28.4.2016

O niin kuin...



Arvelin jo meidän välttyneen kevään oksuaalloilta. Mutta ei. Yöllä lainehti ensimmäinen sänky. (Pariin kertaan. Sitten alkoi taas osua sankoon.)

Kun heräät pieneen kurnahdukseen ja odotat hengitystä pidättäen kolme sekuntia sitä seuraavaa, sinetöivää plurpsahdusta, kerkiää mielessä käydä mitä hulluimpia ajatuksia. Tietenkin laskee heti ne kaikki kahteen viikkoon suunnitellut menot. Että ***** ny sitte. Ja sitten ehtii miettiä muutaman kauhutarinan vauvojen huonosti päättyneistä oksennustaudeista. (Vaikkei tämänhetkinen oksentaja olekaan se vauva). Ja ne tarinat, joissa jotain vakavaa sairautta erehdytään kohtalokkaasti luulemaan oksennustaudiksi. Sitten (jollei jo ensimmäisenä, mutta sitähän ei kehtaisi tunnustaa,) on pakko ulvahtaa lyhyt itkun korvaava kirosana, että TAAS meni suunnitellut hoitopäivät hukkaan. Kun olin juuri illalla antanut itselleni luvan hellittää ja vähän hajota, kun on kaksi hiljaista vauvapäivää tiedossa. Huhtikuun kymmenestä hoitopäivästä toteutui muuten viisi. Niinpä.

Sitten kun makoilee kolmatta tuntia tuijottamassa kattoa kello 04:55 ja kuuntelemassa ja reagoimassa salamana niihin yön ääniin, tulee mieleen sellainenkin itseä lohduttava tsemppaus, että tässähän voisi olla oiva tilaisuus päästä niistä parista roikkumaan jääneestä extrakilosta. Eli kyllä mä aamuun mennessä olin jo saanut kuorittua itsestäni optimistin, joka jaksaa painaa vielä ennalta määrittelemättömän määrän päiviä (ja öitä?) putkeen ennen tälle päivälle toivomaani hölläämistä. Ja leikittää ja askarteluttaa sitä terveempää, superenergistä ipanaa. Tehtiin mm. vappukruunu, leikittiin muovieläimillä, puhallettiin ilmapalloja ja löydettiin ulkoa kateissa ollut Satsitappi. Eli linnunpöntön reikä, joka on värjätty tieliidulla vihreäksi. ("Se on Klik-Klokin kaveli, puuympylä. Se on tyttö, kun sen haalniskassa on kainalossa pinkkiä. Klik-Klok on poika, kun sen haalniskassa on kainalossa sinistä ja punasta."). Että semmosta neljävuotiaan surrealismia tähän oksennustautipäivään.





27.4.2016

Mieluinen tuttinauha



Senhän nyt toki tiesinkin jo, etteivät lapset pysy kolmea sekuntia paikoillaan harkittuja ja hienosti aseteltuja käsityökuvia varten:




Mutta se yllätti, etten onnistunut kuvaamaan tätä tuttilenkkiä yksinäänkään:









Onneksi tämän voi tulkita niin, että tuttilenkki oli saajan mieleen. Kokosin nauhan puu- ja muovihelmistä ja ystäväni tekemän vauvalahjan materiaaleista, kun alkuperäinen nauha oli jo niin kulunut ja ikilikaiseksi nuhjaantunut. Jännitin tietenkin, että helmet irtoavat ja Miuku nielee ne. Helmien sisällä kulkee nyt kaksinkertainen siima ja ohut kangasnauha. Ja kaikki moneen kertaan solmittuna. Ehkä vielä jonkun langan pujottelen varmistamaan kerraksi kiellon päälle. Vähän vauhko äiti-ihminen taas...




26.4.2016

Ilman apupyöriä!!



Kolme vee ja kahdeksan kuukautta. Ja hän ajaa ilman apupyöriä!
Mahtavaa, Pikkiriikkinen!



Te, jotka pohditte ensipyörän ja potkupyörän välillä, olette varmasti kuulleet sanottavan, että potkupyörä nopeuttaa pyöräilyn ja tasapainon oppimista. En tiedä, mitkä ovat oikeat tulokset apupyörillä opetelleiden ja potkutellen opetelleiden välillä (jos nyt väitettäisiin, että ilman apupyöriä pyöräily olisi taito, joka edes pitäisi oppia kovin aikaisin), mutta meillä on riittänyt ihan hyvin pelkkä pyörä. Ja sanoisinko, että aika pieninä ovat oppineet apupyörittä ajamaan, vai mitä? Kolmevuotiskesinä ovat treenanneet polkemista, ja siinä on kyllä ollut opeteltavaa enemmän, kuin tasapainoilussa sitten seuraavana vuonna. Toki potkupyöräkin on varmasti hauska vekotin, sen uskon. Ja jos harrastusvälinebudjetti on suuri, niin totta kai molemmat voi hankkia. Mutta pihin perheen ratkaisu on ehdottomasti pelkkä pikkupyörä apupyörillä. (Ja ostopaikkana tietenkin tori.fi)

Ja vielä vinkkinä ensimetreihin apupyörittä: tarakasta kiinni pitäminen on karmeaa aikuisen selälle. Meillä on molempien kanssa löytynyt balanssi siten, että oon ottanut haalarin niskasta tiukan otteen ja juossut pyörän vierellä. Lapsen saa napattua ilmaan, jos pyörä alla kaatuu. Ja toisaalta siinä saa tosi hyvän tuntuman sen suhteen, tarvitseeko lapsi vielä apua ja tukea, vai osaako itse. Ja sitten kun osaa, voikin höllentää otetta. Pikkiriikkisestä päästin irti, kun olin ensin pari kertaa pyytänyt lupaa irrottaa (en saanut). Lopulta ilmoitin, että nyt kyllä irrotan (en siis ihan salaa päästänyt) ja sinne porhalsi neiti yksin menemään. Kääntyi itsekin ihmeissään hihittämään, kun lopulta pääsi pihaan paljon ennen mua. Ja tämä siis tapahtui, kun hän toista kertaa elämässään nousi apupyörättömän selkään.

Esikoisemmehan oppi taidon juuri saman ikäisenä, kuin siskonsa nyt. Miten muiden perheissä on pyöräilyhommia opeteltu?


25.4.2016

Silkkivillaa, merinovillaa, villaa, puuvillaa...





Silkkivillavaatehinku on realisoitunut muutamaksi kirppislöydöksi. Hinku vaan ei ole lähtenyt. Haluan lisää silkkivilla- ja merinovillavaatteita lapsille. Ja itselleni.

Lapsetkin tykkäävät. Kutsuvat leiripaidoiksi. Olen ilmeisesti heidänkin kuullen puhunut siitä, miten kesän partioleirillä silkkivilla on varmasti hittivaate joka säässä ja olosuhteissa. Vaikka tällä käytöllä voi olla, ettei näistä leiriksi enää riitä. Ainakaan valkoisina. Tällä hetkellä vaatevarastoissa on pienimmällä parit villahousut, silkkivillabody ja -kalsarit, silkkipuuvillamyssy sekä äitiyspakkauksen ihana merinovillahaalari. Isommilla lapsilla on kolme silkkivillapaitana myytyä nettikirppislöytöä, joista yksi kyllä on myyntietkstistä huolimatta merinovillaa (tai jotain muuta, kuin silkkivillaa joka tapauksessa). Itselleni olen ostanut merinovillakerraston ja -välipaidan. Nämä on NIIN vilukissavaatteita, eli juuri mua varten.


Luonnonmateriaalit houkuttelevat tällä hetkellä hirveästi ja akryyli suorastaan ällöttää (varsinkin keväällä, eli kaikkialla pyörivän sähköistyvän pikkuroskan vuodenaikana). Hingun villaa sekä vaatteissa, että sohvalle peiton alle kääriytyessä. Vaikka luonnonmateriaalien ihanuutta korostanee parhaiten luonnollinen väri, ei ollut hullumpi väriyhdistelmä tämä yhtenä päivänä ihastelemani kasa villahousukoipia, villahuopaa ja puuvillavilttiä:




24.4.2016

Touhua aamusta iltaan



Aamulla heräsin reippaana lasten kanssa ennen Pikkukakkosen alkua. Puhelinta vilkaisin jossain vaiheessa lastenohjelmia, ja siellä odotti viesti seuraa vailla olevalta kaverilta. Kutsuin aamukahville, ja pian jo auto karauttikin pihaan.

Kun kaveri vauvoineen lähti, totesimme ehtivämme mainiosti kylätapahtumaan humputtelemaan ja syömään lounaaksi makkarat ja donitsit. Oltiin hyvä tovi, juttuseuraa löytyi joka mutkan takaa.

Kotiin päästyämme huomasin, että kello oli juuri sopivasti, ja vähän kiirehtimällä pääsisin sittenkin vauvateatteritapahtumaan pienimmän kanssa. Mmm, kakkukahvit, nam!

Parkkipaikalla vilkaisin puhelinta: "Päivällistreffit lähikaupungissa?" Laskeskelin, että ehdittäisiinkö puoli seitsemäksi takaisin. Ehdittäisiin, joten lähdettiin syömään hyvässä seurassa. Eikä tullut edes kiire illan leffaan, johon oli varattu kolme lippua: mulle, esikoiselle ja keskimmäiselle. Nakattiin vain iskä ja vauva kotiin. Yleensä puetaan kylmää leffateatteria varten lämpimästi vaatetta. Nyt ei ehditty vaihtaa vaatteita, joten nappasin mukaan ison viltin lämmikkeeksi.

Yöhaukan hiippaillessa rosvohommissa molempiin kainaloihin piiloutui kaveri ja veti vilttiä silmilleen. Leffan loputtua isompi hihitteli, ettei muistanut Siskon olleen mukana ollenkaan. Kiva ajatus, että molemmat ehkä kokivat olleensa ainokaisia, kainaloisia.

Tämän päivän touhuilla on ollut itselleni suuuuuri voimauttava vaikutus: pitkään mahdottomalta tuntunut spontaanius tekee taas paluuta arkeemme. Olisi ollut ihan eri asia, jos päivä olisi etukäteen suunniteltu tällaiseksi hullunmyllyksi. Se kiksien arvoinen asia on juuri siinä, että elämä voi olla ajoittain taas extemporea. Suunnittelematonta, joustavaa ja nopeatempoista. Ja yhden spontaanin touhun jätin jopa mainitsematta. Ehhehee. (Saatte luulla, mitä haluatte, en kerro.)

Huippukivaa. Vaikka vastapainoksi tarvitaan tietenkin monta tylsää, tavallista arkipäivää. Jotta vauvakin saisi iltaisin unen päästä taas kiinni. Ja kuvana tietenkin illan viimeinen selfie, päivän ainoa kuva. Tässä, vauvaa "nukuttaessa" (=odotan vierellä, että nukahtaa) kun ei oikein älylaitteiden räpläämistä kummempaa saa tehtyä... Vaan eipä tällaisen päivän päätteeksi taida olla tarvekaan huoletonta blogipostausta kummallisempaan pystyä.




22.4.2016

Annoin lasteni pukea minut




Me ei ollakaan ennen hoksattu hömpötellä tätä Anna lapsesi pukea sinut -päivää. Nyt aamusta, kun paimensin lapsia pukemishommiin, muistin eilen somesta bonganneeni, että tänään olisi heidän vuoro pukea mut. Ja annoin siis heidän komentaa mut vaatteisiin. Arvelin, että tuskinpa mitään kovin hullua sieltä keksivät. No... Vaatekaapilla tuli kahden stailistin kesken aika äkkiä riitaa, ja niinpä jaettiin roolit puvustajalle ja korustajalle. Yritin vältellä huutamasta "YÄÄÄ MÄ EN LAITA TOTA!!!" ihan vain ollakseni heille esimerkki jatkoa ajatellen... Vaikka lapsellinen puoleni yritti vakuuttaa, että olisi ihan ookoo vähän näpäyttää heitä matkimalla heidän omaa käytöstään. No, hillitsin kieleni tällä kertaa.

Vaatteiksi sain ihanan jouluneuleeni, alusmekon ja tietenkin lapseni ikisuosikin, joka saa hänet hipsuttelemaan jalkojani aina ohi kulkiessa: nailonsukkikset.

Koruvastaava löysi korurasiasta kaikki kelloni, jotka näyttivät 1:29, 12:20 ja 9:15. Viimeinen oli peräti oikeassa. Sain myös hurmaavat lasipapukaijat korviini. Ihanaa. Korustaja myös kuvasi asuni ja kehotti eläinaiheisiin poseerauksiin: "Tee flamingo, oo strutsi, näytä karhulta."





Eikä tämä tonttulakkipäinen lumisateessa seisova orava nyt niin epäajankohtainen ole: toissapäivänä herättiin taas kinosten keskeltä ja tänään korustaja itse oli pukeutunut tonttulakkiin. Tällä hetkellä huoneessa leikitään joulupukin pajaa. Taas. Tosin ongelma on, että joulupukki on "glatgoositon", mutta mikään jäätelökioskin jäätelöistä ei oo "glatgoositonta", eikä pukilla oo "glatgoosipilleleitä".



Vielä ehtii: anna lapsesi pukea sinut ja näytä meille, mitä siitä seurasi!


20.4.2016

Päiväkirjoitteluista





Mulla on ollut outo päivä. Pitkästä aikaa on ollut hiirenhiljaisia hetkiä, kun isommat olivat päiväkodissa. Aloin aamulla katsoa dokumenttia, jossa aikuiset lukivat teiniaikojen päiväkirjoja yleisölle. (Mortified, löytyy Netflixistä ja lisätietoa saa täältä.) Lapsentahtisista syistä katselutuokio pilkkoutui moneen osaan. Pauseilla keittelin kahveja, pyykkäsin pikkuapulaisen kanssa, etsin käsiini omat vanhat päiväkirjat ja laitoin taas vauvaa unille.

Hiirenhiljaisuus on otollinen pohja ihmeellisten olojen ja tunnelmien syntymiselle. Sukelsin siis aika äkkiä muistoihin. Keväällä 2004 aloittamassani päiväkirjassa kaipasin omaa "lemmikki-ihmistä". Paikkailin ja kuulostelin murheista toipuvaa sydäntäni, joka oli edellisvuonna vähän haljennut. Mutta olinpa jotain oppinutkin. Leiskunta ei ollutkaan niin hyvä juttu, kuin olin romanttisesti haaveillut. Oli uusi pointti kirjoitettavaksi "Toivemiehen kriteerit" -listalle: Ei herkempi, kuin minä.

Kevään mittaan huomasin aivan yllättäen ajautuvani jatkuvasti samoihin paikkoihin erään "vanhan kaverin" kanssa. Jonka oli (muka monestakin hyvästä syystä) parempi pysyä vain ystävänä. Sen päivän jälkeen, kun mainitsin hänet ensimmäistä kertaa, mainitsinkin sitten jokaisena päivänä. Muka ohimennen ja muista kavereista kertovien asioiden sekaan huomaamattomaksi piilotettuna. Sydämen reunassa alkoi lukiessa kutkuttaa samat ajatukset: Miksi se nyt noin sanoi? Mitähän se tuolla tarkoitti? Tarkoittikohan se jotain ja mitähän se nyt yrittää? Ja yrittihän se sitten jotain.

Siinä kohtaa, kun arvailut vaihtuivat ekaan pusuun, punotti lukijan poskia samoin, kuin sillä pikkutytöllä kirjan sivuilla. Ja sitten vauva heräsi unilta. Lompsin rempseänä häntä hakemaan. Vaunuverhon takaa kurkkasi naurunaama silmät sykkyrällä. Sydämeen jysähti kumma tunne. Sellainen, joka olisi jysähtänyt silloin 12 vuotta sitten, jos olisin ennekuvana nähnyt tämän hetken. Minä nostamassa lirkutellen vaunuista Meidän kolmatta vauvaamme. Että tähänkö se tarina oikeasti tulee etenemään!?

Päiväkirjat pitivät sisällään muutakin. Kuten olen kertonut, olen kirjoittanut yli 50 päiväkirjallista muistoja ylös. Törmäsin niitä selatessani kummallisiin, nyt jo totaalisesti unohdettuihin riitoihin ystävien kanssa ja kymmeniin ihastuksiin. Ihastuksia ja tyttö- ja poikaystäviä onkin vaihdeltu pienissä piireissä monipuolisesti sisarusten ja kaverien kesken... Heh... Hauska näin jälkikäteen huomata, kuka lopulta päätyi yhteen kenenkin kanssa, ja keistä tuli entisten tyttö- ja poikaystäviensä lasten kummeja.

Dokumentissa sanottiin, että vanhat päiväkirjat ovat kuin viemärin avaajia. Hyvin sanottu. Puhdistaa. Esimerkiksi nuoruuden häpeän tunteet valuvat putkia tukkimasta, kun niille vähän uskaltaa nauraa. Ja kun vähän ymmärtää rakastaa sitä aikaisempaa itseään. Mulle kirjoittaminen on ollut itseni peilaamista. Jossain vaiheessa tietyn ajanjakson peilikuviin oli noloa palata, mutta nyt jo pidän siitä. Hilpeää, hauskaa ja vähän salaista silti. Varsinkin ne kaikkein noloimmat, eli yläasteen aikaiset päiväkirjat on aika punastuttavaa ja huvittavaa luettavaa. Dokkarissa puhuttiin siitäkin, miten teiniys on mielenkiintoista aikaa myrskyineen: Kaikki suuret tunteet koetaan ensimmäistä kertaa. Rakkaus, hankaluudet kaverisuhteissa, identiteettikriisit, maailmantuska. Onhan noista depiksistä, top20 -pojista ja kömpelöistä lähestymisyrityksistä nyt hauska jälkikäten lukea. Ja todeta, että se "lemmikki-ihminen" ilmaantui elämääni vain muutama viikko toivomukseni jälkeen. Hääpäivää vietimme 3,5 vuoden kuluttua siitä tekstistä: Lempin ja Lemmikin nimipäivänä, muuten. Ja tänään nostin päiväunilta meidän kolmannen naurunaaman ja huomasin yhteyden hääpäivän, nimipäivän ja 12 vuoden takaisen toiveen väliltä.

Elämä on ihmeellistä. Kirjoittakaa siitä päiväkirjaa.



Alussa oli omakuva tältä päivältä. Tässä keväältä 2004. En sanoisi nykyistä minua tylsemmäksi, ehkä rauhoittuneemmaksi, rohkeammaksi ja viisaammaksikin. 





19.4.2016

Välähdyksiä menneistä tunteista




Uhman määrä tuntuu perheessä olevan vakio. Kun yksi räpiköi vaiheestaan kuiville, ottaa seuraava lapsi haltuunsa tarjolle jääneen soolon. Oma arviointikyky ei aina toimi sen suhteen, miten jääräpäisyyteen, tottelemattomuuteen ja ankaraan raivoon pitäisi suhtautua. Oma pää on muutenkin niin höttöä huonojen unien ja sen maagisen äidinvaiston takia, joka pakottaa tällä hetkellä keskittämään kaiken toimivan aivokapasiteetin vauvaan. (Tosin koen asiassa tapahtuvan hiljaista muutosta. Napanuora vauvan kanssa alkaa venyä.)

Oon miettinyt työjuttuja, koska tähän aikaan huudellaan oman alan avoimia paikkoja syksyä ajatellen. En oo kyennyt hakemaan. Edes virkoja, vaikka monen mielestä niitä nyt vähintään olisi viisasta kalastella. Mutta kun en pysty. Ajatus siitä, että pitäisi orientoitua edes leikkimään ajatuksella, että tekisin järkevää ja keskittynyttä työtä, jossa jokseenkin ymmärrän, mitä milloinkin teen ja puhun, ja miksi. Tuntuu, etten olisi ollenkaan hyvä, harkitseva, keskittyvä ja johdonmukainen työssäni.

Ja aatelkaa, tällä kapasiteetilla mä sitten näitä omiani kaitsen. Hah.

Mutta pärjään. Se on vahva fiilis. Vaikka näinkin viikonloppuna ekaa kertaa hämähäkkiunta sitten alkuraskauden jälkeen. Silloinhan se tyyni ja rauhoittava hiirulainen söi hämähäkin, pelkoni. Nyt näin unta parista näivettyneestä raadosta huoneessa, johon mun olisi pitänyt asettua. Raatoja oli tarkemmin katseltuna vähän enemmänkin. Joku eläväkin vielä. Vaikka yritin pysyä reippaana, vähän inhotti. Tosin eilen kävi tässä ihkaoikeassa elämässä niin, että lastenhuoneen keskilattialta pääsi listan alle karkaamaan muhkea huonehämähäkki. Sinne meni ja siellä pysyy. En mennyt paniikkiin, enkä ole hädissäni nytkään, vaikka tiedän sen majailevan siellä jossain.

Jospa en pelkäisi tunteitanikaan nyt niin paljoa, (niihin kasvatukseen liittyvissä epäonnistumisen kokemuksissa erityisesti,) kuin joskus aiemmin oon pelännyt ja vihannut.



17.4.2016

Tupperware-Hurveli




Tupperware-myyjä sai mut vakuuttumaan, että tarvitsen ihan ehdottomasti tällaisen silppurihurvelin. (Näköjään oikealta nimeltään ExtraChef.)

No, eihän se nyt ihan välttämättömyys ole, mutta on sitä käytetty enemmän, kuin monia muita ylihinnoiteltuja härpättimiä. Etukäteen arvelin, että tuskinpa sipuleita ja muita vihanneksia tulee tuolla silputtua, kun kuitenkin täytyy ottaa leikkuulauta ja veitsi esiin kuorimista ja esipilkkomista varten. Mutta väärässä olin: kyllä ainakin joka toinen meillä käytetty sipuli kokee kohtalonsa tässä hurvelissa. Ihmeitä laite tekee myös porkkanalle. Parilla vetäisyllä kaksi porkkanaa on millin kokoisena moskana. (Yhden vetäisyn vähemmällä jäisi enemmän pureskeltavaa.) Hurvelissa on silputtu ja sekoiteltu vihannesten lisäksi mm. taikinoita, tuorejuustotahnoja ja piirakan täytteitä. Esimerkiksi tuorejuustotahnaa tehdessä sipulin silppuamisen jälkeen terien tilalle voi vaihtaa muovisen sekoittimen tuorejuuston sekoittamista varten. Tosin ei sekään ole pakosti tarpeen.

Kermaa en ole tällä saanut hyvin vatkattua, ja toisaalta käyttö sipulisilppurina vähän vähentää houkutusta kermavatkaimena käyttämiseen. Vaikka laitos onkin helppo puhdistaa. Kannen keskiosaa lukuunottamatta osat voi pestä koneessa. (Terät kyllä pesen yleensä käsin.)






Meillä pyörii edelleen iltapalarutiini, ja varsinkin isoveli miettii monesti iltapalaideansa sen kautta, että mitä voisi hurvelilla silputa ja sekoittaa. Mies joskus sanoi, ettei hienot välineet houkuttele ihmisestä esiin siivojaluonnetta, mutta olen eri mieltä: keittiöimuri lisää keittiön siisteystasoa. Ja silppurihurveli inspiroi uudenlaiseen ruoanlaittoon.





16.4.2016

Tuhti Tiny (Kasvukäyriä)




Mun on jo pitkään pitänyt mielenkiinnosta etsiä netistä paikka, jonne kirjata lasten mitat ja jossa vertailla käyriä. Nyt muistin. Löysin tällaisen paikan: Kasvuseula.fi.

Kirjasin jokaisen lapsen mitat. Esikoinen menee nätisti normaaleissa puitteissa, ei mitään huomautettavaa, ei punaisia pisteitä käyrällä. Keskimmäisen tuo ohjelma moitti ensikuukausiltaan alipainoiseksi ja sitten hämmästeli nopeaa kasvupyrähdystä - ihan niin kuin neuvolassakin. Tosin neuvolassa kukaan ei sanonut "merkittävästi alipainoinen", vaan sanat valittiin hienovaraisemmin ja vähemmän kauhistellen, kuin mitä kone sanoi. Oli mielenkiintoista vielä itsekin tutkia, mitä vaikutuksia kasvuun on mahdollisesti ollut kiinteiden aloituksella ja liikkumaan oppimisella. Ja pitkällä flunssaputkella ennen mittauksia...

En voi mitään sille, että kun pienimmän käyristä kone sanoo "ylipainoinen", se menee jotenkin tunteisiin. Yritän ottaa oman reaktioni huumorilla. Ja muistella vaikkapa sitä, että ehdotin hänelle odotusaikana sitkeästi nimeä Taini, vanhan satukirjani mukaan. Alkuperäisteoksessa nimi oli muodossa Tiny. Että oispa ollut kiva nimi tälle meidän "tinylle" vauvalle. (Oikeasti hänen nimensä oli tiedossa jo pitkään ennen kuin tiedettiin edes toivovamme kolmatta lasta. Mutta pitihän sitä muitakin nimiä testailla. Koetella tuo tiedossa ollut vertailemalla sitä kaikkiin muihin kivoihin nimiin.)

Rauhoittavasti käyrät myös näyttävät sen, minkä olemme koko ajan uskoneetkin tapahtuvan: pituuskäyrän suunta on ylöspäin ja painokäyrän alaspäin. Eli ei mitään hätää.

Ja tuo Pikkiriikkinenkin on nyt kolmevuotiaana ohjelman mukaan normaalipainoinen, vaikka lukemat vilkkuikin punaisina jossain vaiheessa. Eli eipäs arvostella keskeneräistä. (Vaikka totta kai tiedän, että oikeasti niitä käyriä on todella tarpeellista seurata ja tulkita ja niiden perusteella myös tarvittaessa toimia.) Kiintoisa paikka tuo sivusto. Suosittelen tutustumaan, jos lapsen kasvun seuraaminen kiinnostaa ja haluat syventyä tarkemmin siihen, mitä neuvolan väki tarkoittaa käyriä tulkitessaan.



Itse voisin tämän päivän virtuaaliseen neuvolakirjaan vielä lisätä:

9kk 3vk: Osaa pyynnöstä puhaltaa ja ottaa tutin pois suusta. Tunnistaa joitain sanoja. Vetää muita vaatteita päähänsä, mutta sukan tietää osoittaa jalkaterän päälle! Yrittää nousta ilman tukea lattialta seisomaan. Kerran onnistuikin. Juuri äsken kuulelmma otti yhden askeleen pitämällä kiinni vain isän ojentamasta narusta. Osaa kiljua melkein yhtä kovaa, kuin veljensä. Nukkui viikon verran kokonaisia öitä. Nyttemmin on alkanut valvoa pari tuntia keskellä yötä. Perheen lapsista hän on ehdottomasti pellavapäisin, tukka on oikeastaan ihan vitivalkoinen. Erikoista on, että tässä vaiheessa näyttäisi vahvasti, että Miuku jää sinisilmäiseksi. Meidän kaikkien tummanruskeasilmäisten joukossa. (Siksi piti jättää sensurointisydämen kulmasta pilkahdus silmäkulmaa näkyviin.) Aika spesiaali tapaus, kaikin puolin tämä meidän ihana. Koko perheen halinalle.






14.4.2016

Kolme hiusta




Ihan huiput nuo  Miukun kolme pitkää hiusta.

Oli myös huippua pyöräillä Esikoisen kanssa kahdestaan kauppaan. (Instassa kuva.) Se höpötti koko matkan, mikä kävi aluksi hermoille, mutta ulkoilu rentoutti niin, että loppumatkasta höpötyskin soljui kivasti puolin ja toisin.



13.4.2016

Mainion ipanan (3v8kk) Trivial Pursuit -vastauksia








Kuinka monta maitohammasta lapsilla on?
Viiti! (20)

Mikä pysyy todennäköisesti päässäsi pisimpään: kulmakarva, silmäripsi vai hius?
Hiuts. (Hius)

Mikä on Risto Räppääjä -kirjoista tutun Reino Rubinsteinin ammatti?
Nokinenä. (Pianisti)

Kuka on Muumien rahanahne ja pelokas ystävä, joka rakastaa kaikkea kimmeltävää?
Hattivatti. (Nipsu)

Mikä eläin jääkiekkoseura Pelicansilla on logossaan? Kuulostaako se joltain eläimeltä susta?
Lintu.
Mikä lintu?
Pelikaani? (Pelikaani)


Missä maassa asuu eniten englantia puhuvia ihmisiä? Muistatko ku puhuttiin hetki sitten siitä maasta, jossa puhutaan paljon englantia?
Ee... Ee... Englannitssa? (Yhdysvalloissa)

Mitä hammaslääkäri Charles Graham patentoi vuonna 1822? Keksi siis jotain hampaisiin ja suuhun liitttyvää.
Hammatshaljan. (Tekohampaat) Yäää!! Miks tse keksi tekohampaat? Ne pelottaa mua yää! Ne vain naptsii kieltä tsiellä tsuussa yää yhyy!!

Missä urheilulajissa kilpaillaan työnnössä ja tempauksessa?
Juoktsussa! (Painonnostossa)

Mikä eläin on WWF:n logossa? Annan vinkin: iso ja mustavalkoinen.
Lohikäärme! (Panda)

Mikä planeetta on myös suklaamerkin nimi?
Maa. (Mars)

Minkä automerkin malleja ovat Focus ja Fusion?
Meiän auton! ...Melsun..? Tai... Fooltlin...? (Ford)



Montako jalkaa on katkaravulla?
Kolme? (10)

Minkä niminen orkesteri on Herra Heinämäen ladossa?
Heinämäen laulu. (Lato-orkesteri)

Minkä eläimen ääni voi kantaa 1600 kilometrin päähän? Asuu muuten vedessä ja on iso.
Valatshai. Vetsiputoutshai. 
Ei punavalas vaan...
TSINIVALATS!! (Sinivalas)



Minkä puun kuidusta valmistetaan ksylitolia?
Appeltsiini. (Koivu)

Minkä kaupungin erikoisherkkua on mustamakkara? Muistatko, kun L on sulle puhunut tästä?
TAMPELE! (Tampere)

Kuinka monta Mika-nimistä naista Suomessa ristittiin 1960-1990-luvuilla?
Kolme. (Yhdeksän)

Kenellä Lumikin seitsemästä kääpiöstä ei ole partaa?
Tsillä on ne liian pitkät vihleät houtsut! Emmä muista tsen nimee. ...Läkämiets?!! LÄKÄ!
Vil....
Ville? Vilkats!! (Vilkas)



Pelattiin keskimmäisen kanssa Trivial Pursuitin perheversiota, johon sisältyy aikuisten kysymyskorttien lisäksi pari pinkkaa helpompia lasten kysymyksiä. Valitsin väristä riippumatta sen kysymyksen, joka oli helpoiten ymmärrettävä. Kakkupalasen sai jokaisesta oikeasta vastauksesta, väristä ja peliruudusta riippumatta. Aika kivasti tuli oikeita vastauksia ja hyviä arvauksia. Fiksu ja hauska lapsi on kyllä tämäkin. Ja kunnianhimoinen: ärsyttää, jos ei tiedä. Näytin kyllä esimerkkiä vastaamalla väärin melkein kaikkiin itselleni esittämiin kysymyksiin... Ja kyllä ärsytti muakin. Että tsemmoista etsimelkkiä.










12.4.2016

Rakkauskirjeitä ja muutenkin kevättä rinnassa





Viikonloppuna tyhjäsin lapsuudenkodista kirjekasaa. Vain pari säästin, ja niitä lueskelin aurinkoisen kahvitauon ratoksi tänään terassilla. Rakkauskirjeitä armeijasta. Ja päiväkirjaa kesältä kymmenen vuoden takaa. Se oli sekopäinen kesä. Rimpuilin tunteissani ja säntäilin puuhasta ja uimapaikasta toiseen. Olin kevyissä kesätöissä ja oli pusuttelua kesäöissä. Töissä porhalsin täysillä ja kavereiden kanssa remutessa vedin täysillä. Ja kiukutellessa. Sinä kesänä opettelin puhumaan negatiivisista tunteista. Hmm, jälkikäteen joskus toivon, että kynnys sellaisten puhumiseen olisi nykyään vähän korkeammalla... Hassua, että niin moni asia on samalla tavalla, kuin silloin. Ja niin moni asia ihan toisin.

Jos oli päiväkirjassa kesäfiilistä, niin oli kotiterassillakin tänään kesän tuoksua ja ääniä. Peipon laulua ja mustarastaan kujerrusta. Takitta tarkeni kahvitauon verran ja aurinko paistoi röyhkeästi silmään. Kevättä puskee sisuksiin joka tuutista: päiväkirjamuistoista, sotapojan kirjeistä ja takapihan tipujen kevätlirkutteluista. Oi tulkaa, kevät ja kesä! Mä oon niin valmis!


11.4.2016

Iso pikkutiikeri











Meidän 9,5 -kuinen pieni on oppinut taas uusia temppuja. Osaa nousta polviseisontaan keskilattialla ja muutenkin osaa seistä ilman tukea. Taaperokärryllä pöristelee vauhdikkaasti, kunnes tulee seinä vastaan. Osaa myös heiluttaa ja taputtaa pyynnöstä, ja nostaa kädet ilmaan, kun sanotaan "JEE!!" En tiedä, ajatteleeko hän pukevansa, vai leikkivänsä kukkuuleikkiä, kun vetää vaatteita päänsä yli ja kurkkaa sitten sieltä. Hiusharjalla myös pyrkii silittelemään tukkaansa, mutta ei kai se nyt voisi vielä ymmärtää harjan käyttötarkoitusta? Samoin ihmettelen, että osaisiko muka leikkiä autoleikkejä. Mutta siltä se näyttää, kun harjaa autolla lattiaa ja päristelee. Samaan sarjaan menee puheentulkinta: muut eivät usko, että sanoo tutista "tette" ja "titti" ja minut nähdessään "äittä" tai "ätti". Minä tietenkin uskon.

Isohan hän on, mutta että jo näin iso? Tiikeriasukin on suoraan Isosiskon kaapista. Pienelle siskolle vähän suuri, ja isolle siskolle vähän pieni. Kaikki on niin suhteellista, isous ja pienuus.





9.4.2016

Nukkekodin väen uudet vauvanvaunut





Vuohiperheen vauvalla oli huonot rattaat,  vessapaperirullasta ja teipistä väkerretyt, jotka eivät pysyneet pystyssä. Virkkasin ja liimalla tärkkäsin uudet, kyllä nyt kelpaa nukkua päikkäreitä ulkona.



8.4.2016

Lissun ja Kaisan yllärisynttärit







Tänään vietettiin Lissun ja Kaisan synttäreitä. Pikkiriikkinen on puhunut niistä jo monta päivää, ja tänään ripustin välipala-aikaan viirinauhan kattoon. Lapsi riemastui yllätysjuhlista ja puki sankareita puoli tuntia juhlavaatteisiin. Veljen kanssa asettelivat nukkekodin väen pöytään. Kynttilöitä laitettiin neljä, koska enempää kakkupalaan ei mahtunut, eikä kukaan oikein tiennyt, paljonko Lissu ja Kaisa täyttävät. Kynttilät sytytettiin ja puhallettiin tietenkin kahteen kertaan. Onnittelulaulun aikana Veljeä hävetti ja hän pakeni pöydän alle.

Kivat juhlat vietimme. Veikkaan, että huomenna pitäisi viettää sitten loppujen pehmolelujen tai pikkuautojen synttäreitä...

Mutta hei! Kukaan ei ole tällä hetkellä kipeä, ja tässä talossa nukkuivat ihan yllättäen KAIKKI heräämättä koko yön! Että huippuhyvää viikonloppua vaan muillekin!