14.12.2017

Turvallisuudentunnetta unista



Tuskastelin tätä yhtä kurjaa tilannetta, mikä meillä on ja josta en tarkemmin voi tässä kertoa. Sisimpäni mielestä tällaisiin asioihin pitää reagoida paniikkikohtauksilla, mikä on Järjen Äänen mielestä aivan typerää. Olen kyllä pyristellyt melko onnistuneesti vastaan, mutta huonojakin päiviä on ollut.

Niinpä tilasin itselleni rauhoittavan unen nukkumaan mennessäni. Sain sellaisen. Olin ulkomaanreissulla, lapsen roolissa, vaikka omakin perhe oli mukana. Istuin auton kyydissä luottaen, että pääsen huolehtimatta perille. Isä hoiti passit, aikataulut, vuokra-autot ja kohteet. Rentouduin, oli hyvä mieli, nautin maisemista ja haaveilin lämpimästä merestä.

Seuraavana päivänä fiilistelin toteutunutta unitoivetta ja siinä vallinnutta turvallisuudentunnetta, ymmärtämättä kuitenkaan yhteyttä tarkemmin. Tilasin seuraavaksi yöksi uuden unen.

Tällä kertaa olin taas lapsi, pelkäsin erästä lapsuuden pelottavaa asiaa. Pääsin turvaan, kun istuin hiljaisessa, pimeässä elokuvateatterissa äidin ja tädin väliin. Unohdin uhan ja olin suojassa, vaikken edes kertonut vieruskavereilleni pelänneeni jotain. Myöhemmin lähdettiin kovalla vauhdilla köysihissillä korkeuksiin, ja olin yhä äidin ja tädin kainalossa. Hissin ampaistessa matkaan parkaisin kauhuissani "VITTU!!" vaikka eihän nyt äidin kuullen saisi.. Mutta kävikin niin, että äiti vinkaisi samoin. Oho.

Aamulla myhäilin taas ihanalle, rauhoittavalle unelle ja mietin, että turvallisuudentunnetta taidan kaivata. Vasta, kun aloin sanoittaa näitä unia tarkemmin, tajusin, että nämä kaksi unta eivät olekaan mulle lohduksi, vaan ihan oikeiksi ohjeiksi ja neuvoiksi, joita todellakin oon ollut vailla:

Näytä lapselle, että asia on hoidossa ja hallinnassa.

Ota viereen. Ei ole edes pakko puhua ja tietää.

Ja anna tilaa kurjille tunteille.  Älä tuomitse tunnetta, ja ole tukena, vaikka joskus tunne tulisi ulos väärinkin.


Mä oon jotenkin hämilläni, että mun aivoni toimivat näin. Että pystyn auttamaan ja tsemppaamaan itseäni näin, ja jopa hyvinkin heikolla hetkellä. Oon aika ylpeäkin unistani, joista oon aikojen saatossa saanut isoja oivalluksia ja oppinut aika erikoisiakin asioita.












10.12.2017

"Tylsä loppui."



2,5-vuotiaalla on ollut uusi, ikävä tapa, että untenmaille pääsee vain kilahtamisen kautta. Eli käytännössä kaava menee niin, että jos sille antaa yhtään siimaa, menee homma pelleshowksi, joka vain yltyy ja yltyy. Jos taas ottaa löysät pois ja niputtaa rimpuilijan syliin, alkaa lohduton itku, että "päästä pois", ja "sattuu". (Kysyn aina huolehtien, että mihin, ja olen todennut, että sattuminen on henkistä ja sattuu minne sattuu. Egoon ehkä.).

Tänään lähdettiin taas löysin siimoin, mutta jo parin pellenäytöksen jälkeen koppasin hepulaisen syliin, ja homma vaihtui rutiininomaisesti heti huutoon, että "päästä pois, sattuu". Tällä kertaa huuto loppui hyvin pian, ja kesken kiukkuisen hengenvedon silmät pyörähtivät ihmetellen itsekin hiljaisuutta. Kohdensi katseensa muhun, kuin olisi palannut itseensä. Totesi tyynenä, että "tylsä loppui". Varmistin vielä, ai että lakkasiko kiukku nyt noin yhtäkkiä? Nyökkäsi, tasasi hengityksen ja nukahti kainaloon.

Tämä oli hyvä kokemus mulle. Koska kieltämättä tuntuu itsestäkin välillä väärältä tämä rimpuilijan pakolla pitäminen. Haluaisin itsekin, että jokin muu toimisi. Mutta sen rajojen hakemisen ja itkun kautta tämä nyt joka ilta on mennyt. Tuli olo, että ehkä tämä pitääkin hoitaa näin, vaikka välillä epäilyttää. Tylsäähän se on, mutta kyllä se siitä. Ilta illalta tylsä loppuu nopeammin.






9.12.2017

Raskas juhlaviikko



Sama meno jatkuu: blogiin ei riitä aika. Olisin halunnut kertoa itsenäisyyden juhlinnasta ja mielessä risteilleistä ajatuksista. Tosin jälkimmäinen aihe on liian henkilökohtainen (tai paremminkin toista ihmistä koskeva), joten siihen en voi mennä. Mutta raskas viikko on sen kertomatta jätettävän asian ja hulluna työllistäneen Suomi 100 -juhlan takia ollut. Ollaan tosin iloksemme tavattu tällä viikolla paljon meidän tärkeitä ihmisiä. Moninaista ja tunnevärikästä on ollut.

Tämä kuva on neljän seinän sisällä vietetystä perhejuhlasta, kuten luovista asuista voi päätellä:



Luulin, että tämän viikon jälkeen voin keskittyä joulun ja tavallisen koulun valmisteluun. Mutta epäilemättä joudun valitsemaan vain toisen. Jälkimmäisen. Koulua on tänä vuonna tosi myöhään, loma alkaa vasta 22. päivä. Viime vuonna tosin opin, ettei joulufiilis tule kuuratuista nurkista, vaan ihan vaikka vain koristeluista ja jouluvaloista. Ne ehkä ehdin laittaa.

Kunpa se yksi murhe vain helpottaisi...





3.12.2017

Leimoja askareista





Meillä ei vielä ole ollut ajankohtaista maksaa lapsille viikkorahaa. Muutenkaan en tiedä, sitoisinko sitä tulevaisuudessa kotitöiden tekemiseen. Nyt otettiin kuitenkin "joulusiivous"-teemalla käyttöön leimapassi, johon lapset saavat tapauskohtaisesti erilaisista hommista leimoja. Ja aatonaattona lasketaan saldo, jolloin sitten mr Piin kanssa olemme heille velkaa euron jokaisesta kymmenestä leimasta.

Nyt siivoavat tohkeissaan ja yhdessä tyttöjen huonetta. Sopimuksen yhteydessä myös todettiin, että osa hommista kuuluu edelleen normaaleihin askareisiin. Katsotaan, saataisiinko tästä tavallista innokkaampia apukäsiä joulun alle, jolloin sotkut ja sekavuus käyvät itsellä tavallista enemmän hermoille. Nuo nimittäin ovat jo aika näppäriä apulaisia! Ja aika käsittämättömän sotkuisia kanssaeläjiä.

Eikun jahas, tyttöjen huoneessa meni jo riidaksi...


1.12.2017

Iloa joulun odotukseen.



On ollut raskas viikko. Kalenterin puolesta helpotti keskiviikkona, mutta sitten on ollut mielelle painava loppuviikko. Leijonaemoilua ja salassa itkemistä. Ei oo ihan kivutonta ollut nyt taas äitiyden ja opeuden samalla markilla yhdistäminen. Ei siitä sen enempää.


Paitsi sen verran, että eilen  suurehkoissa surusteluissani lähdin kauppaan ja lohdutuspalkinnoksi itselle ja perheelle ostin muumihahmokalenterin, jollaista olen vitsillä hinkunut koko talven. Siihen kalenterin kohdalle kävellessä tajusin, että olen aikuinen. Että voin oikeasti ostaa sen.



"Koska olen aikuinen, voin ostaa, mitä tahdon" 
/
"Vaikka olen aikuinen, voin ostaa muumihahmokalenterin."






28.11.2017

10-vuotishääpäivälomailtiin



Blogi on jäänyt viime aikoina neljänneksi tärkeysjärjestyksessä. Töiden, lasten ja jopa parisuhteen jälkeen. Töitä on arviointikeskustelujen (nyt pidetty 18/20, wohoo!) ja itsenäisyyspäiväjuhlan muodossa ihan yötä myöten. Lasten kanssa on ollut omat kommervenkkinsä myös, ja illoista on ollut pakko yrittää heitäkin kohdata ja huomioida, työväsystä huolimatta.

Parisuhde sai pitkästä aikaa ansaitsemaansa huomiota viikonloppuna, kun juhlistettiin Tampereella 10-vuotishääpäivää koko viikonloppu! Ja olipa kyllä hieno ja hauska loma! Käytiin leffassa, teatterissa, erikoisissa ei-lapsiystävällisissä ravintoloissa yöpala-aikaan. Nähtiin ystäviä, venytettiin ruoka-aikoja, shoppailtiin kenkiä ja seikkailtiin suunnitelmitta. Kaikkea sellaista, mikä viime vuosina on jäänyt vähemmälle. Ihan tosi kivaa oli, ja alkuviikon oon porhaltanut energialla, jota viikonloppuna tuntui tulevan pitkästä aikaa tankki täyteen!

Mutta blogi hei, vaikka oletkin tällä hetkellä jonon hännillä huomiossa, niin kyllä sinullekin vielä aikaa löytyy jossain kohtaa. Älä sinäkään unohda minua näissä ruuhkavuosien myllerryksissä! Tosin sen verran sinua viikonloppuna ajattelin, että poseerausten päätteeksi otin tällaisen blogikelpoiseksi sensuroidun kuvan meistä. Vaikken toki ehtinyt siinä varmistaa, että otos olisi muilta osin mitenkään onnistunut. Tunnelma välittynee silti: hauskaa, pikkulaukku, blingblingiä, kuohuvaa...







18.11.2017

Pikkujouluihminen (eli pieni jouluihminen)



Viisivuotias kirjoitti illalla muistikirjaansa ihan itse näin:



Meillä siis vietettiin tänään perinteisiä pikkujouluja ystäväperheen kesken. Keskimmäisemme ei olisi voinut olla tästä enempää innoissaan! Hän kun leikkii ympäri vuoden tonttuleikkejä ja viimeistään lokakuussa alkaa joulutohinat todenteolla joululauluineen ja -koristeluineen.

Tänään kaivoin parit jouluvalot ja punaiset koristeet juhlarekvisiitaksi, eikä hän meinannut pysyä housuissaan ilonsa kanssa! Pomppasi samantien sammuttelemaan kaikki kattovalot kynttilöiden ympäriltä ja alkoi valmistella joulurunoja ja säveltää muistikirjaansa joululauluja.

Lahjat eivät tämän todellisen joulufanin joululeikkeihin liity, vaan selvästi hän rakastaa tunnelmaa. Se on vähän hassua, sillä kotoa hän ei tätä geeniä ole perinyt, vaikka itsekin toki joulusta tykkään. En silti ole sellainen "tosi jouluihminen", kuin moni muu, ja kuten tämä viisivuotiaamme ilmiselvästi on. Ei siis ole opittu ja matkittu tapa, vaan näköjään sisäsyntyinen ominaisuus.

Pikkujouluohjelmaamme kuului mm. se jouluruno, pikkujoulupaketit ja piparitalkoot. Pienin länttäsi koristelemansa piparit pöytään nurin päin, estelyistä huolimatta, joka kerta. Vasta illan päätteeksi kävi ilmi, että hän luuli sokerikuorrutetta liimaksi. Pitääkin muuten käydä irrottelemassa ne pöydästä ja alustasta nyt, kun taiteilija on saatu sänkyynsä...







17.11.2017

Huutoja hyvään tarkoitukseen



Tänään oli taas yksi vuoden lempitapahtumista: huutokauppamuotoiset lähetysmyyjäiset. Samoin, kuin itse rakastin niitä jo lapsena, rakastavat omamme niitä nyt. Esikoisella oli omat rahat mukana ja huusi itselleen karviaishilloa, kukkaron ja paidan. (Ei tosin itsensä kokoinen ollut se paita, mutta makee oli, joten eiköhän sille saaja löydy!).

Keskimmäinen huusi röyhelötyynynliinan, jonka avaamattomassa paketissa luki "Anttila 19,90", eikä ihan euroista taida olla kyse. Eli arvokasta antiikkia, sanoisin! Hyvä huuto! Hän myös huusi piparitalosta 700€, mutta sen huudon peruin taloudellisista syistä.

Pieninkin osasi jo huutaa muutakin, kuin "kakka" (viime vuonna) ja huusi tohkeissaan ja asiantuntevan näköisenä etupenkistä "Kuus!! Kuus!! Kymmenen! Viistoista! Viistoista! Viistoista!" Ymmärtämättä tietenkään itse yhtään, mistä oli kyse.

Itse huusin kahden tunikan ja pullapussin lisäksi myös "NYT RIITTÄÄ!". Sitten ihan siinä lähtötohinoissa tosin vasta. Voi kunpa lapsetkin muuttuisivat kurpitsoiksi, jos kotiinlähtö venyy. Olisi helppo kantaa autoon ja pistää vöihin. Mutta ei, ne muuttuvat joko spagetiksi tai idiooteiksi. Kaksi isompaa tällä kertaa jälkimmäisiksi. Siinä hälinäisessä aulassa sitten pääsi aivan varoittamatta suusta huuto railakkaalla opeäänellä, joka kantaa sumurtorven lailla kaiken hälyn yli ja hiljentää 20 päätä kerralla. Oli tarkoitus komentaa sitä idiootiksi muuttunutta hillityn tiukasti ja äidillisesti, mutta tulikin kunnon tuuttaus operoolilla siihen kohtaan. Eikä toki tepsinyt yliviritettyyn pölvästiin yhtään. Niin innoissaan se oli karviaishillostaan ja seinille hyppimisestä. Liikkis. Kaikesta sekopäisyydestään huolimatta.

Kovin oli siis hauskaa myyjäisissä tänäkin vuonna.



Ihania unia antiikkisin röyhelöin koristeltuna!





14.11.2017

Saikulla peräti..



Huhhuh, mitä flunssapäiviä ja -öitä takana! Olen sairastanut oman diagnoosini mukaan miesflunssaa. Oireina mm. vikinä ja valitus (myös kuulemma unissaan), haahuilu ja halipula, totaalinen työ- ja olemiskyvyttömyys, halu päästä sairaalaan hoidettavaksi, lopun lähestymisen odottaminen, kuumetta 37,1.

Tätä on nyt kuulemma ollut paljon liikkeellä. Pitkää flunssaa kovalla kurkkukivulla ja yskällä. Mä elättelen toiveita, että oon huomenna työkykyinen. Yskä ja nuha tuntuvat vähän hellittäneen. Tämän hetken oireet on päänsärky ja yöllä niellystä Strepsilsistä johtuva kurkkukipu. Meni kokonaisena nieluun ja tuntuman perusteella on siellä edelleen. Hirmukiva. En suosittele kokeilemaan.

Kovin hyggeä ei oo tää flunssailu toistaiseksi ollut. Siskonpetiä areenasta aamuviideltä ja huomiota huutavien lasten kommentteja, että "sä vaan esität, että oot kipee". Pitäkää peukkuja, että pääsen huomenna jo töihin! (Ja että kurkkupastilli pääsisi myös jatkamaan matkaansa...)





10.11.2017

Köhköh täältä Päikkäreiltä





Loppuviikko meni töissä vähän pinnistellen. Että eeeeikai tässä nyt mitään saikuttelua tarvi... En tiedä, kenen etua nytkin yritin ajaa puskemalla itseni töihin tartuttamaan, köhimään ja kadottamaan loppujakin äänestäni. Ainakin iltapäivän tukariin hinguin kovasti. Sori.

Kuopus on niin hassu, kun on ihan yhtäkkiä alkanut puhua monitavuisia sanoja ja pidempiä lauseita. Nytkin laulaa sängyssä "pää, olkapää, peppu", ihan kaikin kirjaimin ja sanoin. Pirkka-Pekka Petelius tosin on yhä Pepulus. Hän on jostain syystä varsin ihastunut Pepulukseen. Hassu.

Ja nyt hän alkoi laulaa "Keinutaan". Mun Idols raikaa näköjään seinien läpi sinne asti. "Keeinuutaaan, loopettaa, keeinuutaaan, loopettaa."

Viikonloppuiloa, ihmiset!





9.11.2017

Treffit keskiviikkona kello kuus



Tuli vanhanaikainen olo, kun kahvilan edustalla treffattiin kolmen ihmisen kanssa kello kuusi. Ihan niin kuin oltiin viikkoja sitten sovittu. Matkalla kyllä mietin, että tuleekohan muita ja muistaakohan kukaan, kun en blogi-ilmoitusta kummemmin ollut mainostellut treffejä. Ei ollut varmisteluviestejä eikä edes "mä vähän myöhästyn" -viestejä, joita itse joudun toisinaan lähettelemään. Siinä treffattiin Lankakerhon kanssa kuin aikana ennen kännyköitä ja nettiä. Kauan sitten sovitusti. Ooh. Ymmärrättekö fiiliksen, vai olenko ainoa, joka varmistelee ja tekstailee, koska se on niin helppoa?

Seuraaviksi kerhopäiviksi sovittiin keskiviikot 15.11. ja 29.11. Olkaa tekin kahvilan edustalla (siellä marketissa olevassa) tuolloin kello kuus!





7.11.2017

Pannunalusliina





Monesti "hienomminkin syödessä" pöytä täyttyy erilaisista nuhjuisista tai vähintään eriparisista pannunalusista. Vaihtoehdoksi niille neuloin Punox ekopunoksesta pitkän pannunalusen, joka menee pöytäliinasta, mutta suojaa paksuutensa ansiosta pöytää kuumuudelta.

Olenpas iloinen tästä simppelistä keksinnöstäni! Ja vaikka toki sotkinkin heti, niin sentään vaan valkoisella talilla ja maitokiisselillä.





6.11.2017

Sankari vai pahis?






Jos oli eilinen päivä tsemppaava, niin kyllä on viime yö ja tämä ilta ollut sitten jotain ihan muuta. Ollaan otettu yhteen pienimmän ja isoimman kanssa. Pienimmän kanssa olen pysynyt tyynenä, mutta kyllä on sydämen päälle kaikesta järkeilystä huolimatta käynyt, kun minä en kelpaa mihinkään hommiin. Iskä vaan. Yöllä alkoi riivatussa hepulissa kiivetä takaperin seinää pitkin, kun uniseen pyyntöön tulinkin vastaamaan minä, eikä isä. Ja sama reaktio on toistunut tänään aktiivisesti. Jopa niin säännöllisesti, että huomasin itsekin varovani, etten vain katso häntä vahingossakaan silmiin. Ajoittain saan kärsivällisellä hellyydellä ja hämäyksellä raivon sulamaan, mutta aika usein en. Jo on uhmaa! Kauankos tätä kestääkään?

Esikoisen kanssa otin yhteen molemminpuolisesti. Yritin saada kaadettua tietotaitoa suoraan korvasta sisään, mutta siellä olikin vastassa näsäviisas uhriutujaraivopää, jonka kanssa en osannutkaan olla rakentava ollenkaan. Riittävän ärsytyksen tuloksena kilahdin ja päästin pari todella rumaa sammakkoa, joihin näsäviisas uhriutujaraivopää osasi esiteinin ottein taitavasti tarttua aina saarnan tullessa siihen kohtaan, että toisia ei saa nimitellä ja pitää miettiä, miltä oma käytös muista tuntuu.

Että jos tunsin eilen itseni jotenkin kelvolliseksi kasvattajaksi, niin tänään oon tuntenut vähän muutakin. Elämä on.


Keskimmäisen piirtämä Elsa kruunajaisasussaan. Mutta voisi olla myös tuima pahisäiti. Tai supersankari. Vähän päivästä riippuen...



5.11.2017

Tsemppaava kirkkoreissu




Tänään oli lastenkirkko ja kivan kuuloinen tapahtuma seuriksella. Mies oli kipeänä, ja sain jonkun ihmeidean lähteä kaikkien kolmen kanssa paikalle. Kotoilija oli odotellut, tulenko takaisin vartin vai puolen tunnin kuluttua. Hänen visionsa mukaan hyvin äkäisenä tietenkin.

Mutta mitä vielä: viihdyimme melkein kolme tuntia. Olin itsekin ihmeissäni, kuinka hyvin lapset osasivat olla, vaikka isoin lähti vastentahtoisesti, pienin on ollut pari päivää superitkuinen ja keskimmäinen sai lähtiessä vaateraivarin, jollei parikin.

Tällaisia onnistumisilla on iso merkitys mulle. Tulevaisuus valoistuu entisestään ja iloista toivoa ropisee oloon. Vaikka uusiakin haasteita tietysti lasten kasvaessa tulee, niin luulen, että mun luonteelle on vaikeinta ollut tämä vaihe, jossa pakka on jatkuvasti sekaisin ja lasten käytös hillitsemätöntä.  Tai itseni kautta sanoitettuna: kun on joutunut olemaan koko ajan skarppina, hoitajana, "suodatettuna" ja täysin kotiäitinä.

Mä en mitenkään luontaisesti oo hoivaaja- ja kodinhengetärtyyppi. On kiva huomata, että saan kasvatustyössäkin olla koko ajan enemmän mukavuusalueellani. Tästä kaikesta olen tänäänkin taas ollut hyvin voimaantunut.








4.11.2017

Siivouspäivän mysteereitä



Siivouspäivänä voi tulla vastaan vaikka mitä. Esimerkiksi kakkaa nurkassa. Kauhistelujen jälkeen yksi lapsista epäili varovasti, että pökäle saattaisi myöskin olla esimerkiksi pahan makuinen, pienen tovin pureskeltu suklaatoffee. Sen verran oli uskottava veikkaus, että tiesin heti, kenet laittaa siivoushommiin.

Seuraavaksi löytyi tiskipöydän peränurkkaan jemmattu nuhjuinen vauvan purulelu. Muuten siinäkään ei olisi ollut mitään outoa, mutta olin viisi minuuttia aikaisemmin laittanut samaisen lelun roskiin.

Että outo siivouspäivä. Ja oudosti ei tullut lopulta yhtään siistimpää. Tai oli hetken, mutta meni jo. Kyllä te tiedätte. Eipä tässä sitten muuta. Paitsi loppuun kuva lauantain iltalojunnoista ja olkkaripiknikiltä.







3.11.2017

Tätäkin voi vähän fiilistellä, eikö?





Sitä tulee otettua kuvia hetkissä, joissa on fiiliksissä jostain. Tässä kuvassa olen aamuhämärissä palannut sänkyyn tajuttuani, etten taudiltani pysty lähtemään töihin. Mies heitti koululaisen ja tuli jutskailemaan potilaspedin viereen ennen omiin töihin lähtöä ja pienten viemistä hoitoon.

Miten siistiä onkaan olla saikulla kuin aikuinen! Yksin! Äitiflunssassa ruokitaan lapset kylmillä nakeilla, laitetaan leffa pyörimään ja toivotaan parasta. Nuokutaan varovasti vilttien ja leikkien välissä.

Toki nytkin on tylsää olla kipeänä, mutta aion taudista huolimatta olla ihan hirveän iloinen siitä, että saan sairastaa hiljaisuudessa! Hiphip!




1.11.2017

Sattuu ja tapahtuu...



Meidän tytöt rimpuilevat kumpikin uhman kourissa. Pienimmällä kiukku kohdistuu usein muhun, ja hän vaatii kaikkeen kirkuen iskää. Kuten tänään, kun erehdyin antamaan yöpuvun. Hän tietty kilahti. EEEEEIIII, IIIISKÄ ANTAAA!!! Viskasi itsensä lattialle ja kieri kiljuen sängyn alle. Siellä sitten raivosi.

Olen antanut tyypin yleensä kiljua joitain minuutteja, ennen kuin menen sovittelemaan. Toimii monesti parhaiten niin. Kontaktia vain ei saa, jos yrittää lähestyä liian varhain. Tällä kertaa hämmästyin, kun sängyn alta kiljunnan seasta ojentui jossain vaiheessa käsi ja huutaen esitetty pyyntö "Kärestä!" Yritin vetää avunpyytäjän pois, mutta nihkeänapainen nakupelle ei tietenkään luistanut lattialla ja jouduin siirtämään sänkyä. Jolloin, voi itku, huomasin hänen potkaisseen sängynpohjaa kiukuissaan niin, että pohja oli noussut ja sen tiputtua takaisin varpaat oli jääneet väliin. Siellä olivat jumissa sitten. Huoh.

Voi mun murua. Anteeksi, ettei äiti erottanut kipuitkua kiukusta. Tai no okei, en mitenkään olisi voinutkaan, sillä täysin överiä on se uhmaraivohuutokin. Kaikilla perheen naisilla. (Mulla onneksi nykyään harvemmin.)


Keksin muuten ruokapöydässä sanarimpsun, johon kiinnyin heti: "Tässä hässäkässä". Tämänhetkisen eämäni tunnuslause ja kutkuttavasti rimmaava. ...Juu semmosta, öitä...





29.10.2017

Raidoista pilkuiksi



No huhhuh. Talviajan ensimmäisen päivän ilta on aina NIIIIIIN pitkä. Iltakahvin voimin yritin hengitellä itseni pahimman väsyn yli.

Ilokseni (not) huomasin, että viikon verran värkätyt villahousut (ei nuo omat, vaan seuraavat) sisälsivät kolmen lankakerän verran Nallea ja yhden kerän Seitsemääveljestä. Toisen lahkeen valkoinen tuntuikin koko ajan ihanan muhkealta, enkä silti tajunnut. Argh.

No, iltakahvin ja purkupuuhien jälkeen olinkin tyytyväinen. Pääsin pitkästyttävistä raidoista johonkin muuhun. Mutta aika tough päivä. Muutenkin. Tervetuloa maanantai, kaipasinkin jo.






28.10.2017

Fanitapaamisia












Niistä meille päätyneistä fleeceistä surautin Keskisiskolle talvikelpoisen Elsa-asun, kruunajaispuvun viittoineen. Ommeltavat saumat oli kahden käden sormilla laskettavissa, ja mikäli koristenauhojen kiinnittämistä ei lasketa, riittäisi yhden käden sormet. Huoleton, huolittelematon, iisi fleece.

Ilo asusta oli suunnaton, kun se aamulla odotti täytenä yllätyksenä ovenkahvassa. Kruunajaispäivä! Koko päivä on leikitty kruunajaisia yksin, siskon ja serkun kanssa. Kohokohta oli kuitenkin lastentapahtumassa tavattu oikea Lumikuningatar, jonka kanssa käytiin juttelemassa ja ottamassa kuvia. Meidän Elsamme irvisteli ja pakoili, mutta silkasta jännityksestä. Jälkikäteen sanoi tapaamisen olleen "ihan mahtavaa".






Miukukin kohtasi idolinsa, Kukun ja Mimin. Voi häkellys, miten olikaan taas kivaa! Kun Mimi ja Kuku kutsuivat hakemaan kuvakorttia, Miuku karkasi käsistäni juoksujalkaa lavan eteen ja puikkelehti häntä keikkuen pienten ihmisten välistä kohti Kukua. Sainkin söpön kuvan leijonien kohtaamisesta.

Ja yhtä kiehtoutunut, kuin molemmat tyttäreni, olin minäkin. Niin prinsessoista kuin leijonastakin. Luulen, että vielä sitten, kun lapset kasvavat yli näistä, seuraan itse fanina kyseisten artistien instagrameja ja askartelen teema-asuja. Ehkä itselleni, jollei muut huoli. Kenties alan tehdä kesätöitä prinsessana tai vaihdan kokonaan alaa. Hmm... Hmmm..... Prinsessa Pii... Hmm...








26.10.2017

Väliraportti viikolta 43...



Voi tätä viikkoa! On ollut ihan kammottava kiirus aamusta iltaan. Jälleen on ollut kiva huomata, että pystyy paljoon, mutta kyllä on toisaalta paljon jäänyt tekemättäkin. Nyt on pakko vähän koittaa taltuttaa kodin kaaosta. Kodihoitohuoneessa esimerkiksi haisee oudolle ja lakananvaihto on odottanut jo jonkin aikaa. Mies askartelee "tiedätte kyllä minkä" parissa (vinkkinä autoilijoiden kokemat talviset yllätykset).

Eilisillan hommien kukkuraksi oltiin päivystyksessä paikkaamassa esikoisen sormea, joka tapaturmaisesti halkesi. (Kaikki hyvin kuitenkin, tikkejäkään ei tarvittu.) Huomaan olevani entistä enemmän äitini kaltainen ja kokoan kokemuksiini samanlaisia tarinoita, kuin hänelläkin on kerrottavanaan ollut. Hilpeä kertomus oli mm. se, kun hän meinasi pökertyä pikkusiskon silmää paikattaessa ja päätyi potilaan lisäksi itse operaatiopöydälle lepäilemään. Itse jouduin nimittäin myös äkisti poistumaan eiliseltä lohduttajan paikalta odotteluhuoneeseen, kun silmissä musteni pahaenteisesti ja korvissa alkoi vinkua.

Ja hei ne pantterikuosit ja kullankimaltavat sormukset ja muut helyt. Ja riittaväisästukka ja kudinpuikolla korvan kaivaminen. Hyppäsin siis sormenpaikkaustarinasta tähän "tiedän ketä muistutan" -teemaan, jos ihmettelit. Itsekin ihmettelin, kun toisen kerran tekstiäni luin. Mutta siis näköjään mieltymyksetkin on geeneissä ja kummasti sitä alkaa muistuttaa omaa äitiään vuosien saatossa. Terkkuja vaan! Mutta nyt on pakko sujahtaa hommiin ennen kuin väsy vie voiton.





23.10.2017

Mikä on parasta, mitä ihminen voi tehdä itselleen?







No tietenkin aurinkosateenkaariraitavillahousut!

Ennen villahousuesitelmää kerron käsityöaiheeseen liittyen pari seuraavaa lankakerhoaikaa. Peräti kaksi kerralla, koska unohdan niistä aina nykyään infota. Eli keskiviikot 25.10. ja 8.11., tervetuloa uudet ja vanhat lankailijat!

Mutta takaisin pöksyihini: jotain piti alkaa neuloa, kun syyslomaillat  meinasi mennä ihan naposteluksi vain! Tällaiset langat löytyi kaapista ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tosin turkoosi-pinkki raitalanka loppui kesken ja lähetin viestin äidille ja siskolle, josko heiltä löytyisi kaapista tätä, mitä kaupoista enää ei löytynyt. Ja totta kai löytyi! Oli kuulemma niin karmean väristä, ettei Muori ollut keksinyt siitä mitään neulottavaa.



Housut neuloin ylhäältä alas päin. Laskin ensin kokonaismäärän silmukoille vertaamalla vyötärönympärystä koetilkkuun. Ajatuksenani oli mukailla ompelussa käytettävää housun kaavaa, ja niinpä lisäilin silmukoita intuitioni mukaan työn edetessä. (Kokosin tähän kuvan, joka havainnollistaa hiukan...)

Yläreuna piti saada viistoksi, joten aloitin luomalla 20 silmukkaa. Puikon päässä lisäsin aina 10 silmukkaa, kunnes kokonaismäärä oli haluttu. Toki viistotus olisi saanut olla jyrkempi, esimerkiksi 7 silmukkaa joka puikon päässä (?).  Lisäksi lisäsin keskisaumaan pyllyn puolelle joka 8. kerros yhden silmukan.

Niin ja hei, muistathan tehdä toisen lahkeen peilikuvana!

Haaraa lähestyttäessä tein jyrkemmän mutkan takapuolelle ja loivemman etupuolelle (olisiko ollut takapuolella +1, +1, +1, +1, +1, +2, +3, +5 ja etupuolella +1, +2, +3, +5) niin, että viimeiset 5 silmukkaa lisättiin peräkkäisillä kierroksilla. Eli että valmistuivat yhtä aikaa. Eli siis takapuolen puolella aloitin lisäykset aikaisemmin. (Eli eli eli. Pääsisin varmaan johonkin käsityölehteen toimittajaksi, vai mitä luulette?) Sitten siirsin silmukat pyöröpuikoille ja aloin porhaltaa lahkeita alas päin. Lahkeita kavensin 2 yhteen joka 8. kerroksella sisäkeskisauman molemmilta puolilta. Laskin siis nilkan silmukkamäärän ja tuon suljetuksi neuleeksi yhdistetyn kohdan silmukkamäärän erotuksen, jaoin kahdella (koska kavensin aina kahdesti samalla kierroksella) ja tulon jaoin jalan pituudella. Selvittääkseni siis, että monenko sentin/kierroksen välein pitää suunnilleen kaventaa.

Ompelin lahkeet yhteen ja keräsin vyötäröltä silmukat kuminauhakujaa varten. Sitä posottelin sopivan verran, käänsin, ja ompelin sisäpuolelle kiinni ja pujottelin kuminauhan sisään.

Noin. Valmis. Ja instagramista näitte kenties, kuinka tanssitti uusissa pöksyissä! Hirmuhyvät muuvit, niin kuin aina...



Langat:
Novitan 7 veljestä
- Polaris (pinkki-turkoosi),
- Aurora aurinko ja
- valkoinen.
Menekki yht. n. 400 g.

Sekavaa, eikö? Sori. Tämän ei ollut nyt tarkoitus olla aukoton ohje vasta-alkajalle, vaan lähinnä ajatusvinkkejä niille, jotka olitte samanlaista pöksyprojektia pohtineet ja osaatte hahmottaa näitä jo vähän vanhastaan. Ja muistiinpanoiksi itselle, mikäli tahtoisin tehdä uudet villapöksyt. Niinkin saattaa käydä, koska nämä ensipakkasetkin käyvät sietokyvyn päälle jo sen verran tiukasti.

(Kuvaajana oli ekaluokkalainen, kuvattava jorasi levottomasti ja kamera alkaa olla aika nuhjuisessa kunnossa. Mutta ei haittaa. Olkoon.)


21.10.2017

Vain elämää tämäkin.






Kirjoitin pitkän postausluonnoksen sieluntilastani, tunnelmistani ja viimeaikaisista vajavuuden kokemuksista. Ärsyttävyyksistä ja taakoista, joiden kanssa en aina osaa kulkea kunnolla ja kompuroimatta. En halunnut julkaista, kun tuntui vähän väärin väritetyltä, vaikka todelta toki niinkin. Sellaiselta tukalan hetken läpi katsotulta todellisuudelta, jossa tummat hetket korostuvat ja vaaleatkin jäävät varjoon.

No, lapset nukahtivat, ja olo hellitti taloon laskeutuneen hiljaisuuden myötä. Katsottiin mr Piin kanssa Ruutu.fistä Vain elämää. Kaija Koon päivä.

Jotenkin puheenaiheet ja lauluvalinnat pyyhkivät kappale kerrallaan pois aikaisemmin kirjoittamani postauksen kiukut ja takut. Osuvia puheenaiheita, uppoavia lauseenpätkiä. Taianomaisen latautunut tunnelma jakson alusta loppuun saakka. Jos tarttui ihmeen tuntu siellä pöydän ääressä ihmisestä toiseen, niin tarttui kyllä ruudun läpi minuunkin. Hoiti. Kiitos siitä.

Ihana Vain elämää. Viime kaudella samaistuin Irinan sielunmaisemaan. Tällä kaudella Toni Virtasen ja Kaija Koon. Muutkin kiehtovat. Hyvä kausi. Mitäs te tykkäätte?


Kuvana illan kauppareissulta mukaan poimitut freesiat ja syysiltakynttilät. Näyttää jotenkin hämmentävän hartaalta, mutta olkoon nyt niin tällä kertaa. Sellainen oli Vain elämääkin tänään, eli sopiikin yllättävän hyvin kuvitukseksi.



19.10.2017

Lähilomakohteemme Vaasa






Ei tehty syyslomasuunnitelmia etukäteen, koska ei vain jaksettu. Ja toisaalta jo tiedämme, että mahdollisuuksien mukaan kannattaa aina lomakohtaisesti arvioida yksityisyyden, yksinäisyyden ja levon tarve. Eli se, onko reissaaminen vain kuormittavaa, vai palauttavaa. Itse olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, ettei ajoittainen introverttiyteni ole vika ja häpeä, vaan ihan ok ominaisuus. Ja se piirre kannattaa ottaa huomioon, tai muuten menee lopulta kovasti mönkään. Liiallisen pusertamisen ja yrittämisen sijaan olisi viisainta antaa itselleen mahdollisuus riittävään nollaukseen, varsinkin stressaavien rupeamien jälkeen.

Syysloman alettua päähän putkahteli monenlaisia suunnitelmia, ajatuksia ja vaatimuksia. Jokaisella tietenkin omansalaisia. Niiden seasta saatiin lopulta kiukkujen jälkeen kaivettua päätös lähteä Vaasaan. Varattiin hotelli ja porhallettiin minilomalle juuri sopivan mittaisen automatkan päähän.


Hotelliin tutustuttuamme lähdettiin kärryttelemään Pohjanmaan museoon. Olin vähän skeptinen varsinkin tyttöjen kiinnostuksen suhteen, mutta turhaanpa olin. Lapset tykkäsivät ja itselleni oli suorastaan riemullista seurata kaksivuotiaan eläytymistä. Koko museokierroksen ajan Miuku kävelemisen sijaan juoksi, ja puhumisen sijaan huudahteli ja hihkui kovaan ääneen. "Oho! Äiti kato! Ooh! Voi voi! Ihana! Yäk! Äiti kato! KATO! Hieno! Oooo! Ääääk! Pelottaa! Äiti, tuu!" Välillä hyppäsi säikähdyksestä ilmaan (ihmisiä esittävät hahmot olivat pelottavimpia) ja etsiytyi hädissään äidin tai isän syliin. Huomiota saivat kaikki kohteet, jopa vaahtosammutin seinällä. Mun suosikkinäyttely oli vinksahtaneen näköisiksi täytetyt eläimet, joille käkätin katketakseni.





Museon jälkeen käytiin hienosti kahvilla ja shoppailtiin lelukaupassa. Annettiin isommille lapsille omat rahat, joilla saivat ostaa itselleen jotain. Keskimmäinen osti Masha-nuken ja esikoinen Mynthon-rasian, josta on jo päiväkausia haaveillut. Miukun käteen tarttui puhuva minivauvanukke, jonka 6 erilaista äänivaihtoehtoa vievät pienen hoitajan omatkin tunteet laidasta laitaan: "Hihihi, mamma! Hihihi, helou! Hih, moimoi! Haahaahaa, vauva nauraa! Voooi, vauva ikkee, yhyy." (Miten ihmeessä en nyt muista sitä kuudetta ääntä? Ne kuitenkin kotimatkallakin käytiin läpi ehkä kolmesataa kertaa!)

Hotellissa pulikoitiin poreammeessa, saunottiin ja katsottiin yömyöhään leffaa syöden samalla sipsiä sängyssä. Seuraavan päivän aamupalakin oli odotetun kaltainen elämys. Ainakin itselleni. Jäin juomaan kahvit yksin, kun muut menivät huoneeseen. Join muuten hi... taaaaas.... ti....




Ennen kotiin lähtöä kurvattiin vielä Raippaluodon satamaan ihastelemaan merimaisemaa, leikkimään leikkipuistoon ja silittelemään söpöä kissaa. Kivihaassa shoppailimme itsemme finaaliin. Sain viisivuotiaasta sovituskoppiseuraa ja valittiin toisillemme hauskoja vaatteita soviteltavaksi. Itselleen hän osti coolit aurinkolasit. Väsyneinä syötiin vielä jätskit ja kannettiin venkulat ja reissutyyliin sopivasti itkuiset lapset autoon. Illaksi oltiin tyytyväisinä kotona.

Samoin kuin olen aikaisemminkin sanonut, niin aivan ehdottomasti suosittelen muillekin lapsiperheille lomailua lähikaupungeissa. Hotelli, kävely, herkuttelu ja yhdessä olo tekivät lomasta yllättävän ylellisen tuntuisen, vaikka oltiinkin lähellä ja aika tutussa paikassa. Kotiintulofiilisten perusteella myös muutkin tykkäsivät.







16.10.2017

Äitii, tänneee, pelottaa!



On mielenkiintoista huomata, miten lapsen sisäinen maailma kehittyy.

Kaksivuotiaalla on menossa pelottamisvaihe. Pimeä pelottaa ja tunnistamattomat asiat pelottaa. Kuten yläsängyn ja seinän välissä roikkuva "mato", eli siskon uninallen jalka. Myös lattialla lojuvan oman tiikeriasun häntä saattaa pelottaa, mutta onneksi sen päälle voi laittaa paperipussin näkösuojaksi. "Noin! Häntä piiloon!" Eläinkaupassa pelotti gerbiili, tuli paniikkihuuto ja pakenemisreaktio. Kaikki muut rotat ja hamsterit oli ihania.

Pelko on ennenkokematon, iso ja vahva tunne. Pakokauhu kuvaisi lapsen tilaa paremmin. Gerbiili, "mato" ja ilotulitukset laukaisevat täyden hätätilan.

Viime yönä hän heräsi hysteeriseen hätähuutoon ja osoitti huoneen nurkkaa ulvoen. Isoveli panikoi aikoinaan samoin kesken unen. Vakuutti nähneensä katossa leijuvan silmättömän noidan. Tämä pienempi kertoi sentään nähneensä vain "häkin". Lohduttelin tarrautujaa kertomalla, että hämähäkki oli vain unta. Laitettiin pilkkopimeään huoneeseen vähän valoakin, että nähdään nurkkaan. Rauhoituttuaan uskalsi itsekin katsoa ja ihmetteli, kun ei heti näkynytkään häkkiä.

Paitsi että näkyi sittenkin! Siellä nurkassa vipelsi yksi. Lätkäisin siltä hengen pois, mihin hätääntyneenäkin kohtelias Miuku nyyhkäisi "Kiitos". (Kirjoittelen tätä autossa ja kuvaksi kelvannee lattialta löytyneestä kirjasta napattu hämppis.)



Nyt voin olla vain iloinen, että näistä kahdesta uneksijasta jälkimmäisellä on enneuneksijan taipumusta. En tiedä, mitä sille silmättömälle noidalle olisin osannut tehdä...


15.10.2017

Un(elm)ia





Mulla on nyt levoton mieli. Avaan sen tähän ja saan ehkä rauhan:

Näin joitain päiviä sitten unta, että oltiinkin ihan yllättäen valtavan suuren talon näytössä. Ihmettelin, että eihän meidän enää pitänytkään muuttaa, mutta ihastelin silti huoneiden ja mahdollisuuksien määrää. Talo oli kiehtova ja hirmuisen suuri. Kauhistelin kustannuksia, mutta oikeasti unohdin olla järkevä.

Selitin aamulla tunneuntani ja unen tunteita ääneen, että ehkä koen nyt olevani jonkin uuden äärellä. Että ei se tosielämän muutto oo mua pitkään aikaan enää mietityttänyt ja houkutellut.

Sitten meni pari päivää, ja etuovi.comiin ilmestyi se hullujen haaveiden talo, jota viime keväänä kuikuiltiin sydän pamppaillen. Ja PUM, nuo edellisen unen tunteet tulivatkin konkreettisiksi. Sellaisinaan, ihan yks yhteen.

Jotenkin tämä syysloma myös virittää tähän muuttoon liittyvään ajatuskehään, joka syntyi tyhjästä tasan vuosi sitten. Mikä hullunmylly siitä alkoikaan. Ja onneksi jo päättyikin.

Yritin tässä kirjoitellen itselleni vahvistaa, että nämä ajatukset saavat jäädä taakse ja selittyvät ajankohdalla ja sattumilla. Mutta onnistunko siinä? Hmmm... Toki oikeasti tunnistamme henkiset ja konkreettiset varamme, ja sikäli Rouva Järki voi heti todeta muuttokutkutuksille, että EI!

Nyt syyslomaa. Kunpa oma flunssanpoikaseni nyt ottaisi ja häipyisi ja kunpa saataisiin lomaan irtioton ja nollauksen elementtejä.






14.10.2017

Välipalan korvike



Illat humpsahtaa oksetuspisteeseen napostelun ja kännykän räpläämisen takia! Miten en muistanut aiemmin, että kutimet ratkaisee molemmat ongelmat! Äkkiä jotain puikoille. Ihan mitä vaan. Näköjään raitalankakaverukset tarttui käteen. Aika näyttää, mihin tämä kutimus taipuu.

Syyslomaa muuten, kamut!







12.10.2017

"Näytät lihavalta"



Taannoin esiinnyin kotona muhkeassa hameessa ja suuressa villapaidassa. Keskimmäiseni seisoi takanani, silmät peräsimen korkeudella ja totesi, että "äiti, sä näytät noissa vaatteissa lihavalta". Reaktiovaihtoehtoina oli tietenkin loukkaantua tai purskahtaa nauruun. Yritin pitää tilanteen neutraalina asiana toteamalla iloisesti jotain "No mitäs sitten?" -tyyppistä. Jotain sellaista, etten kuulostaisi pitäväni lihavuutta huonona ja toisaalta sellaista, ettei toisten ulkonäköä ole muilla lupaa moittia.

"No mutta jos on lihava, niin kaverit voi puhua rumasti selän takana", perusteli Keskimmäinen kommentointiaan.

Voi ei, miten surullinen ajatus. Mistähän se on tullut? Olen mielestäni ollut tosi tarkka siinä, ettei ihmistä arvoteta missään suhteessa ulkonäön kautta. Jotenkin olen ajatellut, että asenne imeytyisi lapsiin automaattisesti, kunhan vaan kotona ei puhuttaisi itsestä ja muista rumasti. Näköjään se yksistään ei ole riittänyt, ja asia täytyy hoitaa tämän "passiivisen, rumien puhumattomuuden" sijaan "aktiivisen, hyväksyvän sanoittamisen" avulla.

Niin, ja itselleni muistutukseksi, että juuri pyllynkorkuisilta saa eniten näitä "iso maha"- ja "pullea peppu" -kommentteja. Kohta katseet kasvavat korkeammalle. Ja siellä sentään ei ole  paljoakaan kommentoitavaa.


Hei, mun silmät on täällä ylhäällä!