12.11.2018

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.



Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)




8.11.2018

Millainen murehtija sinä olet?






Meillä oli tällä viikolla koulutusta työpaikalla. Huono puoli asiassa oli se, että niiden, ja muiden menojen myötä maanantaista keskiviikkoon vedin ympäripyöreitä päiviä (osittain vähän ylikin) ja olen nyt ihan raato ja rätti. Mutta positiivista oli, että aihe oli mielenkiintoinen, ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja hyödyllinen: Mielenterveys. Tietenkin puhuimme lasten mielenterveydestä ja lasten kanssa työskentelevien mahdollisuuksista vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Itse kuitenkin sain paljon ajateltavaa myös omaan elämäntilanteeseen sopien ja oivalluksia omaan elämään liittyviin asioihin.

Yksi hämmentävä oivallus oli, miten eri tavalla me ihmiset käsittelemme murheita ja haasteita. Tai siis hämmentävää on se, että koin siinä asiassa mukamas "oivallusta". Senhän pitäisi olla itsestäänselvä, ja olen vastaavia oivalluksia mielestäni oivaltanut jo useita kertoja elämäni aikana. Että me olemme erilaisia ja koemme asiat niin monilla eri tavoilla. Mutta taas siihen havahduin.

Teimme harjoituksen. Piti mennä seisomaan sen paperilapun päälle, joka kuvasti meitä parhaiten haasteiden ja ongelmien käsittelijöinä. Muistaakseni vaihtoehdot olivat vapaasti ja hyvin tiiviisti muotoiltuna järkeilevä (etsii tietoa, tekee listoja, tutkii), tunteellinen (itkee, raivoaa, riemuitsee, näyttää ja jakaa tunteitaan), sosiaalinen (juttelee, tukeutuu ystäviin), taiteellinen (tuottaa ja luo, käy läpi musiikin, kirjoittamisen tai kuvataiteen tms. avulla), henkinen (pohtii ja mietiskelee, tarvitsee rauhaa ja tilaa) ja kehollinen (pitää huolta kehosta, liikkuu, syö ja nukkuu hyvin).

Hihkuin innosta, kun seisoin oman lappuni ympärillä (henkinen) ja juttelin samoin ajattelevien kanssa: Joo, mäkin lähden ajelemaan autolla, ei radiota ekaan varttiin, joo mä teen myös tolleen, ja ei, mäkään en kykenisi nyrkkeilemään surua tai stressiä pois, ja niinpä, ajatusten pitää antaa tulla ja mennä, rauhoittua ja laskeutua, ja sitten niitä voi käsitellä muillakin keinoilla sen jälkeen.

Sitten jokainen ryhmä kertoi oman porukkansa kesken syntyneitä ajatuksia toisille. Ja siinä tuli se oivallus. Että vau, te ratkaisisitte asian noin, ja itse en todellakaan pystyisi tai haluaisi tehdä sitä tuolla lailla. Mutta että se ei ole silti väärin, eikä minun tapani oikeammin. Oikeasti jopa uskoin, ettei kaikkien olisi järkevääkään yrittää ajatella ja tehdä samoin, kuin minkä itse koen ehdottomasti parhaaksi ja välttämättömäksi tavaksi. Saatoin olla vähän väsynyt ja ylitunteellinen, mutta nämä yksinkertaiset ajatukset vavisuttivat pientä mieltäni. Olin ylpeä itsestäni ja olin ylpeä niistä, joiden tapoja en ole jotenkin ymmärtänyt ja pitänyt yhtä oikeina aikaisemmin. Ja mietin, miten hienoa on, että saan olla sellainen kuin olen, ja joku toinen on toisenlainen. Yhtä oikeassa ja yhtä hyviä kaikki. Ja ennen kaikkea se konkreettinen havainto myös siitä, että erilaisten ajatustapojen lisäksi maailmassa on myös heitä, jotka kokevat jotakuinkin samoin, kuin minä!

...Saatteko kiinni ajatuksesta, vai ihmetyttääkö, miten tällainen asia ei sanoitetulla tasolla ole ollut jollekin itsestäänselvä? Ja haluaisitteko jakaa, millaisia te olette murehtijoina?




3.11.2018

Raskas, mutta oudosti lämmin olo.



Hautajaispäivä tuntui etukäteen kauhean raskaalta ja ahdistavalta.

H-hetkellä se tuntui yhä raskaalta, mutta samalla rauhoittavalta. Koleasta säästä huolimatta lämpö jotenkin kääriytyi ympärille ja oli turvallista olla.

Jälkikäteen tuntui väsy. Väsy, väsy, väsy. Suru ja jännitys meni kivuksi niskaan ja päähän.



Tästä lähdetään taas tulevaan. Millainen siitä sitten tuleekaan. Ainakin kuopus tuo siihen oman uuvuttavan lisänsä olemalla joko hirveän hirveän HIRVEÄN uhmaikäinen, tai sitten jotenkin muusta syystä huonona (olosuhteet huomioon ottaen ihan mahdollista sekin). Väsyneenä sellaisen käsittely tuntuu aavistuksen verran kohtuuttomalta, jopa mahdottomalta välillä. Surukin riittäisi työksi jo sellaisenaan. Kiitos, kun olette toivotelleet voimia ja muita kauniita sanoja. Niistä ajatuksista se lämmin tunne ympärille varmaan punoutuikin. Olen kerännyt sanananne ja ajatuksenne tarkasti talteen ja käytän säästellen tulevien viikkojen heikkoina ja raskaina hetkinä.



28.10.2018

Arki oli armollinen - sunnuntai ei


Arki oli ihan armollinen. Töissä sujui hyvin ja pärjäsin paremmin, kuin olin odottanut. Sunnuntai on armottomampi. Mieli seilaa ja väsyy eri tavalla, kuin arkena. Suru tulee liki. Yöllä ajoin unissani järjetöntä vuoristoradalta näyttävää kapeaa tietä ylös autolla tietäen, etten voi hidastaa, tai kaikille kyydissä oleville käy huonosti. Vauhti loppuisi kesken ja kaaduttaisiin selälleen. Ylämäkeä seuranneen alamäenkin uskalsin vielä rohkeasti ajaa, mutta sitten piti pysähtyä tien varteen jälkipanikoimaan.

Jos jotain kuitenkin tässäkin sunnuntaissa oli ihanaa, niin se, että sai nukkua siihen asti, että aamuaurinko kuikuili seinälle valoisia laikkuja. Siinä vaiheessa kuvassa näkyvistä möröistä pienempi oli jo toennut aamuyökiukuistaan ja laukkaisi iloissaan halimaan äitiä ja isää.






21.10.2018

Kuinka mulle käy arjessa?









Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.





14.10.2018

Tahdon lintuja ympärilleni






Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.





13.10.2018

Faari





Meillä on mennyt elämä rikki. Mun isä on kuollut. Nyt pitää koota palasia, yrittää ymmärtää ja yrittää selvitä tästä.

Isä lähti viimeviikolla rutiinileikkaukseen, enkä osannut pelätä pahinta, enkä valmistautua mihinkään. Kaiken piti mennä hyvin, piti toipua. Ei käynyt mielessäkään heittäytyä huolestumaan, saati jättää mitään jäähyväisiä. Tosin nyt jälkikäteen ollaan saatu kuulla ja huomata, että jollei isä nyt suoranaisesti aavistanut, niin ainakin pelkäsi käyvän huonosti. On suojellut meitä lähimpiä peloltaan ja kivuiltaan.

Kuluneet päivät ollaan vietetty äidin ja sisarusten kanssa lapsuudenkodissa. Yritetään rimpuilla epätodellisen olon, ikävän, musertavan pettymyksen ja suuren surun välillä. Kiukuttaakin. Itkuun mennään välillä hysteerisen nauruhepulin kautta ja joinain hetkinä käyttäydymme surukotina muiden silmiin ehkä yhtä epäkorrektisti, kuin isäkin toisinaan.

Ollaan itketty, ollaan muisteltu, ollaan halattu ja silitetty toisiamme, ollaan oltu vähän epäsopivia ja aiheutettu ehkä pahennusta. Toisaalta taas ollaan istuttu aikuisina sisarusten kanssa puhumassa hautajais- ja perunkirjoitusasioita. Ollaan tankattu voimia jokaisesta saamastamme halauksesta ja isäämme liittyvästä tarinasta ja muistosta, joka meille on kerrottu. Sydänemojit ja osanotot lämmittävät ihmeellisen paljon.

Isän äidin, eli mummin luona Miuku ja mummi juttelivat Faarin kuvasta. Miuku oli ujona, hiljaisena nynnynä mun sylissä. Hiljaisen hetken aikana tiesin Miukun pohtivan Faaria ja hassua kuvaa Faarista ja pöllönpoikasesta. Arvelin sen sanovan jotain vähän hupsua ja ymmärtämätöntä, ehkä kysyisi jotain. Kirkkaalla, vahvalla ja varmalla äänellä, kuin meidät vakuuttaakseen, Miuku sanoikin ytimekkäästi, että "Faari on taivaassa".

En ole koko aikaa jaksanut ja halunnut parkua. Joka ilta tulee väsähdys, että eiköhän lopeteta nyt tämä leikki, että joku olisi muka kuollut, ja palata entiseen, tavalliseen elämään.

Miten kauan menee, että elämä ja tulevaisuus ilman kahden metrin kokoista Faaria näyttää yhtään sellaiselta, että sitä kohti olisi edes siedettävää mennä?









8.10.2018




Monesti, vaikkakin aikaisempaa paljon harvemmin, tulee olo, että pitäisi kertoa jokin kiva tilanne päivästä blogiin. Toisin kuin ennen, jää usein asiat läpikäymättä täällä, jauhan ne muualla tai jätän sikseen. Luulen (taas), että olen löytämässä itsestäni uutta elämänvaihetta, jossa lepo ja kuormitus ovat sopivammassa suhteessa, kuin viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen kokenut. Kääntöpuoli on, että täytän arkea kotona nyhjäämisen ja palautumisyritysten sijaan kaikenlaisella muulla. Kalenteri on tiivis, ja iltapäivähoidosta hakiessa pitää hoputtaa, että nyt jo autoon, että lättytaikina ehtii turvota vielä illaksi.

Tänään kuitenkin kiva ilta päätyy blogiinkin asti. Päivän porhalsin töissä tauoitta ja iltapäivän kokouksen jälkeen hurautin pientä ylinopeutta kotiin vääntämään sitä äsken mainittua lättytaikinaa partioiltaa varten. Pelastin omani (ja varmasti myös perheen) hermot hakemalla kuulosuojaimet apuvälineiksi heti samaan aikaan, kuin lättytaikinasangon ja vispilän. Tätä niksiä pitäisi oikeasti hyödyntää todella TODELLA paljon useammin. Äänet hermostuttavat, kun yritän saada jotain tehtyä. Peltorit sulkevat pois terävimmät äänet, mutta muuten olen jotakuinkin tilanteissa mukana ja läsnä.



Sateinen, kylmä ja tuulinen sää laittoi miettimään ulkona vietettävän illan vaatetusta. Vedin jalkaan monta kerrosta vaatetta ulkohousujen alle, mm. raitavillahousut. Hihkuin tulevani Katti Matikaisena paikalle, mihin 8-vuotias puuskahti, että "Kunhan vain et nolaa mua." Excuse me, nolaa SUA? Pöyristymisestä huolimatta olin myös innoissani: kyllä, lapset ovat kasvamassa, ja kuulostavat siltä. Siitä en ollut innoissani, että samaisesta syystä en saanut heistä jokaiselle niin paljoa vaatetta päälle, kuin mielestäni olisi ollut tarpeen. Ei kuulemma Todellakaan Tuu Kylmä eikä muuten Todellakaan tarvi laittaa villapaitaa väliin.

Ilta oli jotenkin huippu ja hyvä ja huippuhyvä. En tiedä, kokivatko muut niin, mutta mulle se oli sellainen. Karmeasta säästä huolimatta. Hymyilytti tajuta, että paikalla on meidän kutsumanamme kymmeniä ihmisiä, joiden kanssa nauretaan, paistetaan lättyjä, ihmetellään yli lentäviä joutsensaattueita, opitaan uutta, tutustutaan uusiin ihmisiin ja vanhoihinkin paremmin, lapset ja aikuiset leikkivät yhdessä ja lopuksi hiljennytään pimenevässä illassa nuotion ympärille. Yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä. Elämyksiä ja ihmettelyä. Isoja pieniä juttuja. Meidän käsistä.

Harrastus, josta jo aiemmin tiesin, että se ottaa niin paljon, kuin itsestä vain suinkin irtoaa. Mutta nyt tiedän myös, että se kyllä antaa vähintään samalla mitalla takaisin.

(Okei, ei ollut tähtitaivasta, oli kaatosade ja lättytaikinaa silmälaseissa.)




4.10.2018

Minun Oma Nurkkani









Pelastussuunnitelman mukainen hyggenurkka valmistuu pikkuhiljaa. Hassua, kun töissä tulee yhtäkkiä kutkuttava tunne, kun tajuaa, että pääsee pian kotiin, makuuhuoneen nurkkaan istuskelemaan ilta-auringon rauhoiteltavaksi.


Ihastuin Jyskissä petrolinsiniseen nojatuoliin. Tuolin mustat jalat harmittivat, mutta onneksi keksin maalata ne kultaspraylla. Samalla sprayasin kaikenlaista muutakin: alkajaisiksi mustikanvarpuja ja kiviä. Rahi on tuolin kanssa samaa sarjaa. Tosin kävi hassusti, ja suureksi ihmettelemäni pahvilaatikon sisältä paljastui kotona neljä rahia, joista vain yhdestä olin maksanut. Varastotyöntekijä oli kantanut ostokset autooni, ja vakuutteli, että joskus tavarat tulevat yllättävän isoissa laatikoissa. Varmasti olisin viimeistään painosta tajunnut kyseenalaistaa sisällön. Ilmoitin toki virheestä heti sen tajuttuani, mutta vielä en ole saanut kolmea rahia kuskattua takaisin liikkeeseen.

Tuolin kaveriksi hankin pienen pöydän ja tavoistani poiketen jopa pari koriste-esinettä siihen. Tuo pikkulamppu, joka on pöydän reunassa kiinni, on nyt hyvin epäkäytännöllisellä paikalla. Mutta olkoon, koska kimaltelee ja on söpö.




Kasvi tarttui Prismassa käteeni jäädäkseen. Hintalappu ja nimi puuttui, mutta ihastuksissani päätin ostaa sen hinnasta riippumatta, kun oli niin komea ja erikoinen. Hinnaksi paljastui huimat 5,90 ja nimeksi peikonkämmen.

Moni sisustaja ei pidä ylpeyden aiheena säästeliäisyyttä (eli epädesignia ja mahdollista heikkoa laatua). Itsekin olin etukäteen hahmotellut tarvitsevani jo pelkkään tuoliin useampia satasia. Kävikin niin, että ihastuin halpaan, ja koko nurkkaus tuoleineen, kaikkine kuvassa näkyvine tilpehööreineen (taljaa lukuunottamatta) ja kukkineen tuli maksamaan reippaasti alle kaksisataa.


Matto varpaiden alle on vielä keskeneräinen, mutta jo projektina koristaa kivasti. Kultalanka taas käytössä, kuten huomaatte. Sohvatyyny on myös vielä sinapinkeltaisena samettikankaana keittiön nurkassa ja mahdollinen viihdeyksikkö yhä hankkimatta. Kertokaahan puolesta ja vastaan, telkkari vai tietokone? Meillä kun alkaa olla jo niin paljon telkkarinkatsojia, että kakkostelkulle voisi olla käyttöä. Toisaalta läppäri olisi sisustuksellisesti helpompi, mutta mieluummin ehkä silti kanavasurffailisin, kuin räpläisin facebookia. Mutta toisaalta ja toisaalta? Onko monikäyttöisyys enemmän hyvä, vai huono puoli? Mutta oli kumpi laite vaan, niin haaveilen sen olevan valkoinen.





25.9.2018

Tänä syksynä...



Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?





22.9.2018

Kapeat housut, helpompi kerrospukeutuminen









Mun arkiaamuja värittää jännitys siitä, miten lasten saaminen vaatteisiin milloinkin onnistuu. Lähden hipihiljaa kahden isoimman kanssa ja mr Pii vie hoitoon pienimmän vasta myöhemmin. Yritetään olla herättämättä heitä. Välillä kriittiset pukijat ajautuvat rajuunkin vaatekiukkuun, jos tarjonta ja esimerkiksi sääolosuhteista johtuvat vaatimukset eivät miellytä.

Isoin on oppinut jo hyvin aamurutiineihin ja tietää useimmiten olla järjestämättä hepulia. Osaa neuvotella, jos jokin ei miellytä. Tosin itsekin osaan jo varsinkin hänen kohdallaan vähän ennakoida ja vältellä ärsyttävimpiä vaatteita ja ehdotuksia. Ärsytysvaatteita nimittäin löytyy: liian väljät, liian erikoisen väriset, liian kankeat, kutittavat, oudolta (esim. uudelta) haisevat, liian paksut, liian monet kerrokset, toppavaatteet, kumpparit jne. Keskimmäisellä kiukku tulee yleensä siitä, etten ole löytänyt hänen puettavakseen mekkoa, röyhelöitä tai muuta krumeluuria.

Aloitin ulkohousukauteen valmistautumisen hankkimalla esikoiselle ulkohousujen alle sopivia sisähousuja: riittävän kapeita - ei liian, riittävän yksinkertaisia ja huomaamattomia, riittävän paksua kangasta ettei tarvi kalsareita viileämmälläkään säällä, koska kerrokset vain ei tule kuuloonkaan. Kaupoista en löytänyt kuin tyttömäisiä, ohuita legginsejä ja liian leveitä collegeja. Poikanen kun on vielä niin hoikkakin, ettei kaupan housut siksikään istu hyvin juuri koskaan.

Siispä kävin kangaskaupassa ostamassa paksua collegea, jonka toinen puoli on (anteeksipyyntöni luonnolle) jotain ihanaa pehmeää. Otin mallia vanhoista NOSHin Hero-housuista, jotka oli oikean kokoisina pojan lempparit. Tein heti samalla mallilla kahdet pöksyt. Jälkimmäisiin en jaksanut tehdä taskuja, kun ekojen kanssa mokasin ja säädin riittävästi. Tein kuitenkin niihinkin taskun näköiset saumat koristeiksi, tuli muka jätkemmät.



Persauksen sauma pitää varmaankin vielä vahvistaa sinisellä ompeleella, kun valkoinen saumurisauma irvistää niin härskisti.

Pupunkorvapipo, jonka loppukankaasta askartelin, päätyi olemaan ihan liian pieni kellekään meistä, se on siis uutta kotia vailla.







16.9.2018

Pelastussuunnitelma kaamokseen



Arki on ollut kauhean kiireistä. Se käy välillä voimille. Viimeyönä näin unta, että autolla ajaessa syttyi yhtäkkiä akun merkkivalo. Olin vähän hämilläni, kun en ollut koskaan kuullut, että akku voisi kesken ajon tyhjetä. No, auto alkoi äkki hiipua ja oli pakko kaartaa bussipysäkille tuumaamaan. Päivän mittaan tajusin, että juuri noin arjessani vähän on käymässä. Virta on loppumassa vähän yllättäen. Autoon oli tosin unessa tullut jokin isompi vika, mistä tyhjeneminen loppui. Sen osan tuosta unesta en tietenkään toivo tarkoittavan mitään... Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin syksyn aikana ollut tyytyväinen itseeni ja siihen, että "autoni" kulkee päivittäin ja kilometrejä kertyy. Saan aikaiseksi ja arki on mielekästä ja palkitsevaa.

Mutta jännitän talvea. Oon kokoillut itselleni pelastussuunnitelmaa pimeän ja kylmyyden varalle. Oon vahvasti kaamossynkkyyteen taipuvainen. Inhoan syvästi sitä, että koko ajan on kylmää ja pimeää. Tulen entistä saamattomammaksi ja lamaantuneemmaksi. Virtani loppuu heti, kun aurinko painuu puiden taakse. Ja kun varpaita paleltaa, nousee hartiatkin korviin, ja siitähän seuraa lopulta päänsärky.

Selviytymiskeinoiksi olen koonnut itselleni seuraavia asioita:

Kaikki hyggeily, viltit ja kuumat juomat on hyvä alku. Onnellisuutta ja lämpöisyyttä lisäävät villasukat ja villatakit (joita kyllä täytyy varmasti muutama uusi ostaa ja muutama vanha laittaa kiertoon). Olen myös kerännyt mieleeni listaa kiinnostavista telkkariohjelmista, joista muutamaa olisi kiva seurata vaikka lasten kanssa kainalokkain. Sain myös pelastussuunnitelmaani ehdotuksia uudesta harrastuksesta ja etelänmatkasta, joista kyllä molemmat varmasti toimisivat kaamosmasennuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa oikein hyvin, laitoin nekin korvan taakse.

Yhden mahtavan jutun keksin myös, jonka ehdottomasti haluan ja toivon voivani toteuttaa: Ostopalveluna kodin siivous esimerkiksi kerran kuussa. Jo ajatus saa hymyilemään ja huokaisemaan helpotuksesta! Sotku ja lika lisäävät stressiä, ja pimeän aikaan on niin vaikea ryhtyä  mihinkään (varsinkaan niin epämukavaan, kuin siivoukseen). Joten miksipä en maksaisi jollekin, joka mielellään sen tekisi kotonamme päiväsaikaan! (Ja nyt vastaanotan vinkkejä luotettavista paikallisista firmoista.)

Toinen, mitä olen miettinyt, on oman yksityisen hyggenurkkauksen tekeminen esimerkiksi makkariimme, jossa villasukkanyssykkänyhväilyäni voisin toteuttaa. Nimittäin olohuoneemme on aika usein varattu ja hirveä tarpeeni tankata meluisten työpäivien jälkeen yksityisyyttä, ääriviivojani ja hiljaisuutta ei aina pääse sohvan nurkassa täyttymään.

Hassua, miten tällaisten suunnitteleminenkin hymyilyttää. Harvoin talven odotukseen liittyy mitään positiivista. Kesällä, kun ostin terassille hämäräkytkimellä toimivat valaisimet, oli jokin syy odottaa syksyn pimeneviä iltoja. Nyt, kun illat sitten pimenevät, toimii viidestä valaisimesta enää kaksi... Ilahduttavat nekin tietenkin, mutta vähemmän, kuin olin toivonut. Siksikään ei siis haittaa, vaikka auttaisitte mua vielä kokoamaan talvivarastooni lisää viihdykettä ja odotettavaa.

Kuvituskuvassa en oikeasti tee tätä pelastussuunnitelmaa, vaan kirjoittelen partio- ja työjuttuja. Istun myös autossa, mr Piin kyydissä, joten kuva tukee myös päivän puheenaiheista ensimmäistä, automatkailua. Onneksi pääsen toisen kyytiin silloin, kun itseltä loppuu akku tai muuten kulkupeli hajoaa.



8.9.2018

Uskalla kiittää ja kehua



Pommejakin on tällä viikolla sydämelleni tipahtanut, mutta kerron kuitenkin muusta. Siitä, miten useita kertoja oon tajunnut tällä viikolla, että olen jotenkin löytänyt paikkaani. Kuulun yhteisöihin, olen ollut omilla paikoillani tärkeä. Ja ennen kaikkea olen tajunnut, mikä voima on kauniilla sanoilla. Ne on tärkeitä ja voimauttavia itse kuultuina, mutta ihmeellistä on kuulla myös, että ne omasta suusta tulleet pienetkin kiitokset ja tsempit on olleet toisille tärkeitä vaikeilla hetkillä. Varmaan joku kiitos on joskus mennyt pelkästä sanahelinästä, mutta ei siitäkään vahinkoa pääse syntymään. Itse en taida enää haluta ottaa sitä riskiä, että joku juuri kaipaisi niitä tärkeitä pieniä sanoja, jotka niin helposti voisin jättää sanomatta.

Sanotaan. Kiitetään, kannustetaan ja kehutaan. Muutetaan maailmoja. Noin niin kuin vaatimattomasti.

Ikivanha maalaus arkistojeni kätköistä, sopii tähän sävyiltään.






5.9.2018

Pitkäkyntinen ja huivillinen





Kuvatekstiksi ylläolevaan, alkaen lähinnä olevasta asiasta: Kynnet. Eivät ole vuosiin olleet näin pitkät ja vahvat! Jopas! Jopa hankalat. Ennen mulla oli aina tällaiset, nyt en osaa tehdä mitään, enkä malta lyhentääkään.

Edeten seuraavaan: Partiohuivi. Olen nyt ihan oikea partiolainen. Hups. Ollaan herätetty lippukunta henkiin ja olen tämäniltaisen, ensimmäisen kokoontumisemme jälkeen iloisempi, innostuneempi ja tyytyväisempi, kuin olisin ikinä uskaltanut arvatakaan.

Ja palaten vielä niputtamaan nämä kaksi lähintä elementtiä: Haukankynsillä sai hyvin teltan ja laavun pystyyn ja nuotion kasaan myös. Mutta lapsilauman hyökkäys ja riehakas keinuun pakottaminen taittoi pikkusormen kynnen puolivälistä nurin. Sattui, vaan ei silti katkennut.

Ja viimeinen kohde kuvassa: Hortensia, jonka sain lapsiltani. Olin kaupan kassajonossa, kun katosivat ja palasivat kantaen sen siihen tärkeinä mulle. Maksoin toki lahjani itse, mutta oli niin sööttiä, että yhä hymyilyttää, kun sen näen.


Muutenkin kuplin ja pulppuan. Huomasitko ehkä vähän?


29.8.2018

Työkengät nro 1





Kiitos kenkävinkeistä! Sovittelin ehdottamianne ja reinot melkein ostinkin. Mikään ei kuitenkaan ollut Just Hyvä. Siinä kohtaa päätin tarttua siihen ajatukseen, että kenkiä voi hyvin olla kahdetkin. Villasukkapäiville omansa. Villasukkatohvelit löytyi lopulta lähikaupan alekopasta, ja hinnasta huolimatta sain ne tossut, jotka tuntuivat jaloissa parhailta.

Eilen taas löysin tähän hetkeen sopivat tossut. Mummotöppöset, pehmeät ja napakat, helposti puettavat. Jo kaupassa visioin kenkien päälle mustat silkkirusetit, ja tänään ne jo nököttävätkin siinä. Näin, kun farkut on kääritty korkealle ja nilkasta paljastuu tyylikkäästi (Aahhahhahhaa!) pohkeeseen asti kiskottu nilkkasukka, näytän sopivan kivasti Mozartilta. Hyvähyvä.



Nämä on riittävän simppelit ollakseen monikäyttöiset. Ja riittävän höpsöt ollakseen itseni näköiset. (Ja riittävän umpinaiset peittämään rumatsukat-päiväni.)

Vinkeistänne oli hyötyä, vaikka lähdinkin vähän eri suuntaan. Erityisesti tartuin tuohon, että kenkiä tosiaankin voi olla useammat, kuin yhdet. Villasukkapäiville ehdottomasti omansa. Onhan mulla pukukoppi niiden säilyttämistä varten.


26.8.2018

Ukkoskuuroja



Ollaan lähdössä metsään juhlistamaan Keskimmäisen taannoisia synttäreitä. Katsotaan, käykö säätiedotusten lupaama ukkonen päälle.

Pääni sisällä pitkään jatkunut iloinen helle kääntyi loppuviikosta painostavaksi, ja jo ennen sitä yllättäen iski pari salamaa maahan asti. Rysähti kunnolla. Sää yltyi nopeasti puuskittaiseksi myrskyksi, jossa tuuli riepotteli ja sade kasteli. Varsinkin iltaisin ja öisin. Nyt satelee enää alakuloista tihkua, mutta kyllä se tästä taas poudaksi kääntyy.

Myrskyt nimiltään "PMS" ja "Paniikkikohtaus" eivät ole voimakkuuksiltaan yleensä yhtä hurjia, kuin aiemmin. Merkittäviä selviytymistä helpottavia tekijöitä ovat ennakointi, ymmärtäminen ja kierukka. Se oli hyvä vinkki eräältä, ja hyvä päätös itseltä.

Nyt pätkä ihanan väristä automatkasukkaa ja sitten metsään.




20.8.2018

Riisipuurosta, kahvitauoista ja suuresta kellosta tulee hyvä päivä.



Pitäisi muistaa useammin, että meidän lapsilta saa "Maailman paras äiti" -pisteet niinkin helpolla, kuin pari desiä riisiä ja reilu litra maitoa pataan ja puolitoista tuntia uunipuuron valmistumisen odottamista. Retostelivat kavereillekin, että äitipä tekeekin meille tänään uunipuuroa! Ihanan helposti miellytettävät tyypit... Tavallaan... Edes toisinaan.

Kaappini ainoa tekstipaita sanoi itselleni ja kohtaamilleni ihmisille tänään näin:


Muistin uskoakseni vähän hehkua ja nauttia, kahvitauonkin pidin peräti kahdesti. Olin onnellinen tänään. Päiväni oli täyttä, mutta hyvää. Menin töiden jälkeen vaihdattamaan kelloon paristoja. Ostinkin uuden alehyllystä, kaupan isoimmalla kellotaululla. Se muistuttaa mua kummitädistäni, jolle olen aina mieltänyt isot, näyttävät asusteet. Nahkasaappaat yli polven, suuret korvarenkaat, kauniit mustat käsilaukut ja valtava kello. Tarkasti en muista, mutta tyylin miellän vahvasti. Tarkemmin ajateltuna hän on ollut hämmentävän teini noiden varhaisten ihailevien muistojeni aikaan. Tuli hyvä mieli kellosta. Ja terveisiä coolille kummitädille!




19.8.2018

Syksyiset villasukat ja työkenkäpulma





Sain leirisukat valmiiksi jo muutama viikko sitten. Helteet eivät kuitenkaan houkutelleet päättelypuuhiin. Nyt, kun pari yötä kiskoin viimeistelemättömiä sukkia jalkaan, totesin villasukkakauden alkaneen ja tein vihdoin työn loppuun. Ihanaa, kun raitalankasukissa oli yhteensä vain neljä lankaa pääteltävänä.

Sukat neuloin Novitan raitalangasta pyöröpuikoilla ja koko matkan joustinneuletta. Tuli kivan napakat. Syksy voi nyt mun puolesta tulla.

Mutta kysymys: Millaiset työkengät hankkisin seuraavilla kriteereillä?

- Pitää olla jokin kantapään taakse menevä juttu, sillä mun pitää kulkea päivän aikana usein "luiskaa" eestaas.
- Talvella haluaisin tunkea jalkoihini kenkien lisäksi myös villasukat.
- Ei nauhoja tai muutakaan hidasta väkertämistä vaativaa.
- Rumuus ei haittaa, mutta totta kai ulkonäkö ja ehkäpä mieluiten vielä neutraali sellainen olisi plussaa. Lookkini kuitenkin vaihtelee mustasta oranssiin, farkuista legginseihin ja rentuista yritykseen olla tyylikäs.

Eli ei muuta kuin kenkälinkkejä kehiin.


18.8.2018

Sähläystä ja töksähtävää hyytymistä



Mua hermostuttaa tällä hetkellä sähläys. Sellainen, että muka tehdään, mutta ei tuu valmista. Ollaan muka käymässä synnyinkaupungin markkinoilla, mutta käydäänkin lähinnä hautausmaan vessassa moneen kertaan ja etsitään "sitä yhtä kojua, jolla oli niitä lelukissoja". Tai kun kierrän nykyisen kotikaupungin kauppoja pitkän ostoslistan kanssa, ja palaan puolentoista tunnin kuluttua tyhjin käsin. Tai kun suunnitellaan miehen kanssa päivää aamuyhdeksästä asti, mutta vielä puoleen päivään mennessäkään ei ole lause ehtinyt loppuun. Se tekee mut kiukkuiseksi ja levottomaksi. Mikään ei tuu valmiiksi, kaikki junnaa.

Jos eilen tuntui, että pesukone ei pysynyt nopeassa rytmissäni, niin tänään olen toiminut kuin kameleontti. Hitaasti ja tyhmänä. Töksähdellen ja jatkuvasti hyytyen. Tai lemiokontti, kuten pienimmäinen sujuvasti aina kameleontista puhuessaan sanoo.

Semmoinen olen nyt ekan työviikon jälkeisen viikonlopun kunniaksi ollut. Lemiokontti. Tosin ilman sitä kiehtovaa kykyä vaihtaa väriä. Tästäkin kuvasta lähti värit ihan kokonaan. Tykkään siitä silti. Jotenkin outo kuva keskeltä hyytynyttä hetkeä ja siihen suosiolla pysähtymistä. Elämä on tämmöistä. Valon ja varjon vaihtelua.







16.8.2018

Vauhdilla syksyyn, humps vaan!



Työt alkoivat. Perheessä on tuore, innokas eskarilainen ja koulukonkari tokaluokkalainen. Kuljemme jatkossa aamuisin kolmestaan samaan osoitteeseen ja iltapäivällä takaisin. Itse tein alkuviikosta pari ympäripyöreää päivää. Pää ei pysty ihan käsittelemään kaikkea alkusyksyn syöksemää dataa, mutta viimevuotiseen verrattuna se ei niinkään huoleta. Kyllä se tästä lähtee. Ensimmäistä kertaa olen tutussa koulussa, tutun luokan kanssa. Jatkettiin siitä, mihin keväällä jäätiin. Ihan huippua.

Kikytvesotkokoukset, wilmatlukkaritviestit, sekaannusten selvittäminen, kuulumisten päivittäminen työkavereiden kanssa, uusien oppilasryhmien ja oppiaineiden haltuunottaminen ja yleinen rytminmuutos ovat tietenkin vieneet voimia. Mutta tykkään. Tykkään niin. Käyn kierroksilla, enkä meinaa illoiksikaan tasaantua.

Tällä viikolla, kun laulava pesukoneemme on luritellut päätösbiisinsä ohjelman loppumisen merkiksi, jouduin kerran kysymään mr Piiltä, onko koneessa jotain vialla. Luulin, että pimputus soi tavallista huomattavasti hitaammin. Ei kuulemma soinut. Tulin siihen tulokseen, että aivot raksuttavat niin vauhdilla, että kiireen tuntu ylettää kaikkialle. Mieli haluaisi hoputtaa pesukoneenkin samaan tahtiin, kuin oma sisäinen syke.

Vaikka tämä tietyllä lailla on palkitsevaa, odotan alkuhulinan rauhoittumista. Mr Piille lupasin, että korkeintaan kaksi viikkoa töiden alusta menee ympäripyöreinä, sitten palaan ruotuun. Toisaalta jo tänään maltoin lähteä keskeneräisten suunnitelmien äärestä kotiin. Kyllä se menee tarvittaessa vähemmälläkin putkeen, tai edes riittävän lähelle.

Alahuulensa imaissut jännääjä ja pian toiseen päähän rakennusta töihin kirmaava opeäiti ekana koulupäivänä.


9.8.2018

Nukutusvinkki



Ennen tuli julkaistua blogissa ytimekkäitä, lyhyitä oivalluksia, ajatuksenpätkiä ja ideoita, nyt menee aina kuulumisten kertaamisen kautta maratoniksi.

Siispä entisaikojenkaltainen nopsa vinkki tähän väliin:

Jos lapsella (tai miksei isommallakin) on vaikeuksia nukahtaa, kokeile taustaääneksi valkoista tai pinkkiä melua! (Youtubesta white noise / pink noise.) Luulen, että hämmästyttävän nopeasti rauhoittava teho perustuu siihen, että nukahtaja voi hellittää huomionsa. Ei tarvitse yrittää pinnistellä kuulemaan, mitä muualla tapahtuu. Jokin kohta aivoissa sammuu ja uni tulee huomaamatta.

Tänään päiväunille nukahtivat kainalokkain ihan pikkuhetkessä kiukusta kiljuva Miuku ja nukuttamaan mennyt mr Pii. (Toisen kyllä hätyytin hereille siivoushommiin.)





8.8.2018

Mun pitää vähän vielä konkata...



Tämä viikko on yhtäkkisen työntäyteinen ja prosessoin sitä tietenkin ahdistumalla ja panikoimalla. Tällä viikolla on ollut ja tulee olemaan neuvolaa, shoppailuja, Lankakerhoa, synttäreiden valmistelua ja niiden viettämistä, hautajaiset, töihin valmistautumista työpaikalla käyden, opsia lukien ja lukkareita sisäistäen. Kaiken kukkuraksi sain hamstereiden myötä jonkin ihmeellisen "olen kauhea kasvattaja" ja "hulluuteni tarttuu kaikkiin lähellä oleviin" ja "olen pilannut kaiken, tai ainakin tulen pilaamaan" -ahdistusmoodin. Babybluesin. Tiedän heijastavani näihin hamstereihin äitiyteni kipupisteitä vähän turhan laajasti. Ymmärrän touhun sekopäiseksi, ja ajoittain osaan jopa kääntää sen vitsiksi. Ja toisena hetkenä sitten viritän keskellä yötä mitä ihmeellisimpiä keksintöjä häkkiin, että saisin pikkuotusten yhteiselon sujumaan paremmin. Eli ahdistun asioista, joille en voi mitään, joita en voi kontrolloida. Miten paljon hyödyllisempää olisi murehtia sellaisia juttuja, joille VOI tehdä jotain...

Nyt, tänään, sain käytyä työpaikalla, hankin synttärilahjan, kehittelin synttäritarjottavat jääkaappiin, nostin hautajaisvaatteet henkariin ja Ruusukin vaikuttaisi asettuneen ja toivottavasti lopettaneen Roihun pyllyn puremisen. Eli ehkä nyt hellittää paniikkikin. Asiat ovat mahdollisimman hallinnassa. Syksyn myötä tulevat muutokset hermostuttavat (kuten lasten koulu ja eskari, ja iltapäiväkerho, jossa pelkään niiden riitelevän yhtä rumasti, kuin kotona), mutta töiden alkua odotan ennenkuulumattoman relana. En ole koskaan ennen mennyt töihin tuttuun luokkaan tuttujen oppilaiden kanssa. Ihan mahtavaa!

Olin jättänyt tällaisen viestin keväällä itselleni uuden kalenterini väliin:
"Hyvin se menee! Osaat tän!"



Miukua pisti juuri ampiainen sormeen. Sormi on kuin pinkeä, paksu nakki. Muuten hän on reipas, mutta nitisevällä äänellä kertoo, että "mun pitää vielä konkata". Selvä, konkkaa vain. Munkin stressi ehkä hellittää, mutta varmaan pitää vielä hetki konkata.  Ettei lähi-ihmiset unohda, että oon vähän hutera ja osaavat huomioida. Tuoda esim. kukkia, ylistää ponnistelujani ja lempeästi ohjata mua säännöllisin väliajoin sohvalle löllöttelemään.




4.8.2018

Nyt on kuulkaas söpöä ylläriä täällä!




Jo ennen lapsia tein selväksi itselleni ja puolikkaalleni, että mikäli lapseni toivovat lemmikkiä, haluan sen heille mahdollistaa. No, nyt se vingunta yltyi meidänkin talossa ajoittaisesta krooniseksi. Suunnittelin kuvion lasten selän takana melko valmiiksi. Oikeastaan myös miehen selän takana, sillä hän ei tähän hankkeeseen halunnut osallistua. Hän ei myöskään kokenut oikeudekseen kieltääkään, vaikkei itse lemmikin kannalla olekaan.

Olin aikonut hankkia vain häkin valmiiksi Keskisen reissulta, kaupan yhteydessä olevasta lemmikkiliikkeestä. Hamsterin olisin sittemmin hankkinut muualta ja pohdin jopa, että antaisin sellaisen Keskimmäiselle (joka sitä sinnikkäimmin on pyytänyt) synttärilahjaksi. Lopulta tulin kuitenkin tulokseen, että ollessaan "jonkun oma" lemmikki saattaisi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsissa, ja esimerkiksi esikoinen ei varmasti periaatteessakaan tykkäisi "siskon lemmikistä". Sisko itse olisi saattanut pienuuksissaan ajatella, että hän puolestaan saa käsitellä "omaa" lemmikkiään miten haluaa. Enkä myöskään olisi voinut kuusivuotiasta velvoittaa lemmikin hoitamiseen, joten sikälikin tulin tulokseen, ettei sen tarvitse olla hänen tai kenenkään muunkaan "oma".

No niin, takaisin sinne Keskisen eläinliikkeeseen: Häkki lyötyi ja kävin sitten tietenkin hamstereitakin takahuoneessa kurkkaamassa, vaikken todellakaan ollut sellaisia ostamassa nyt. Kaupassa oli vain yksi talvikko, jollaiseen olin pohdinnoissani päätynyt, eikä se helpotuksekseni herättänyt mitään hinkua mussa. Kurkkasin kuitenkin toiseenkin terrarioon, jossa oli valkoinen roborovskityttökaksikko, ja ne kurkkasivat söpösti takaisin. Kyllähän te nyt tiedätte, kuinka sellaisessa sitten käy, kun joku kurkkaa takaisin... Kun sitten tunnin verran pyörittelin asiaa itsekseni tavaratalon puolella ja lopulta vein lapset kurkkaamaan otuksia myös, rakastuivat kaikki samaan kaksikkoon.

Semmoinen heräteostos siis tällä kertaa. Tosin pitkään olin kyllä yksin sitä harkinnut ja aiheeseen tutustunut, muut vain eivät tienneet. Lasten ilmeet olivat aikamoiset, kun kerroin päättäneeni, että ostetaan hamsterit. Myös oma ilmeeni taisi olla leveä, kun sitten kaupan läpi parkkipaikalle kulkiessa esittelin karkkilaatikossa vipeltäviä lemmikkejämme vastaantulijoille.

Kotimatkalla mietittiin nimiä. Sovittiin, että vanhemmat lapset saavat nimetä kumpikin yhden. Vaihtoehtoja vilisi laidasta laitaan: Saniaisenkukka-Aurinkoinen, Sunny, Makkaraleipä, Kukkaisniitty, Sukannukka, Hattara, Vaahtokarkki, Minni ja Iines, Roihu ja Kliffa, Kovis. Hyviä, ja huonoja ideoita, joiden seassa aavistuksen verran koitin ohjailla, mutten liikaa kuitenkaan. Ajattelin oman kypsyyteni mittariksi sitä, annanko heidän tosiaan itse päättää. Uskon, että annoin.

Ja saanko esitellä, perheemme tuoreimmat jäsenet:

 Ruusu ja Roihu!


Kaksi päivää on mennyt tutustuessa näihin. Lapset ovat totelleet melko hyvin käskyäni antaa otuksille päivisin unirauha ja muutenkin sopeutumisaikaa. Itse olen sitten hinkunut muiden silmien välttäessä niitä hypistelemään. Oon yrittänyt paitsi totuttaa niitä käsittelyyn, niin tietenkin myös saada niistä söpöt kuvat someen. Oon niin hinkunut päästä kertomaan maailmalle tästä perheenlisäyksestämme. Mutta ovat vain kameralle liian vikkeliä! Tänään yritin kahdessa erässä kuvata, parin minuuttia kerrallaan. Mutta kyllähän nuo nyt tällä menoa karkaavat multa vielä kokonaan, joten riittäköön nämä kuvat perheenlisäysuutisen kertomiseen.



Roborovskit ovat rotuna lukemani perusteella huonommin ihmisiin tottuvia, kuin muut hamsterilajit. Nämä ovat kuitenkin laumaeläiminä hauskoja seurata: superpieniä, eloisia, kekseliäitä ja vilkkaita. Jopa niin vauhdikkaita, että kasvatusalan ihmisenä olen vähän ehtinyt jo huolestua niiden pätkäjänteisyydestä, levottomuudesta ja kyvyttömyydestä keskittyä. (Keksinpä muuten kirjoitusvirheen myötä hienon termin.) Roihu on vähän vahvempi ja suurempi, ja juoksupyörässä rinnakkain juostessaan Ruusu, tuo täysin valkoinen, pitää perää, heittää voltin tai tippuu kyydistä. Muuten taas Ruusu on vauhdikkaampi, kuten kuvistakin näkyy. (Eli Ruusua ei juuri näy.) Molemmat ovat ilmaisseet kerran tai kahdesti tyytymättömyytensä haparoivaan käsittelyyn puremalla. Eläinkaupassa nämä elivät yksikerroksisessa häkissä, ja nyt tuntuu, etteivät innostu kiipeämään uuden häkkinsä toiselle kerrokselle ollenkaan. Harmi, kun siellä olisi kätevämpi pitää ruokia ja vettä. Pitää siis vielä kehitellä niiden asumisjärjestelyjä.
 


Ja vaikkette te vielä tienneet, että meillä on hamsteri, niin netti varmastikin tietää. Häkkivertailua on tehty jo pitkään ja tuoreimpina googlehakuina on ollut mm. "onko puuliima myrkyllistä hamsterille", "hamsteri tuoreruoka", "hamsteri raapii itseään" ja "hamsteri ei juo". Ja "hamsteri robor", kun pitää tarkistaa, että mikäs se rotu olikaan.

Että tämmöistä. Meistä tuli sitten lemmikkiperhe. (Ja mulle tuli taas uusi "oletko aina tehnyt kaiken väärin" -stressi, jonka pyrin kukistamaan pyrkimällä myös hamsterinhoidossa siihen riittävän hyvään suoritukseen.)






1.8.2018

Kuvaterveiset Kliffalta





Toissavuotiseen tapaan kerron partioleiristä kuvin. Meillä ei ollut mukana kameraa, joten kuvat on ihan vain kännykkäräpsyjä (omia ja miehen), joiden tarkoitus on toimia muistojen ylläpitäjänä ja kerronnan tukena, kun esitellään sukulaisille ja kavereille, mitä kaikkea voi tehdä suurella partioleirillä. Blogista tietenkin jäivät pois ihastuttavat kasvokuvat superlikaisista, puolipukeisista ipanoista ja hauskoista leikeistä uusien kavereiden kanssa. Ja näinhän se meni: Minun blogi, minun naama, olkoonkin sitten aika huolittelematon sellainen. Mutta jotain nämäkin kuvat kertonevat yhdeksästä leiripäivästämme.

Menomatkan pysähdyspaikalta löysin vielä söpön termarimukin, jollaisen olin unohtanut leiriä varten hommata. 

Ensimmäisen illan hammaspyykillä. Terassilta mukaan nappaamani aurinkokennovalaisimet olivat kiva lisä leirikotimme viihtyvyyteen.

Miuku heräsi iloisena ensimmäisen telttayön jälkeen vaihtamaan Paulalle vaippaa. Makuupussissa hän ei suostunut alkuun olemaan, mutta onneksi ei ollut kylmä.

Koska tulimme päivää ennen varsinaisen leirin alkua, saatiin puuhata vähän raksahommiakin. Tehtiin lasten kanssa vaunuparkki perheleiriin.
Tiskaaminen leirioloissa on oma hommansa. Tupperwaren kannelliset kipot todettiin jo viime leirillä näppäriksi. Litteät kannet kävivät mm. leipälautasista.

Avajaisohjelmaan käveltiin varmaan tunti. Menetin hermoni kuumuuteen ja hitauteen, myönnän.

Vyölaukku, joka roikkuu ympärillä laiskasti matkalaukun remmillä. Ja massiivinen Kauhava-puukko, jottei "pääkaupunkiseudun partiolaiset" käy hyppimään nenille. (Vitsi vitsi, olivat kivoja, vaikka puhuivatkin oudosti ja saivat mutkin välttelemään leveimpiä murresanoja.)

Metsään putkahti tälläkin kertaa leikkipuisto perheleirin lasten iloksi.

Hellettä lievitettiin uintivuorojen välissä smartstorekylvyissä.

Tehtiin miehen kanssa pöytävaraus leiriravintolaan. Hullu konsepti, jollaisia näköjään isoilla partioleireillä tapaa olla. Toinen toistaan hullumpia. Söimme metsäolosuhteissa valmistettuna mm. härän sydäntä. Tykkäsin, vaikken olisi ehkä uskaltanut itse sen nimistä ruokaa listalta valitakaan.

Mr Piin pesti näytti mm. tältä. Kuvassa omat lapset testaamassa kiipelyseinää. Oli varsinkin esikoiselle yksi leirin kohokohdista.


Pienin sai testata harmikseen vain pienempää seinää.
Myös näitä hommia mr Pii valmisteli leiriläisille ja testautti omilla lapsillaan.
Mulla kävi köpelösti ja sain auringonpistoksen tai jonkin muun "join liian vähän ja askartelin kuumassa teltassa liisterin kanssa liian pitkään" -tilan. Meni loppupäivä märän pyyhkeen alla löllötellessä.

Telttapäikkärit

Sumuttimet toivat helpotuksen sekunteja helteeseen.

Kerrossänky viritetty leiripihaamme.

Rasvausapulainen

Vedin miehen työvuoroista kaksi, koska meistä kahdesta minä haltsasin Leonardon sillan häntä paremmin.

Metsä alkoi tuntua pienten jalkojen alla äkkiä tutulta. Useammankin kerran toinen kenkä oli lentänyt huomaamatta matkasta, ja tytöt tulivat teltalle vain yhdellä kengällä.

Poika oppi tekemään ystävännauhaa.
 
Perheleirin lapset olivat itseohjautuvia ja oma-aloitteisia, kuin partioilaiset konsanaan. Valmistelivat tohkeissaan tehtäväpisteitä ohikulkijoille, mm. varsijousen ja tämän käpysotasimulaattorin.

Siestan aikaan neuloin riippumatossa leirisukkia.

Varusmiesbändi sai meidätkin ryntäämään lavalle tanssimaan. Hyvä meno oli.

Tunteeni metsää kohtaan eivät ole aina kovin vahvoja, enkä välttämättä osaa kaivata metsään. Silti, kun sinne menee ja sille antaa aikaa, se valloittaa joka kerta.

Perheleirin iltaohjelmassa mm. pyydystettiin saippuakuplia. Sillä teemalla sain sensruoitua naamat.

Teltalla välipalalla. Viikon hittivälipalaksi muodostui isot murokökkäreet, joita oli helppo heittää kourallinen mukiin ja syödä metsässä huolettomasti.

Valaisin oli hyvä ottaa myös hammaspesureissulle. Varsinkin bajamajassa sai muuten toimia yöllä sokkona. Hämmennyin siitä, että vaikka kotona pelkään pimeää, en ulkona huomannut miettiä sitä lainkaan.

Pienin odotti ohjelmissa, että saa heiluttaa huivia.

Okei, odotin minäkin.

Leirisukka kasvaa.

Käytiin Keskimmäisen kanssa lakkaamassa Sateenkaariteltalla kynnet.Tuli hienot.
Kuumuuteenkin tottui ja oppi olemaan. Ja yleiseen suttuisuuteen myös, ja siihen, ettei omalla lookilla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.

Viimein oli aika laittaa kamat kasaan ja lähteä kotia kohti.


"Päivän piristys" istuu viimein ilmastoidussa autossa. Oooh...

Pojalle tuli leirillä kova lemmikkisammakkokuume. Ilokseen bongasi kotimatkan levähdyspaikalta (johon pysähdyttiin, kun luulin yhden oksentavan) lauman minisammakoita. Ei saanut lupaa ottaa yhtä mukaan.


Noin, semmoinen pläjäys. Hienoa oli. Toivottavasti se välittyy. Taisin jo viimeksikin kertoilla sitä, miten tuon tyyppisellä leirillä saa terapiamielessä huomata, että meidän perhe ei sittenkään ole ainoa, jossa toisinaan kilahdellaan ja jossa aikuisiltakin välillä katoaa suhteellisuudentaju ja pinna lasten ollessa tonttuja. Leirillä ei pääse olojaan pakoon, vaan 24/7 olen jonkun nähtävillä, tai ainakin kuultavissa. Mutta niin ovat ne kaikki muutkin viikon mittaan kiristyvät aikuiset, ja kiitos siitä.

Phuuh. Nyt on pakko mennä liottamaan jalkoja kylmässä vesisaavissa. Jotenkin ovat niin turvoksissa ja kipeinä olleet nämä kaksi kotipäivää.