31.5.2017

Pikkuhaaveita isojen väliin




Mulla on asuntovaunukuume. On ollut joskus aikaisemminkin, ja kadonnut sitten kokonaan. Nyt se iski uudelleen. Mä niin rakastaisin pientä perässä vedettävää nukkumapesää, jonka voisin remppailla ja sisustaa ihanaksi turvasatamaksi erilaisia reissuja varten. Ja kotipihan hiljentymiskopiksi. En haaveile mukavuuksista, en vessasta tai keittopisteistä, ihan vain päivälepo- ja yösijapaikasta. Mistäköhän saisi halvan ja söpön vaunun, ja mitä pitäisi sellaista hankkiessa tietää?

(Ei sillä, olen satavarma, etten saa tälle haaveelle kannatusta perheen johtokunnan kokouksessa, mutta aina saa haaveilla. Ja toisaalta, jos esityslistalla on kissanpentu ja tämä, niin tällä voi olla jonkinlaisia mahdollisuuksiakin.)



30.5.2017

Farkkuaskartelua







Eilen etsittiin kaupoilta pojalle farkkuja. Löydettiinkin oikein hyvät, mutta silti päätin toteuttaa kotona idean, joka kaupassa tuli. Mr Piin vanhat puhkipierryt farkut jatkojalostuivat sekä farkuiksi esikoiselle, että shortseiksi keskimmäiselle, joka sai valita pitsilaatikosta lempparinsa pöksyjen koristeiksi. Seuraavaksi saankin alkaa virkata pitsilaatikkoon taas täytettä, jee!

Farkut nyt ei onnistuneet ihan täydellisesti, koska onhan tuo vetskariosio nyt ihan liian iso pienen rimpulan päälle. Mutta en aio moittia, vaikkei se nyt noita käyttäisikään. Sainpa puuhastella edes, ja nollabudjetilla. Ja nämä olivatkin äkkiä valmiit: leikkaus, takataskujen irrottelu, takasauman ompelu, lahkeiden sisäsaumat ja vyölenkin siirto. Humps vaan. Takataskuista jäi höpsö loota peräsimeen, mutta tavallaan se näyttää aika hauskaltakin.

Pienin puski vängällä kuviin komentaen tiukasti "ROORO! ROOROO!!" ja poseeraten sitten tyylikkäästi lähinnä kuvarajauksen ulkopuolella. Hienosti on kolmas lapsi oppinut vuorottelemaan ja pitämään puolensa. Ja sen ärrän. Hauskuutettiin perhettä eilen, kun houkuteltiin se toistamaan sanoja, kuten strutsi, strassi, paristo ja professori. Aika moni kuulosti huvittavan oikealta. Tai huvittavan väärältä. Molempi parempi. Hauska napero. Terveisin edelleen "iskä". (Mikä tosin voi olla onnikin: voin kuvitella, että jos jatkuvan "iskäää"-huudon sijaan huudettaisiin "äitiiii", saattaisin olla jopa entistä stressaantuneempi.)






29.5.2017

Vähemmän lihaa?






Valveutunut nykyihminen auttaa maapalloa syömällä aikaisempaa vähemmän lihaa. Mitenköhän paljon esimerkiksi jauhelihan kulutus vähenisi, jos pakkauskokoa pienentäisi vaikkapa 50 grammalla? Veikkaan, että monessa muussakin lapsiperheessä se jauhelihapaketti ostetaan vähintään kerran viikossa, jollei useamminkin.  Ja eikö niin, että oli ruokalaji mikä vaan, niin laitamme siihen aina sen saman 400 grammaa jauhelihaa? 50 gramman puuttumista tuskin huomaisi, paitsi kokonaiskulutuksen määrässä, josta vähenisi pikaisen laskutoimituksen perusteella kahdeksasosa. Se taitaisi olla aika paljon kiloissa... Ei haittaisi ketään, paitsi lihan tuottajia, joten jaa-ah, kai se lihan käytön vähentäminen sitten kuitenkin jää omalle vastuulle. Niin kuin kaikki muutkin ekoteot. Voi, miten tylsää.

Mulla on kuitenkin pari ekoilukonstia lihan suhteen käytössäni. Lempparikeino ja itselle eniten iloa tuottava on tämä:




Kokkaillessa jauheliharuokia laitan ruskistetusta jauhelihasta noin neljäsosan pakkaseen. Eikä kukaan huomaa ruoasta puuttuvan sata grammaa lihaa, ja riittoisuuskin on sama, kun laittaa kasviksia vähän enemmän. Mutta pakkasessa iloisesti odottaa jauhelihamöntti jotain väsynyttä päivää, jolloin saan vaikkapa lasten lempparin, jauheliha-makaronisekoituksen kymmenessä minuutissa pöytään.

Tykkään muutenkin tehdä ja varsinkin syödä kasvispainotteisia ja lihattomiakin ruokia. Mutta erityisesti näissä jauheliharuoissa olen innostunut juuri tämän "400 gramman venyttämisestä riittävämmäksi". Mureketaikinaa olen menestyksekkäästi jatkanut isolla määrällä porkkana-sipulisilppua. Vielä menestyksekkäämpää olisi ollut jatkaa pelkällä porkkanalla, jolloin sipulisihtityypitkään eivät olisi todennäköisesti huomanneet yhtään mitään.

Mitäs niksejä teillä on lihan käytön vähentämiseen? Vai koetteko edes tarpeelliseksi?




28.5.2017

Hengittelemässä lakeuksilla




Mä oon viimeaikoina ottanut omaa aikaa lähtemällä päämäärättömille ajeluille. Oon nauttinut. Tosin oon ulvonutkin vähän, mutta kyllä kai sekin hoitaa.

On tämä heviä hommaa. Pään sisällä risteilee toiveet, haaveet ja pelot. Järki (no, vähän vähemmän se) ja miljoonankirjavat tunteet. Illalla päätä särkee, kun se ei enää muuhun pysty. Rimpuilen varmaan vähän liikaa ollakseni kuitenkin oikeasti ihan ookoossa paikassa ja tilanteessa. Vai mitä?

Ehkä tämän oppitunnin tarkoitus on vain opettaa, että kaikkea en voi itse päättää ja hallita. Ei olisi huono asia opittavaksi, ei lainkaan. Sitä paitsi lakeus on lakeus täälläkin. Henki kulkee aina paremmin, kun on kaikki maailmankaikkeuden ilma ympärillä.




26.5.2017

Sateenkaaren värisiä raitoja...





Ajoittain hyvä fiilis, niin kuin instassa sanoin. Ja ajoittain sellainen, että voisin heittää seinään kaiken eteeni osuvan. Tänäänkin on ahkerasti palloteltu näiden hetkien välillä. Kyllä mä hyvien hetkien lisääntymisestä huolimatta välillä mietin, että mitä ihmeen painolasteja mä vielä voisin yrittää kyydistä heittää pois, että selviäisin tästä arjesta yhtään paremmin. On tää ihan hullun sekavaa nyt. Mua ihan suhteettoman paljon tympii likaiset sormenjäljet ovissa (muita sotkuja nyt luettelematta) ja lasten tarve olla toistensa kimpussa jatkuvasti.

Lähettäkää mut viikoksi lomalle ihan yksin. Laittakaa kampaajalle, ottaisin sateenkaaren värisiä raitoja tukkaan ja teettäisin sokerointeja, kynsiä, ripsiä ja muuta turhamaista. Heittäisin puhelimen vessanpönttöön (postattuani ensin instaan jotain turkoosia ja paahteista). Söisin lounaaksi sokerimunkkeja ja vesimeloonia. Joisin shamppanjaa heti, kun pää antaisi ahdistukselta myöten. Lojuisin vuoroin aallokossa ja uimapatjalla altaassa. Tukka kuivuisi merivedestä ihanalle kiharalle, jos nyt ehtisi edes kuivua. Nukkuisin siestan aikaan päiväunet valkoisen lakanan alla ja soittaisin illan viiletessä huuliharppua kaupungin laidalla. Päässä ei olisi muita murheita, kun olkapäiden kevyesti kärähtänyt iho.

Palaisin kotiin, ottaisin talon pois myynnistä ja antaisin sielulleni luvan rauhoittua ja käskyn tyytyä, toipua ja palautua. Korjaantuisin taas hiljalleen panssarilaivaksi ja oppisin uudelleen olemaan tyyni myrskystä toiseen.

...huoh...


25.5.2017

Sorbettia muovituuteista






Mä aloitan joka päivä jonkin ytimekkään mielipidepostauksen, joka sitten paisuu ja rönsyilee kilometrin mittaiseksi vuodatukseksi. Viilaan sitä suhteettoman kauan siihen nähden, että lopulta pyyhin kaiken pois ja kirjoitan tilalle kiiltokuvablogityylisen sorbettihetkemme.

Tai no okei, tää EI ollut ihan kiiltokuvablogityylinen: kuvat on limaisella sormella hulinan keskellä napattuja huonoja kännykkäräpsyjä ja taustalla näkyy keittiökaaos, jonka keskellä hauskat mansikkasorbettimme söimme. Ei ehtinyt siivoilla ja rajailla kuvakulmia, kun sorbetti olisi sulanut ja öh, no, kun oli ihan sitä tavallista elämää ja hässäkkää siinä.

Mutta sorbetti oli ihanaa. Pakastemansikoita (400 g), kermaviiliä (1,5 dl) ja tomusokeria (2-3 rkl) sileäksi sörsseliksi. Muovituutit on hiekkalaatikkoleluiksi ostettuja (vielä siinä tarkoituksessa käyttämättömiä) ja varsin hauskasti toimivat lusikan kanssa jätskikippoina! Oiskohan tuollaisia olemassa ihan ruokailukäyttöönkin tarkoitettuina?




Mielipidepostauksia sitten joskus tuonnempana, nyt vähän ruumiin ja mielen huoltoa asahin kuvioin. Asahiliikkeistä on tullut mulle jonkinlainen tyyneysrukous. "A-saa-hi", kuten tapaan miehelle silmänraoista huokaista, kun minä jumppaan ja hän esim. kärventää ruokansa uunissa. Hakuna matata. Mitähän tuo asahi muuten tarkoittaa, hmmm? Ahaa, aamuaurinkoa japaniksi, kertoi wikipedia. Ihanaa! Asahi.

24.5.2017

Kesäpyykkiä ja zen-hetkiä



Kuin viimeistä kesäpäivää -teema jatkuu. Oon pessyt urakalla koreihin kertynyttä pyykkiä (kuin viimeistä päivää), koska nytpä kuivuvat pihalla sitä mukaa, kun uusi kone pyörii valmiiksi!

Vaikka edelleen oon henkisesti hutera ja horjuva, on moni päivä ja moni hetki jo hyvä. Ja huonot hetket menevät aikaisempaa nopeammin ohi. Annan niiden olojen tulla, olla ja mennä. Hengittelen pallealla pitkiä henkosia laskien viiteen ja selviän kunnialla seuraavaan hetkeen.

Tulevaisuus sen sijaan ei ole selvinnyt. Viikonloppuna oli sellainen olo, että pian tapahtuu jotain. Että tulee ostaja tai muu seuraava askel. Sellainen toiveikas ja jännittynyt mieli oli. Yhä sitä käännettä odottelen, mutta tunne lähellä olevasta muutoksesta on kaikonnut. En varmaankaan pistäisi pahakseni, jos joku ennustaja mulle kertoisi kohtaloni nyt...





22.5.2017

Kuin viimeistä kesäpäivää










Muhun on iskostunut niin vahvasti Lidlin "Kuin viimeistä kesäpäivää" -mainos ja meemi "Suomen kesä on ihana - tänään se osui perjantaille", että ihan tosissani oon ottanut kiireellä kaiken mahdollisen ilon irti näistä neljästä kesäpäivästä. Luulen koko ajan, että tämä loppuu hetkenä minä hyvänsä.

Oon tehnyt kädet rakoilla pihahommia, loikoillut auringossa, aurinkorasvannut lapsia, juonut päiväkahveja ulkona ja kattanut lounaankin ulos. Käytiin jopa mökillä, jonne koko muu väki alkoi hinkua heti auringon noustua talviunilta.


Nämä kesäpäivät oon viettänyt uudessa NOSHin mekossa ja se onkin nyt tämän postauksen kuvien teema. Voitin instagramin arvonnassa lahjakortin, jolla sain tämän ja i-ha-nan joutsenpaidan.

Tämä mekko ei millään tavalla imartele muodottomuuttani ja kalmankalpeaa talvi-ihoani, mutta tykkään tästä ihan kauheasti. Varsinkin tuosta selkäosan oranssista. Ribbineulos venyy sopivasti, että on rento olla ja tehdä hommia. Tämmöinen mukava arkivaate. Ja valokuvien totuudesta huolimatta itsellä on tunne, että näyttää kivalta. (Epäimartelevimpia kuvia en tietenkään julkaissut.) Sitä paitsi mulle riittää, että peiliin katsoessa näyttää hyvältä. Mä oon juuri niitä, jotka katsoo peiliin hymyillen hyvässä asennossa vatsa sisään vedettynä ja ryhdikkäänä. Ajattelen, että "jes, hyvä, nyt mentiin" ja lyhistän heti peililtä päästyäni ryhdin ja päästän vatsan ulos. Mutta ajattelen koko loppupäivän näyttäväni hyvältä. Kunnes kotiin palattua huomaan totuuden repsottavista vaatteista, hiuksista ja meikeistä, eehhehee. Mutta mitä väliä. Tunnen liian monta sellaista nättiä ihmistä, jotka peilaavat irvistellen, selkää kumartaen ja pullistaen kaikki mahdolliset mahamakkarat ulos, että "apua, enkös näytäkin ihan raskaana olevalta?!" No näytät, kun teet noin. Kaikki näyttäis tuossa asennossa. Voitko olla normaalisti, niin et näytä!

Kumpaan peilailijajoukkoon sinä kuulut?

Pihahommissa otetut kuvat on tällä kertaa napsinut eräs, jolla oli taas jatkuvasti tyyyyylsäääää, kun veli on eskarissa. Lupasin (koska elän kuin viimeistä kesäpäivää), että laitetaan ammeet iltapäivällä ulos ja nautitaan helteestä. Olafin sävelin laulamme tytsyn kanssa "on kesäääääää!!"








20.5.2017

TITTUUU!!!




Vihdoin tuli tämän talon tuttiaika tiensä päähän ihan äkkipäätöksellä. Tai "luonnollisesti" tai "pakon edessä", miten sen nyt haluaa muotoilla.

Tämä vampyyrilapsi on viimekuukaudet tuhonnut järjestelmällisesti tutteja puremalla ne rikki. Alkuviikosta tutteja oli tiettävästi jäljellä kaksi. Kun toinen unohtui mummolaan ja toinen oli hukassa, mentiin yöunille ilman. Kuten sen jälkeen neljänä muunakin iltana ja päiväunina. Vasta nyt ekan kerran huuteli sängystä "Issä tittu, tiittttuuu!!" ja tonki sängyssä kaikki jemmansa turhaan. Eipä siis paljon ole tittua tätä ennen kaivannut. Paitsi aamuöisin, kun uni loppuu kesken puoli kuudelta...

Olinkin jo harmitellut, että jos se on musta kiinni, niin vieroitusta saataisiin odottaa kauan. Ei oo vain huvittanut. Tosin ei kai sanota "vieroitukseksi", jos lopettaa kuin seinään. Ja ehdottomasti oli jo aikakin. Onpa hieno juttu, yksi aikakausi takana.

Vielä vaipat....


Kun rauhoittumiseen ei ole imuttelua tarjolla, piti äidin myöntyä "Anna vauva" -pyyntöihin. Ettei jää pelkkä tittu pyörimään mieleen. Ja nyt jo kuuluukin syvä haukotus ja pelkällä r-äänteellä laulettu unilaulu vauvakasan keskeltä.



19.5.2017

Ei auta paljon mikään markkinoilla





Menin mettään. Makasin kivellä kevään ensimmäisessä lämpimässä kohdassa ja nostin jalat puuta vasten. Ei ratkenneet mitkään asiat, mutta kesätuuli puhalsi turhimmat tunteet menemään. Tilalle tuli peipposen ja rastaan liverrystä.

Ei auta kiukutella, panikoida, surra, toivoa eikä stressata. Asiat tapahtuu oikeilla tavoilla ilman edellä mainittuja reaktioita. Eikö niin?

Viikonloppua, väet!!



18.5.2017

Mitäs seuraavaksi?






On kesäkengät ja talvitakki.

On kuivaa ja märkää maata.

On söpö nahkalaukku ja Halppiksen muovikassi.

On vähän kaikenlaista yhteensopimatonta, päällekäistä, puuttuvia palasia ja sekavaa.

On tuommoinen risteyskin tuossa. Vai nurkka?




Vaan ei mitään hajua tai merkkiä, mihin mennä ja mitä tehdä.


Paitsi sen verran, että Lankakerhoon mennäänkin ensi viikolla jo tiistaina! Hokshoks! Helatorstai sekoitti perhekalenteria. (Maadoitin itseni tällä lauseella. Ja tämä mun oikeastaan piti tänne vain tullakin sanomaan.)



Paidassa on kyllä muuttolintuja, mutta muuten se aihe junnaa katkerasti.



17.5.2017

Valepukujuhlat





 




Lapsella oli taas tänään hyvä syy juhlahinkuun. Hän kaikkivoipaisesti MÄÄRÄSI, että meillä on kerhon jälkeen naamiaiset, ja kaikilla on PAKKO olla "valepuku". Äidin TÄYTYY tehdä kakku ja hänelle PITÄÄ antaa lahjoja. Tämä höpötys alkoi jo toissapäivänä.

Kun vihdoin päästiin yhteisymmärrykseen, että ei ole pakkoja, ja että määräily ei tunnu muista kivalta, saatiin aikaiseksi puoli tuntia kestävät ihan pienen vaivan valepukubileet. Keskimmäisen kanssa oltiin prinsessa ja kuningatar. Miuku ja mr Pii olivat tiikereitä. Sille mainitsematta jätetylle kukaan ei tainnut rooliasua edes ehdottaa. Sen verran jo olemme oppineet. Hän sai olla hovikuvaaja.



Varsin oli kiva juhlatuokio. Arkeen putkahti ripaus luksusta ja tulevaisuuden kultaisia lapsuusmuistoja. Voisin muuten ihan hyvin alkaa kuninkaalliseksi. Sen verran hyvin taas viihdyin itsekin pitsihelmoissa, kruunussa ja naamaan liimatuissa tarroissa. (Mekko on muuten euron kirpparilöytö, jota oon jo monissa kotinaamiaisissa käyttänyt. Pikkiriikkisen prinsessamekko on sen sijaan ensimmäinen prinsessaleikkimekkoni jostain 25 vuoden takaa. Tikruasusta kerroin täällä, ja sovittelinpa itsekin tuota asua. Sitä vertauskuvallista asua testailin alkuviikosta myös...)





16.5.2017

Munakaspiirakka arkilounaana







Kuten on tainnut tulla ilmi, olen loistokokiksi vähän turhan taiteilija. En jaksa opetella ohjein, enkä perehtyä muutenkaan kokkailutieteeseen ja -tekniikkaan. Lehdistä luen kaikki "oletko aina kokannut väärin" -jutut vain todetakseni, että näköjään. Enkä esimerkiksi oppiakseni mitään uutta ja kokkaamaan "oikein".

Usein on joko oma pää tai ruokakaapit tyhjillään. Silloin pitää kehitellä jotain perustarvikkeista. Jossain vaiheessa noissa tilanteissa kävi niin, että löytyi kaapista mitä vaan, siitä syntyi keitto. Yleensä perusaineksina on siis peruna, porkkana, sipuli, pasta ja mahdollisesti jokin lihatuote. Joskus samaisista aineksista syntyi aina laatikko. Sen jälkeen oli vaihe, jolloin ruokakomerolöydökset heitettiin pastan sekaan pannulle. Nyt näyttäisi olevan kausi, kun niistä syntyy jonkinsortin munakaspiirakka. En tiedä ruokalajille edes nimeä. (Nakkimunakasmuffinsit vilahtivatkin instassa.) Vaikka ainekset ovat näissä eri muotoisissa ruokalajeissa samat, tuntuu ajatuksena lounaspiirakka lasten kanssa vähän oudommalta, kuin laatikko tai keitto, vai miten te ajattelette?

Eiliseen piirakkaan tein supernopean taikinapohjan, heittelin päälle satunnaisia asioita ja maustetun munamaidon. Uuniin, kunnes munakas oli hyytynyt. (Mukaanhan voi laittaa ihan mitä vaan. Itse pyöritin noita pakasteperunoita mikrossa sen verran, että alkoivat hiukan pehmetä, kun muu piirakka kypsyisi nopeammin.)



Jopa kananmunan syömistä taitavasti välttelevä Miuku söi tätä ja pyysi lisää. Lounas kun oli, piti päälle laittaa ketsuppia ("pusuttia", kuten Miuku pyytää), ja kieltämättä perunan aiheuttaman jauhoisen vaikutelman takia piirakka kaipasikin sitä tai vaikkapa jotain raikasta salaattia. Vai siis oliko tää nyt kinkkupiirakka, kinkkumunakas, perunamunakas vai  munakaspiirakka vai mikä? No, valitaan otsikkoon vaikka toi "munakaspiirakka". Yleensä kutsun ruokiani yleisnimellä "sörsseli", mutta jokin hienostuneempi saattaisi vaikuttaa yleisön mielikuviin paremmin.









15.5.2017

Lasten korttisalkut








Mitä teidän perheessä tehdään lasten synttäri- ja postikorteille?

Meillä oli joskus taskualbumissa esikoisen kortit, mutta myöhemmin säilytyspaikaksi vakiintui söpö metallisalkku. Jokaisella lapsella on nyt omansa. Vaikka nämä korttisäilöt itsestä tuntuvat ihan tavalliselta, vieraat monesti toteavat, että "hauska idea". Joten ajattelin vinkata täälläkin.


Vaikka toisinaan toivoisin salkkujen pysyvän lähinnä hyllyssä koristeina, ne ovat liki päivittäin leikeissä mukana. Niinpä korttejakin luetaan ahkeraan. Niiden kuvia vertaillaan ja niiden antajia muistellaan. Nyttemmin kortteja myös itse luetaan. Ja saapa niitä näin ollen laittaa välillä roskiinkin, kun ihan ryttääntyvät. Sanoisin, että korteista on taatusti saatu maksimaalinen ilo tällä systeemillä.

...Vaikkakin tähän päivittäiseen näkyyn on pitänyt myös tottua:



14.5.2017

Erikoiset, söpöt lapseni




Halusin kuvaan lasteni kanssa. Pienin kuvitteli jostain syystä, että poseeraaminen tarkoittaa käsien ylhäällä pitämistä. Välillä laski ne hitaasti varpaisiin ja nosti taas ylös. Tätä jatkui hämmentävän kauan ja hän itse oli hyvin vakavissaan puuhissaan. Itse yritin sitä saada olemaan normaalisti, mutta näppärinä nuo isosisarukset normalisoivat tilanteen olemalla itse yhtä erikoisia.

Aika söpöä. Söpöjä olivat myös päivän juhlallisuudet itsetehtyine ja isän kanssa ostettuine lahjoineen. Ihania juttuja ja ihana päivä. Kiitos myös iltapäivävieraille, joiden aikana lapsissani korostui vähän muitakin, kuin söpöjä puolia...

Hyvää äitienpäivän iltaa joka kotiin!

...Tässä kohtaa aina näppiksellä sormet hyytyy, kun haluaisi jotenkin muistaa niitäkin, jotka mielellään juhlisivat tätä päivää omanaan, vaan eivät silti saa. En osaa muotoilla heille mitään, mutta toivon heille kaikesta sydämestäni samaa, kuin he itselleen.





13.5.2017

Unissani leireillä







Mulla odottelee lappuhaalareiden takataskussa pitkä blogipostaus. Tarvitsen pari suodatinta vielä lukemaan sen läpi. Siskot?

Oon taas nähnyt tietyntyyppisiä unia pitkään, joiden merkitystä en oo osannut aikaisemmin yhdistää mihinkään. Oon niitä mr Piillekin ääneen ihmetellyt. Oon ollut leireillä. Lapsuudesta tutuissa leirikeskuksissa, joskin nyt aikuisena ja usein koko perheen kanssa, mutta myöskin vieraissa paikoissa, kuten partiolaisten kanssa metsässä. Taisin edellisessäkin unipostauksessa olla leirillä. Yhdenlaisen oivalluksen myötä oon päässyt kiinni ajatuksiini: leireillä parasta on ollut se, että arjen käytännön asiat ovat muiden käsissä. Itse saa mennä ja nauttia tunnelmasta vailla tietoa ulkomaailmasta. Parhaimmillaan pääsee kokemaan valtavan hienoa yhteisöllisyyden ja ryhmähengen tunnetta.

Ja niinpä. Kumpikin noista kuulostaisi niin ihanalta. Kaipaan lomaa arkirutiineista ja kaipaan yhteisöllisyyttä. Samanlaisia tunteita nostaa esiin Vain elämää, jonka tunnelma on kuin omissa arjesta täysin irrotetuissa leirikokemuksissa. Ja tykkään muuten Vaikkareista (ja leireistä?) siksikin, että toisinaan löydän sieltä jonkun, jonka kanssa sielunmaisema ja aaltopituudet tuntuvat hämmentävän samanlaisilta. Joskus se oli Toni Wirtanen. Tällä kertaa se on Irina.

Juu, ei muuta tällä kertaa. Olen vähän sekaisin taas. Joskin oikeastikin tällä kertaa vain vähän.








11.5.2017

Lumisateenvarjo




Pikkiriikkinen on haaveillut uudesta sateenvarjosta rikkoontuneen My little pony -varjon tilalle. Tänään kierrettiin paikalliset kaupat ja tasan yksi vaihtoehto löytyi. Rimpula ja vähän hassun retro. Mutta siinä roikkui kahvassa pilli, joten lapsi lumoutui heti.

Kotiin päästyä alkoikin taas tämä kaikille tutuksi tullut lunta-kesäaurinkoa-lunta-rakeita-kesäaurinkoa -hässäkkä. Tarkemmin katsottuna sateenvarjossakin on lumihiutaleita. Että ihan oli sopiva sateenvarjo juuri tähän toukokuuhun. (Tuskin kahta viikkoa kauempaa ehjänä kestääkään.)

Neidit ovat viettäneet päivän taas rimpsumekoissaan. Pienin pyörähtelee ja kertoo ylpeänä olevansa RRRRISSA!





10.5.2017

10 vuotta facebookissa



Flunssa otti uuden otteen viikonloppuna ja oon ollut ihan tukossa ja takussa siitä asti. Juuri, kun pää on tyhjimmillään mm. blogin suhteen, on kiva, että silmiin osuu joku hauska haaste. Ei tarvitse itse keksiä, mistä kirjoittaa. Mamma rimpuilee -blogissa yllytettiin kokoamaan 10 vuodelta 10 profiilikuvaa facebookista. Senpä teen:


Kirjauduin facebookiin vuonna 2007 juuri uuden sukunimen saaneena. Tietenkin halusin tehdä sisääntulon hääkuvalla, ja pidin tätä kuvaa hauskana. Vähän semmoisena, "Nönnönnöö, minäpäs olenkin jo naimisissa".


Vuonna 2008 vaihdoinkin uutuudenviehätyksissäni profiilikuvia tiuhaan tahtiin. Tykkäsin tuosta paidasta, olin sen itse tehnyt. Tukka on lyhyt ja kiharat hankin tuohon aikaan vielä kampaajalta.


Vuoden 2009 profiilikuvista löytyi vain tämä toukokuinen otos. Ihan vaan pikkuisen blurrattu selfie. En tiedä kertoa teille tästä kuvasta mitään, sori. Tosin kyseisestä keväästä muistan, että olin sekaisin ja hukassa. Lisäksi mulla oli silloin tosi tummaksi värjätty suora tukka, mikä sekoitti senhetkistä kokemusta itsestäni entisestään. En oo muuten sen jälkeen värjännyt hiuksiani. (Tai kerran taisin raidoittaa...?)


Tämä heinäkuussa 2010 otettu kuva on venereissulta Raumalta. Päästiin naapuriporukalla seilaamaan ja mukana oli kaksi viittä vaille valmista vauvaa. Toinen omassa mahassani. Esikoinen syntyi tästä parin viikon kuluttua. Tuolta vuodelta on pari profiilikuvaa lapsenkin kanssa, mutta valitsin nyt tämän hauen tänne blogiin näytettäväksi... 


Vuodelta 2011 löytyi kaksi profiilikuvaa. Toisessa poseeraan esikoisen unipupun korvien välistä. Sekin oli söpö kuva, mutta valitsin tämän tänne, koska jotenkin pidän edelleen tämän kuvan pehmeydestä ja valosta. Valo on aina parasta. Tuohon kotiin sitä kertyikin aika niukasti, ja tässäkin kuvassa taidan olla polvillani tullakseni valaistuksi.


Näköjään tykkäsin edellisestä kuvasta niin paljon, etten vaihtanut sitä kahteen vuoteen. Vuonna 2012 julkaisin kuitenkin kansikuvana tällaisen hiihtolomafiilistelykuvan mökiltä. Odotan keskimmäistämme. Juodaan miesten tekemässä "lumisohvassa" kaakaota ja syödään kaupan pullaa.


Vuoden 2013 kuvista valitsin tämän, jossa edustan yksin. Muistan hämmentyneeni tästä kuvasta, joka pomppasi kymmenen epäonnistuneen selfien seasta. Istun autossa, ollaan menossa rippijuhliin. Kukka on napattu omasta kukkapenkistä. Otsatukasta tykkäsin paljon, ja vieläkin välillä haluaisin. En vain tiedä, miten se toimii silmälasien kanssa, ja se pois kasvattaminen on niin tylsää. Tuon vihreän mekon oon laittanut parikin kertaa kirppiskuormaan - ja ottanut aina pois sieltä.


Vuonna 2014 sain silmälasit. Tämän profiilikuvan päälle liimasin marraskuussa "TAHDON" -kannanoton. Hämmennyin silloin ja hämmennyn edelleen siitä, ettei tämä asia ole kaikille itsestään selvä tai edes yhdentekevä. Hämmennyn muutenkin ääripäistä.


Vuonna 2015 profiilikuvana oli odotuskuvan jälkeen ristiäiskuva. Istun pelkkä alushame päälläni ristiäispäivän iltana kotisohvalla. Päivä sujui hyvin ja mieleen on jäänyt keltaiset kukat, rauhallinen vauva ja raikas, kevyt tunnelma niin koko päivästä, kuin tuosta kuvaushetkestäkin.


Pyöreisiin kakkuloihin ja niiden herättämiin reaktioihin piti tutustua myös facebookissa tuoreeltaan. Kuva marraskuulta 2016. Näköjään profiilikuvia tulee vaihdettua hyvin harvoin enää. Naamanäyttelyä tapahtuu enemmän instassa ja blogissa. Voisin tietysti vaihtaa seuraavaksi profiilikuvaksi tämän eilisiltaisen kuvan:


Saisi varmaan pisteet arkirealismista ja noufilttereistä. Rasvattu, rikkiniistetty flunssanenä. Ja rasvainen paita. Ja öh, tukka. Mieheni juuri tuossa vieressä kommentoi, että "Pistäksä nyt sen kuvan sinne? Yäk." Kiitti. Mä tämän hälle whatsappiinkin lähetin, että voi ihastella vaimoaan aina ikävän tullen.

Että ehkä sitten kuitenkin keksin facebookiin jonkun muun kuvan, ehkä vähän vähemmällä arkirealismilla ja vaikka vähän blurratenkin. Joskus taas.