29.8.2018

Työkengät nro 1





Kiitos kenkävinkeistä! Sovittelin ehdottamianne ja reinot melkein ostinkin. Mikään ei kuitenkaan ollut Just Hyvä. Siinä kohtaa päätin tarttua siihen ajatukseen, että kenkiä voi hyvin olla kahdetkin. Villasukkapäiville omansa. Villasukkatohvelit löytyi lopulta lähikaupan alekopasta, ja hinnasta huolimatta sain ne tossut, jotka tuntuivat jaloissa parhailta.

Eilen taas löysin tähän hetkeen sopivat tossut. Mummotöppöset, pehmeät ja napakat, helposti puettavat. Jo kaupassa visioin kenkien päälle mustat silkkirusetit, ja tänään ne jo nököttävätkin siinä. Näin, kun farkut on kääritty korkealle ja nilkasta paljastuu tyylikkäästi (Aahhahhahhaa!) pohkeeseen asti kiskottu nilkkasukka, näytän sopivan kivasti Mozartilta. Hyvähyvä.



Nämä on riittävän simppelit ollakseen monikäyttöiset. Ja riittävän höpsöt ollakseen itseni näköiset. (Ja riittävän umpinaiset peittämään rumatsukat-päiväni.)

Vinkeistänne oli hyötyä, vaikka lähdinkin vähän eri suuntaan. Erityisesti tartuin tuohon, että kenkiä tosiaankin voi olla useammat, kuin yhdet. Villasukkapäiville ehdottomasti omansa. Onhan mulla pukukoppi niiden säilyttämistä varten.


26.8.2018

Ukkoskuuroja



Ollaan lähdössä metsään juhlistamaan Keskimmäisen taannoisia synttäreitä. Katsotaan, käykö säätiedotusten lupaama ukkonen päälle.

Pääni sisällä pitkään jatkunut iloinen helle kääntyi loppuviikosta painostavaksi, ja jo ennen sitä yllättäen iski pari salamaa maahan asti. Rysähti kunnolla. Sää yltyi nopeasti puuskittaiseksi myrskyksi, jossa tuuli riepotteli ja sade kasteli. Varsinkin iltaisin ja öisin. Nyt satelee enää alakuloista tihkua, mutta kyllä se tästä taas poudaksi kääntyy.

Myrskyt nimiltään "PMS" ja "Paniikkikohtaus" eivät ole voimakkuuksiltaan yleensä yhtä hurjia, kuin aiemmin. Merkittäviä selviytymistä helpottavia tekijöitä ovat ennakointi, ymmärtäminen ja kierukka. Se oli hyvä vinkki eräältä, ja hyvä päätös itseltä.

Nyt pätkä ihanan väristä automatkasukkaa ja sitten metsään.




20.8.2018

Riisipuurosta, kahvitauoista ja suuresta kellosta tulee hyvä päivä.



Pitäisi muistaa useammin, että meidän lapsilta saa "Maailman paras äiti" -pisteet niinkin helpolla, kuin pari desiä riisiä ja reilu litra maitoa pataan ja puolitoista tuntia uunipuuron valmistumisen odottamista. Retostelivat kavereillekin, että äitipä tekeekin meille tänään uunipuuroa! Ihanan helposti miellytettävät tyypit... Tavallaan... Edes toisinaan.

Kaappini ainoa tekstipaita sanoi itselleni ja kohtaamilleni ihmisille tänään näin:


Muistin uskoakseni vähän hehkua ja nauttia, kahvitauonkin pidin peräti kahdesti. Olin onnellinen tänään. Päiväni oli täyttä, mutta hyvää. Menin töiden jälkeen vaihdattamaan kelloon paristoja. Ostinkin uuden alehyllystä, kaupan isoimmalla kellotaululla. Se muistuttaa mua kummitädistäni, jolle olen aina mieltänyt isot, näyttävät asusteet. Nahkasaappaat yli polven, suuret korvarenkaat, kauniit mustat käsilaukut ja valtava kello. Tarkasti en muista, mutta tyylin miellän vahvasti. Tarkemmin ajateltuna hän on ollut hämmentävän teini noiden varhaisten ihailevien muistojeni aikaan. Tuli hyvä mieli kellosta. Ja terveisiä coolille kummitädille!




19.8.2018

Syksyiset villasukat ja työkenkäpulma





Sain leirisukat valmiiksi jo muutama viikko sitten. Helteet eivät kuitenkaan houkutelleet päättelypuuhiin. Nyt, kun pari yötä kiskoin viimeistelemättömiä sukkia jalkaan, totesin villasukkakauden alkaneen ja tein vihdoin työn loppuun. Ihanaa, kun raitalankasukissa oli yhteensä vain neljä lankaa pääteltävänä.

Sukat neuloin Novitan raitalangasta pyöröpuikoilla ja koko matkan joustinneuletta. Tuli kivan napakat. Syksy voi nyt mun puolesta tulla.

Mutta kysymys: Millaiset työkengät hankkisin seuraavilla kriteereillä?

- Pitää olla jokin kantapään taakse menevä juttu, sillä mun pitää kulkea päivän aikana usein "luiskaa" eestaas.
- Talvella haluaisin tunkea jalkoihini kenkien lisäksi myös villasukat.
- Ei nauhoja tai muutakaan hidasta väkertämistä vaativaa.
- Rumuus ei haittaa, mutta totta kai ulkonäkö ja ehkäpä mieluiten vielä neutraali sellainen olisi plussaa. Lookkini kuitenkin vaihtelee mustasta oranssiin, farkuista legginseihin ja rentuista yritykseen olla tyylikäs.

Eli ei muuta kuin kenkälinkkejä kehiin.


18.8.2018

Sähläystä ja töksähtävää hyytymistä



Mua hermostuttaa tällä hetkellä sähläys. Sellainen, että muka tehdään, mutta ei tuu valmista. Ollaan muka käymässä synnyinkaupungin markkinoilla, mutta käydäänkin lähinnä hautausmaan vessassa moneen kertaan ja etsitään "sitä yhtä kojua, jolla oli niitä lelukissoja". Tai kun kierrän nykyisen kotikaupungin kauppoja pitkän ostoslistan kanssa, ja palaan puolentoista tunnin kuluttua tyhjin käsin. Tai kun suunnitellaan miehen kanssa päivää aamuyhdeksästä asti, mutta vielä puoleen päivään mennessäkään ei ole lause ehtinyt loppuun. Se tekee mut kiukkuiseksi ja levottomaksi. Mikään ei tuu valmiiksi, kaikki junnaa.

Jos eilen tuntui, että pesukone ei pysynyt nopeassa rytmissäni, niin tänään olen toiminut kuin kameleontti. Hitaasti ja tyhmänä. Töksähdellen ja jatkuvasti hyytyen. Tai lemiokontti, kuten pienimmäinen sujuvasti aina kameleontista puhuessaan sanoo.

Semmoinen olen nyt ekan työviikon jälkeisen viikonlopun kunniaksi ollut. Lemiokontti. Tosin ilman sitä kiehtovaa kykyä vaihtaa väriä. Tästäkin kuvasta lähti värit ihan kokonaan. Tykkään siitä silti. Jotenkin outo kuva keskeltä hyytynyttä hetkeä ja siihen suosiolla pysähtymistä. Elämä on tämmöistä. Valon ja varjon vaihtelua.







16.8.2018

Vauhdilla syksyyn, humps vaan!



Työt alkoivat. Perheessä on tuore, innokas eskarilainen ja koulukonkari tokaluokkalainen. Kuljemme jatkossa aamuisin kolmestaan samaan osoitteeseen ja iltapäivällä takaisin. Itse tein alkuviikosta pari ympäripyöreää päivää. Pää ei pysty ihan käsittelemään kaikkea alkusyksyn syöksemää dataa, mutta viimevuotiseen verrattuna se ei niinkään huoleta. Kyllä se tästä lähtee. Ensimmäistä kertaa olen tutussa koulussa, tutun luokan kanssa. Jatkettiin siitä, mihin keväällä jäätiin. Ihan huippua.

Kikytvesotkokoukset, wilmatlukkaritviestit, sekaannusten selvittäminen, kuulumisten päivittäminen työkavereiden kanssa, uusien oppilasryhmien ja oppiaineiden haltuunottaminen ja yleinen rytminmuutos ovat tietenkin vieneet voimia. Mutta tykkään. Tykkään niin. Käyn kierroksilla, enkä meinaa illoiksikaan tasaantua.

Tällä viikolla, kun laulava pesukoneemme on luritellut päätösbiisinsä ohjelman loppumisen merkiksi, jouduin kerran kysymään mr Piiltä, onko koneessa jotain vialla. Luulin, että pimputus soi tavallista huomattavasti hitaammin. Ei kuulemma soinut. Tulin siihen tulokseen, että aivot raksuttavat niin vauhdilla, että kiireen tuntu ylettää kaikkialle. Mieli haluaisi hoputtaa pesukoneenkin samaan tahtiin, kuin oma sisäinen syke.

Vaikka tämä tietyllä lailla on palkitsevaa, odotan alkuhulinan rauhoittumista. Mr Piille lupasin, että korkeintaan kaksi viikkoa töiden alusta menee ympäripyöreinä, sitten palaan ruotuun. Toisaalta jo tänään maltoin lähteä keskeneräisten suunnitelmien äärestä kotiin. Kyllä se menee tarvittaessa vähemmälläkin putkeen, tai edes riittävän lähelle.

Alahuulensa imaissut jännääjä ja pian toiseen päähän rakennusta töihin kirmaava opeäiti ekana koulupäivänä.


9.8.2018

Nukutusvinkki



Ennen tuli julkaistua blogissa ytimekkäitä, lyhyitä oivalluksia, ajatuksenpätkiä ja ideoita, nyt menee aina kuulumisten kertaamisen kautta maratoniksi.

Siispä entisaikojenkaltainen nopsa vinkki tähän väliin:

Jos lapsella (tai miksei isommallakin) on vaikeuksia nukahtaa, kokeile taustaääneksi valkoista tai pinkkiä melua! (Youtubesta white noise / pink noise.) Luulen, että hämmästyttävän nopeasti rauhoittava teho perustuu siihen, että nukahtaja voi hellittää huomionsa. Ei tarvitse yrittää pinnistellä kuulemaan, mitä muualla tapahtuu. Jokin kohta aivoissa sammuu ja uni tulee huomaamatta.

Tänään päiväunille nukahtivat kainalokkain ihan pikkuhetkessä kiukusta kiljuva Miuku ja nukuttamaan mennyt mr Pii. (Toisen kyllä hätyytin hereille siivoushommiin.)





8.8.2018

Mun pitää vähän vielä konkata...



Tämä viikko on yhtäkkisen työntäyteinen ja prosessoin sitä tietenkin ahdistumalla ja panikoimalla. Tällä viikolla on ollut ja tulee olemaan neuvolaa, shoppailuja, Lankakerhoa, synttäreiden valmistelua ja niiden viettämistä, hautajaiset, töihin valmistautumista työpaikalla käyden, opsia lukien ja lukkareita sisäistäen. Kaiken kukkuraksi sain hamstereiden myötä jonkin ihmeellisen "olen kauhea kasvattaja" ja "hulluuteni tarttuu kaikkiin lähellä oleviin" ja "olen pilannut kaiken, tai ainakin tulen pilaamaan" -ahdistusmoodin. Babybluesin. Tiedän heijastavani näihin hamstereihin äitiyteni kipupisteitä vähän turhan laajasti. Ymmärrän touhun sekopäiseksi, ja ajoittain osaan jopa kääntää sen vitsiksi. Ja toisena hetkenä sitten viritän keskellä yötä mitä ihmeellisimpiä keksintöjä häkkiin, että saisin pikkuotusten yhteiselon sujumaan paremmin. Eli ahdistun asioista, joille en voi mitään, joita en voi kontrolloida. Miten paljon hyödyllisempää olisi murehtia sellaisia juttuja, joille VOI tehdä jotain...

Nyt, tänään, sain käytyä työpaikalla, hankin synttärilahjan, kehittelin synttäritarjottavat jääkaappiin, nostin hautajaisvaatteet henkariin ja Ruusukin vaikuttaisi asettuneen ja toivottavasti lopettaneen Roihun pyllyn puremisen. Eli ehkä nyt hellittää paniikkikin. Asiat ovat mahdollisimman hallinnassa. Syksyn myötä tulevat muutokset hermostuttavat (kuten lasten koulu ja eskari, ja iltapäiväkerho, jossa pelkään niiden riitelevän yhtä rumasti, kuin kotona), mutta töiden alkua odotan ennenkuulumattoman relana. En ole koskaan ennen mennyt töihin tuttuun luokkaan tuttujen oppilaiden kanssa. Ihan mahtavaa!

Olin jättänyt tällaisen viestin keväällä itselleni uuden kalenterini väliin:
"Hyvin se menee! Osaat tän!"



Miukua pisti juuri ampiainen sormeen. Sormi on kuin pinkeä, paksu nakki. Muuten hän on reipas, mutta nitisevällä äänellä kertoo, että "mun pitää vielä konkata". Selvä, konkkaa vain. Munkin stressi ehkä hellittää, mutta varmaan pitää vielä hetki konkata.  Ettei lähi-ihmiset unohda, että oon vähän hutera ja osaavat huomioida. Tuoda esim. kukkia, ylistää ponnistelujani ja lempeästi ohjata mua säännöllisin väliajoin sohvalle löllöttelemään.




4.8.2018

Nyt on kuulkaas söpöä ylläriä täällä!




Jo ennen lapsia tein selväksi itselleni ja puolikkaalleni, että mikäli lapseni toivovat lemmikkiä, haluan sen heille mahdollistaa. No, nyt se vingunta yltyi meidänkin talossa ajoittaisesta krooniseksi. Suunnittelin kuvion lasten selän takana melko valmiiksi. Oikeastaan myös miehen selän takana, sillä hän ei tähän hankkeeseen halunnut osallistua. Hän ei myöskään kokenut oikeudekseen kieltääkään, vaikkei itse lemmikin kannalla olekaan.

Olin aikonut hankkia vain häkin valmiiksi Keskisen reissulta, kaupan yhteydessä olevasta lemmikkiliikkeestä. Hamsterin olisin sittemmin hankkinut muualta ja pohdin jopa, että antaisin sellaisen Keskimmäiselle (joka sitä sinnikkäimmin on pyytänyt) synttärilahjaksi. Lopulta tulin kuitenkin tulokseen, että ollessaan "jonkun oma" lemmikki saattaisi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsissa, ja esimerkiksi esikoinen ei varmasti periaatteessakaan tykkäisi "siskon lemmikistä". Sisko itse olisi saattanut pienuuksissaan ajatella, että hän puolestaan saa käsitellä "omaa" lemmikkiään miten haluaa. Enkä myöskään olisi voinut kuusivuotiasta velvoittaa lemmikin hoitamiseen, joten sikälikin tulin tulokseen, ettei sen tarvitse olla hänen tai kenenkään muunkaan "oma".

No niin, takaisin sinne Keskisen eläinliikkeeseen: Häkki lyötyi ja kävin sitten tietenkin hamstereitakin takahuoneessa kurkkaamassa, vaikken todellakaan ollut sellaisia ostamassa nyt. Kaupassa oli vain yksi talvikko, jollaiseen olin pohdinnoissani päätynyt, eikä se helpotuksekseni herättänyt mitään hinkua mussa. Kurkkasin kuitenkin toiseenkin terrarioon, jossa oli valkoinen roborovskityttökaksikko, ja ne kurkkasivat söpösti takaisin. Kyllähän te nyt tiedätte, kuinka sellaisessa sitten käy, kun joku kurkkaa takaisin... Kun sitten tunnin verran pyörittelin asiaa itsekseni tavaratalon puolella ja lopulta vein lapset kurkkaamaan otuksia myös, rakastuivat kaikki samaan kaksikkoon.

Semmoinen heräteostos siis tällä kertaa. Tosin pitkään olin kyllä yksin sitä harkinnut ja aiheeseen tutustunut, muut vain eivät tienneet. Lasten ilmeet olivat aikamoiset, kun kerroin päättäneeni, että ostetaan hamsterit. Myös oma ilmeeni taisi olla leveä, kun sitten kaupan läpi parkkipaikalle kulkiessa esittelin karkkilaatikossa vipeltäviä lemmikkejämme vastaantulijoille.

Kotimatkalla mietittiin nimiä. Sovittiin, että vanhemmat lapset saavat nimetä kumpikin yhden. Vaihtoehtoja vilisi laidasta laitaan: Saniaisenkukka-Aurinkoinen, Sunny, Makkaraleipä, Kukkaisniitty, Sukannukka, Hattara, Vaahtokarkki, Minni ja Iines, Roihu ja Kliffa, Kovis. Hyviä, ja huonoja ideoita, joiden seassa aavistuksen verran koitin ohjailla, mutten liikaa kuitenkaan. Ajattelin oman kypsyyteni mittariksi sitä, annanko heidän tosiaan itse päättää. Uskon, että annoin.

Ja saanko esitellä, perheemme tuoreimmat jäsenet:

 Ruusu ja Roihu!


Kaksi päivää on mennyt tutustuessa näihin. Lapset ovat totelleet melko hyvin käskyäni antaa otuksille päivisin unirauha ja muutenkin sopeutumisaikaa. Itse olen sitten hinkunut muiden silmien välttäessä niitä hypistelemään. Oon yrittänyt paitsi totuttaa niitä käsittelyyn, niin tietenkin myös saada niistä söpöt kuvat someen. Oon niin hinkunut päästä kertomaan maailmalle tästä perheenlisäyksestämme. Mutta ovat vain kameralle liian vikkeliä! Tänään yritin kahdessa erässä kuvata, parin minuuttia kerrallaan. Mutta kyllähän nuo nyt tällä menoa karkaavat multa vielä kokonaan, joten riittäköön nämä kuvat perheenlisäysuutisen kertomiseen.



Roborovskit ovat rotuna lukemani perusteella huonommin ihmisiin tottuvia, kuin muut hamsterilajit. Nämä ovat kuitenkin laumaeläiminä hauskoja seurata: superpieniä, eloisia, kekseliäitä ja vilkkaita. Jopa niin vauhdikkaita, että kasvatusalan ihmisenä olen vähän ehtinyt jo huolestua niiden pätkäjänteisyydestä, levottomuudesta ja kyvyttömyydestä keskittyä. (Keksinpä muuten kirjoitusvirheen myötä hienon termin.) Roihu on vähän vahvempi ja suurempi, ja juoksupyörässä rinnakkain juostessaan Ruusu, tuo täysin valkoinen, pitää perää, heittää voltin tai tippuu kyydistä. Muuten taas Ruusu on vauhdikkaampi, kuten kuvistakin näkyy. (Eli Ruusua ei juuri näy.) Molemmat ovat ilmaisseet kerran tai kahdesti tyytymättömyytensä haparoivaan käsittelyyn puremalla. Eläinkaupassa nämä elivät yksikerroksisessa häkissä, ja nyt tuntuu, etteivät innostu kiipeämään uuden häkkinsä toiselle kerrokselle ollenkaan. Harmi, kun siellä olisi kätevämpi pitää ruokia ja vettä. Pitää siis vielä kehitellä niiden asumisjärjestelyjä.
 


Ja vaikkette te vielä tienneet, että meillä on hamsteri, niin netti varmastikin tietää. Häkkivertailua on tehty jo pitkään ja tuoreimpina googlehakuina on ollut mm. "onko puuliima myrkyllistä hamsterille", "hamsteri tuoreruoka", "hamsteri raapii itseään" ja "hamsteri ei juo". Ja "hamsteri robor", kun pitää tarkistaa, että mikäs se rotu olikaan.

Että tämmöistä. Meistä tuli sitten lemmikkiperhe. (Ja mulle tuli taas uusi "oletko aina tehnyt kaiken väärin" -stressi, jonka pyrin kukistamaan pyrkimällä myös hamsterinhoidossa siihen riittävän hyvään suoritukseen.)






1.8.2018

Kuvaterveiset Kliffalta





Toissavuotiseen tapaan kerron partioleiristä kuvin. Meillä ei ollut mukana kameraa, joten kuvat on ihan vain kännykkäräpsyjä (omia ja miehen), joiden tarkoitus on toimia muistojen ylläpitäjänä ja kerronnan tukena, kun esitellään sukulaisille ja kavereille, mitä kaikkea voi tehdä suurella partioleirillä. Blogista tietenkin jäivät pois ihastuttavat kasvokuvat superlikaisista, puolipukeisista ipanoista ja hauskoista leikeistä uusien kavereiden kanssa. Ja näinhän se meni: Minun blogi, minun naama, olkoonkin sitten aika huolittelematon sellainen. Mutta jotain nämäkin kuvat kertonevat yhdeksästä leiripäivästämme.

Menomatkan pysähdyspaikalta löysin vielä söpön termarimukin, jollaisen olin unohtanut leiriä varten hommata. 

Ensimmäisen illan hammaspyykillä. Terassilta mukaan nappaamani aurinkokennovalaisimet olivat kiva lisä leirikotimme viihtyvyyteen.

Miuku heräsi iloisena ensimmäisen telttayön jälkeen vaihtamaan Paulalle vaippaa. Makuupussissa hän ei suostunut alkuun olemaan, mutta onneksi ei ollut kylmä.

Koska tulimme päivää ennen varsinaisen leirin alkua, saatiin puuhata vähän raksahommiakin. Tehtiin lasten kanssa vaunuparkki perheleiriin.
Tiskaaminen leirioloissa on oma hommansa. Tupperwaren kannelliset kipot todettiin jo viime leirillä näppäriksi. Litteät kannet kävivät mm. leipälautasista.

Avajaisohjelmaan käveltiin varmaan tunti. Menetin hermoni kuumuuteen ja hitauteen, myönnän.

Vyölaukku, joka roikkuu ympärillä laiskasti matkalaukun remmillä. Ja massiivinen Kauhava-puukko, jottei "pääkaupunkiseudun partiolaiset" käy hyppimään nenille. (Vitsi vitsi, olivat kivoja, vaikka puhuivatkin oudosti ja saivat mutkin välttelemään leveimpiä murresanoja.)

Metsään putkahti tälläkin kertaa leikkipuisto perheleirin lasten iloksi.

Hellettä lievitettiin uintivuorojen välissä smartstorekylvyissä.

Tehtiin miehen kanssa pöytävaraus leiriravintolaan. Hullu konsepti, jollaisia näköjään isoilla partioleireillä tapaa olla. Toinen toistaan hullumpia. Söimme metsäolosuhteissa valmistettuna mm. härän sydäntä. Tykkäsin, vaikken olisi ehkä uskaltanut itse sen nimistä ruokaa listalta valitakaan.

Mr Piin pesti näytti mm. tältä. Kuvassa omat lapset testaamassa kiipelyseinää. Oli varsinkin esikoiselle yksi leirin kohokohdista.


Pienin sai testata harmikseen vain pienempää seinää.
Myös näitä hommia mr Pii valmisteli leiriläisille ja testautti omilla lapsillaan.
Mulla kävi köpelösti ja sain auringonpistoksen tai jonkin muun "join liian vähän ja askartelin kuumassa teltassa liisterin kanssa liian pitkään" -tilan. Meni loppupäivä märän pyyhkeen alla löllötellessä.

Telttapäikkärit

Sumuttimet toivat helpotuksen sekunteja helteeseen.

Kerrossänky viritetty leiripihaamme.

Rasvausapulainen

Vedin miehen työvuoroista kaksi, koska meistä kahdesta minä haltsasin Leonardon sillan häntä paremmin.

Metsä alkoi tuntua pienten jalkojen alla äkkiä tutulta. Useammankin kerran toinen kenkä oli lentänyt huomaamatta matkasta, ja tytöt tulivat teltalle vain yhdellä kengällä.

Poika oppi tekemään ystävännauhaa.
 
Perheleirin lapset olivat itseohjautuvia ja oma-aloitteisia, kuin partioilaiset konsanaan. Valmistelivat tohkeissaan tehtäväpisteitä ohikulkijoille, mm. varsijousen ja tämän käpysotasimulaattorin.

Siestan aikaan neuloin riippumatossa leirisukkia.

Varusmiesbändi sai meidätkin ryntäämään lavalle tanssimaan. Hyvä meno oli.

Tunteeni metsää kohtaan eivät ole aina kovin vahvoja, enkä välttämättä osaa kaivata metsään. Silti, kun sinne menee ja sille antaa aikaa, se valloittaa joka kerta.

Perheleirin iltaohjelmassa mm. pyydystettiin saippuakuplia. Sillä teemalla sain sensruoitua naamat.

Teltalla välipalalla. Viikon hittivälipalaksi muodostui isot murokökkäreet, joita oli helppo heittää kourallinen mukiin ja syödä metsässä huolettomasti.

Valaisin oli hyvä ottaa myös hammaspesureissulle. Varsinkin bajamajassa sai muuten toimia yöllä sokkona. Hämmennyin siitä, että vaikka kotona pelkään pimeää, en ulkona huomannut miettiä sitä lainkaan.

Pienin odotti ohjelmissa, että saa heiluttaa huivia.

Okei, odotin minäkin.

Leirisukka kasvaa.

Käytiin Keskimmäisen kanssa lakkaamassa Sateenkaariteltalla kynnet.Tuli hienot.
Kuumuuteenkin tottui ja oppi olemaan. Ja yleiseen suttuisuuteen myös, ja siihen, ettei omalla lookilla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.

Viimein oli aika laittaa kamat kasaan ja lähteä kotia kohti.


"Päivän piristys" istuu viimein ilmastoidussa autossa. Oooh...

Pojalle tuli leirillä kova lemmikkisammakkokuume. Ilokseen bongasi kotimatkan levähdyspaikalta (johon pysähdyttiin, kun luulin yhden oksentavan) lauman minisammakoita. Ei saanut lupaa ottaa yhtä mukaan.


Noin, semmoinen pläjäys. Hienoa oli. Toivottavasti se välittyy. Taisin jo viimeksikin kertoilla sitä, miten tuon tyyppisellä leirillä saa terapiamielessä huomata, että meidän perhe ei sittenkään ole ainoa, jossa toisinaan kilahdellaan ja jossa aikuisiltakin välillä katoaa suhteellisuudentaju ja pinna lasten ollessa tonttuja. Leirillä ei pääse olojaan pakoon, vaan 24/7 olen jonkun nähtävillä, tai ainakin kuultavissa. Mutta niin ovat ne kaikki muutkin viikon mittaan kiristyvät aikuiset, ja kiitos siitä.

Phuuh. Nyt on pakko mennä liottamaan jalkoja kylmässä vesisaavissa. Jotenkin ovat niin turvoksissa ja kipeinä olleet nämä kaksi kotipäivää.