31.1.2016

Härkää sarvista




Tuleeko teillä koskaan härän sarvista otettuanne sellainen olo, että ei olisi kannattanut. Että tällä kertaa taitaa kyllä härkä viedä voiton.

Mulla tuli eilen, kun viimein päätettiin laittaa lastenhuone kuntoon. Se oli melkein pintasiisti aloittaessa, mutta laatikoissa piili kaaos rikkinäisine leluineen ja villakoirineen. Tyhjättiin lelut lattialle. Imuroitiin laatikot ja pehmolelut, koottiin palapelit, lajiteltiin postikortit ja muut ihanat aarteet. Kerättiin palikat yhteen laatikkoon ja roolivaatteet toiseen. Itkettiin joidenkin askartelujen perään niin, että äiti heltyi. Että säästetään sitten. Ja jotain laitettiin roskiin yhteisestä sopimuksesta. Ja jotain salaa. Myönnän.

Monen tunnin uurastuksen jälkeen alkoi näkyä lattiapintaa. Lapset uurastivat ansiokkaasti. Kysyivät, että voitaisiinko pitää tämä aina näin siistinä. Joo, sopii mulle. Huomenna haen sovitut siivouskukat pöydälle palkinnoksi.




30.1.2016

Lintupieni



Itse olen niitä, jotka viipyvät sisustusliikkeissä 2 minuuttia ja lähtevät tyhjin käsin. Niin nytkin. Tosin tällä kertaa siitä syystä, että hälytettiin hoitamaan pissavahinkoa toisaalle. Mutta palasin takaisin, mikä onkin erikoista. Mutta ah, tuo lintupieni piti käydä ostamassa.







Nyt mietin, missä sen olisi hyvä olla. Takan reunuksella? Laina-atsalean alla? Keittiön hyllyllä? Vai ihan kämmenellä? Pusipusi, ihana.








28.1.2016

Lumiukko tehtäisiinköööös?



"Äiti lauletaan taas se Lumiukko tehtäisiinköööös!" (Köööös-tavu lausutaan monta sävelaskelta korkeammalta, kuin muu lause.) Tätä on laulettu. Ja laulettu. Ja laulettu.

Eilen oli vihdoin lumiukkokeli ja äkkiä pihaan ilmestyikin pari hassua ukkelia.





En tiedä, miten Frozenissa tuo laulun lumiukkokohtaus meni. Tuskin ainakaan isompi katkaisi pienemmän ukon nenän ja hakkasi sillä reikää ukon päähän. Ja pienempi tuskin kosti syömällä isomman ukon nenän.


27.1.2016

Nopeat muffinssit




Selailin tuossa tammikuun valokuvakansiota koneelta. Voitteko arvata, millaisia ilmeitä oli näiden muffinssikuvien jälkeen otetuissa lapsoskuvissa? No hulluja. Tärähtäneitä. Irvistyksiä, huutoa, kiemurointia, kiljuntaa, pöllöilyä, pyllyilyä, sokerikuorrutusta naamassa ja lattialla. Ja niin edelleen. Voitte kuvitella, vanha kunnon sokerihumala.

Laitanpa teillekin LINKIN muffinsiohjeeseen, joka on nopeampi ja iisimpi, kuin kaupassa käynti, jos tulossa on vaikkapa lyhyen varotusajan vieraita. Tosin joskus saattaa joutua käymään voiostoksilla ensin. Mutta nopeasti nämä tekee, vaikka sitten vieraat olisivat sinä aikana ehtineet tulla.





26.1.2016

Erakkojuttuja ja 16000 kaveria





Sunnuntaina ulisemani nuupahdus hävisi, kun päästiin maanantaihin. Tankattuani pari tuntia yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, alkoi taas mieli pursuta ideoita ja intoa. Kaksinolo vauvan kanssa lasketaan tässä taloudessa siis yksinoloksi. Iltapäivällä nappasin esikoisen hiihtolenkille (mitä ihmettä??!!) ja sen jälkeen paineltiin kirpparikierrokselle. Ostettiin Pikkiriikkiselle luistimet.

Kaipasin yksin olemista. Ja vasta sitten pystyin ryhtymään virkistäytymisjuttuihin. Nosti taas päätään tämä erakkoluonne, josta aiemminkin olen kertonut, mutta joka aina välillä pääsee itseltäkin unohtumaan. Että tarvitsen hiljaisuutta ja tilaa, jossa kukaan (itseni mukaan lukien) ei odota multa vuorovaikutusta. Ja sitten ajatelkaas:

Ilmoittauduttiin koko perheellä heinäkuussa järjestettävälle partioleirille. Kahdeksan päivää teltassa. En oo itse ollut ikinä partiojutuissa mukana, mutta nyt änkeän todellakin mukaan ja tungen ideoitani sekaan, vaikkei niitä ole edes kysytty. Ihan huippuhauska ja unohtumaton leiri taatusti tulossa, mutta kuinkakohan me ihan  oikeasti selvitään? Jos sataa? Montako rekkalastillista pitää olla tavaraa mukana? Miten 1-vuotias nukkuu teltassa? Ja se yksinäisyydenkaipuu, apua. Kuudentoistatuhannen ihmisen valloittamassa metsässä voi olla vaikea löytää yksinäistä nurkkaa. Pitää varata leirin jälkeen muutama "äiti mörköilee" -päivä kalenterista. Tosin tiedän kyllä, että se oma teltta illan hämärtyessä riittää erakolle yksityisyydeksi. Vaikka sitten kuulisinkin teltan seinäkankaan läpi perheleirin naapuruston vauvojen itkut, toisten lapsille luetut iltasadut ja isien kuorsaamiset. Ne neljä "seinää" riittävät mulle. Ne, joita niin tarvitsen, ja ne, joiden alta pitää sitten kaatumisen hetkellä osata livahtaa pois. Vaikka hiihtämään tai kirpparille.

Käsi ylös, jos olet yksi 16000 Roihulle ilmoittautuneesta!



24.1.2016

Virkistystoimintaa?








Kaipaan pientä virkistystä. Isompikin kävisi, mutta pienestä on helpompi haaveilla.

Mieleen on tullut monta juttua ja paikkaa opiskelukaupungista. Oi ihana Rauma. Kahviloita, vaatekauppoja, ravintoloita. Nätit kadut. Näinä päivinä on ihan kamalan tylsää asua maalla. Kun aikaa olisi tunti tai kaksi illassa, ei virkistysvaihtoehtoja oikein ole. Halpa-Halli, Tokmanni tai Seppälä, joista jälkimmäinen tosin menee jo kuudelta kiinni. Katselin junalippujakin. Jos karattaisiin vauvan kanssa jonnekin. Ehdin miettiä niitä kaikkia päätepysäkkimahdollisuuksia ja ihmisiä, joita niissä kaupungeissa voisi tavata. Mutta oli liian kallista.

Kulunut viikko on ollut tylsä ja tahmea. Viimeisen 10 päivän aikana on ollut yksi "minä ja vauva" -päivä, ja ne 9 muuta ovat olleet lähinnä flunssapäiviä, jotka on sisältäneet tietenkin poikkeuksellisen paljon vikinää ja ulinaa, ihan yötä myöten. Noiden 10 päivän aikana oon käynyt pari kertaa lähikaupassa, pojan kanssa leffassa, kerran lääkärissä ja kerran kerhossa. Eli poistunut ajallisesti kotoa ehkä 6 tunniksi. Melkein itkettää jo koko ajatus. Rehellistä itsesääliä. Niin kaunista. Taatusti miellyttävää luettavaa... (Argh...)

Odotan innolla arkea, huomista. Kun ollaan pitkästä aikaa vauvan kanssa kaksin. Tankkaan hiljaisuutta. Vaikka silti, kyllä mun jonnekin kodin ulkopuolelle pitäisi päästä pieneksi hetkeksi lepuuttamaan aivoja.

Ehdotuksia? Miten te muut maaseudun naiset hoidatte virkistäytymisen? Millainen on kotiäidin TYKY-päivä?




Miuku nappasi kuvituskuvan lattialta kesken digitalisoinnin ja laittoi sen uuteen uskoon. Tämä on ehkä kuvaavampi näin.


22.1.2016

Pikkuponnarit



Tytön hiukset ei oikein ylety ponnarille (ylikasvaneet otsahiukset), ja ranskanletillä eivät pysy. Auki ollessaan näyttävät, no, aika karmeilta. Koitetaan kasvattaa niitä sen verran, että voidaan sitten oikeasti kehitellä jokin toimiva malli tukkaan.

Tämmöiset pikkuponnarikampaukset on näppärä välimuoto ponnarista ja letistä:



Meillä on nyt monenlaisia variaatioita näistä. Tyttö inhoaa hiusten laittamista, mutta saan  suostuteltua sen kammattavaksi tarjoamalla vaihtoehdoiksi jotain jännittävää: haluatko pikkumyynutturan vai leijonankorvat? Peppiletit vai Milli-Pillin sarvet? Elsaletti vai Annan letit? (Ja otsatukka siis pikkuponnareilla kohti muuta kampausta.)

Nämä kuvat on otettu ennen joulua. Ihmeellistä, miten paljon hiukset ovatkaan kuukaudessa kasvaneet! Ehkä kohta päästään kampaajalle? Ennen toivoi lyhyttää tukkaa, niin kuin veljellä. Sitten nähtiin Frozen ja hänestä tuli Elsa...



21.1.2016

Näin puet Heidi Piin pakkasilla



Olen törmännyt muutamaankin "Näin pukeudut pakkasella oikein" -artikkeliin netissä. Tein oman ohjeistukseni, joskaan en ulos menoa ajatellen. Koska kuten saatatte muistaa, välttelen pakkasella ulos menemistä ja varsinkin siellä viipymistä. Tämä kuvasarja näyttää, kuinka pukeudun pakkasöitä varten.


Tämä näky on äärimmäisen harvinainen pakkasella. 
Heidi Pii kyllä vaihtaa vaatteita ja peseytyy, mutta tämä kaikki tapahtuu sekunneissa.


Merinovillasukkien päälle puetaan pörrökarvasukat. Nopeasti, kylmäkylmäkylmä... 


Pitkähihainen yöpaita. Nyt alkaa vähän helpottaa, mutta jalkoihin on kylmäkylmäkylmä.



Flanellipyjamahousut kehiin. Tai vaihtoehtoisesti collegehousut.


 Polvivillasukat. Jollen menisi heti nukkumaan, tarvitsisin vielä villatakin. 
Mutta nyt olen menossa suoraan petiin...


Villalapaset. Kyllä täällä tarkenee. 
Mukava on herätä lämpöisenä muutaman tunnin välein vauvelin kanssa istuskelemaan. 
Vähän tuntuu oudolta kiskaista lapaset käteen ennen peiton alle menoa, mutta lämmin fiilis voittaa kummallisen fiiliksen.

No, vähän tämä taipumukseni liioitteluun näkyy näissä "en käy ulkona" tai "en riisuudu" -kommenteissa. Lapasetkin saattavat kuulostaa liioittelulta, mutta ovat ihan totta kahdelta edelliseltä yöltä. Lämpömittari kotona näyttää kuitenkin jotain +20 asteen kieppeillä, vaikka ulkona paukkuu samat miinuksella. Silti viimeistään illalla, kun nostan jalat lattialämmitetyltä parketilta sohvalle tai sänkyyn, iskee hyytävä hytinä sormiin ja varpaisiin. Lapset kiljuu, jos kosken niihin jäisillä käpälilläni. Välillä on ihan jalkapohjat tai kädet kipeinä siitä kylmästä. Onkohan se ihan normaalia?

...Haasteeksi muodostuu lasten pukeminen. Hehän hehkuvat kirkkaanpunaisina, kun puen heitä oman kylmäkokemukseni perusteella...



20.1.2016

Legolumiaura ja muita keksintöjä





Mulla oli se eilen mainittu potilas täällä tänään seuranani. Keskimmäinen meni alkuperäisen suunnitelman mukaan päiväkotiin, koska se jo eilen meinasi hyppiä seinille leikkikaverin puutteessa. Ja hyvä, että meni. Oli ollut kivaa, ja tämä korvatulehduspotilaaksi todettu sai relailla rauhassa. Siskolla loppuikin kuuri toissapäivänä...

No, päiväseuralaiseni pyysi, että esittelisin blogissani hänen keksintönsä. Legolumiauran. Tuossa kuvassa sen nyt näettekin. Legolumiaura, joka auratessaan laskee nokan alas niin, että takapyörä jää ilmaan ja keskellä oleva osuu maahan. Ja silloin se maahan osuva rengas pyörittää myös ylempää rengasta. Aikamoinen legoinsinööri. Mutta siitä tulikin mieleeni, että kuvasin tässä jokin aika sitten hänen muitakin älynväläyksiään. Kuten tämän kekseliään tavan saada vähän liian suuret housut pysymään ylhäällä:


Näppärää, vai mitä?

No, vielä hienompi oli hänen päiväkirjan lukkonsa. Sisko sai joululahjaksi lukollisen päiväkirjan, ja siitä iski tietenkin armoton kateus. Viisivuotias suunnitteli päiväkaupalla lukkoa omaan kirjaansa ja selosti meille visioitaan ja tarvitsemiaan materiaaleja. Me ei ihan tajuttu ideoita, eikä meidän ehdotukset kelvanneet sitten alkuunkaan. Kävi isän kanssa rautakaupassa ostamassa kettinkiä, sahasi sen itse rautasahalla kahteen pätkään, porasi akkuporakoneella (isän kanssa) reiät kansiin ja konsultoi äitiä uusista suunnitelmista, kun kaikki ei mennytkään niin kuin piti. Lisää reikiä, rautalankaa ja kettinkiä. Sisäpuolelle teippiä. Ja kun suututti, että kirjaa saa lukittuna raotettua liikaa, askarreltiin takakanteen kartonkitaite, jonka saa käännettyä sivujen suojaksi. Hieno tuli, aijjettä. Vaikka lapsi ärisi ja ulisikin vastoinkäymisiä välillä, kuin eräs laukkua ompeleva äiti tuossa taannoin. Olihan se raskas ilta meille kaikille (heh), mutta oikeasti on hirveän hienoa, että lapsi on määrätietoinen, kekseliäs ja innokas tekemään itse (ehdotin lukollisen päiväkirjan ostamista).









19.1.2016

Kerhopäivä (valivalivaroitus)





"Ei tsaa piillellä oviin", luki Pikkiriikkinen sujuvasti tämän kyltin kerhon eteisen ovesta.


Mutta johan on taas ollut aamu. Käytiin siis koko katraan kanssa kerhossa. Kolmen (+itsensä) toppaamiseen menee järkyttävän kauan aikaa, ja niiden topattujen tunkemisessa turvaistuimiin samaten. Huhhuh. Ja sama 1½ tunnin päästä uudestaan, kun lähdettiin kotiin.

Ollaan oltu viimeksi ennen joulua kerhossa, ja oli hauska huomata, miten paljon Miuku on kasvanut! Mä saan kädet vapaaksi, kun Miuku istuu syöttötuolissa tai lattialla. Eikä sen tarvitse enää ottaa välipäikkäreitä puolentoista tunnin aikana, ja laulujakin kuunteli innoissaan. Kovasti tykkäsi myös leikkimatolla tutkia leluja ja tuijotti piinaavasti ja niin tosissaan muita lapsia. Ihan selvästi ajatteli, että noita en kyllä tunne, apua.

Kotiin päästyä isoin alkoi ulista ruokapöydässä kylmää ja pääkipua, eikä syönyt lempiruokaansa. No niin. Nyt se siirtyi ulisemaan ja tärisemään peiton alle ja mua kiukuttaa, että menin vahingossa juomaan sen mukista kerhossa. Oireita odotellessa. Flunssa pistää muutenkin mun käyttöjärjestelmän ihan takkuun. Pää menee jollekin supervaihteelle käsitelläkseen sitä hetkellisesti lisääntyvää metatyön määrää. Ja se sitten kuluttaa tietenkin hirveän paljon enemmän energiaa. Ja ne yöunet. Tässä ehtikin olla peräti yksi aika kiva yö. Tulevina todennäköisesti vähän taas valvotaan.

Kun tuohon pienimpään vaan ei tarttuisi. Ei muulla väliä. Vauvan flunssanhallinta ja -seuranta on niin kuormittavaa itselle.

Äh, kun nyt pitkästä aikaa (?) otin tällaisen valitusteeman, niin mennään nyt samalla siihenkin aiheeseen, jonka oon ylpeänä välttänyt tähän asti: Minä. Inhoan. Pakkasta. Sydämeni. Pohjasta. Kylmä menee kolmen villasukan läpi jalkapohjia pitkin ytimiin jo sisälläkin ollessa. Sormet on jääkalikat ja kylmyyden takia välttelen jopa kotoa lähtemistä. Suihkuunkaan ei tekisi mieli mennä, kun sinne ei voi kai mennä toppavaatteissa. Minä niin inhoan. In-ho-an. Tosin nyt on kymmenen astetta lämpimämpää, kuin eilen. Enää -22... Laittaisko vaikka päiväsaunan lämpiämään? Tosin sitä varten pitäisi käydä ULKOA hakemassa polttopuita... Vaikeita valintoja...





18.1.2016

Täydellinen nahkalaukku




Oon etsinyt jo ainakin vuoden nahkalaukkua. Isoa ja yksinkertaista, jossa olisi sekä irrotettava pitkä kantohihna, että lyhyet. Olisin ollut valmis maksamaan sen, mitä nyt nahkalaukut maksavat (huhhuh!), mutta en vain löytänyt täydellistä. Koska täydellinenhän sen olisi siihen hintaan ehdottomasti pitänyt olla.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Sain kuin sainkin täydellisen. Kun ihan ite tein. Vieläpä lahjaksi saaduista nahkatilkuista ja nollabudjetin lisäosista. Tapaan kerätä roskiin menevistä vaatteista ja avaimenperistä kierrätettävät osat pois. Kukaan tuskin huomaa, että laukun olkahihnojen kannatinlenkit ovat keskenään pikkuisen erilaisia?





Jätin kaikki taskut ja lokerot pois, sillä ajattelin hankkia tähän (ja samalla muissakin laukuissa käytettäväksi) Insjön sisälaukun. Uskon, että se lisää järjestyksen tuntua mun laukkumaailmassa. Nimittäin kaikista laukuista löytyy aina jotain tilpehööriä pohjalta ja tärkeät tavarat on yleensä väärässä laukussa hukassa.

Täytyy sanoa, että tämän laukun onnistuminen teki mut kyllä hyvin onnelliseksi. Vaikka valmistusprosessi olikin aika aggressiivinen. Kuusinkertainen nahka teetti ongelmia ja tikkauksia piti korjailla jälkikäteen käsin. Mutta vain yhden neulan katkaisin, eikö aika hyvin? Viisi tuntia istuin äristen pöydän ääressä. Poikakin oppi, että kun äiti huutaa "aaaargh", ei kannata tulla kysymään, mitä tapahtui. Naureskeli vain kauempaa murisevalle mutsille. Koin sen kotiäitikapinaksi. Sellainen MINÄMINÄMINÄ -hetki. Tarvitsen taas elämääni asioita, jotka saan tehdä yhdellä kertaa alusta loppuun. Mielellään jotain sellaista, mistä tulee konkreettinen tulos. Kuten tämä laukku ja eilen esitelty kakkukin.



Mittasuhteen takia ajattelin ottaa vielä kuvan laukusta käytössä. En kuitenkaan ajatellut viimeistellä sitä varten lookkiani, vaan kertokoot untuvatöppöset, pantterikaapu ja sotkuinen tukka rennosta paukkupakkaspäivästä kotona.





17.1.2016

3 tunnin kakku







Nyt on kuulemma ja näemmä supermuodikasta olla korostetun tavallinen. Pukeutumisen suhteen sanotaan olevan coolia  sekoittua massaan, eikä erottua siitä. Sisustuksessa kuumia juttuja ovat maisemataulut, kanavatyöt ja ryijyt. (Onneksi tämä ei ole tieteellinen julkaisu, eikä lähdeviitteitä tarvita...)

Siksipä olen vakuuttunut siitä, että kahvipöydän kattauksessa on pian trendiherkkuformaattina klassinen kuivakakku. Jota tietenkin kutsutaan tyylikkäämmin kahvikakuksi tai maustekakuksi. (Onko niillä keskenään jotain eroa?)

Testasin äidiltä saamaani lempikakun reseptiä. Hyvin perinteinen (eli trendikäs) 7 minuutin kakku ja päällä ylimakea sokeri-kerma-voikuorrutus. Namps! Tosin tuo nimi on aivan harhaanjohtava. Ensinnäkin jouduin lähtemään kauppaan kesken leivonnan, kun kananmunat olivat menneet salaa loppumaan. Mr Pii oli etukäteen fiiliksissä, kun oli luvassa niin nopeatekoinen kakku. (Luulin, että se vinoili, mutta ilmeisesti ei.) Eli siis vatkauksen kestohan oli se 7 minuuttia. Kaikenlaisia haasteita tuli, mutta ensikerralla osaan paremmin mm. sekoittaa tomusokerin kuuman sokerin ja voin sekaan. Ongelmia tuli myös siinä vaiheessa, kun munakello vartti ennen pirisemistä päätti lopettaa nakuttamisen, eli vähän meni liian rapsakaksi pinta. Mutta Namps silti.


16.1.2016

Pari vinkkiä vauva-arkeen






Jokaisen vauvan kanssa oppii jotain uutta. Tämänkin vauvan kanssa olen löytänyt muutaman uuden arkea helpottavan asian.

Ensimmäisenä mainitsen imetystyynyn. Se on ehdottomasti ollut hintansa väärti. Säästää selkää ja hartioita (vähemmän kannateltavaa), säästää polvia (ei tarvitse istua risti-istunnassa vauvaa tukeakseen) ja mahdollisti ensikuukausien maratoni-imetysten aikana torkkumisen istualtaan (turvallinen pesä vauvalle). Nyt vauva syö niin pikaisesti ja alkaa olla niin suuri, että tarvitsee syödäkseen enemmän tilaa, eikä tyynylle enää taida olla käyttöä. Silti se ehdottomasti oli tarvike, joka on parantanut elämänlaatuani vauvavuonna. Tai estänyt joitain elämänlaatua heikentäviä asioita tapahtumasta. Miten sen nyt sanoisi parhaiten. (Näiden kaikkien selkävaivojen seasta varsinkin, haha!)

Toinen maininnan arvoinen asia on Libero Touch -vaipat. Jos itse joutuisin käyttämään vaippoja, haluaisin niiden tuntuvan juuri toucheilta.  Tosi hyvä istuvuus ja ikinä ei ole falskanneet (kahden viikon kakka-annoksen kertatyhjennyksen ylityloa ei voida laskea). Kyllä, hintansa väärti ja mainosten veroinen tämäkin tuote.

Kolmantena maininnan arvoisena asiana koen oivalluksen kiinteiden aloittamiseen ja makuihin tottumiseen liittyen. Sanotaan, että pitäisi aloittaa kasviksilla, ettei vauva totu makeisiin ja moiti sitten muita. Me aloitettiin puurolla ja luumulla, ja totta oli, ettei kasvikset oikein sen jälkeen maistuneet. Mutta asia ratkesi varsin helposti: pari viikkoa sekoiteltiin kasvissoseisiin (alkuun enemmän ja lopuksi vain tippa ensilusikallisiin) hedelmää. Ja hyvin upposi kasvikset noin. Ja nyt jo sellaisenaan. Maistoin itsekin: yhtään ei ollut hullumpi yhdistelmä kasvislihasoseessa luumu, mango tai ruusunmarja.

Siinä mun vinkkini, entäs teidän? Keksisin varmasti enemmänkin, mutta nämä mulla nyt oli tällä erää sydämelläni. Eikö aika kiva ajatus, ettei sydämellä ole tämän vakavampia asioita...?







15.1.2016

Lissun kaveri Jossu






Aloitetaan nyt lyhyesti toteamalla, että ei ole "tyttöjen leluja" ja "poikien leluja". Mutta silti (kyllä...) olen ostanut molemmille tyttövauvoilleni ensimmäisenä jouluna nuket. Aikauhee.

En ollut tällä kertaa sellaista suunnitellut, mutta nostalgiahengessä en voinut olla ostamatta erään kaupan alehyllystä vihoviimeistä, paketista päätellen ties kuinka monta vuotta siellä pölyttynyttä Kaalimaan Kakaraa. Mulla ja siskoillani on sellaiset ollut lapsena ja tämä Miukumme pulleine ranteineen on itsekin kuin ilmetty Kaalimaan Kakara.

Pikkiriikkiselle ostamani nukke on Rubens barn nimeltään Lissu. Nimi vakiintui, kun vieraamme ehdottivat Liisiä (muistaako ehdottaja?) ja totesimme sen hyväksi. Olisihan isoveli halunnut tuon ensimmäisen vauvasiskonsakin nimetä Liisaksi. Lissuksi se äkkiä muuttui, ja Lissu se on ollut siitä asti.

Tälle uudelle Kakaralle on nyt mietitty nimeä. Ei kovin aktiivisesti, koska se sitten kolahtaa, kun kolahtaa. Ja pelkään pahoin, että nyt se on löytynyt... Miuku on "alkanut puhua":

"Tää tää, tää on näätä. Näätää, häntää. Äitää on näätä. Näätä! Näätä! Nää on näitä! Tänään tää on näätä! Hätä! Hätä! Tää! Tää! Täh? Häntä!"

Ihan tuolta se ainakin kuulostaa. Vastauksena kysymykseen "Mikä tämän nuken nimi on?" oli tietenkin "Näätä". Ei sentään. Mutta. Muistatteko Josefiina Näädän? Jossun. En ihan välttämättä haluaisi muistaa, mutta kun koko ajan kotona hoetaan näätä, niin ei auta. Kaiken kukkuraksi tämän "Jossun" adoptiopapereissa luki virallinen nimi: Amelie Josefina. O-ou, tää todellakin on Jossu. Lissu ja Jossu. Just hyvä. Vähän kamala mielleyhtymä vaan, vai?

Onko teidän lasten leluilla pysyviä nimiä, vai vaihtelevatko leikkien mukaan? Muistatteko omien lelujenne nimiä? Mulla oli nukeissa Sanna, Tiina ja Sofi(a?). Nimet rimmasivat aina siskon nukkeihin, joista löytyi tietenkin kaksonen omilleni. Barbeissa lemppari oli Marina ja sen ruskettunut mies Oskari. Ja heidän lapsensa, jonka ostin Keskisen (silloin vielä pieneltä) leluosastolta omilla rahoilla, oli Melina. Lempiuninalle oli Munkki Hermanni.

Jaahas, juuri tuli syliin pyyhkeisiin kääritty kipeä Lissu. Pitääpä hoitaa sitä nyt.






14.1.2016

Mikä voisin olla?




En tiedä, mistä on kyse, mutta aina jossain vaiheessa äitiyslomaa kyseenalaistan ammattini. (Ja hassua, että nyt yhtäkkiä on työt tulleet edes mieleen.) Pohdin pääni puhki, mitä muuta voisin tulevaisuudessa tehdä, kuin opettaa. Varsin omituista sikäli, että töissä ollessani tunnen  kyllä täyttäväni kutsumustani. Mutta on se opettajan homma vain aika stressaavaa ja kuormittavaa. Pelkään, että teen jotain väärin byrokratian mutkissa tai kasvatuksellisissa kompastuskivissä. (Ja toisaalta tuntuu, että äitiyslomalla on pää välillä sellaista höttöä, etten mitenkään usko selviäväni mistään skarppiutta ja uusien asioiden omaksumiskykyä vaativista hommista enää koskaan...)

Fiilistelen, miten kiva olisi ammatti, jossa työt jäävät töihin. Työ, jossa saisin toteuttaa itseäni eri tavalla kuin nyt, ehkä jopa taiteellisesti. Ja yhtenä isona pointtina: työ, jonka en tunne määrittelevän mua. Opettajana sitä miettii kaiken ammatti-identiteetin kautta: Voinko värjätä tukan vaaleanpunaiseksi? Voinko ottaa tatuoinnin? Voinko ostaa kaupasta siideriä? Voinko kirjoittaa rehellistä blogia? Voinko lörpötellä kaikille ja kaikkea?

Muutamissa blogeissa olen havainnut samanlaista ajattelua samassa elämänvaiheessa, ja joskus aiemmin oon siitä itsekin kirjoittanut. Kuitenkaan en ole sinne tuntemattomaan vielä hypännyt, vaikka reunoilta oon kurkistellutkin. Niihin vanhoihin saappaisiin oon toistaiseksi aina palannut. Ja on ihan tosi hyvä, että mulla ne saappaat on. Kuitenkin selailen mielessäni koulutusvaihtoehtoja ja työpaikkoja. Mikä sitten olisin, jos en ope? Osaisinko olla yrittäjä? Käsityöläinen? Hoitoala? Taiteilija? Äh. Haluaisin töihin askartelukauppaan. Tai päiväkotiin. Tai vaatesuunnittelijaksi. Tai, tai, tai... Viimeyönä olin unissani näyttelijä. Se oli kamalaa.




(Kuvissa aiheeseen liittymättä Miuku, joka pitkästä aikaa nukkui ulkona. Hyvin oli kerroksia ja hyvät oli unet verrattuna viimepäivinä sisällä nukuttuihin. Ja toisessa kuvassa Doge, joka innostui joulupalloista. Kuusi on nyt riisuttu, itketty ja poltettu.)





13.1.2016

Kultaiset ja pyöreät








Oon etsinyt uusia silmälaseja. Kaipaisin tällä kertaa jotain "vähemmän määrittelevää", vahva kehys kun tuntuu välillä rajoittavan lookkia. Silmälasiliikkeissä olenkin kysellyt *kröhöm* kultaisia, kevyitä kehyksiä. Ja pyöreitä on nyt kovasti suositeltu muodikkaina. Mutta sekä kultaisia, että trendikkään muotoisia ei kyllä ole. Ja vähän mun toiveelle on virnuiltu.

Mutta tuskin virnuillaan enää pian, osoittauduin nimittäin trendiennustajaksi bongatessani toivetyylini eilisen Ellen takakannesta. Siinä se on, mun tuleva lookki. Kröhöm. Ehkä. Kuivaharjoittelin rannerenkaiden avulla. Kröhöm... Mietitään vielä, ja katsotaan, millaisia kehyksiä tuon Ellen kuvan jälkeen alkaa liikkeisiin ilmestyä.


12.1.2016

2-vuotislahja ja paketointi-idea



Kummityttö täytti 2 vuotta. Ajateltiin tukea keittiökasvatusta hankkimalla hänelle lahjaksi essu ja puisia ruokajuttuja. Rasia piti tarvikkeille toki hankkia myös. Ikean pyöreä hatturasia pyöri sitten jonkin aikaa esillä ja säpsähdin aina ihmettelemään, että mikä kakku pöydälle on jäänyt. Siitä se ajatus sitten lähti.

Askarreltiin isoimman lapsen kanssa Fimo-massasta mansikkakoristeet ja irralliset kakkukynttilät (liekkinä muovikristalli) ja mansikkakoristeet. Puukirjaimet poika sai maalata ihan itse ja käsityölaatikosta löytyi punosta kermakoristeiksi. Koska Isoveli sai auttaa tässä hommassa, sai Keskisisko olla korttiaskartelukaverina. Ja komea kuva serkkutytöstä tulikin. Lahjan antajat puhkuivat intoa ainakin yhtä paljon, kuin pikkuinen lahjan saajakin!

Ja hyvin lähti synttäriväellä leikit käyntiin näillä herkuilla!





(Paremmat kakkukynttilät, ja helpommin, olisi kyllä saanut pyöreästä puurimasta. Seuraavalla kerralla sitten...)