30.11.2015

Eripariset sateenkaarisukat makkaralla






Kun kaikki on valmista, matkan sattumanvaraisuus muodostaa kivan tarkoituksenmukaisuuden. Kaikki näyttää parhaalta, kun tarkastelee vähän kauempaa ja valmiina.

Nämä sukat, tai tämä elämä.

Makkarasukkaa pukkasi taas, sateenkaaren väreissä ja eriparisina. Harvemmin elämässäkään "parit" koostuvat kahdesta samanlaisesta yksilöstä. Ei meillä ainakaan.

Pyysinpä sitten sitä omaa Pariani ottamaan kuvan sukista. (Joista tokikin piti kuva saada heti puikkojen päästyä vapaiksi. Ennen lankojen päättelyä tai mitään...) Olin kiivennyt tuolille kuivauskaapin oven eteen. Koska talvisaikaan valoa ei muualla ole. Eikä valkoista taustaa. Se virnuili, että miksi pitää ottaa lähikuva, kun ympäristökin on niin nättinä. No, Päikkäreihin mahtuu ja rohkenee piipahtamaan tämä todellisuuskin. Hah.




26.11.2015

Levoton äiti ja levottomat jalat




Huoh. Ollaan koko sakilla kipeinä. Osalla toivottavasti parempaan päin ja osalla juuri pahimmillaan.

Yöaikaan tuun vauhkoksi. Osittain ehkä siksi, että tiedän päivystyksen siirtyvän useamman kymmenen kilometrin päähän kotiteekoosta. Ja osittain siksi, että väsyttää ja on pimeää ja muutenkin helpommin kaikki pelottaa.

Soitan aika herkästi neuvolaan tai päivystykseen, jos jollekin tulee ennenkokemattomia vaivoja tai jos kaipaan rauhoitteluja ja neuvoja. Välillä oon harrastanut sitä, että ensin googlaan ja sitten paniikissa soitan, että meillä on nyt tää ja toi apua me kuollaan kaikki!! (Toki esitän coolimpaa.) Mut oon todennut, että mieluummin soitan sinne heti tyhmiltään, googlaamatta (ainakaan liikoja). Pitävät vaikka sitten tonttuna ja vauhkona. Ja yleensä puhelu kyllä rauhoittaa. Toisin, kuin googlaus.

Eilisiltainen tosin meni päinvastoin. Soitto ei helpottanut, vaan vasta googlaus. Kuumetta nostava Kolmevuotias sai jalkoihin sätkyttelykohtauksen, jota pelästyin hirveästi. Otin syliin rauhoittumaan ja aina, kun rentoutui, lähti jalat heittämään kierrosta ja vinkui itsekin hädissään apua. Myös silmät muljahteli, mutta saattoi johtua torkahteluyrityksistä. Jalkeille nostaessa ryhtyi ripaskaan, samalla kitisten hädissään. Ja kuulemma oli hämähäkkejä jaloissa. Oli jo päivällä, nyt kun muistelen. Sanoi autossa, että tuntuu, kuin mehiläinen raapisi jalkoja. Tarkemmin ajateltuna liikehti koko päivän jotenkin levottomasti... Hmm...

Soitin päivystykseen siinä säikähdyksen vallassa, edelleen ajoittain sätkivä rimpula sylissäni. Ei se hoitaja pitänyt vakavana, vaikka itse jotenkin menin sellaiseen tilaan, että pidin ihan hirveän vakavana. (Mitä on vaikea nyt taas jälkikäteen myöntää.) Googlailin siis puhelun jälkeen mielenrauhaa. Levottomat jalat. No just siltä kuulosti! Eikä sittenkään miltään hengenvaaralliselta. Oon kuullut termin, ajatellut sellaiseksi epämääräiseksi oloksi, ettei nyt vaan oikein saa unenpäästä kiinni. Te, joilla on kokemusta aiheesta, pystyisittekö vahvistamaan sätkyttelyn "levottomiksi jaloiksi"? Ja mikä yhteys on pissahädällä ja sätkyttelyllä? Rauhoittui nimittäin heti asioituaan, vaikka vakuutteli koko ajan, ettei oo tarvetta käydä. Eikö vain yöllä tajunnut hätää (kuivaksi opettelu on vähän vaiheessa vielä), vai voisko olla tulehdusta? Tai johtuisko kuumeesta?

Mutta kyllä, äiti on vähän levoton. Lasten sairastelu vie enemmän voimia, kuin äitiin itseensä iskenyt pöpö. Kyllä minä flunssaa kestän, mutten tätä jatkuvaa huolehtimista ja hätävarjelun liioittelua... Enkä oikein tätä pöhnäisistä potilaista korvia riipiviksi vinkujiksi ja riitelijöiksi muuttunutta jälkikasvua. Lisäksi oon sitä mieltä, että meillä on ollut viimeisen vuoden aikana aivan. liikaa. tauteja. Oikeasti varmaan kuukausittain. Niin. Miksi meihin tarttuu kaikki?

Mutta jos jostain saan virtaa, niin miesflulnssan seuraamisesta. Kuinka se kaataa kovan jätkän petiin korisemaan kahdeksi päiväksi. Itse olin pelistä pois yksien iltapäikkäreiden verran... Ja näköjään tukeudun virranhakumielessä vähän blogiinkin. Kun yleensä "less is more", niin nyt ei tekisi mieli jättää mitään lausetta viimeiseksi. No, olkoon tämä kuitenkin sellainen. Kun --- Eikun, hups.

25.11.2015

Pitsejä hyväntekeväisyyshaasteen merkeissä







Joskus sattuu niin, että kysyntä ja tarjonta yllättäen kohtaavat. Tai paremminkin, että inspiraatiota pukkaa, ja löytyykin sattumalta täydellisen hyvä syy värkkäillä.

Serkku pyysi pitsikaulusta. Tein vahingossa yksitoista. Ihan vain, että on sitten valinnanvaraa, ja koska samana päivänä bongasin Sateenkaaria ja serpentiiniä -blogista kohteen, jonne loput pitsit lähettää: Teurastamon joulumyyjäisiin, mielenkiintoisen Canelipuu ry:n myyntipöytään, joka kerää varoja avustustyöhönsä Intiassa. Mikä oiva syy jäädä virkkuukoukkuun. Ja haaste oli avoin, muutkin ehtivät vielä hyvin mukaan! Lähempänä asuvat voivat hoitaa osuutensa tietenkin shoppailemalla myyjäisissä.

Pakkasin pitsit posti- ja hypistely-ystävällisesti, joten luukki ei ehkä ole kaikkein kekseliäin tai näyttävin. Mutta näppärä. Saan jotenkin hurjat kiksit näitä pakatessani ja etikettejä askarrellessani. Kaikki näyttää niin viralliselta ja siistiltä. (Toivottavasti vaan ei haise nakilta. Yritin kyllä hinkata kädet puhtaaksi ruoanlaiton ja paketoinnin välissä...)

Mutta hei, apua: mikä kappalehinnaksi? Kauhean vaikea määritellä taksaa. Omaan pussiin ei näin pienistä jutuista paljoa kehtaisi pyytää, mutta hyväntekeväisyyteen ehkä kehtaa. Muttei sillä kustannuksella, ettei sitten kukaan maltakaan ostaa, edes säälistä. Oikeasti, kertokaa ihmeessä, mikä olisi hinta, joka ei teitä pöyristyttäisi.

Sitten toivotaan, että postipojat (tai -tytöt) välittävät paketin ajoissa perille...






24.11.2015

Hattaraiset päikkärit



Joskus arki on just sellaista hattaraa, kuin miltä blogeissa näyttää.




Vaikka tämän kuvan taustalla onkin meteliä (ja metelin sähäkkää hillitsemissuhinaa), rajausten ulkopuolella sotkuja ja syynä sisäpäikkäreille inhottava koko perheen tavoittanut sairastelu, on tilanne kuitenkin ihan aito. Miuku meinasi nukahtaa lattialle, joten laitoin koppaan taljan ja päälle oman paitani peitoksi. Ja sinne nukahti. Nukkui yli tunnin, meteleistä huolimatta. Välillä ynähti ja hipsutteli turkkia. Oih.

Oon käynyt vähän väliä huokaamassa tälle tilanteelle instagrammissa (jonne Miuku jostain syystä päätyi ihan naaman kanssa. Mulla on joku ihmeajatus, että se olisi muka intiimimpi media, mikä ei tietenkään ole totta. No, ei nukkuva vauva nyt mitenkään ole tunnistettava.)

Joskus siis on hattaraa. Varsinkin 8-vuotishääpäivänä. Sanottiin silloin 8 vuotta sitten, että se oli paras päivä ikinä. Eikös avioliitto oo mennyt hyvin, jos nyt tuntuu, että se oli "parhaudessaan" vasta alkusoittoa. (Eikä sillä, on tympeitäkin tahteja tähän sinfoniaan mahtunut, mutta kivaa kontrastia nekin omalla tavallaan antaa.)



22.11.2015

Perheen peli-ilta






Pelattiin eilen Monopolya (Eurooppa-versio) koko perheen voimin. Tytöt vastaan pojat. Hassua ajatella, että voidaan kohta pelata ihan yksilöinäkin jotain muuta, kuin muistipeliä. Tyttöjen joukkueen keskikokoisin osoitti hämmentävää, ja kieltämättä aika huvittavaa kilpailuviettiä. Pomppi eiffeltornilla noppien tuloksesta riippumatta juurikin haluamiinsa ruutuihin (Sattuma ja Yhteismaa). Joka kierroksella suututti jokin. Raivosi kolikoista luopumista, seteleitä oli helpompi antaa pois. Tarpeen tullen piilotteli pokkana euroja ja jossain vaiheessa kiljui kiukkuisena, että "mä titten kaalan tämän koko pelin!!!". Ehdittiin kuitenkin väliin, ennen kuin pelilaudan kulmasta kiinni napannut raivotar pääsi syöksemään Euroopan nurin.

Hui. Tuo viimeinen lause tuli suunnittelematta, enkä pääse siitä enää yli. Pelottaa lukea uutisia. Pelottaa ajatella liikaa.



19.11.2015

Irtokarkkeja äidin stressiin



En osaa kuvitella, miten pärjäisin, jos perheessäni joku olisi oikeasti tosi sairas. Paineensietokyky tuntuu nimittäin olevan aika kovilla jo yhdelle kuumeiselle lapselle omistautuessa. Vauva tällä kertaa. Viisikuisen kuume tarkoittaa jatkuvaa hyssyttelyä, erityistarkkailua, sylipäiväunia, selittämättömiä itkuja ja ylidiagnosointia. Kuume nousi aamuyöllä ja kipuitkujen takia kävin heti suosiolla lääkärillä näyttämässä korvia. Kun viimeksi samanlaisella itkulla oli syynä korvatulehdus. No, tulehdusta ei ollut. Hyvä niin, en erityisesti tykkää antibioottikuurittaa lapsiani.

Kotona alkoi kuitenkin viidestä ihmisestä ja parista medialaitteesta lähtevä melu käydä hermoille ja nappasin vähiten kitisevän lapsen mukaani lohtukarkkikauppaan. Lapsen annoin valita itselleen ja veljelleen (no niin, paljastui, kuka se sillä hetkellä vähiten kitisevä oli) YHDEN karkin. Fiksuna valitsi valtavimmat. Ja mikä onnenpäivä, sattumalta oli vieläpä irtokarkkitarjouspäivä!

Kotona sitten päätin tsekkailla vauvan kropan läpi, vaikka lääkärinkin kanssa katsottiin. Nostin oikeaa kättä ja ihan säpsähdin: koko kainalon kokoinen hautunut kirkkaanpunainen läntti! Voi raukkaa! Ei ole ihme, että on käsitellessä itkettänyt! No, nyt saadaan ainakin se hoidettua. Toivotaan, että kuumekin pysyy Panadolilla hallinnassa ja lähtisi pian kokonaan pois. Nuhia ja yskiäkään en kaipaa tähän soppaan välttämättä.



Ja sitten päivän kuvaksi karkkipussin uudet lempparit: Mansikkapiiras -karkit. Polvet olivat siinä sopivasti tarjolla kuvausalustaksi. Siis häh, tuliko teillä muka jotain muuta mieleen?


17.11.2015

Arkiruokavinkki


Ajattelin jakaa teille päikkärimäisen arkiruokavinkin, joka säästää ruoanlaittoaikaa ja rahaa. Ja vinkki kuuluu näin:

Tee pahaa ruokaa.

Ja jos ruoka muuten maistuisikin lapsille (esim. kinkkukiusaus), niin lisää sinne herneitä tai muuta epämiellyttävää. Yksi vuoallinen riittää helposti monelle ruokailukerralle ja lapset tulevat yllättävän äkkiä "täyteen". Ja omasta mielestä oli vieläpä oikein hyvää. Säästyin kahdelta kokkailulta, kun sain lämmittää eilistä. Jes. Ja kolmatta kertaa samaa syödessä ne herneet ei enää aiheuttaneet niin ikävää kohtausta, kuin ensimmäisellä kerralla. Eli valtavasti hyötyjä tästä pahan ruoan tekemisestä. Suosittelen. Pistepistepiste... Kysymysmerkki...


Ja ajatella, silti en ehtinyt ottaa kuvaa itse ruoasta.



16.11.2015

Yäää



Ajattelin tulla jotain tänne blogiin kirjoittamaan. Ja vähän relaamaan. Mutta ei. Isommat lapset hyörivät ympärillä, isän hoitoon jätetty vauva vikisee ja natisee ja isäkin häiritsee kyselemällä tyhmiä kysymyksiä.

Eli enhän mä nyt pysty yhtään keskittyä ajattelemiseen, saati kirjoittamiseen. Päähän ei sovi muita ajatuksia, kuin että miksei se nyt tätä varttia voisi pitää vauvaa sylissä ja ommella käpyjä (!) sitten vasta, kun menen hakemaan vauvani syömään.

Ei siis mitään kerrottavaa tällä kertaa, ihan vain nämä pari sekavaa lausetta. Joskin tässä ohimennen paljastan, että vähän tänään tympii tämä hehkuttamani vauva-arki ja jalustalle nostamani mr Pii myös. Ja syy löytynee yöunista, jotka olivat poikkeuksellisen lyhyet ja huonot. Onneksi yleensä on toisin. Ja päivän hilpeä juttu ovat ehdottomasti isosisarukset, jotka ovat koko päivän leikkineet Herra Hakkaraista ja Masa Marsua. Toinen kävelee silmät kiinni, ja Masa ("Äiti, en mä oo ---, sano mua MASAKSI!") kulkee perässä ja pitää Hakkaraista "silmällään". Hih.

Jaaha, vikinä yltyi itkuksi, moikka vaan teille, nähdään taas ehkä jonain päivänä. Harvoin klikkaan "julkaise" näin kesken kaiken... Sori.



----
13 minuuttia myöhemmin:

Syötin vauvan, nukahti sänkyynsä. Talo on hiljainen, eikä mieli vedä enää siksak-ommelta tehden takkua alalangalla. Ihan on suoraa, siistiä jälki nyt. Zen-hetki. Taidan ottaa värityskirjan esiin. Ennakkokuvien perusteella uskallan muuten suositella UPOKSISSA -värityskirjaa, tilatkaa tekin omanne.





14.11.2015

Pippurinuttura




Pitsikaulusinspiraatio pelasti mut pulasta, johon jouduin pilattuani pikahurauttelumekon kaula-aukon pariin kolmeen kertaan. Tein siis Pikkiriikkiselle eurolla ostetusta punaisesta collegepaidasta pikkumyymekon ja kaulukseksi virkkasin ja ompelin mekkoon kiinni mustan pitsin tennesseelangasta. Selkäkappale jäi jotenkin tosi leveäksi, mutta toisaalta se korosti hauskalla tavalla Pikkiriikkisen tikkujalkoja ja pikkumyymäistä olemusta.

Vähän tämmöinen rooliasu tästä tuli, mutta innostuksissamme puettiin se kuitenkin heti ihmisten ilmoille. Ja saikin odotetusti pikkumyykommentteja, nutturakin sitä toki alleviivasi.







12.11.2015

I-ha-na!




Meidän Miukku on nyt reilut 4,5 kuukautta vanha. Hän kasvaa hienosti lastenvaateliikkeiden mittataulukoiden mukaan, ensimmäinen meidän perheen pluskäyrälapsista. Tuntuu hyvältä, että ruokintahomma sujuu selvästikin hyvin. Vaikka onhan siinäkin omat haasteensa ollut haavojen, rintakumisähläyksen (nyt ovat olleet joitain viikkoja kokonaan pois, jee!) ja rintaraivareiden kanssa (nekin on vähän laantuneet, mutta kyllä välillä menee kikkailuksi edelleen).

Viimeviikkoina kehitys on ollut hurjaa. Tyttö on oppinut käyttämään käsiään ja kääntymään. Eilen näytti uhkaavan motivoituneelta myös ryömimisen suhteen. Silmät pyöreinä toljotin, kun vauvapötkylä veti pyllyä ilmaan, jalkoja vatsan alle ja määrätietoisesti tuijotti lelua ja raapi käsillä lattiaa. Siirtymistä on toistaiseksi tapahtunut vain metrin verran taaksepäin, mutta ei tuossa välttämättä kauaa mene, että hoksaa homman. Tai voi olla, että meneekin, mistäs näitä tietää.

Silloin, kun minusta tuli äiti, sai kaikki radion rakkauslaulut uuden vivahteen. Monesta laulusta on vaikea uskoa, että niitä olisi kirjoitettu jollekin muulle rakkaalle, kuin omalle lapselle. Niin kuin vaikka Chisun Ihana. Sitä tulee lauleskeltua pitkin päivää mun omalle ihanalle. Sille pienimmälle. Toki voisin laulaa sen muillekin perheenjäsenille, mutta toisaalta nunnuttelen nyt täysillä tämän uusimman ihanan ihanuutta.




Ehkä sä jätät mut
Toiseen rakastut
Mut en mä ehdi pirui maalailla
Kun mä keinun sydän alloilla
Kun sä katsot mua silmiin
Mun pää hävii pilviin
Eikä se sielt kai hetkeen alas tuu
Ei mua kiinnosta nyt mikään muu

Ku beibi sä oot vaan niin ihana
Sun kanssa kaikki on vaan ihanaa
Mä haluun olla sulle ihana
Tää kaikki on vaan ihan ihanaa
Sä oot ihana
Ihana

Ehkä sun äiti on hullu
Ja sä oot siihen tullu
Ja mun siskot susta varottaa
Ku ei ne itse sua saa
Ja siin sä oot vaan kun joku ihme
Sua ihailen ikuisuuden
Suhun rakastuu kai jokainen
Yks sana kuvaa sua parhaiten

Hei beibi sä oot vaan niin ihana
Sun kanssa kaikki on vaan ihanaa
Mä haluun olla sulle ihana
Tää kaikki on vaan ihan ihanaa

Ehkä sä jätät mut
Toiseen rakastut
Tai ehkä sun äiti on hullu
Joo ja sä oot siihen tullu

Mut beibi sä oot vaan niin ihana
Sun kanssa kaikki on vaan ihanaa
Mä haluun olla sulle ihana
Tää kaikki on vaan ihan ihanaa
 
Sä oot ihana
Ihana

Ehkä sä jätät mut
Toiseen rakastut
Tai ehkä sun äiti on hullu
Sä oot siihen tullu
Mutku sä katot mua silmiin
Mun pää hävii pilviin
Ja mun siskot susta varottaa
Mut ei ne itse sua saa

Sä oot i-ha-na


10.11.2015

Pitsikaulus kavereineen







Innostuin virkkaamaan irtopitsikauluksia. Lasten kokoisia. Mitä sanotte, onko tämmöiset in vai out, tai voisiko ideaa jotenkin jalostaa? Virkkasin näihin taakse napinlävet, mutta olisiko sidottava silkkinauha kivempi? Tai papukaijalukko? Pysyisikö tämmöinen ensinkään lapsilla menossa mukana? Entäs aikuisilla? Sanokaa nyt kaikki jotain. Saa nimittäin sanoa myös "ei toimi", jos niin ajattelee, koska itsekin vähän mietin, että noinkohan on kätsy ensinkään.




9.11.2015

Voi selkä.





Raskaus- ja imetyshormonit ovat saaneet selkäni ihan takkuun. Toki se on sitä ollut jo ennen raskauksiakin skolioosin takia. Muistan, kun äiti silloin skolioosia todettaessa ja korsettihoitoa aloitettaessa kysyi lääkäriltä, että tuleeko vaiva vaikuttamaan raskauksiin. Muistan sen siksi, että silloin teininä se tuntui kauhean nololta ja tarpeettomalta kysymykseltä. Muistan myös lääkärin vastanneen, että "eijjei, ei tule". Vaan enpä olisi niin varma, etteikö nämä vinksahdukset johtuisi yhtälöstä, jossa raskauden, huonojen vauvanhoitoasentojen ja muiden tekijöiden lisäksi olisi vahvana vaikuttajana mutkainen selkä.

No,  oli miten oli. Apuja löytyy. Näin kolmannella kerralla sijoitin viimein kunnon imetystyynyyn. Se on ihan varmasti säästänyt sekä hartioita, että polvia (aiemmin imetin monesti risti-istunnassa). Parin viikon takaiseen totaalijumitukseen auttoi taikatempuillaan osteopaatti. Ensimmäistä kertaa sitten raskauden alkamisen jälkeen oli viikon ajan täysin kivuton selkä! Ihmeellistä ja ihanaa! No, sitten iski se rintaraivarivaihe, jolloin jumppapallolla pompottelu ja muutenkin vauvan jatkuva kanniskelu jumautti selän äkkiä entistä pahempaan kuosiin.

Yllättävä apu löytyi vanhasta pöytälevystä, jonka mr Pii sujautti mun petarin alle. Ensimmäiset puoli tuntia sen päällä makoillessa tuntuivat oudoilta, mutta sen jälkeen siinä makaaminen on ollut suorastaan taivaallista! Lisäksi aamulla on päässyt liikkeelle kiljumatta, oikeastaan edes koko selkää miettimättä! Tosin kyllä siltä osteotaikuriltakin täytynee vielä varata uusi aika...

On tämä äitiys vain aika kuluttavaa hommaa, noin niin kuin fyysisestikin. Onneksi henkinen olo sen sijaan tällä hetkellä ihanan selkeä ja täysijärkinen. Sekään ei vauvavuonna ole itsestäänselvyys.




7.11.2015

Värjäyshommista taas moi!





Kerran maalailutuokion päätteeksi joku kävi pyyhkimässä kätensä mun valkoiseen kylpytakkiin. Kyllä. Pesin takin mustan jauheen kanssa ja arvelin siitä tulevan harmaan (pesin siis tarkoituksella pienemmällä annoksella, kuin mitä painon perusteella olisi pitänyt valita). Odotin vähän ylellisemmän harmaata, tästä tuli miehekkään harmaa. Mutta ei se mitään. Betoni on muotia.

Lastenvaatteista etsin violettiin kylpyyn ikitahraisia. Tuli hyviä ja Miukuselle toi väri sopi oikein tosi hyvin! Meillä ei oikein oo tainnut olla kauheasti ennen violettia kenelläkään? Ihan lempparit on noi kultalankapöksyt! Ne oli kyllä ihanat vaaleinakin, mutta pyllyssä ollut ruskea tahra näytti ikävästi kakalta, joten parempi näin.







6.11.2015

Muumiperheen lauluretki -konsertti






Oltiin koko perheellä konsertissa. Melkein kaikille meistä oli kyseessä ihkaensimmäinen lastenkonserttielämys. 

En muista, olenko jo aikaisemmin suositellut cd-kirja -pakettia "Muumiperheen lauluretki". (Esim. täällä on tästä Emma-palkitusta levystä arvio, jonka voin joka lauseelta allekirjoittaa itsekin.) Pikkiriikkinen sai setin joululahjaksi, ja sitä on kuunneltu automatkoilla, kotona, koulussa monella luokalla ja nuottikirjan kanssa soitettu pianollakin. Kun sitten kuultiin, että kirjan lauluista koottu konserttikiertue tulee Eija Ahvon ja Markus Bäckmanin kanssa lähikaupunkiin, päätettiin heti mennä mukaan.

Ja kyllä vain oli kivaa! Laulujen sanat, melodiat ja sovitukset ovat ihan huippuja! Pikkiriikkinen halusi ottaa kirjan mukaan, ja aina uuden laulun alkaessa etsi tohkeissaan kyseisen laulun esille. Isoveli ei olisi ensin halunnut lähteä mukaan ollenkaan, mutta sitten lauloi ja taputti koko konsertin ajan laulujen mukana. Ja tutki innoissaan erilaisia soittimia, joita olikin aikamoinen kattaus esillä. Miukukin viihtyi, oli juuri sopivan mittainen show (n.50 min). Peltorit päässä tuijotti lumoutuneena lavan valoja ja lauloi mukana. Ihan selvästi hyräili "höö, höö-öö, höö-öö", niin kuin kotonakin pianon ääressä tai mun laulaessa. Erilaista ääntä, kuin tavallisesti jutellessaan. Ihan selvää laulua.

Mulla nousi iho kananlihalle ja meinasi tulla tippa linssiin ensimmäisen trumpetin töräyksen aikana, kun seurasin lapsia, joiden kasvoille levisi aurinko: "Ei voi olla mahlollista! Sama laulu!"

Suosittelen tsekkaamaan, tuleeko Muumiperheen lauluretki -kiertue lähikaupunkiisi. Cd:täkin suosittelen lämpimästi kaikille pikkuisille, mutta erityisesti myös opeystäville.




5.11.2015

Pähkinähakki



Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Kuten saatatte muistaa, tykkään seurata kotipihassamme piipahtavia lintuja, pidän niistä jopa kirjaa. Tässä päivänä yhtenä piti vauvaa hyssytellä vaunuissa tavallista enemmän. Siinä terassilla seisoskellessani muutaman metrin päässä huomasin omenapuussa hassun linnun. Tiirasin tarkemmin, että onko se vain naakka tai varis, vai närhi. Mutta liikkui jotenkin eriluontoisesti ja pyrstön alapuoli oli valkoinen. Äkkiä se lennähti terassin katolle. Lensi raskaasti ja kömpelösti kolisteli hönttinä siellä rännissä. Otin puhelimen ja kuvasin videolle. Otus lehahti maahan ja kävelin puhelimen kanssa kohti, varmaan kolmen metrin päähän, kunnes se lopulta lensi pois. Ja mieleeni plumpsahti sana "pähkinähakki". En ollut edes varma, onko se lintulaji, saati minkä näköinen.

Googlasin. Se oli se. Pähkinähakki.

Pienenä isä osti meille lintukirjat ja muistan lukeneeni sitä kiinnostuneena. Mulla oli lempparini, kuten kuhankeittäjä, harjalintu ja keltavästäräkki. Mutta enpä olisi uskonut, että vielä 25 vuoden jälkeenkin löytyy kuvamuistista tälle kuvalle pariksi sana "pähkinähakki". Ja on tämä intuitioni oudon näköisten lintujen suhteen ennenkin ollut oikeassa. Sieltä lapsuuden lintukirjasta se "intuitio" kyllä oivalluksensa ammentaa. Nytkin piti hetken miettiä, että mikäs se mun lempparilintukuvani laji olikaan. Ja niin vain yhden hudin (suokukko) jälkeen löytyi aivojen lokeroista sana "harjalintu". Se se oli.



Niin. Että opettakaa lapsillenne. Lintulajeja ja muuta hyödyllistä. Tai no, jos ei se sentään absoluuttisen hyödyllistä ole, niin kiinnostavaa kuitenkin.




4.11.2015

Värikylpytuunaus








Mulla on kantoliina, jonka väri ei oikein koskaan ole natsannut vaatevarastooni tai edes mieltymyksiini. Liina onkin ollut aika satunnaisella käytöllä, joten en ole väriä kummemin harmitellut. Nyt löysin kivan sidontaohjeen Kantoliinayhdistyksen sivuilta (vahvistettu masureppu), jossa Miuku viihtyi aikaisemmin kokeilemiani sidontoja paremmin, on jopa nukkunut parit päiväunet. Muissa sidonnoissa on alkanut vääntelehtiä kuumuutta ja ahtautta jo hyvin äkkiä. Luulisin, että lonkalla kantaminen voisi myös olla meidän juttu, kunhan vähän saadaan kroppaan lisää hallintaa.

Eli positiivisten liinakokemusten takia innostuin värjäämään liinan. Ja myös ihan vaihtelun ja jännityksen vuoksi. Ostin aniliininpunaisen jauheen ja ajattelin lopputuloksen olevan joko rusehtava tai punertava. Se, että se oliki ruskea-vaaleanpunaraitainen (kuva vähän vääristää), saa vielä harkitsemaan uutta värikylpyä. Saa nähdä. Tai ehkä hetki näin, ja jossain vaiheessa jotain muuta taas. Koska onhan toi nyt ihan hullun jännää ja hauskaa muutenkin, toi värjääminen!

ennen

jälkeen

Heitin koneeseen mukaan kaksi Pojan vanhaa paitaa, jotka ovat kunnoltaan hyviä, mutta niihin on jäänyt jotain ikitahraa. Lisäksi meillä onnistuu vähän huonosti tuo isommalta pienemmälle kierrättäminen kahdestakin syystä: pyykinpesijät eivät muista, mihin kaappiin ne vaatteet milloinkin kuuluvat, eli kierrätetyt menevät usein vahingossa isomman kaappiin. Ja toinen syy on toki se, ettei isompi haluaisi luopua omistaan. Ja voi kai syyksi laskea senkin, että toisin kuin ensimmäinen, seuraava käyttäjä rakastaa pinkkiä ja vaaleanpunaista.

Niinpä tummansini-valkoraitainen collegehuppari ja vaaleansini-valkoraitainen trikoopaita saivat ihan uuden elämän aniliininpunaisen pesun kautta. Eikä pyykinpesijä enää sekoita omistajaa, eikä edellinen omistaja kadehdi. Tai edes tunnista omakseen.




3.11.2015

Yksi niksi oli ylitse muiden



Mitä luulette, mikä näistä kokeilemistani kikkailuista on toiminut toistaiseksi parhaiten rintaraivareihin?

a) rento makoiluruokinta sängyllä


b) hämmentävä juoksuruokailu keittiön ja eteisen välillä
 c) villi pompotteluimetys jumppapallolla
 d) intiimi ihotteluhetki peittojen kätköissä
 e) pilkkopimeä maitobaari


f) täysin yllättävä kattaus hoitopöydällä



g) iskäavusteinen seisova pöytä
Mitä veikkaatte? No, vinkkinä vielä annettakoon, että tätä menoa reisilihakset on pian rautaa ja useampi 20 minuutin harjoitus per päivä käy varmaan jonkin sortin kuntoilustakin. Oikea vastaus on siis c, jumppapallolla pompotellen syöminen. Itkut loppuu tykkänään ja jos meinaa alkaa uudelleen, pomppaan vain pari kertaa korkeammalle ja syöminen jatkuu. Toivottavasti taika ei katoa nyt heti, kun sanoin sen ääneen.




2.11.2015

Kovia tyyppejä



Meidän 5-vuotias on kova jätkä. Se ei sano enää "joo" tai "ei", vaan "jöö" ja "no ööööi!!"
Ja "no jyst".

Ja sitten toi 3-vuotias sanoo perässä samoin. Paitsi että "jyts". Ja on seki makee mimmi: Päiväkodin vasu-paperin kysymykseen "Millainen olet?" se vastasi: "Sokea. Pyöreä, kuin peruna."

Myös meidän päiväkodin tädit on aika rock: märkä sukka tuli kotiin pikkuisen pussin sijaan tällaisessa: