25.2.2017

Pullea äiti ja kiiltävä koti



Lapset olivat taas päässeet livahtamaan lempiohjelmansa, ostos-tv:n pariin. Mikäli heistä olisi kiinni, niin meillä olisi jo ainakin Nicer Dicer Fusion ja Cerafit-pannusarja. Taas löytyi ostettavaa, josta keskimmäinen mulle iloisesti referoi:

"Äiti tässä on sellanen, millä sä saisit sun pulleuden pois! Ja äsken oli sellanen, millä sais kodin kiiltämään!"

Kiva. Kotiakin oon putsannut monta päivää. Juuri lähdettiin loppupäiväksi karkuun, jos vaikka joku haluaisi käydä arvioimassa talomme siisteyden. Vaikkei ookaan höyrypesurin kanssa kuurattu. Pulleutta en myönnä harmittelevani. Eikä talon kiiltämättömyyskään harmita. Luotan molempien vetovoimaan sellaisina, kuin ovat.





24.2.2017

Koristeita kynsiin




Näin inspiraatiokuvan manikyyristä, jossa kynsivalleja (onkohan se sen kohdan nimi, mitä tarkoitan?) koristi pieni kultalangan pätkä, viimeistelykynsilakalla kiinnitettynä. Oli elegantit ja söpöt. Muistelin, että mulla ois sellaista kultakoukerotarraa, josta voisin ehkä leikellä sopivia palasia sellaiseen.

Ei ollut, mutta kultakirjaimia löytyi. Tosin vain hassuja kirjaimia oli jäljellä. Numeroita sitä vastoin enemmänkin. Lätkäisin sellaiset kynsiin, ja lakkaan paksusti päälle tasoittamaan. Ei niin elegantit, mutta ihan höpsöt ja söpsöt silti. Mr Pii tossa kysyi kuvaa ottaessaan, että onko numeroilla jokin merkitys. Jos hän ei sitä tajunnut, niin tuskin on liian henkilökohtainen somessakaan julkaistavaksi. Ja vähän on tietty sensuroitukin. Toki numerosarjaa ääneen luetellessaan sitten tunnisti.



Oon kyllä niin harakka. En voi vastustaa kullan kimallusta. Eivätkä voi lapsetkaan. Pienimmällä sain ainakin kolmet kiukkuitkut käännettyä hämmästyneeksi nauruksi kiskaisemalla kynnet yllättäen esiin. (Siis en kynsinyt häntä, vaan tarjosin ihasteltavaksi.)




23.2.2017

Hoida homma Hoo - mä hoidan, mä hoidan!


Meillä siis tavallaan alkoi jo hiihtoloma, kun koko sakki jäi kotihoitoon mahataudin takia.

Jotenkin kiva taudinkuva ollut äidin stressin kannalta tässä tämänkertaisessa. Miukun yllärioksennus aloitti rumban, ja pienimmän sairastumista odotan aina isoimmalla stressillä. Nyt tuli odottamatta. Kiva niin. Ei toki saisi sanoa, että menipä kaikki iisisti, koska edelleen muilla paitsi mulla on ikäviä oireita, joista en tiedä, kumpaan suuntaan ovat menossa. Ja yksilötasolla kokemukset on tietenkin olleet kurjia, koska aika pitkään on kukin ollut huonovointinen.

Se on outoa, että vaikka miten pitkään ois itellä ollut saamaton ja rangaton fiilis, niin perheen sairastuessa puikkoihin hyppääkin sankariäiti. Panssarilaivallaan. Tuut-tuuuuut, ja eikun hommiin!! Siksikin tämä tauti on kai tuntunut hassusti voimauttavalta.

Tai ehkä haluan alitajuisesti lisätä man flun kourissa kituvan Nuhjun hetkellistä itsetuntoromahdusta tekemällä hullun määrän hommia. Korostaakseni miten paljon ehdin ja jaksan. Tänään oon esimerkiksi pyykännyt takkeja, ilmoittanut lapsen kouluun, käynyt kaupassa, tehnyt ruokaa, tehnyt lumityöt, siivonnut lastenhuoneet, herännyt vähän yli kuus, tehnyt järjestelyjä ja tiskikonehommia, pyyhkinyt ovista ja seinistä sotkuja, ajatellut kovasti ystäviä, käynyt lankaostoksilla ja aloittanut neuletta, siivonut olohuoneen, pitänyt ärrä-harjoituksia yhdelle, leikkinyt, ottanut yhden sairaan kanssa päikkärit, vienyt Nuhjun vängällä ulos raittiiseen talviyöhön ja ja ja ja... Ihan vain siksi luettelen, että haluan itselleni todistaa olevan aihetta tyytyväisyyteen. Ja kumma kyllä, kiitän tästä puuskasta noroa (tai kuka onkaan). Ja ehkä myös lauantaina pidettävää näyttöä, sekin motivoi talon huoltamiseen. Pitäisikö muuten ovelle laittaa lappu, että "Norovaara, älä koske mihinkään..." Höhö, aika houkutteleva ensivaikutelma.. Vaikken edes tiedä, tuleeko kukaan. Jännittävää silti. Pitäkää peukkuja. Myös sille, etten ite enää nyt sairastuisi...

Ja Nuhjulle naureskelen vain siksi, että hän on niin hämmentävän ja huvittavan kyvytön nyt. Koska yleensä EI ole. Sille kontrastille vähän saa nauraa, eikö? Sen verran tosin sanoin sille, että huomenna kyllä olosta riippumatta harjaa tukkansa, pukee ihmisten vaatteet ja koittaa kävellä normaalisti. Nyt alkaa olla Nuhju jo nähty ja vähän pitäisi päästä siitä roolista jo pois.. Hih.. Ja ai niin, en ois kuulemma saanut kirjoittaa man flusta. Hopsan. No, jätin surkeimmat yninät ja kuolemankielikokemukset mainitsematta kuitenkin. Aika reilua multa, vai mitä? Ois ollut mehukasta matskuu...





Lörötilöröti




Meillä on täällä podettu lörövirusta kuumeiden kera, kukin omalla tyylillään ja oireillaan. Ja koska mua ehdottomasti kiellettiin kertomasta man flusta (niin viihdyttävää kuin se kaikkine ulinoineen onkin), niin kerron lapsenlapsestani: VauVVVa-raukallekin tuli kuumetta. Melkein yhtä paljon kuin man flussa (36,6, eikunhups).

Otettiin siis hiihtolomaan varaslähtö, kun päätin karanteeniin avulla yrittää estää osaltani löröpöpön hiihtolomaviikolle kaavailemia mellakoita. Ettei menisi muilla loma plörinäksi. Lapset jäävät henkilökohtaisten oireiden tasosta riippumatta loppuviikoksi kerhosta ja eskarista pois. Mr Pii käynee vielä perjantaina töissä. Ja sitten rentoillaan, ehkä jopa terveinä? Kalenteri on toistaiseksi tyhjillään, ja siitähän on aika hyvä lähteä liikkeelle! (Tosin emme ehkä hetkeen ole mieluista seuraa kellekään, heh.)






20.2.2017

Ikkä, pappa ja koRRRRu....



Eilen kuului sängystä iltasadun jälkeen kaksi kopsahdusta. Lattiaan lensi tutti ja nukke. Perään kuului kerrassaan yllättävä huuto: "ÄÄÄÄIIIITTTTIIII, ÄÄÄÄÄÄÄIIITTTTIIIIIII!" Muistatte ehkä, kun kerroin, ettei Miuku osaa enää sanoa äiti. Vuosi sitten osasi. Nyt toistaa vain äiti-sanan perässä "ikkä", luullen selvästi itse sanovansa äiti. Menee hämilleen äidin toistellessa "sano äiti". Kun jo mielestään sanoi.

No, menin katsomaan sitä sängystä äitiä huutelevaa, ja innoissani hihkuin, että ooh, sanopa vielä äiti. Vienosti sitten sanoikin "ÄITT...tä?" Yritin auttaa, että juu, äi-ti. Hämmentyi. Hiljeni. Otti mun kaulakorusta kiinni ja ärrineen kaikkineen alkoi toistella "koRRRu, kRRRRRRuu". Minähän tietenkin jankkasin sitä samaa, että eikun äiti nyt pitäisi sanoa. Häntä hämmensi. Hiljaa taas kosketti mun olkapäätä ja katsoi silmiin. "Ikkä."

Huoh. Ehkä jonain päivänä. KoRRRu on sitä paitsi tosi kiva sana osata. Mutta hei, on toinenkin sana, jota hän ei ikinä saa sanottua, vaikka varmasti äänteiden puolesta kyllä osaisi. Nimittäin pyydettäessä "sano mamma" hän toteaa yhtä tietävästi, kuin tuon "ikkänkin", että "pappa". Sama asia.

Ihana hassutti.






19.2.2017

Muuttoa mielikuvaharjoituksin



Meillä ei vielä ole tietoa siitä, onko talostamme tullut kiinnostuneita yhteydenottoja välittäjälle. On ollut toistaiseksi helpompi olla tietämätön.

Mikäli meillä olisi uusi kiikarissa, olisi helpompi konkretisoida lähtöhaaveita. Toistaiseksi kuitenkaan haaveet eivät keskity mihinkään tiettyyn tavoitetaloon. Etuovi on täynnä ok-vaihtoehtoja, jotka käydään monta kertaa päivässä läpi miettien, millä muutoksilla niistä saisi meidän näköisen kodin.

Toisaalta vuokrataloistakin on löytynyt kivan näköistä tarjontaa, ja ehkä mieluummin sitä menisikin vuokralle, kuin sellaiseen omaan, joka tuntuu vain väkinäisen ookoolta ja korkeintaan pienesti potentiaaliselta. Vuokrakuvion kautta tosin kasvaisi rakennuspuuhaan lähtemisen riski. Koska olisihan se nyt huikeaa saada alusta alkaen mieluisa.

Ollaan ajettu kyseistä kaupunkia ristiin rastiin niin teitä pitkin, kuin googlen street viewin kanssa. Ollaan fiilistelty kyliä ja kaupunginosia ja mietitty, mitä tuntemuksia mikäkin kohta ja tie meissä herättää. Että mihin suuntaan olisi kiva tehdä "kotimatkaa" ja mikä olisi kiva koulu lapsille. Lempparisuunnat on selvillä, mutta kaikelle keskustan tuntumassa olevalle ollaan kyllä avoimia.

Ajatukset laukkaa olotilasta riippuen pienillä tai aivan ylisuurilla kierroksilla. Övereimmissiä visioissa ostetaan joku "ei-talo", navetta tai vesitorni, ja tehdään siitä sellainen wow-koti. Pari hienoa punatiilistä vanhaa tehdastakin bongasin googleajelullani. Mielessäni remppailin niihin hulppeat loft-asunnot. Tosta noin vaan. Oli niin blogimatskuu ne remppailuni. Kunnes seinistä alkoi hiippailla isoja hämppiksiä ja välikatoissa rottia. Hyvin viimeistelty mielikuvaharjoitus.

Jännä nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Että tuleeko vastaan "se oikea", vai päädytäänkö tekemään tähän se keittiöremppa, mikä piti jo viisi vuotta sitten "ehdottomasti" tehdä. Vai joku odottamattomampi vaihtoehto kenties?






18.2.2017

Lankakerhon seuraavat treffit





Ensi viikolla taas lankaillaan, kivaa! Tämän vuoden puolella ei olla muuten oltu kertaakaan Siskon kanssa kaksin, kun taas joulua ennen oltiin useinkin. Vaan silti sekaan sopii edelleen uuttakin porukkaa. Tälläkin kertaa kokoonnumme kahvilassa Seinäjoella, mutta vaihtelun vuoksi eri paikassa, kuin ennen. Kysäise privaatisti, niin kerron koordinaatit!

Mutta inspiraatiota ei kyllä tällä hetkellä ole yhtään mihinkään neulomuksiin. Paria projektia oon aloittanut, mutta taitaa mennä purkuhommiksi, kun ei inspaa. Vinkkejä? Jollei, niin neulon varmaan lapsenlapsilleni. Eli tyttöjen nukeille. Tai parsin parit sukat, sekin homma olisi rästissä. Tai juon kahvia ja syön pullaa... Hmmm... Voi olla, että päädyn pelkästään jälkimmäiseen. Ja muistuttelen muitakin, että se on sääntöjen mukaan ihan sallittua.







17.2.2017

Tunkkaiset päikkärit ja pöpöjuttuja



Mä oon vähän hämilläni siitä, että blogin kävijämäärät on viimeviikkoina kasvaneet hurjasti. Tai lähinnä kävijöiden puolesta harmittaa, etten kykene tarjoamaan mitään kauhean laadukasta sisältöä ja koko blogi tuntuu itselle juuri nyt niin tunkkaiselta paikalta. Vähän ehkä myös nolottaa. Olla näin huterana kaikkien edessä. Enkä edes tiedä, keiden kaikkien. Se on tällä kertaa vähän huteruutta lisäävä ajatus. (Yleensä päinvastoin. Ja hei, paljastakaa piipahtamisenne, se olisi hauskaa!)

Miltä teistä tuntuu tulla tänne? Millaista sisältöremppaa tehtäisiin? Käsitöitä ei oo esiteltäväksi, eikä oikein muitakaan aikaansaannoksia. Tällaista stressipainotteista jankutusta vaan lähinnä. Kysy jotain tai vinkkaa puheenaihetta. Uskon toki, että kyllä se taas tästä. Blogi heijastelee elämää, ja elämä on tunnetusti sarja erilaisia vaiheita. Nyt on tällainen stressivaihe.

Tämän muutosstressin lisäksi talossamme on "pitkästä aikaa" toinenkin stressitekijä: jokin tympeä pöpö. Oksennus, löröttelyä ja kuumetta bongattu toistaiseksi muutamilta perheen edustajilta. Että peskääpä kätenne, kun poistutte päikkäreiltä. Tämä on varmasti taas sitä ajatuksen voimalla tarttuvaa sorttia.


Että terkut vain täältä lastenhuoneen nurkasta. Hiljalleen näyttäisi lääke tepsivän ja kuumeinen rauhoittuvan uneen. Sänky on vuorattu pyyhkeillä. Toivotaan kovasti, että turhaan.

Öitä, ystävät!







16.2.2017

Arjesta juhlaa





Isompi neideistä hinkuu joka päivä ylleen mekkoa. Ja yleensä vielä julhamekkoa. Toisinaan myönnyn, ja toisinaan hän onnistuu sellaisen kiipeilemään itselleen ilman apuja. Pienempi on oppinut vaatimaan niinä päivinä itselleen kaimamekkoa. Ja ovathan ne nyt sitten aika söpöjä esittäessään tanssinäytöksiä karvamatolla ja painiessaan helmat korvissa kieppuen. Tai bongatessaan oravia ja lintuja takapihan lintulaudalta.

Huomenna voisinkin vanhojentanssien kunniaksi kaivaa oman mekkoni kaapista ja pyörähdellä karvamatolla pikkuprinsessojeni kanssa.

(Höhöh, taisi mennä blogihötöksi ja kiiltokuvamaalailuksi. Voi nimittäin olla, että oon leggareissa huomisenkin, ja ärisen taas kiukkuisena prinsessoille, jotka vetävät toisiaan leteistä.)



15.2.2017

Helpompi hengittää







Tässä kaksi päivää mörköiltyäni oon taas vihdoin herännyt henkiin. Huh. Tuntuu huojentavalta. Talo tulee tänään (?) Etuovi.comiin ja pahin kriiseily päätöksen suhteen on takana. Kahden päivän lamaannus on vaihtunut pyykkivuoren taltuttamiseen, auringonpaisteeseen (yhtään en tiedä, vaikka edellisinäkin päivinä ois paistanut), kokeilevaan kokkailuun (mikä on aina merkki energisyydestä) ja käpypitsin opetteluun. Sitä aion siirtyä nytkin harjoittelemaan, kunhan saan tekstin klikattua julki ja seuraavan pesukoneellisen pyörimään.

Akuutein paniikkikohtauksen ja hermoromahduksen vaara tuntuu olevan ohi. Huh. Hengittäminen on taas mukavaa.



14.2.2017

Panssarilaivan kuulumisia



Ottaa lujille. Tämä muuton mahdollisuuden miettiminen ja tulevaisuuden hahmottaminen. Kun edessä ei ole mitään, minkä varmaksi tietäisi.

Tavallaan nautin tilanteesta: uskon, että kaikki menee hyvin ja jännitys on myös kivan kutkuttavaa. Mutta sille en mitään mahda, että ajoittainen murehtiminen ja luopumiseen liittyvä valtava haikeus saa mun pinnani ennennäkemättömän lyhyeksi ja kireäksi. Itse sen kyllä kestän, ja mieskin varmasti, mutta lapsia en haluaisi ärinälläni stressata. Toivoisin, että he voisivat saada tässä tilanteessa ansaitsemansa kokemuksen siitä, että kaikki on hyvin ja aikuiset tietävät, mitä tekevät. Että kaikki menee hyvin.

Sen verran täytyy opetella feikkaamaan, että saan tuollaisen roolin päälle, mikäli tämä etenee näytöistä vielä myymispisteeseen asti... On koitettava pitää pienimmiltä salassa, että panssarilaiva sihisee nyt rantakivikossa kolhuilla ja vettä tursuaa halkeamista sisuksiin. Mutta ei tämä tähän uppoa, sen verran likellä rantaa ollaan. Mutta toisaalta sen verran väsähtäneinä taannoisista taisteluista siellä ulapan myrskyissä, että nyt on ihan hyvä vain olla ja sihistä tovi tässä ylikuumenneen koneen kanssa.

Luulen muutenkin, että on aika jättää äitivetoinen panssarilaiva haaksirikkoutumaan tähän ja matkaa jatketaan tuonnempana jollakin uudella, uljaalla purjealuksella. Myrskyjä vältellen, kanssakipparin kanssa vuorotellen ohjaten, auringonlaskuista ja delfiinihavainnoista nauttien, ystäviä kyyditen ja tuntien ihan vaan, että kaikki on just hyvin. Pidetään peukkuja, että tämä skenaario toteutuu.

Ja hei, hyvää ystävänpäivää! Olette ihania, kun olette täällä ja livenä, tukena ja seurana. Tyrskyissä ja tyynellä.





13.2.2017

Kaikenlaista hullua



Hullu päivä. Siivosin hulluna, jännitin hulluna ja olin lopulta ihan sekopäähullu ja lähdin yksin illaksi tuulettumaan. Matkalta piti soittaa anteeksipyyntö ihmiselle, jota mm. kutsuin "ihme kakaraksi" tai joksikin vastaavaksi. Sen jälkeen, kun se oli kiljunut suoraan mun tärykalvolle niin rajusti, että ensireaktiona tuntui, että oksennan. Mutta myönnän olleeni moninkertaisesti kiljujaa idiootimpi. Vastasin esimerkiksi "voisit lähteä täältä ikiajoiksi pois" -huutoon, että "SELVÄ!!" ja kurvasin menemään. (Ja miksi ihmeessä mä ripittäydyn täällä näin noloista asioista?!)

Eli siis hullu päivä. Raskas. Fyysisesti ja varsinkin henkisesti. Talo on nyt siivottuine nurkkineen välittäjän käsissä.

Hui. Hienoa, hulluudesta huolimatta.






12.2.2017

Elämyslahjoja









Isommat lapsemme saivat kummeiltaan joululahjoiksi elämysretket: toinen lähtee junaillen museoretkelle ja toisen kanssa päästiin kummitädin ideoimalle Disney on ice -retkelle. Vaikka lapsi hihkuikin mainokselle telkkarissa, ei itselläni olisi tullut mieleenkään, että täältä kaukaa voisi ihan OIKEASTI lähteä katsomaan Frozen -showta. Mutta niin vain lähdettiin, ja olipa onni, että lähdettiin.

Jo junassa naurettiin maagista tunnelmaa, kun koko kulkupeli oli täynnä metrin mittaisia turkooseja prinsessoja. Konnarikin toivotteli kuulutuksissa hyvää Frozen-reissua pienille. Sama prinsessaruuhka jatkui pitkin Helsinkiä ja aina kotimatkalle asti. Areenallahan tilanne oli aivan surreallistinen. Elsoja Elsojen perään! (Ja ehkä kolme Annaa.) Onneksi tuli itelläkin sieltä oikea Elsa mukaan. Ja onneksi muuten luistinrata pysyi jäässä. Vähän huoletti, kun tarinan sanoma oli, että "tosirakkaus sulattaa jään". Jo mun tunnepurkauksien voimasta ois voinut siinä tapauksessa mennä koko esitys mönkään. Ehhehee.



Mutta ei mennyt mönkään, vaan kaikki sujui niin nappiin. Sekä esitys, että meidän seikkailumme suurkaupungissa luisti mallikkaasti ja sulavasti kohtauksesta toiseen. Iso kiitos paitsi viikonlopun aikana meistä huolehtineille ihmisille, myös Disney on ice -porukalle! Esitystä seuraamalla voi vain aavistella, miten käsittämätön määrä työtunteja on eri alojen taitajilla kulunut noin upean shown valmistamiseen! Kiitos. Erityisimmät kiitokset lähetän Kristoffille ja Svenille. Sven voi milloin vain tulla meidän takapihalle asumaan.

Mietin siinä pitkin showta, että tällaisten elämysten mahdollistaminen on parasta, mitä voi ihmiselle tehdä. Ja lapsikin tykkäsi. (Heh, heh.) Maailmassa, joka pursuaa tavaraa, pitäisi jokaisen antaa ja saada vähintään yksi lahja vuodessa elämyksen muodossa. Itse muistan saaneeni neljävuotissynttärilahjaksi hinkumani laivareissun kummiperheen ja oman perheen kanssa. Ajatelkaa, muistan sen vieläkin. Ystävä keksi juuri, että yllättää tyttärensä hotellireissulla, josta tämä on jo pitkään haaveillut. Ihana tyttö oli itse sanonut, ettei tarvitse synttärilahjoja, kun hänellä on jo kaikkea. Ja eräs vaari-ihminen tässä taannoin meni lievästi pakotettuna Hectorin konserttiin, eikä kyllä tainnut sekuntiakaan harmitella jälkikäteen. Äärimmäisen päinvastoin. Muakin on odottamassa yksi huippu konsertti myöhemmin tänä vuonna. Iiks!

Entäs millaisia elämyslahjoja te olette antaneet ja saaneet, tai millaisesta haaveilette? Vinkit jakoon!




10.2.2017

Näytätpäs ihanalta!





Muistan joskus kuulleeni ohjeen, miten lapsen ulkonäköön liittyviä asioita kehuessa pitää olla tarkkana. Ettei tule esimerkiksi sellaisia ajtuksia ja kuvitelmia lapselle, että kauneus on erityisen tärkeää ja kaikin keinoin tavoiteltavaa, tai mikä pahempaa: ettei tule sellaista tunnetta, että koristautuminen on välttämätöntä, jotta voisi olla kaunis ja saada kehuja ulkonäöstään. Tuo hassu ohje on mulla jäänyt jostain menneisyydestä mieleen, mutten sitä kyllä mitenkään ole noudattanut. Välillä sitä toki olen miettinyt ja ehkä sen pohjalta osannut valita sanojani tarkemmin. Ihan olen kyllä estoitta kehunut lapsia, jopa heidän ulkonäköään. Vaikken ole toiminnalleni vahvistusta kaivannut, on tietenkin hirveän kiva lukea Itse Sinkkosen olevan samaa mieltä aiheesta.

Tosin lapseni suhtautuvat kehuihin eri tavalla: yksi INHOAA sydämensä pohjasta, jos hänen vaatteitaan tai hiuksiaan kehutaan tai millään tavoin huomioidaan. Muunlaisista kehuista toki tykkää, vaikka se pitääkin joskus osata tulkita suupielen pienestä nykäyksestä ja murahduksen lämpimästä sävystä. Toinen puolestaan kehrää kehuista ja ihanasti hymyillen huikkaa "kiitos", kun mainitsen, miten kivalta hän näyttää tanssahdellessaan itse valitsemissaan röyhelöissä ja miljoonissa asusteissa. Hän kertoo aina onnellisena, jos joku aikuinen on kerhossa kehunut hänen tukkaansa tai vaatteitaan. Ja sitten on vielä kolmaskin, joka kehujen jälkeen menee peilin eteen keikistelemään ja sanoo itselleen "i-haa-na!" Saatte arvata, kuka on kukakin. Tähän väliin nappasin kuukauden takaisen söpistelykuvan instasta:


Ajatukset tässä laukkailevat, ja aasinsilta johdatti traumoihin. Sinkkosen tekstiä oli somessa ja jaettu ja samassa yhteydessä pohdittu taannoisten sukupolvien kyvyttömyyttä kehua lapsiaan. Että millaisia traumoja se on aiheuttanut kokonaisille sukupolville. Jäin miettimään meitä nykyvanhempia. Mitkä ovat ne traumat, joita vuosikymmenten kuluttua osataan nimetä meidän aikamme kansantraumoiksi? Tätä mietin jo aiemmin ystävän kanssa, että traumattomuuteen ja täydelliseen kasvatukseen pyrkiminen on kenties se meidän aikamme ylpeys ja moka. Jos joku siis siinä sattuisi onnistumaan. Meillä on tolkuton määrä tietoa jokaisen ulottuvilla ja sinkkosia joka sormelle sanomaan, miten kasvatushomma tehdään oikein. Ettei tule traumoja. On se toki hyvä, mutta jotain harmillista lapsenkin on koettava, jotta se oppii sietämään suruja, pettymyksiä ja muita ikäviä tunteita. Ja joitain virheitä vanhempien on tehtävä, jotta lapsi osaa kasvaa aikanaan aikuiseksi. Itselleni ainakin oli suurin oivallus aikuisuuden kynnyksellä, että eivät ne omat vanhemmat olekaan täydellisiä. Miten ihmeessä olisin siinä oman epätäydellisyyteni ymmärrettyäni voinut mitenkään luottaa itseeni, jos olisin luullut muiden aikuisten olevan täydellisiä? Miten ihmeessä lapsi oppii luottamaan itseensä aikuisuuden tuomien haasteiden edessä, jollei vanhemmat jätä mitään "kriisejä" lapsen itsensä hoidettavaksi? (Siis ymmärrätte nyt varmaan, että puhun "väärät sukat, en kestä" -tason kriiseistä. Tai ehkä jopa "sisko löi, miten tämä hoidetaan" -tason kriiseistä. Totta kai lapsi tarvitsee monenlaisiin kriiseihin aikuisen tukea ja apua.)

Tämmöistä tänään. Mitäpä sitä muutakaan miettisi perjantai-illan ratoksi? Nyt, kun laukutkin on jo huomista varten pakattuna. Mennään Keskimmäisen kanssa Helsinkiin katsomaan Disney on ice - Frozenia! Iik, miten jännää! Hän aikoo laittaa "juhlakengät" (eli kuvassakin näkyvät kävelykengät), koska "se koko päivä on mulle ihan niin ku juhlaa, se on NIIN ihanaa!"

Ja minä aion kehua sen kenkiä ja pörrötakkia ja kaikinpuolista ihanuutta.

(Ja varmasti opetan hänelle myös jotain aikuisuuden epätäydellisyydestä. Nimittäin pari vuorokautta intensiivistä reissussa oloa hänen ihanuutensa kanssa voi johtaa muutamaan kriisiinkin..)




9.2.2017

Puhuttaisiin kauniisti. Politiikassakin.



Parisuhdeneuvoksi annetaan usein rakentavan kommunikoinnin opettelu. Sellainen, ettei käytettäisi lauseen alkuina "sä aina" ja "sä et koskaan". Mieluummin niin, että "musta tuntuu". Käännetään huomio itseen ja omaan tunteeseen, ettei toiselle tuu niin vahva puolustautumisen tarve. Rakennetaan pehmeämpää polkua, jonka puolessa välissä voidaan kohdata ja löytää ymmärrys ja ratkaisu.

Tuli vain mieleen, että politiikassa olisi aika hyvä vinkki myös tämä. Opeteltaisiin ja noudatettaisiin rakentavan kommunikoinnin perusteita. Ettei mainostettaisi vihaisella äänellä radiossa lausein "Suomessa ei SAA sanoa ääneen, että peruskoulu on NIIN kuralla...." ja muilla "miten niin" -reaktioita herättävillä heitoilla. No, vihaisesta naisesta nyt tuntui siltä, että peruskoulu on kuralla, ja moni muukin asia hänestä tuntui olevan huonosti ja rikki. Mulle tuli kurja mieli siitä mainospätkästä ja sen naisen äänensävystä jo ennen, kuin tajusin, mistä mainoksessa oli kyse. Kuntavaaliehdokkaiden houkuttelusta...

Itse kannattaisin mieluummin sellaista puoluetta, joka haluaisi rakentaa turvallista pohjaa ja ympäristöä niiden monien hyvien asioiden pohjalta, jotka tällä hetkellä on olemassa. Sanoisi, että hyvinhän meillä on, ja hoidetaan vielä paremmaksikin. Vaikka tietenkin rohkeasti pitää puuttua epäkohtiinkin. Mutta ei huutelemalla vihaisesti ja yllyttämällä muita vihaisia, elämiinsä, yhteiskuntaan ja yksittäisiin epäonnistumisiinsa pettyneitä mörköjä taustakuoroon. Sillä taktiikalla saadaan kyllä Brexitit ja Trumpit kehiin (ja jytkyt, jos nyt saan yhden kotimaan politiikkaan liittyvän mielipiteen täällä tykönäni ilmaista), mutta siihen se sitten jääkin. Vahva veikkaukseni on, ettei räksyttämällä, eikä vihaisesti ja virheellisyyksiä tviittaamalla saada kansakuntia kuntoon. Eikä sitä radiomainoksen "peruskoulua, joka on NIIN kuralla". Itse en myöskään tiedä, olisinko lähtenyt ratsastamaan tällä (tietenkin hyvin raflaavan kuuloisella) uutisen pätkällä kuntavaaleissa. Lukutaidottomuus on tietenkin kurja juttu, mutta onko tosiaan ja juuri siitä syystä koko peruskoulu NIIN kuralla? Painoinpas muuten lujaa shiftiä korostaessani niin-sanan painokkuutta.

Vaikka politiikka on kai aina vähän kieroa ja takkuista, lähtisin itse liikkeelle mieluummin teemoilla "tehdään tällaista ja tuollaista hyvää ja hoidetaan tuo ja tämä paremmaksi", kuin "tämä, tämä, tämä ja tämä on paskaa, eikö sinustakin, tule mukaan valittamaan ja todistamaan, kuinka kaikki menee perseellen". Kauniimmin kommunikoiden päästään aina parempaan lopputulokseen. (Sanoo hän, joka edellisessä lauseessa käytti pariakin tarpeetonta rumaa sanaa...)



Kuvassa aiheeseen liittymättömänä mun ylpeyden aiheeni, orkidea, jonka kukintakerrat muistan täälläkin luetella yhtä varmasti, kuin lasteni synttäritkin. Nyt taitaa olla viides tai kuudes kerta, kun kukkii. Loppui korvienkin savuaminen, kun sain kukkasen näytille tähän. Ehkä en lähde politiikkaan. Ehkä keskityn orkideoihini.


8.2.2017

Tässä se asia nyt on:



Nyt aion sanoa sen oikeilla sanoilla. Ei sillä, että nyt olisi jotenkin erityinen syy se sanoa, vaan lähinnä siksi, etten enää koe olevan syytä salaillakaan. Ja asian tänne tuominen helpottanee mun ja bloginkin välistä suhdetta.

Se tikru-uni, paluu penkkareihin, tarkoitti ajatusta palata kotikaupunkiin. Siihen, josta lukion jälkeen lähdin pomppien pois. Johon en opiskelujen jälkeen halunnut palata, kun en kokenut oloani aikuiseksi. Olisin tuntenut palaavani lapseksi. Halusin oppia selviytymään itse.

Outoa, että nyt mielestäni selviydyn itse. Olen kasvanut pärjääväksi aikuiseksi. Ja silti suurin syy muuttohaaveille on juuri tukiverkoston, perheen ja ystäväperheiden lähelle pääseminen. (Mutta myös tutut palvelut, harrastusmahdollisuudet ja no, niin moni yhtäkkiä tärkeältä tuntuva asia.)

Muutto lapsuuden kotikaupunkiin (joka on siis myös mr Piin kotikaupunki) tuntuu ajatuksena lämpimältä ja pehmeältä. Toki myös pelottavalta. Nykyisestä kaupungista olen nyt antanut itselleni luvan nähdä ne asiat, joista en pidä. Niitä on yllättävän paljon. Tiedän silti, että oli päätös kumpi vaan, siitä tehdään oikea. Pystymme siihen kyllä, sopeudumme ja osaamme olla kiitollisia kummasta ratkaisusta vaan. Vaikkei mikään olekaan tällä hetkellä varmaa, ja voi olla epävarmaa pitkäänkin. Luotamme kuitenkin itseemme ja kykyymme järjestää elämämme sellaiseksi, kuin itse haluamme. Ja toivomme muidenkin luottavan meihin ja päätökseemme. Kumpaan suuntaan vaan. Pointtejamme saa kyseenalaistaa ja epäilyksiäkin saa ilmaista. Veikkaan kuitenkin, ettei kukaan keksi mitään, mitä emme itse näiden stressaavien kuukausien aikana olisi ehtineet miettiä ja jonkinlaista suunnitelmaa niiden varalle tehdä.

Ja pohdittavaa on paljon: Talon myyminen, uuden hankkiminen (ostaminen, rakentaminen, vuokraaminen), lasten huomioiminen, omat voimavarat ja työt. Näistä monessa kohdassa nousee pala kurkkuun. Ja monessa iskee iso innostus. Moni meistä riippumaton asia voi vaikuttaa siihen, mihin suuntaan asiat kääntyvät.

Jollei muuta tarkoitusta ole tällä tekstillä, kuin kaapista tulo (asian kanssa, joka ehkä oli kaikille jo itsestään selvä), niin tehdään tästä postauksesta sitten puskaradio ja ensimmäinen epävirallinen myynti- ja ostoilmoitus:

Tiedätkö meille taloa, tai tiedätkö talollemme ostajaa?









7.2.2017

Terapianeule






Se joku aika sitten näytetty hiha sai parin ja paita tuli valmiiksi. Paidasta tuli ihan hirveän kiva, tykkään tosi paljon. Tämmöinen hauskasti seitkytlukulainen.

Tämä oli oikein terapianeule: syntyi siten, että kopasta poimin kivat värit ja sen kummemmin suunnittelematta lähdin tekemään. Miettimättä seuraavaa kuviota, saati lopputulosta. Toivon, että tämä tosielämän projekti etenisi samalla tavalla ja yhtä miellyttävään lopputulokseen... Tällä hetkellä siinä on kyllä langat ihan solmussa ja pitää kai vähän purkaakin.

Puikot ja pää kaipaavat seuraavaa terapianeuletta. Mitä kertoo mielentilasta, että haaveilen simppelistä, harmaasta pötkelöliehukkeesta? Ilman kavennuksia, kuvioita ja suurempia mutkia ja muotoja?

...Niinpä.

(Luulin jo julkaisseeni tämän kerran, mutta se näyttääkin kadonneen tallentumattomana jonnekin. Eli jos putkahtaa esiin moneen kertaan, niin huomauttakaa.)




6.2.2017

Kuiskaus selän takaa....



Aamu alkoi ihanan kiireettä. Eskarilainen ja isä olivat jo lähteneet, isä kun lupasi viedä pojan taksille, ettei mun tarvi joka aamu hulinoida kaikkea. Kiva! Eipä siinä, hulinaa oli kyllä pienten kanssa. Keskimmäinen mäiski ja riepotti pienempää, joka sähläsi leikkejä ja kiljui. Pidin juuri tiukkaa puhuttelua sille riepottelijalle, kun hätkähdin selkäni takaa kuuluvaa "äiti"-kuiskausta. Koska tiesin kuulemani mahdottomaksi, en edes kääntynyt katsomaan. Vähän kyllä kylmäsi, miten nyt noin kuulen omiani. Että sekoanko, vai kummitteleeko meillä...

Kohta ääni kuitenkin toistui, ja kodinhoitohuoneen ovenraosta kurkisti eskarilainen, 20 minuuttia lähtönsä jälkeen. Taksipysäkillä oli isän lähdettyä tullut kaverien kanssa riitaa ja sisuunnuksissaan hän oli päättänyt lompsia kotiin. Kiukku kiehahti ja mielessäni ärjyin, että iekutin ipana, miksi teet tämän MULLE?!! (Joo tiedän, huoh..) Järki sanoi kyllä, että rauhassa äiti, selvitä ja selitä, myötätuntoa vähän, ja saarnaa sitten myöhemmin. Hän kun oli kokenut tulleensa kiusatuksi ja oli muutenkin vähän nolona. Mutta ei antanut kiukku periksi, kun niin suututti pukea kiireellä yökkäreissä kiukuttelevia pikkusiskoja autoon omissakin aamutokkuroissa. Annoin palautetta, aika paljon liikaa. Ja hänenkin nolous vaihtui vastakiukuksi mulle. Huoh...

Miksi on niin vaikea toimia sillä tavalla, jonka tietää oikeaksi? Sillä rauhallisella ja harkitsevalla. Samasta asiasta puhuin muuten aamun saarnassa sille keskisiskolle. Silloin, kun kuulin sen "äiti"-kuiskauksen muka pääni sisällä. Että siinäpä mullekin saarnaa kerrakseen....


Jos on tänään saarnattu, niin onpa sitten alttaritaulukin. Olohuoneen ikkunasta aukeaa näkymä, johon uppoan niin usein.. Tasapainottavaa seesteisyyttä tarvitaankin taas.







4.2.2017

Hauskan näköinen hiha




Neulon hihaa. Siitä tuli aika hauska. Paitaosastakin tuli villi. Katsotaan, saanko toisenkin hihan valmiiksi ennen seuraavaa lankakerhoa, joka onkin jo ensi viikolla:

Tavataan siis keskiviikkona 8.2.2017 Kahvilassa Seinäjoella. Lisätietoja saat kysymällä.



2.2.2017

Minä määrään. Vähän huonosti kyllä.



Oon koko ikäni saanut kuulla tarpeestani pomottaa ja olla aina oikeassa. Armaat sisarukseni ovat tuomiossaan olleet oikeassa, ja oon jossain vaiheessa rekisteröinyt piirteen itsekin.

Silloin, kun elämässä on hallitsemattomalta tuntuvia asioita, tuo määräilevyys muilla elämän osa-alueilla paisuu entisestään. Jotta tuntisin olevani tilanteen (edes jonkun) herra. Oon nimittäin hämmästellyt, miten äkkiä kilahtaa näinä päivinä kiukkusuoneen, kun lasten kanssa ei asiat sujukaan niin kuin itse haluaisin. Kun joku ei nukahdakaan niin kuin kuvittelin. Tai kun yksi ei pue riittävän nopeasti. Tai kun toinen ei siivoa, vaikka oon sata kertaa pyytänyt. Tai kun joku kiusaa taas.

Tiedän, että näinä päivinä lapset tuskin saavat tarpeellista kokemusta siitä, että riittävät sellaisina kuin ovat. Että kilinästäni huolimatta ovat maailman rakkaimpia. Päin vastoin, luulevat varmaan, että heidän tehtävänsä on yrittää miellyttää mua. Vaikka päivissä olisi onnistuneintakin kasvatuksellisia hetkiä, pelkään näiden kurjien vaatimusten jäävän vahvemmin mieleen..

Kuulostaa kamalalta, mutta mun on pakko sanoa se ääneen. Jos vaikka oppisin hallitsemaan tuollaista käytöstä ja hellittämään sen suhteen, mitä lähellä olevilta ahdistuksenhallintahässäköissäni vaadin.

Hauskaa kyllä oli, kun laitoin lapsia nukkumaan: kuiskutin kullekin vuorollaan hempeyksiä. Esikoinen usein vain hymyilee takaisin. Nyt se purskahti hysteeriseen nauruun ja sai tikahduksensa välistä kysyttyä, että miks mä noin sille sanoin. Ei saanut kuitenkaan toistettua, kun käkätti katketakseen. Itse kyllä tiedän sanoneeni nopeahkosti, että "oot ihana ja rakas nuku hyvin".

"Oot ihan rakastunut", sai hän lopulta tirskuttua mun sanoneen. Ei kuulemma oo rakastunut, vaikka yllättävä kikatuskohtaus sai mut jo arvelemaan, että juuri siitä olisi ollut kyse. No, jäipä tältä päivältä sitten tällainenkin käkättelymuisto.