28.10.2018

Arki oli armollinen - sunnuntai ei


Arki oli ihan armollinen. Töissä sujui hyvin ja pärjäsin paremmin, kuin olin odottanut. Sunnuntai on armottomampi. Mieli seilaa ja väsyy eri tavalla, kuin arkena. Suru tulee liki. Yöllä ajoin unissani järjetöntä vuoristoradalta näyttävää kapeaa tietä ylös autolla tietäen, etten voi hidastaa, tai kaikille kyydissä oleville käy huonosti. Vauhti loppuisi kesken ja kaaduttaisiin selälleen. Ylämäkeä seuranneen alamäenkin uskalsin vielä rohkeasti ajaa, mutta sitten piti pysähtyä tien varteen jälkipanikoimaan.

Jos jotain kuitenkin tässäkin sunnuntaissa oli ihanaa, niin se, että sai nukkua siihen asti, että aamuaurinko kuikuili seinälle valoisia laikkuja. Siinä vaiheessa kuvassa näkyvistä möröistä pienempi oli jo toennut aamuyökiukuistaan ja laukkaisi iloissaan halimaan äitiä ja isää.






21.10.2018

Kuinka mulle käy arjessa?









Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.





14.10.2018

Tahdon lintuja ympärilleni






Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.





13.10.2018

Faari





Meillä on mennyt elämä rikki. Mun isä on kuollut. Nyt pitää koota palasia, yrittää ymmärtää ja yrittää selvitä tästä.

Isä lähti viimeviikolla rutiinileikkaukseen, enkä osannut pelätä pahinta, enkä valmistautua mihinkään. Kaiken piti mennä hyvin, piti toipua. Ei käynyt mielessäkään heittäytyä huolestumaan, saati jättää mitään jäähyväisiä. Tosin nyt jälkikäteen ollaan saatu kuulla ja huomata, että jollei isä nyt suoranaisesti aavistanut, niin ainakin pelkäsi käyvän huonosti. On suojellut meitä lähimpiä peloltaan ja kivuiltaan.

Kuluneet päivät ollaan vietetty äidin ja sisarusten kanssa lapsuudenkodissa. Yritetään rimpuilla epätodellisen olon, ikävän, musertavan pettymyksen ja suuren surun välillä. Kiukuttaakin. Itkuun mennään välillä hysteerisen nauruhepulin kautta ja joinain hetkinä käyttäydymme surukotina muiden silmiin ehkä yhtä epäkorrektisti, kuin isäkin toisinaan.

Ollaan itketty, ollaan muisteltu, ollaan halattu ja silitetty toisiamme, ollaan oltu vähän epäsopivia ja aiheutettu ehkä pahennusta. Toisaalta taas ollaan istuttu aikuisina sisarusten kanssa puhumassa hautajais- ja perunkirjoitusasioita. Ollaan tankattu voimia jokaisesta saamastamme halauksesta ja isäämme liittyvästä tarinasta ja muistosta, joka meille on kerrottu. Sydänemojit ja osanotot lämmittävät ihmeellisen paljon.

Isän äidin, eli mummin luona Miuku ja mummi juttelivat Faarin kuvasta. Miuku oli ujona, hiljaisena nynnynä mun sylissä. Hiljaisen hetken aikana tiesin Miukun pohtivan Faaria ja hassua kuvaa Faarista ja pöllönpoikasesta. Arvelin sen sanovan jotain vähän hupsua ja ymmärtämätöntä, ehkä kysyisi jotain. Kirkkaalla, vahvalla ja varmalla äänellä, kuin meidät vakuuttaakseen, Miuku sanoikin ytimekkäästi, että "Faari on taivaassa".

En ole koko aikaa jaksanut ja halunnut parkua. Joka ilta tulee väsähdys, että eiköhän lopeteta nyt tämä leikki, että joku olisi muka kuollut, ja palata entiseen, tavalliseen elämään.

Miten kauan menee, että elämä ja tulevaisuus ilman kahden metrin kokoista Faaria näyttää yhtään sellaiselta, että sitä kohti olisi edes siedettävää mennä?









8.10.2018




Monesti, vaikkakin aikaisempaa paljon harvemmin, tulee olo, että pitäisi kertoa jokin kiva tilanne päivästä blogiin. Toisin kuin ennen, jää usein asiat läpikäymättä täällä, jauhan ne muualla tai jätän sikseen. Luulen (taas), että olen löytämässä itsestäni uutta elämänvaihetta, jossa lepo ja kuormitus ovat sopivammassa suhteessa, kuin viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen kokenut. Kääntöpuoli on, että täytän arkea kotona nyhjäämisen ja palautumisyritysten sijaan kaikenlaisella muulla. Kalenteri on tiivis, ja iltapäivähoidosta hakiessa pitää hoputtaa, että nyt jo autoon, että lättytaikina ehtii turvota vielä illaksi.

Tänään kuitenkin kiva ilta päätyy blogiinkin asti. Päivän porhalsin töissä tauoitta ja iltapäivän kokouksen jälkeen hurautin pientä ylinopeutta kotiin vääntämään sitä äsken mainittua lättytaikinaa partioiltaa varten. Pelastin omani (ja varmasti myös perheen) hermot hakemalla kuulosuojaimet apuvälineiksi heti samaan aikaan, kuin lättytaikinasangon ja vispilän. Tätä niksiä pitäisi oikeasti hyödyntää todella TODELLA paljon useammin. Äänet hermostuttavat, kun yritän saada jotain tehtyä. Peltorit sulkevat pois terävimmät äänet, mutta muuten olen jotakuinkin tilanteissa mukana ja läsnä.



Sateinen, kylmä ja tuulinen sää laittoi miettimään ulkona vietettävän illan vaatetusta. Vedin jalkaan monta kerrosta vaatetta ulkohousujen alle, mm. raitavillahousut. Hihkuin tulevani Katti Matikaisena paikalle, mihin 8-vuotias puuskahti, että "Kunhan vain et nolaa mua." Excuse me, nolaa SUA? Pöyristymisestä huolimatta olin myös innoissani: kyllä, lapset ovat kasvamassa, ja kuulostavat siltä. Siitä en ollut innoissani, että samaisesta syystä en saanut heistä jokaiselle niin paljoa vaatetta päälle, kuin mielestäni olisi ollut tarpeen. Ei kuulemma Todellakaan Tuu Kylmä eikä muuten Todellakaan tarvi laittaa villapaitaa väliin.

Ilta oli jotenkin huippu ja hyvä ja huippuhyvä. En tiedä, kokivatko muut niin, mutta mulle se oli sellainen. Karmeasta säästä huolimatta. Hymyilytti tajuta, että paikalla on meidän kutsumanamme kymmeniä ihmisiä, joiden kanssa nauretaan, paistetaan lättyjä, ihmetellään yli lentäviä joutsensaattueita, opitaan uutta, tutustutaan uusiin ihmisiin ja vanhoihinkin paremmin, lapset ja aikuiset leikkivät yhdessä ja lopuksi hiljennytään pimenevässä illassa nuotion ympärille. Yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä. Elämyksiä ja ihmettelyä. Isoja pieniä juttuja. Meidän käsistä.

Harrastus, josta jo aiemmin tiesin, että se ottaa niin paljon, kuin itsestä vain suinkin irtoaa. Mutta nyt tiedän myös, että se kyllä antaa vähintään samalla mitalla takaisin.

(Okei, ei ollut tähtitaivasta, oli kaatosade ja lättytaikinaa silmälaseissa.)




4.10.2018

Minun Oma Nurkkani









Pelastussuunnitelman mukainen hyggenurkka valmistuu pikkuhiljaa. Hassua, kun töissä tulee yhtäkkiä kutkuttava tunne, kun tajuaa, että pääsee pian kotiin, makuuhuoneen nurkkaan istuskelemaan ilta-auringon rauhoiteltavaksi.


Ihastuin Jyskissä petrolinsiniseen nojatuoliin. Tuolin mustat jalat harmittivat, mutta onneksi keksin maalata ne kultaspraylla. Samalla sprayasin kaikenlaista muutakin: alkajaisiksi mustikanvarpuja ja kiviä. Rahi on tuolin kanssa samaa sarjaa. Tosin kävi hassusti, ja suureksi ihmettelemäni pahvilaatikon sisältä paljastui kotona neljä rahia, joista vain yhdestä olin maksanut. Varastotyöntekijä oli kantanut ostokset autooni, ja vakuutteli, että joskus tavarat tulevat yllättävän isoissa laatikoissa. Varmasti olisin viimeistään painosta tajunnut kyseenalaistaa sisällön. Ilmoitin toki virheestä heti sen tajuttuani, mutta vielä en ole saanut kolmea rahia kuskattua takaisin liikkeeseen.

Tuolin kaveriksi hankin pienen pöydän ja tavoistani poiketen jopa pari koriste-esinettä siihen. Tuo pikkulamppu, joka on pöydän reunassa kiinni, on nyt hyvin epäkäytännöllisellä paikalla. Mutta olkoon, koska kimaltelee ja on söpö.




Kasvi tarttui Prismassa käteeni jäädäkseen. Hintalappu ja nimi puuttui, mutta ihastuksissani päätin ostaa sen hinnasta riippumatta, kun oli niin komea ja erikoinen. Hinnaksi paljastui huimat 5,90 ja nimeksi peikonkämmen.

Moni sisustaja ei pidä ylpeyden aiheena säästeliäisyyttä (eli epädesignia ja mahdollista heikkoa laatua). Itsekin olin etukäteen hahmotellut tarvitsevani jo pelkkään tuoliin useampia satasia. Kävikin niin, että ihastuin halpaan, ja koko nurkkaus tuoleineen, kaikkine kuvassa näkyvine tilpehööreineen (taljaa lukuunottamatta) ja kukkineen tuli maksamaan reippaasti alle kaksisataa.


Matto varpaiden alle on vielä keskeneräinen, mutta jo projektina koristaa kivasti. Kultalanka taas käytössä, kuten huomaatte. Sohvatyyny on myös vielä sinapinkeltaisena samettikankaana keittiön nurkassa ja mahdollinen viihdeyksikkö yhä hankkimatta. Kertokaahan puolesta ja vastaan, telkkari vai tietokone? Meillä kun alkaa olla jo niin paljon telkkarinkatsojia, että kakkostelkulle voisi olla käyttöä. Toisaalta läppäri olisi sisustuksellisesti helpompi, mutta mieluummin ehkä silti kanavasurffailisin, kuin räpläisin facebookia. Mutta toisaalta ja toisaalta? Onko monikäyttöisyys enemmän hyvä, vai huono puoli? Mutta oli kumpi laite vaan, niin haaveilen sen olevan valkoinen.