etsiä kaupan hyllystä vaniljakastike, jonka päiväys ylettää pisimmälle. Jos vaikka sitten vauvavieraille tekisi omenapiirakkaa.

Tuntuu hämmentävältä avata tietokoneelta kesäkuun 2015 valokuvakansio. Tähän jatkoksi tulevat kaiken logiikan mukaan ne kalseat kuvat synnytyssalista ja lopulta uudenpehmeästä pallerosta.




Vauvaan on valmistauduttu hiljalleen. Hoitopöydät ja sängyt on koottuu, ja pyykit pesty. Mr Piin kanssa vietettiin hauska päivä kaksistaan ja irtiottoja kotoa on ehditty tehdä koko perheenkin voimin. Parin päivän takainen synnytysahdistuksesta seurannut hyperventilointi ja tukala levottomuus on vähän hellittänyt, ehkä nyt jo uskallan ajatella, että olen jotakuinkin valmis. Riittävän valmis. Kipeänä oon moninkertaisen hysteerinen, joten pyrin edelleen välttelemään liikaa tekemisestä ja jalkeilla olosta johtuvia kipuja. Viikko viralliseen aikaan. Jonakin näistä päivistä mennään. Pitäkää peukkuja.




Kuvissa mun uusi, ensimmäinen imetystyynyni (sijoitus jokaisena vauvavuonna hajonneeseen kroppaan), ja esikoiselle askartelemani sydänmobile. Orava on lasten kanssa vauvalle valmiiksi ostettu lahja, jonka saavat sitten sairaalaan tuoda. Ja ihana Pojan puoli vuotta sitten piirtämä kuva sateenkaaren alla soutelevasta pingviiniperheestä, jonka itse silloin sinitarrasi makkarimme seinään, "kun sä äiti niin tykkäsit tästä piirustuksesta". Aika ison näköinen perhe...



5.6.2015

26 kuukauden kuvat





Olen täälläkin muutamaan otteeseen maininnut työn alla olleen kuvatilauksen. Ikuisuusprojekti etenee näin:

- Käyn läpi koneelta kuvat kuukausi kerrallaan ja poimin tärkeimmät.

- Muokkaan kuvia kollaaseiksi ja "puolikkaiden kuvien kokoisiksi", jotta saisin edes jotenkin kaiken haluamani mahtumaan kohtuulliseen albumimäärään. Tässä menee yksi ikuisuus.

- Tilaan kuvat.

- Jaan kuvat "kuukausipinoihin" ja laitan järjestykseen odottamaan. (Tällä hetkellä olen tässä vaiheessa.)

- Etsin laatikoista muuta kautta saadut valokuvat ja yritän muistella niiden ajankohdat ja lisäilen kuvat oikeisiin pinoihin. Muuta muistettavaa saatan kirjoittaa "vyötteisiin" ko. kuukauden kohdalle.
 
- Levitän kuvat, albumit, teipit, kynät, sakset, viivoittimet ja roskikset jonnekin, missä saavat olla levällään koko projektin ajan.

- Jaan kerrallaan yhden kuukauden kuvat perhealbumiin, molempien lasten omiin albumeihin ja vauvakirjoihin. Leikkaan ja silppuan, kirjoitan ja teippaan. Huhhuh.

Kuvia on tällä kertaa 1223 kpl. Pitäkää peukkuja, että selviydyn loppuun asti. Mielellään pian. Tiedätte kyllä, miksi. Vieläkö teillä teetetään kuvia? Kerran kuussa vai kymmenessä vuodessa? Itseäni houkuttelisi siirtyä kuvakirjoihin. Saisi hypätä aika monen tässä esitetyn vaiheen yli.



3.6.2015

Tänään olin hyödyllinen




Pitkästä aikaa koin hyödyllisyyttä sohvalla lojuessani. Kesäloman kuumepotilas nro2 on saanut sairastaa äidin kainalossa koko päivän.

Ihmeellinen flunssa: Ensimmäisellä nousi kolmena päivänä kuume 38-39:ään, mutta aina yhdellä lääkesatsilla pysyi loppupäivän poissa. Toisella on nyt ollut koko päivän kova kuume, lääkkeestä riippumatta palaa neljän tunnin päästä (jos edes kunnolla ehtii laskea...). Eikä kummallakaan ole mitään muita selkeitä oireita.

Mun päätä särkee. Liekö sama kohtalo tulossa? Toivottavasti synnyttäessä tai ihan pian sen jälkeen ei enää tarvitsisi perheessä pöpöä pelätä...





1.6.2015

Pionin väriset pipot






Bongasin Kirsikkapuu-blogista pipo-ohjeen.Tämä malli oli kiva ja nopea tehdä, ja helppokin, niin kuin Kirsikka lupasi.

Valkoinen on omalle vauvalle, vaaleanpunainen Kaisa-nukelle. Että enpäs paljasta vieläkään mitään niille, jotka eivät tietää halunneet.






Valkoinen pipo on tehty virkkauslangasta ja Rose-langasta kaksinkertaisena, ainaoikein-reunan tilalle sovelsin nirkkoreunan (nirkkoreuna vain virkkauslangalla). Vaaleanpunainen on Seitsemään Veljestä. Molemmat tein vähän ohjetta pienempää silmukkamäärää soveltaen. (78 silmukkaa ja kavennukset/levennykset 11 silmukan välein.) Noita kavennuksia en osannut tehdä ihan oikein (takareuna-etureuna-kiertohäslinkiä), mutta tämmöiset näistä nyt tuli.