28.3.2015

Tyttöjen shoppailulauantai




Meidän perheen miesväki käväisi tänään remppareiskamessuilla ja me tytöt shoppailtiin.

..Hmm.. Korostin kai heti alkuun tarkoituksella "miesten hommat vs. naisten hommat" -asetelmaa, koska oikeastihan tyttö olisi mieluummin lähtenyt messuille, kuin kaupoille. Mieli muuttui, kun kotoa lähtiessä laskettiin pieneen kukkaroonsa muutama kolikko, että hän voi sitten ostaa itselleen jotain. (Ja pullakahvit mainitsin myös.) Hypisteli kaupoissa kaikenlaista, mietti mekkoa ja mietti pantaa. Ja Hello Kitty -laukkua. Pöllöili ja pitkästyi. Hukkasi kukkaroaan ja pyysi päästä taas hissiin. Ponisateenvarjon kohdalla unohtui kuitenkin kaikki muu. Vaikka rahat ei ihan riittäneet, mun oli pakko myöntyä. Sillä onhan toi nyt niin mauttoman ihana. Ja heti muistin, millainen maailman hienoin sateenvarjo mulla on ollut pienenä. Eli sijoitin lapsuusmuistoon. (...Omaani, vai hänen?)



25.3.2015

Valoa ja varjoja






Oon aina tykännyt vuokra-asunnoissa siitä, että seinät on olleet maalarinvalkoiset. Vaikka se tietyllä tavalla on epäkodikasta ja persoonatonta, olen kaivannut sitä tähänkin kotiimme, jossa muuttohetkellä kaikki huoneet olivat epämiellyttävästi vähänjonkunsävyisesti tapetoituja.

Tykkään valkoisesta pohjasta, jolle valo ja varjot saavat loikkia tekemään kuvia.

Tänään ilta-aurinko teki juuri niin. Paljasti toki pölyä ja tahmaisia sormenjälkiäkin, mutta kuvasin vain ne hauskat varjot.




Ja siinä samalla ajattelin, että niinhän se on: Valon mukana saa aina kaupan päälle ne varjot. Mutta mieluummin niin, kuin haaleaa tasaharmaata. Ja sitäkin ajattelin, että onneksi pää tuntuu tällä hetkellä sellaiselta maalarinvalkoisen selkeältä. Sitä vasten nämä elämäni valojen kaupanpäällisvarjot näyttävät suorastaan komeilta. (Niin kuin nyt vaikka taas nämä välkkävalvontapäivän vatsankannattelukivut... Komeita on.)




23.3.2015

Hallitsematonta matkantekoa



Mun painajaisissa on usein esiintynyt hissejä ja autoja, joiden kuljettamista en hallitse. Milloin oon maannut peräluukussa liikkumiskyvyttömänä, kun pitäisi olla kuskina, ja milloin syöksynyt kuolemaa peläten hissikuilussa alas.

Viime yönä makoilin taas peräluukussa unen rajamailla, kun yhtäkkiä tajusin olevani kyseisen auton kuski. Tarkistin tilanteen siinä yrittäessäni saada silmiä hiljalleen auki ja totesin auton kulkeneen ihan järkevästi. Seurailin rauhassa tien sivuja, että jospa johonkin auto tyssäisi, niin voisin siirtyä taas kuskin paikalle.



Toissa yönä olin pestautunut vapaahetoishommaan, jossa mun tehtäväksi muotoutui holtittomalla hissillä ajelu. Välillä nappulat irtoilivat ja ikinä se ei pysähtynyt ykkösellä oikeaan paikkaan. Kerran syöksyttiin vapaapudotuksella alas ja varmistin vain, että kanssamatkustajillani on kaikki kunnossa ja hyvä ote pyörivästä hissinpohjasta (seiniäkään ei enää siinä vaiheessa ollut, joten meno oli aika hurjaa).

Kivoja unia silti. Vaikka onkin harmi, ettei oikea elämä tunnu olevan täysin kontrollissa, on mulla kuitenkin aika vahva luotto siihen, että asiat menevät omalla painollaan ja hyvin. Jospa tämä olisi ensimmäinen merkki vapautumisesta siitä pakonomaisesta tarpeesta hallita ja kontrolloida itseään ja elämänsä kulkua. Hyviä unia. Vaikka ei sillä, kyllä mä edelleen haluan elämäni kulkea suurimmaksi osaksi hississä, joka toimii ja ohjata omaa autoani (ihan siis vertauskuvallisesti), mutta jospa uskaltaisin luottaa niihinkin hetkiin, jolloin voisi iskeä paniikki. Ja jolloin kuitenkaan siitä paniikista ei ole mitään hyötyä, haittaa vain.

Tuskin tarvitsee mainita, että konkreettisella tasolla en pidä turvallisena mennä ohjaamani auton peräluukkuun nukkumaan, enkä haluaisi matkustaa seinättömällä hissillä, joka syöksyy pyörien maata päin.

Mutta uusi kiva tunne tämä tällainenkin. Että nää nyt on näitä, kyllä tää tästä.



22.3.2015

Takatalvi ja valmis paita






Äiti? Miksi meidän pitää mennä pihalle kuvaamaan?


Äiti? Otanko mä nytkin kuvan?


Äiti? Eikö sulla oo kylmä?


Äiti? Sun pää ei näy.

Eilen 7 minuutin automatkalla tuli 15 "Äiti?" -alkuista tärkeää asiaa takapenkiltä. (Ja ehkä 5 "Isä?" -alkuista.) Oon kyllä yrittänyt sanoa, että mua voi puhutella ilman "Äitii? -No?" -aloitustakin. Mut ei se jotenkin onnistu.

Saikkupaita on valmis ja saikku loppu. Tänään tein pizzan, kauraomenapaistoksen ja vaniljakastikkeen. Sattui jo pizzapohjan teon jälkeen, mutten osannut lopettaa. Pi-täi-si o-sa-ta. Muuten tästä ei tuu mitään.




20.3.2015

Saikkupaita





Onneksi keksin jotain neulottavaa/virkattavaa, ettei mennyt saikuttelu ihan syömiseksi vaan. Oon asunut sohvan nurkassa tämän viikon. Katellut Downton Abbeya. Kaksi ekaa jaksoa piti katsoa vängällä, mutta nyt oon jäänyt koukkuun. Yksi jakso istuskelua, sitten vartti jotain pieniä kotihommia, ja sama alusta. Hyvä rytmi, eikö?

Käsityöprojekti alkoi pörrölangalla ja 170 silmukalla. Ajattelin, että kyllä siitä jotain voi sitten edetessä kehitellä. Ja pala kerrallaan oon kehitellytkin. Friistailia, jos vaatteen tekemistä voi sellaiseksi sanoa. Helman pitsi on vielä kesken, samoin hihat. Sitten pääsen/pääsette arvioimaan, tuliko hyvä vai ei.

Sairasloma on ollut tarpeellinen. Pari päivää oltuani ja omantunnonpistoksissa ryvettyäni ymmärsin levon merkityksen. Alkoi olo tasaantua. Hyvä. Tosin sitä en sitten tiedä, kuinka saan töissä oltua yhtä rauhassa. Vaikka voihan olla, että tämä kipeytyminenkin on ollut vain vaihe. Toivottavasti. Olisi raskasta sekin, että seuraavat kuukaudet pitäisi koko ajan kuulostella oloja ja himmailla. Tai joutua ylittämään sitä kynnystä, jolla joutuu sanomaan, että mä en nyt pysty tuohon ja tähän. Se on niin hankalaa ja kamalaa.

No, aika näyttää.




17.3.2015

Voinnin mukaan...





Möllötän kotona. Lääkäri määräsi sairaslomaa, jota "saa pitää halutessaan" tai "saa mennä voinnin mukaan töihinkin". Ei mulle voi niin sanoa, minä tarvitsen määräyksen joko olla kotona tai mennä töihin. Osaan minä itsekin sanoa itselleni, että "tee voinnin mukaan" (enkä silloinkaan silti tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa). Onneksi terkkari tänään tulkitisi paperia mulle ja sanoi, että "Sinä. Olet. Nyt. Loppuviikon. Kotona." Selvä, minä olen. Kiitos selkokielisestä ohjeesta.

Mutta että pitääkö nyt sitten näyttää ja kuulostaa surkealta perjantaihin asti? Ainakin mammavartalon eräät kohdat vihoittelevat edelleen, joten saanhan olla iloinen siitä, että olen nyt kotona. Täällä nimittäin osaan tehdä ja olla tekemättä "voinnin mukaan".

(Ja ei, mitään ihan heti lähestyvään synnytykseen viittaavaa ei varsinaisesti ole. Kroppa kaipaa vain lepoa, toipumista, ja yhden lääkekuurin. Siis näiden kuvassa näkyvien lääkkeiden lisäksi.)




15.3.2015

Mäessä






Käytiin taas naapurikaupungissa laskettelemassa. Pikkusisko nyyhki surkeana, kun muut lähtivät rinnettä kohti, että "mihhä on MINUN huittimet?!" (Eli sukset...)

Vuokraamon pienimmät monot olivat kokoa 26, eli vain 2-3 numeroa liian suuret, joten ei muuta kuin matkaan. Ja sillai kai, kivaa oli. Pari kertaa menivät isän kanssa hissillä "ylös" asti, muuten minä roudasin pikkurinteen puoliväliin ja juoksin rinnalla alas. Hihhei! Vaikka kuinka nauratti, niin vähän perfektionistin vikaa löytyy (tai sitten oli vain huono aika vuorokaudesta), kun pyllähdykset suututti. Kotonakin selitti kiukkuisena, että häntä hermostutti, kun se ei mennyt oikein hyvin.

No menipäs hyvin! Sä oot 2½ -vuotias!






Minä äitinä -haaste

 
Sain siskolta äitihaasteen ja tartuinkin siihen hetimmiten. Tosin en tykkää tämmöisistä, missä menee lörpöttelyksi: Tulee liian pitkiä lauseita ja kirjoitusvauhdin ja ajattelemattomuuden takia saattaa sekaan jäädä jotain tarkoittamattomia ja tyhmiä ajatuksia. Eli otatte nyt tämän vauhdikkaan vastaustahtini ja sunnuntaiaamun löysän fiiliksen huomioon, kun luette vastauksiani. 
Haastan puolestani Hanin ja Etnan.
Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Vastaa rehellisesti kysymyksiin ja haasta mukaan muita äitibloggaajia!
Minkälainen äiti olet? 
Lasten suusta olen kuullut olevani sekä tyhmä, ihana ja höpönassu. Varmasti olen kaikkea siltä väliltä. Mitä enemmän arjessa on muuta kuormaa, sitä enemmän kaipaan hiljaisuutta ja vetäytymistä, mistä johtuen pinna on lasten kanssa niinä aikoina turhan lyhyt.. Onneksi olot vaihtelevat ja toivon lasteni lapsuusmuistojen kehittyvän enemmän niistä läsnäolevista hömpötyshetkistä. Tehdään lasten kanssa monenlaisia juttuja askarteluista roolileikkeihin ja isomman kanssa varsinkin jo jutellaankin paljon.

Eroaako se paljon siitä minkälainen äiti ajattelit olevasi ennen lapsia?
En muista enää, millainen äiti oon kuvitellut olevani, joten en osaa sanoa. Mutta koska edelleenkin välillä hämmästyn (joskus hyvässä ja joskus pahassa) sitä, millainen olen, niin vastaus kysymykseen on varmaankin kyllä. 
 
Mitä luulet, että muut ajattelevat sinun kasvatustavoistasi?
Koska olen "ammattikasvattaja", stressaan välillä liikaakin epätäydellisyyttäni. Ylianalysoin ja pyörittelen tulematta kuitenkaan mihinkään lopputulokseen. Oon silti oppinut olemaan peittelemättä virheitäni liikaa, kun olen hoksannut kaikkien muidenkin olevan jossain määrin epätäydellisiä. Ja silti hyviä.
 
Mitä sinun pitäisi mielestäsi tehdä toisin?
Tjaah. Pitäisi ainakin opetella sietämään paremmin sitä, että perheessä kaikki ei aina mene niin kuin MINÄ haluan.

Mitä teet mielestäsi oikein?
Kamalan vaikea kysymys. No, ainakin pyrin selittämään asioita ja juttelemaan lasten kanssa paljon.

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai joihinkin oviin? Perustelut vastauksiin.
En mielestäni mitenkään ylisuojeleva ainakaan ole. Yritän olla järkevä. Pistorasioissa on suojat ja veitset on nostettu ylös. Mutta pöydän kulmia ei oo pehmustettu, eikä konttauskypäriä hankittu. Saa pomppia ja kiipeillä, ja varovaisiksi lapset on oppineet.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: lapsi huutaa kaupassa pää punaisena ja makaa kaupan lattialla kun et suostu ostamaan jotain tiettyä juttua mitä lapsi haluaa. Annatko olla? Heittäydytkö itsekin maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa asioivien katseista ja huokailuista? 
Yleensä kauppakaaos kyllä syntyy meillä tilanteesta, jossa lapsi saa tylsyyksissään hysteerisen pakoiluhepulin ja juoksee hirnuen ympäri kauppaa. Yhtä noloa sekin. Omasta kärsivällisyydestä ja ostosten pakollisuudesta riippuen suoritan tyynenä (tai hillitysti puhisten) kierroksen rimpuileva mukula kainalossa tai häippäisen kotiin ja päästelen autossa saarnan. Jostain syystä koen, että muut asiakkaat tuntisivat myötätuntoa. Se ei tokikaan oo varmaan aina totta, mutta tunnevaihtoehdoista ehkä kuitenkin paras siinä tilanteessa koettavaksi. 
 
Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (Karkit, jäätelö, limut, sipsit, roskaruoka...) 
Mmm.... Herkkuja.... No, lapsilla herkut kuuluvat viikonloppuun tai kyläilyihin ja niiden kertamäärät pyritään pitämään kohtuullisina. Ollaan kyllä todettu kerta toisensa jälkeen, että sokeri ei oikein tee hyvää käytökselle... Mutta joo, kyllä herkutellaan toisinaan, eikä podeta huonoa omaatuntoa siitä.
Onko lapsillanne tarkat rytmit? Ruoka, uni yms. Perustelut vastaukseen.
Arkena on aika tarkat rytmit, viikonloppuna ja lomilla vähän väljemmät. Ruokaa tarvitsevat tietenkin säännöllisesti ja nukkumaanmenot sujuvat paremmin, kun tehdään asiat tietyssä järjestyksessä joka ilta. Vaikka kotona eivät päiväunille nukahda, pyritään jonkinlainen nollaushetki ruoan jälkeen pitämään. 
 
Mitä luulet ja toivot että lapsesi ajattelee aikuisena kasvatustavoistasi?
Tjaa-ah. Toivottavasti oivaltavat, että ihmisiä tässä vaan kaikki ollaan. Äidit ja isät ja lapset. Kyllä niillä varmaan jotain mukistavaa jostain on, mutta toivottavasti niistäkin voidaan sitten hyvillä mielin keskustella. 
 
Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi?
Ainakin haluaisin, että omassa lapsi-vanhempi -suhteessa toimisi sama kuvio, kuin omassa kodissani (esim. teini-ikää ja alkavaa aikuisuutta ajatellen), että kun lapseen luottaa, lapsi haluaakin olla sen luottamuksen arvoinen.

Ulkoiletteko päivittäin?
Onneksi päiväkoti hoitaa sen puolen hyvin. Musta siihen ei varsinkaan talvella oo. Kesällä kyllä säiden salliessa asutaan pihalla.

Paljon lapsesi saa katsoa telkkaria päivässä ja käyttää esimerkiksi tablettia?
Aamulla katsovat usein pätkän Pikkukakkosta ja illalla toisinaan myös. Oisko ½-1½ tuntia päivässä? (Kuulostaapa paljolta! No, onneksi on myös päiviä, jolloin ei katsota yhtään. Ja Pikkukakkonen on kyllä "turvallinen" katsottavaksi.) Tabletti ja kännykät ovat toistaiseksi pysyneet vain aikuisten tavaroina.

Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? Niin positiiviset kuin negatiivisetkin.
Positiivisia tunteita näytetään halailemalla ja hupsuttelemalla. Ja sanomalla. Kehutaan ja huikitaan söpöyksiä. Negatiivisten tunteiden näyttämiseen haluaisin vähän lisää itsehillintää. Hermostun välillä helposti ja sitten pulppuaa harkitsematonta juttua. (Tai muka asettelen sanat hyvinkin järkevästi ja painokkaasti, mutta jälkeen päin ei aina tunnukaan siltä...) Mutta toisaalta oon ajatellut, että näiden seinien sisällä kaikki tunteet olisivat sallittuja. Ainoastaan tunteiden ilmaisutapoja rajoitetaan. (Eli ei saa satuttaa eikä saa nimitellä.)
 
 
(Kuvituksena suttuinen äitienpäiväkuva viime vuodelta.)

13.3.2015

Herkkuhetkiä







Katsokaa, mitkä korvikset! Sain ne Ilahdutushaasteessa Amrialta. Laskimen näppäimistöstä kakkonen ja nelonen, niin hauskat! Mukana oli myös söpö pussukka. Kortti taasen on Elsa-Aalialta, oon naureskellut sille aina nähdessäni. Hilpeitä mummuja. Mukana oli suklaata, mutta jostain syystä siitä ei ole kuvaa...

Eilen käytiin keskustelu mr Piin kanssa:

H: Uu, tekis mieli Lidlin rieskakolmioleipää, mennäänkö Herkkukauppaan?
Mr: No mä voin käydä illalla hakemassa.
H: Voikos Lidliin palauttaa tavallisia pulloja?
Mr: Joo voi.

Ovella lähtijälle huikkasin Pikkusiskolta teininä oppimani litanian, että tuo karkkiasipsiäpurkkaajätskiätikkareitalimua. Jäin odottelemaan herkkuiltaa onnellisena.

Sitten se tuli, lykkäsi käteen ihanan jätskipötikän. Mutta EI. Ei Lidlin herkkurieskakolmioleipää. Se oli ajatellut, että mikä tahansa herkku käy. Ei käynyt. Tai olisi käynyt, mutta sen rieskaleivän lisäksi. Oli käynyt vieläpä K-kaupassa. Vaikkei se tiennytkään mun haaveilleen oikeasti koko päivän siitä kolmioleivästä, niin eikö tuosta ylläolevasta keskustelusta olisi pitänyt pystyä päättelemään, että tunteellisessa ja ruokapakkomielteisessä tilassa oleva mama halusi juuri Lidlistä herkkuja? Ja juuri rieskakolmioleivän. En syönyt, enkä puhunut aikuismaisessa protestimielessä mitään koko iltana.

Vaikka tulihan mun nyt vähän surku toista, joka kantoi mulle kassillisen tuliaisia, eikä edes puhissut (mun nähteni), kun aloin parkua yhtä kolmioleipää.

No, nyt mä oon päässyt yli tästä järisyttävästä pettymyksestä ja pystyn syömään onnellisena perjantaijätskini ihanan hiljaisessa kodissa, johon perjantaisin ehdin juuri jätskiannoksen verran muita ennen. Yksi viikon parhaita hetkiä.

Hyvää viikonloppua teillekin!






12.3.2015

Oma napa



Viikko on hurahtanut vauhdilla torstaihin. Toisaalta kivaa, mutta toisaalta tuntuu, ettei olla saatu mitään järkevää oppilaiden kanssa aikaiseksi.

Huono ope -olo iskee, kun kässänprojektit venyy, enkä selvästikään ehdi teettämään enää montaa työtä kevään mittaan. Että mikä nyt sitten olisi se tärkein? Eikä olla saatu musiikissa tehtyä juurikaan niitä asioita, joita syksyllä kuvittelin teettäväni. Enkä tiedä, onko äidinkielessä saavutettu yhdysluokkaopetuksen haasteiden keskellä niitä tavoitteita, joita pitäisi.

Ajatukset pyörivät nyt niin konkreettisesti oman navan ympärillä, että työssä onnistumistani on ehkä syytäkin kyseenalaistaa. Vaikka olisikin tärkeää olla ennen kaikkea Hyvä ope, niin toisaalta oon ollut edes iloinen saamastani Kiva ope -tittelistä. Vaikkei mun niinkään pitäisi ajatella. Mut, oma napa jne...


10.3.2015

Pelottava irvistys




Joku päivä sitten tämä äiti vähän purki superkiukkuisen lapsen herättämiä fiiliksiä piirtämällä paperinkulmaan aika tutuksi tulleen näyn:



Paperi jäi pyörimään työpöydälle, ja tyyppi itse löysi sen ja tunnisti nolona hihitellen sen omakuvakseen.

Tänään hoitoon lähtiessä sain saman irvistyksen (onneksi viimepäivinä harvinaisemmaksi käyneen) ja kuittasin, että näytät ihan siltä piirustukselta. Muuttui nauruksi. Huh. Nyt on ollut monta enimmäkseen hyvää päivää. Pitkästä aikaa...



5.3.2015

Leivoin vanilja-mustikkaviinereitä







Astun omalta mukavuusalueeltani julkaisemalla vinkin joululta jääneiden torttutaikinoiden varalle. Kokeilu on ihan omasta päästä, mutta onnistui jokseenkin hyvin. Enhän sitä muuten täällä mainitsisi.

Torttutaikinalevyjen päälle tein vaniljakreemin (=1½ dl maitoa, vajaa 1 rkl maizenaa, 2 keltuaista, 1½ rkl sokeria --> kiehautetaan koko ajan vispaten. Jäähtyneeseen kreemiin 1 tl vaniljasokeria.) ja ladoin kreemilusikallisten viereen viinerin päälle pakastemustikoita. (Olisi voinut sulattaa enimpiä hileitä pois, ei olisi vetistynyt viinerit niin paljon.) Sivelin kananmunalla ja ripottelin raesokeria reunoille. Uuniin 225 asteeseen n. 10 minuutiksi. (Olisi saanut kyllä olla vähän kauemman...) Jäähtyneiden viinereiden päälle tein 2 valkuaisesta ja tomusokerista kuorruteraidat.

Uu. Ihan jees "tyhjästä nyhjäistyiksi". Paitsi jos ei tykkää rasvaisesta ja makeasta. Mullahan ei kummankaan kanssa ole mitään ongelmia.

...Eiku onpa. Närästys...




4.3.2015

Olotuksia



On ollut kiva palata hiihtoloman jälkeen töihin, vaikka epäilinkin etukäteen toisin. Jotenkin oon ollut ihan fiiliksissä kaikesta, mitä minkäkin porukan kanssa ollaan tehty.

Ainoa ongelma on, että kroppa väsyy ihan hirveästi. Päivän aikana paikkoja kinnaa, jäsenet uupuu ja illalla oon jo aika puhki ja lommoilla. Nolottaa luetella välkkäkaffilla vaivoja. Mutta vaikka miten yritän hillitä kieleni ja mieleni, niin silti lipsahdan selostamaan kolotuksista ja olotuksista. Että tietävätpä sitten, jos pukkaa saikkua, että äärirajoilla on aina välillä menty. Ihan kuin olisi jotenkin muka nolompaa jäädä valittelematta saikulle, jos se nyt ylipäätään koituisi kohtalokseni.



1.3.2015

Maaliskuun aurinko





Kipeänä linnoittauduin perjantaina koneen ääreen: kävin läpi viimevuosien kuvia ja keräilin ylös niitä, jotka pitäisi teettää. Tein pari havaintoa: jossain vaiheessa talven jälkeen alkoi tulla ihanan aurinkoisia kuvia. Ja mitä ihmettä, kyseessä oli viimemaaliskuiset kuvat! Tänään, kun päivä valkeni, kurkkasi aurinkokin pilvien takaa ihan samaan malliin, kuin kuvissa. Maaliskuun aurinko. Mahtavaa!

Toinen havainto oli, että meillä on aina ollut siistiä. Ettei ikinä ole ollut yhtä sotkuista, kuin nyt. Tai siis silloin perjantaina. Mr Pii lähti lasten nukahdettua kaverinsa tupareihin ja muhun iski siivousinspiraatio (ei edes siivouskiukku, niin kuin yleensä). Jatkoin samaa rataa seuraavan päivän, ja lauantai-iltapäivän ajan meillä oli tosi siistiä. Otin kuvia, että luulen sitten taas vuoden päästä samoin, että ennen oli AINA siistiä.






Siivouskukat ehdin ostaa juuri ja juuri ennen siisteystason pikaista "normalisoitumista", itse asiassa Poika ehdotti sitä tällä kertaa. Halusi nimittäin omaan huoneeseensa ruukkukukan. Valitsi kliivian. Minä valitsin oksaneilikat. En tiedä, miksi päädyn usein valkoisiin. Kun tykkään kuitenkin väreistä. Ehkä kaipaan sitä valkoista pohjaa (seiniä), jota vasten olisi kivempi asetella värikkäitä juttuja.



Päiväleponaan se Poika kuunteli tänään kaksi tuntia Muumien vaarallista juhannusta. Ei halunnut lopettaa aikaisemmin, vaikka yleensä lepäily ei oikein maistu. Jotenkin en pitänyt pahana, vaikka mietinkin, että mitä "cd-aika" on verrattuna "ruutuaikaan". Jos pötköttelee sohvalla ja tuijottelee metsään, niin kai siinä mieli lepää.

Huomenna jatkuu arki. Tuntuu omituiselta. Vertaisodottajista lähimmät on jo synnyttäneet tai ainakin jääneet äitiyslomalle. En jotenkin hahmota, että mä meen taas töihin. Odotuskuulumisista mainittakoon järisyttävä närästys ja jalkojen turvotus. Viikkojahan on siis koossa 24 kokonaista. Flunssa sekoittaa olojen kuulostelua: Tavallisesti en murehtisi mahakivuista ja päänsäryistä, mutta nyt sitä miettii, että mikä pitäisi milloinkin ottaa vakavammin...

Tälle illalle tarvitaan vielä joku piipahdus jonnekin. Tiukasti kotona vietetyt päivät alkavat käydä itse kullakin hermojen päälle.




Ja ihan vain, kun nyt vauhtiin pääsin, niin mainitsen vielä, että se somen valkokultainen mekko suututtaa mua. En voi uskoa, että kuva olisi muka otettu sinimustasta mekosta. Että miten en muka kykenisi näkemään sitä niin. Ja sitten vielä sen sanon, että omat UMK-suosikkini ei nyt yltäneet voittoon. Mutta kaikki kunnia Pertti Kurikan nimipäiville. On Euroviisuissa ennenkin menty poliittiset tai aatteelliset pointit edellä, joten sikäli tuo poppoo sopii sinne oikein hyvin. Puhuvat tekemisellään oikeasti tosi tärkeän asian puolesta, joten olen tyytyväinen edustajaan kuitenkin. Eniten noista ehdokkaista he tulevat siellä saamaan aikaan. Asennekasvatusta ainakin. Ties vaikka voittaisivat.

Ugh. Olen puhunut. Ensikerralla muotoilen sitten taas ytimekkäämmin.