31.8.2016

Arkikuulumismaraton (ja terkut Pikku-Murjolta)




Syysarkea on nyt takana muutamia viikkoja. Arki on humpsahtanut uomiinsa aika sulavasti. Ja jollei nyt täysin kivuttomasti, niin ainakin yllättävän hyvin.

Eskarilainen on reipastunut silmissä. Puheistaan huolimatta näen, että tykkää. Välillä epämukavuusalueille joutuminen aiheutta tunteenpurkauksia, mutta usein se ratkaisee ne hyvin. Alkuun kävi niin, että kotiin päästyä alkoi riekkuminen ja rajojen kokeilu, tappelukin toisinaan. Sitten tuli vaihe, että iltaisin vain ulistiin. Nyt arvelisin tasoittuneen. Lukemisesta on taas innostunut aikaisempaa enemmän. Ensimmäiset sanat hän kirjoitti melkein vuosi sitten, mutta ei ole sen kummemmin jaksanut motivoitua niistä hommista. Nyt lukemisvimma on alkanut kunnolla, ja innostuu osatessaan koko ajan enemmän. Aloitti myös sanomalehden toimittamisen. Lehti oli tarkoitus kuulemma jakaa kaikille naapureille. Tekstiä on toistaiseksi tämän verran: "Joulu-alkaa-joka-vuona-lumi-penkki". Hmm, en malta odottaa jatkoa.

Keskimmäinen on aloittanut kerhon. Aluksi kerhoon jääminen jännitti ja karkaamistakin oli suunnitellut. Mutta eväistä innostuu aina, ja niiden voimin uskaltautuu kerhoonkin. Askarteluista on innoissaan, mutta muihin lapsiin ei ole oikein uskaltanut oma-aloitteisesti ottaa kontaktia. Tosi monella kerholaisella näyttääkin jo valmiiksi olevan paras kaveri paikalla. Sormeni syyhyäisivät mennä sörkkimään sekaan niin, että omanikin löytäisi sieltä kivan kaverin. No, luotan siihen, että aika tekee tehtävänsä, ja kerhotädit. Kotona se ei tekisi mitään muuta, kuin katsoisi Frozenia ja pukeutuisi Elsaksi. Uhmakkuus on voimakasta, välillä jopa huvittavaa. Pikkiriikkisen suusta kuullaan useita kertoja päivässä hyvinkin tunteikas "AAAAAARGHHHHH!" Tosin toisaalta se voi leppyä kikatukseen vaikka kesken karjunnan.

Pienin on taas hujahtanut monta askelta isommaksi: rakentelee legoista torneja ja kiipeilee kirjahyllyyn hakemaan kirjoja. "Kkkkja, kkkja!" Kakalta kuulostavat sanat ovat lemppareita, ja tarkoittavatkin lemppariasioitaan: kenkää ja kissaa. Siis kakan ja tuon ensimmäisenä mainitut kirjan lisäksi. Myös eläinten ääniä yrittää matkia. Hauskasti on myös alkanut osoittaa kiinnostusta lempparivaatteita kohtaan. Kissapaidat on ehdottomia suosikkeja, samoin serkulta lainaan saatu kirkkaanpunainen takkiessu. Tänäänkin sen kuskasi mulle ihan innosta täristen, ja kamalaa, kun se pitää aina välillä ottaa pois! Ruoka-aikaan hän on edelleen aina kärppänä paikalla. Kiljuu syöttötuolin jalassa niin kauan, että pääsee kyytiin ja saa ruokaa. Vauvanpulleus hupenee, eikä moneen kuukauteen oo tullut painoa kuin korkeintaan puoli kiloa!

Mr Pii on ottanut haltuun työkuvioissa uusia osa-alueita. Mun ilokseni ne ovat sellaisia juttuja, joissa apuni otetaan vastaan yhtä ilolla, kuin millä sitä tarjoan. Kuvisjuttuja. Niin kivaa suunnitella ja valmistella toiselle. Muka autan, hah! Oikeasti vaan omia intressejäni toteutan ja saan hyvän syyn lukkiutua toviksi työhuoneeseen. Muutenkin tuntuu, että hyvin alkanut lukukausi on ollut voimaannuttava, ja tyyppi näyttäisi nauttivan työstään.

Noin. Nyt oon kertonut kaikkien kuulumisista. Paitsi omista. Ja sitten pääsenkin siihen, mikä on ehkä syynä omaan pieneen surkuiluun: Mä oon koulukyyditysvastaava, mä oon herätyskello. Mä oon tutinlaittaja yöllä, ja mä oon monenlainen kodinkone. (Välillä tosin vähän huono sellainen.) Mä oon ruoanlaittaja, vaipanvaihtaja, puettaja ja riidanratkoja. Mä elän aamupäivät tuijotellen kelloa, koska jatkuvasti pitää kuljettaa jotakuta jonnekin. Siinä lomassa pelaan koko ajan kortteja niin, että saan parhaalla mahdollisella tavalla pienimmän päiväunet ja ruokailut venyteltyä ja soviteltua hyviin koloihin.

Ja totta kai, näin sen kuuluu ollakin. Kokeneemmat perheelliset tuskin näkevät mitään ihmeellistä tällaisen arjen handlaamisessa. Mutta mua tämä muutos jännitti etukäteen. Ja mielestäni oon ottanut uudenlaisen arjen haasteet aika hyvin haltuun. Tykkään siitä, että ylipäätään kykenen taas pitelemään näin montaa lankaa kerrallaan käsissäni sotkematta niitä.

Mutta silti. Jotain "minua" puuttuu omasta olemisesta tällä hetkellä. Ja olo kulminoituu niihin päiviin, jolloin lasten mielestä oon "TYHMÄ!!" ja "KAKKA ÄITI", ja jolloin mieskään ei muista olemassaoloani. Silloin iskee Surku ja Murjo, jotka saa mut tuntemaan oloni vain tiskikoneeksi ja siksi kovaan ääneen huudetuksi kakaksi.

Siksikin koitin olla tuntematta huonoa omaatuntoa, kun tänään uppouduin kaikkein pakollisimpien velvollisuuksien välissä ihan vain neulomiseen ja Downton Abbeyyn. Ja ostin itselleni langanhakureissulta marketista syksyn värisen paidan. Mutta miten ihmeessä sitä oltiinkaan "Heidi"? En oikein muista. Mutta sellainen tunne mulla on, että neulominen, uusi paita ja Downton Abbey auttaa.








Kuvassa piti näkyä Heidi ja uusi paita. No, taiteellisesti tähän tekstiin sopivampaa vaikutelmaa antaa väärät tarkennukset ja kuviin puskeneet lapsukaiset. (Jo ensimmäisessä, jollette heti huomanneet.) Ja se, että mua kuitenkin enimmäkseen hymyilyttää tämä koko häsläys.










30.8.2016

Käsityövaihde silmään





Eilen kyselin kummipojan synttärilahjatoiveita viikonlopun juhlia ajatellen. Olin potenut käsityöttömyyttä, ja olipas iloinen ylläri, kun lahjatoive olikin varovainen "jos  suinkin ehtisit pipon ja huivin neuloa". Siitäpä suorinta reittiä kaupan lankahyllylle ja pian sovittelemaan silmukkamääriä puikoille. Ja pois. Ja puikoille. Ja pois. Ja melkein valmiiksi. Ja puretaan. Ja vielä kerran alusta. Mutta nyt luulen koon olevan hyvä. Tupsu vielä ja hupsu, ei kun huivi.

(Lanka on muuten Novitan Nallea kaksinkertaisena neuloen. Luonnossa se on i-ha-nas-ti minttuun vivahtava, eikä ärhäkkä turkoosi,n iin kuin tässä kuvassa. En saanut säädettyä sävyjä kohdilleen.)

Tämä olikin hyvää virittäytymistä Pikku Myyn ja Mymmelin lankakerhoon (jonka nimeä näköjään vaihdan joka kerta siitä puhuessani. Enkä tiedä sitäkään, kumpiko nimikkohahmoista luulen olevani). Blogin, instan ja henkilökohtaisen yhteydenoton myötä muutama jo innostui mukaan (tai ainakin osoitti alustavaa mielenkiintoa), mutta ehdottomasti enemmänkin sopii mukaan. Vähän jo polttelisi sopia ensimmäisten treffien ajankohtaa!



28.8.2016

Pikku Myyn ja Mymmelin kässäkerho





Pikku Myy ja Mymmeli ajattelivat perustaa neulekerhon. Toinen nimittäin haluaisi neuloa itselleen yksinkertaisen puuvillaneuleen (minä), ja toinen on tehnyt villapaitoja kymmeniä (sisko). Se osaisi varmasti antaa hyviä vinkkejä. Se osaisi varmaan antaa hyviä vinkkejä muillekin! Ja ne voisivat keittää pannullisen kahvia ja toisen teetä, ja ostaa keksipaketin siihen kylkeen.

Innostuisiko joku liittymään seuraan? Jos kokoontumispaikka olisi aina jossain Etelä-Pohjanmaalla (esim. puolen tunnin säteellä Seinäjoelta), vaikka kynttilöin ja takkatulella valaistu syyskoti tai ihana tunnelmallinen kahvila, ja kokoontumistahti pari kertaa kuukaudessa? Olisihan se nyt hauska kaffitella ja kilistellä puikkoja ja koukkuja isommassakin porukassa. Olisi supersiistiä, jos tämä jo pidemmän aikaa muhinut idea oikeasti toteutuisi! Mieleen tulee muutamia tiettyjä tuttuja, jotka voisivat innostua, vink vink! Ja mieltä kutkuttaa sellainenkin ajatus, että jospa mukaan lähtisi joku ihan uusikin tuttavuus.

Eli: Olit sitten himoneuloja, virkkuukoukussa, vasta-alkaja tai ihan vain juttuseuraa vailla, niin meistä tulis hyvä kässäkerho! Mitäs sanotte? Kuka on mukana? Niiskuneiti? Nipsu? Muumimamma? Vilijonkka? Tuutikki?





26.8.2016

Hyvä syy ottaa asukuvia vauvoista





Kerroin pari päivää sitten myyväni lastenvaatteita paikallisella fb-kirppiksellä. Yhden ostotarjouksen yhteydessä kuului kysymys, että "oisko vauvanvaatteita". Juu, voin katsoa ton yhden laatikon, lupasin. Ja sitten se iski: Ei tätä. Eikä tätä. Eikä sittenkään tota, eikä totakaan. Enkä oikeastaan haluaisi luopua mistään. Laitoin pinojen päälle hintalaput. Se sekä helpotti, että ahdisti lisää: Eiväthän nämä nyt niin arvokkaita sittenkään ole. Paitsi että ovat sittenkin ihan korvaamattoman arvokkaita.

No, vaikken konmarilaisuuteen olekaan perehtynyt, niin luulen sydämeltäni olevani vähän sellainen: en halua säästää tavaroita, en edes tunnearvon takia. Sille tielle kun lähtee, niin siitä ei tule loppua. Tykkään niin paljon enemmän tilasta ja selkeyden tunteesta. Mutta voinko mitenkään muuten, kuin hypistelemällä palata kauhistumaan, miten IHMEEN pieniä ne vauvat ovatkaan olleet, ja miten IHMEEN vähän aikaa siitä on, kun heidät noihin ja näihin puin. No, käärin edelleen muutamat muistot kaappiin, mutta suurimman osan muutan pariksi hassuksi kolikoksi. Tuntuu ahdistavalta, tuntuu helpottavalta.

Viisas poikani neuvoi mua ottamaan pois laittamistani vaatteista kuvat, se kuulemma auttaa. No, luotan siihen, että niistä on kuvia vauva-albumeissa. Ja toisaalta saman tunteen ne kuvatkin herättää, kuin vaatteiden hypistely. Miten pieniä, ja miten hetki sitten. Joten enköhän mä selviä tästä luopumisesta.



25.8.2016

Pari puolikasta ajatusta ja nuupahtanutta kukkasta



En saa otetta tyhjästä paperista. Kaipaan silti kauheasti vuorovaikutusta. Vinkatkaa mulle uusia blogeja lukulistalle.

Lapset kirjoittivat joulupukille. Huoh. Nyt se alkaa. Pienin heräsi päiväunilta. Itkuhälyttimestä kuuluu "Äittä? Äittäää?" Haen sen nyhjäämään kainalokaveriksi, niin kuin se tapaa aina hetken tehdä unien jälkeen.

Pikkiriikkisen synttärilahja-auringonkukat nuupahtavat vangoghilaisesti. Se puhuttelee mua jotenkin aina. Nuupahduskin voi olla ikuistettavaa ja kaunista. Voiko äiti-ihmisen silmäpusseista ja suttunutturoista ajatella jotenkin samoin?





24.8.2016

Kirppistelyä kotiovelta



Varmaan kuukausikaupalla sitten vitsailin, että eteiseen viedyt kirppiskuormat tulevat könnäämään siinä "varmaan kuukausikaupalla". Kirpparihomma on niin vaivalloista. Ensin luopumisen tuskaa, sitten hinnoittelu ja kirppikselle vieminen. Ja lopulta tavaroista puolien tuominen takaisin.

Uskaltauduin heittämään kuvat vaatepaketeista fb:n paikalliseen kirppisryhmään. Hinnat laskin periaatteella max. 1€/vaate, puolinuhjaantuneista vähemmän. Ja kokonaissummasta vähensin vielä reippaan tunnesidelisän. Tai lisäsin kaupan päälle kasan sukkiksia. Eli vitosella sai jo kivan säkillisen vaatetta, jotka olisin "oikealle" kirpparille hinnoitellut toisin. (Ja tuonut osan pois ja maksanut pöytävuokraa.) Illassa olin saanut kolme pussia myytyä. Ja lapset saavat rahat omiin lompakkoihinsa, mikä näyttää olevan melkoisen kutkuttavaa.

Mutta olipa ponnistus, henkisesti. Paitsi tietenkin luopumisen tuskaa ja muistoja antajista ja vaatteiden käyttötilanteista, aiheutti prosessi suorastaan kämmeniä hiostavaa jännitystä: nyt ihmiset näkee, millaisia vaatteita myyn. Että onko noi nyt sen mielestä ok-kuntoisia ja kehtaako tollasista nyt pyytää rahaakin. Ja jotain tuli käärittyä vielä takaisin laatikkoihinkin. Vaikken oikeasti haluaisi paljon mitään säästää. Laitan ne vielä hetkeksi kaappiin haalistamaan niihin liittyviä muistoja. (Vai käykö niille toisin päin?)

Mutta hei, mitä tehdään imetysliiveille? Vai onko itsestään selvää, että ne laitetaan roskiin? Vaikka olisivat ihan hyviä vielä. Niiden laittaminen kaikkien tuttujen seuraamaan fb-ryhmään ei jotenkin tunnu hyvältä idealta kuitenkaan: "Ok-kuntoisia imetysliivejä maailman pienirintaisimmille imettäjille. Siis kaverin puolesta myyn..."

Kuvausassistentti yritti ehtiä vetämään jotain markkinoilta. Ei ehtinyt.
(Rintsikoista kiinnostuneet maailman pienirintaisimmat imettäjät voivat tehdä tarjouksia salaisesti yv:nä mulle.)
(Välitän siis kyselyt sitten sille kaverille.)








23.8.2016

Suukko-Dominokakku






Bongasin keskimmäisen synttäreiden alla kaksi eri reseptiä. Toinen oli juustokakku, jonka sisään oli piilotettu Suukkoja ja toinen Domino-juustokakku. Koska Dominot ja Suukot on Pikkiriikkisen lemppareita, yhdistelin näistä oman version tytön synttäreille. (Anteeksi, en muista, missä alkuperäiset reseptit olivat, enkä muka jaksa googlata...)

Pohja:
150 g Domino-keksiä murusina
50 g  voita
(Samalla mittasuhteella tein vähän isomman annoksen, kun ei tuntunut riittävän vuoan pohjalle.)

Täyte:
9 Suukkoa
500 g mascarponejuustoa
6 dl kermavaahtoa
1,5 dl tomusokeria
1 rkl vaniljasokeria
3 tl liivatejauhetta
n.200 g Domino-keksimurua  


Painele sulatetun voin ja keksimurskan sekoitus vuoan pohjalle. Asettele suukot vieri viereen, jotta joka palaan osuu edes vähän yllätystä! Vatkaa kerma ja mascarpone vaahdoksi. Lisää sokerit ja keksimurut, sekä liotettu liivate. (Käytä jauhetta tai liivatelehtiä niiden ohjeiden mukaan. Itse laitoin ko. määrä mutulla, periaatteessa tämä kai olisi pysynyt kasassa ilmankin. Silloin olisi ollut valmis tarjottavaksi heti pohjan jähmetyttyä.) Keksimurun lisäsin vaahdon sekaan viimeisenä. Vaahdon pujottelu tiiviisti suukkojen väliin voi olla vähän haasteellista, ja koska Suukot olivatkin aika korkeita piilotettaviksi, piti mascarpone-kermavaahtoa tehdä näin hirmuinen määrä. Maku muuten parani päivä päivältä.







22.8.2016

Pelleilylaatikko



Meidän esikoinen on henkisten taitojen suhteen hämmentävä tyyppi. Tietynlainen itsekeskeisyys ja itsekkyys varmaan kuuluu ikäänkin, mutta välillä se suututtaa mua suuresti. Siinä, missä sisko hakee veljensä vaikka ulkoa nuolemaan toisen kermavatkaimen, tekee isoveli kaikkensa saadakseen kaiken itselleen.

Siskon synttärit ottivat lujille. Poika laittoi kateuksissaan ranttaliksi. Illalla käytiin keskustelua siitä, miten elämän yksi tärkeimmistä taidoista on oppia olemaan ystävällinen toisille. Ottamaan toiset huomioon. Tuottamaan hyvää mieltä, eikä pahaa.

Luulen, että keskustelut pitäisi jättää lyhyiksi ja helpoiksi, mutta Pojan "Ai millä tavalla" -kysymykset ja "Ei pidä paikkaansa" -kyseenalaistukset usein paisuttavat puheet piiiiitkiksi ja no, tunteikkaiksi. Omalta osaltani siis. Hiillyn, kun hän vänkää, että "ei MUN tartte". Tää tyyppi on kuitenkin ihmeellisen taitava niinkin abstraktien asioiden, kuin tunteiden käsittelyssä. Hän puhuu mun kanssa samaa kieltä, visualisointi auttaa meitä molempia käsittelemään tunneasioita. Hänen kanssaan on oikeasti aika palkitsevaakin jutella. Monessa suhteessa ollaan pojan kanssa niin paljon paremmin samalla aaltopituudella, kuin esim. perheen toisen miehen kanssa oon. Hih, kaikella rakkaudella häntäkin kohtaan.

Ollaan joskus mietitty asiaa niin, että poika on "laatikossa" silloin, kun kiukuttelee tai pelleilee. Sellaisessa laatikossa, jonka tunnelma on pelkästään tietynlainen ja kaikki värittyy sen mukaan. Normaalius olisi pienen askeleen päässä. Mutta ei pysty antamaan periksi, ei pysty astumaan sitä pientä askelta ulos sieltä laatikosta ja toimimaan sen mukaan, mitä muut odottavat tai mikä on oikein. Kun ei vain pysty. Ei voi nöyrtyä ja antaa periksi vaatijoille. Ja siellä laatikossa on vain pakko pelleillä. Ei vain VOI pyytää pöydässä kohteliaasti ketsuppia. Ei vaan pysty. Vaikka vähän yrittäisikin, niin aina sekaan puskee joku tonttuilusaundi. Ja sitten menee raivoksi, kun EI VAIN VOI. Eikä vaan VOI luopua kiukusta, jota kokee, kun onkin jonkun muun synttärit.



Mutta on se oppinutkin. Kun mainitsen kiukun tai tonttuilun hetkellä "laatikon", se saattaa toisinaan vakavoitua, ja pienen hiljaisuuden jälkeen kysyä "saisinko ketsupin?" Tai nousta koulutaksiin ilman häivähdystäkään överöinnistä, vaikka jännittääkin sikana. Se on kai hyvä. Mutta pelkään silti, että kaiken tämän jankkaamisen takia (vaikka sitten oppisikin kohteliaaksi) se tuntee epäonnistumista ja kelpaamattomuutta, kun vaadin niin paljon. Kun tarkoitukseni ei tietenkään ole nujertaa, vaan auttaa kehittymään. Yritän aina muistaessani korostaa, että vaikkei hän muuttuisi milliäkään siihen suuntaan, mihin toisinaan ohjaan, hän on maailman rakkain. Ja että hän on hienosti kehittynyt monessa vaikeassa asiassa. Ja että hän on ihan loistotyyppi kaikin puolin, ja ihan loistava juttelukaveri. Mutta jääkö mieleen se, vai moitteet? Ja kyllä mä pelkään olevani liian ankara: vaikken aina tartukaan joka toilailuun, niin silloin, kun tartun, tartun turhan (?) tosissani.

Kaipaisin kommentteja, sillä ensimmäisen kanssa asioita on niin vaikeaa asettaa mittasuhteisiin: millaisia kokemuksia teillä kokeneemmilla on siitä, miten ja minkä ikäisenä lapsi oppii ottamaan toiset huomioon ja olemaan epäitsekäs? Onko se toisilla sisäsyntyinen asia, vai oppiiko jokainen omaan tahtiinsa? (Tämä myös taitaa olla niitä aiheita, joissa paljastan tietystä lapsesta enemmän, kuin pitäisi. Mutta enemmän tässä on nyt kyse kasvatuskysymyksistä ja omista ajatuksistani, joille kaipaan vertaistukea ja neuvoja. Lisäksi näytin kuvan pojalle ja kysyin, saanko kertoa blogissa meidän "pelleilylaatikosta", ja hän totesi, että "no jos se vaikka auttais jotain muutakin".)





21.8.2016

Siskosten oma huone



Nyt saatiin verhotkin tyttöjen huoneeseen, kiitos Muorille kirpparilöydöstä!

Kuvia olen napsinut monella eri kerralla, mutta tältä siellä suunnilleen näyttää. Ja ajatelkaa, 4-vuotias huithapelimme on hirmuisen taitava siivoaja! Eipä käynyt ilmi edellisessä huoneessa. Tässä huoneessa sen sijaan pyytämättä järjestää nukenvaatteet muovilaatikkoihinsa (eivät kovin kauniit sisustuksellisesti, mutta toimivat) ja ruokaleikkitavarat toiseen laatikkoon. Ja jopa vaatteensa laittaa pyykkikoriin! Vau!

Oon tyytyväinen siihen, että sain pitää pääni, kun halusin taannoin maalata huoneet "vain" valkoisiksi. Tiedän sen olevan monen mielestä tylsää, mutta silloinpa ei tarvitse miettiä pintaremontteja, kun huonejärjestelyt muuttuvat. En mä missään tapauksessa ole sellainen, että kaiken pitäisi olla valkoista. Paitsi seinien. Ja ehkä katon. Ja ja... Mutta valkoisia pintoja vasten on vaan niin paljon helpompi heitellä kaikkea muuta. Se "kaikki muu" saattaakin yhtäkkiä alkaa näyttää ihan harkitulta, kun vaikkapa vaaleankeltaista seinää vasten tietyn värinen puukaluste näytti lähinnä oksennukselta. Tästä syystä en tykkää meidän keittiön sävyistä. Btw...

Entisen työhuoneen liitutaulumuovitarrat jäivät kupruista huolimatta seinälle. Tuskin lopullisesti.
(Kerrossängyn nupit pitäisi muuten vielä ottaa pois tai peittää jollain hauskalla.)

Miukun unipupu, jonka tunkee aina jossain vaiheessa nukahtamisrutiineita pinnojen välistä lattialle.

Kimaltavia juhlakenkiä voi hyvin säilyttää hyllyssä.

Synttärilahjoja tuomassa huoneeseen muutakin väriä, kuin vaaleanpunaista.

Kaikenlaisia ihania otuksia.

Nämä olivat eräänä päivänä pikkutuoleilla päiväkahvilla.

Tykkään tämän huoneen valaisimesta.

Prinsessamaja on leikkien keskipiste.

Maja toimii myös yölamppuna katossaan roikkuvine valoineen.

Synttärilahjahanskat on olleet kovassa käytössä.

Tämäkin on synttärilahja, kummitädin piirtämä! "Ehkä ens yönä en näe pahoja unia, kun on enkelitaulu."

Ihana Erik-nalle aamuauringossa. Uusi huone hymyilyttää sitäkin.

Tykkään huoneen sävyistä. Tällaista sävymaailmaa meillä ei ole ennen nähtykään.




20.8.2016

Iloista synttäriä, Pikkiriikkinen!






Vihdoin päästiin viettämään 4-vuotissynttäreitä, jotka taannoisen taudin takia piti siirtää. Kärsivällisesti tyttö on jaksanut odottaa. Hän on suunnitellut olevansa juhlissa "kiiltävä ja hieno" (eli puhdas), mutta draamatta ei sen suhteen vältytty: viikolla silmäkulmaan pisti jokin ötökkä, ja eilen aamulla silmä oli muurautunut umpeen. "Äiti apua, näytänkö mä tältä mun tsynttäleillä?! Kaikki naulaa mulle!" Tänä aamuna oli onnellinen, kun silmä oli palautunut jo melkein normaaliksi. Vartti ennen juhlien alkua raasu sai kuitenkin kesän neljännen ampiaisenpistoksen nenään (!). Muhkuroista huolimatta hän näytti ihanalta Elsa-prinsessalta. Kiiltävältä ja hienolta.

Teemana oli "Värikkäät Pallot". Eli teemaa ei ollut, heh. Mutta perinteisessä kattolamppukoristeluissa hehkui ilon väripirskahduksia. Samoin ruusukimpussa ja täytekakun päällä. Kakun kanssa iski lukko. En pystynyt hienouksiin. Välissä on kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Päällä karkkia. Ysärikakku. Nostalginen. Ja tulihan siitä oikeastaan ihan hauskan näköinenkin. Toisen kakun kanssa näin enemmän vaivaa, sen esittelen teille hauskana ideana joskus myöhemmin.

4-vuotias sai mieluisia lahjoja. Elsa-teema toistui vahvana. Onnellinen lapsi totesi illalla, että "oli äiti kiva, kun teit mulle kivat synttärit". Aww, ihanaa, ole hyvä ja kiitos maailman lämmittävimmistä kehuista.









19.8.2016

Viikonloppu, kyllä kiitos.



Jos joku päivä sitten puhkuin intoa, niin nyt oon niin tööt. Ensimmäinen kokonainen kouluviikko takana. Aamuherätykset, taksille viennit ja haut. Ruokailut 5 kertaa päivässä, inhottavimpina iltapalat. 4-vuotiaan mielestä kaikki on kakkaa, mikä on palkitsevaa kokkailijalle. Iltanukutukset muuttuneine nukkumisjärjestelyineen ovat vielä vähän haastavat. Puhumattakaan siitä kaikesta työmäärästä, mitä päivissä näiden asioiden väliin mahtuu. Tiskikone täyttyy muutamassa tunnissa, samat tavarat siivotaan kymmeniä kertoja (tosin lapset siivoavat omia huoneitaan TOSI reippaasti ja pyytämättä!!) ja pyykkikorin pohjaa ei ole nähty ikinä. Positiivista on, että poika puhkuu eskaripäivien jälkeen innostunutta energiaa. Mutta siskon kanssa leikkiessä se johtaa ennen näkemättömällä vauhdilla riitaan. Ja kun joku kiljuu, kiljuu myös Miuku. Ja kiljuu lujaa. Jos olet kuullut esikoisemme kiljuvan, tiedät, mistä puhun. Oon rättipoikki. Tosin sellaisella tyydyttävällä tavalla: tiedän tehneeni juuri  niin paljon hommia, kuin miltä pään sisällä ja kropassa tuntuukin.

Huomenna vietetään kesän viimeisiä synttäreitä. Se on ihanaa kyllä, mutta kuka sen kakunkin vielä jaksais tehdä?


Hänkin tossa tolleen vain pötkötti olkkarin lattialla väsyään. Minä en. Meen tekeen sitä kakkua.



18.8.2016

Liian hiljaista...



Koska tällä viikolla eskaripäivien jälkeiset ulkoleikit on kääntyneet lapsilla hyvin äkkiä ylilyönteihin, tyhmäilyihin tai muuhun äitiä suututtavaan, määräsin eilen ulkoleikkiarestin tälle iltapäivälle. Hirveän nätisti tässä sitten leikkivätkin kahdestaan isoveljen tultua kotiin. Jossain vaiheessa puheääni taittui supinaksi, ja olisi pitänyt kuunnella niitä ilmeisiä hälytyskelloja. No mitäkö oli meneillään?


Tässä vain muutama kuulakärkitatskoista, joita 6-vuotias tatuointitaiteilija oli pitkin pintoja piirrellyt.



17.8.2016

Hullut huhkijat



Mikä mua vaivaa?!

Mä haluan siivota jotain! Mä haluan järjestää jotain! Haluaisin ostaa jotain! Vaatteita! Huonekaluja! Viherkasveja! Mä vaihdan vaikka lakanat ja hinkkaan aikani kuluksi kaapin ovet. Pesenpä vielä vessan ja pyykkään vähän lisää.

Kuulostaa vähän maaniselta. No, oikeasti oon pitkästä aikaa ollut vain "normaalissa mittakaavassa reipas", ja urakan jälkeen lösähdän mielelläni fiilistelemään työni tuloksia sohvalle. Se vähän harmitti, että marketin kukkahyllyllä mikään kimppu ei tuottanut riittävää iloa, ja jäi uuratuspalkinto ostamatta.




Siivousapulaisena mulla oli Pikkiriikkinen. Lattianpesun yhteydessä jouduttiin puhumaan myös häntäluusta (varoitin kyllä). Ja sitten hän otti kuvan musta. Näköjään blogikelpoisen myös, kun rajasi pään pois. Kuosiyhdistelmäni tänään on juuri niin hullu, kuin maanisella kotiäidillä kuuluukin olla.


Noudattaakseni olemukseni levotonta linjaa, kerron sujuvasti heti tähän perään, että niin vain se Miuku nyt taisi jäädä asumaan sinne tyttöjen huoneeseen. Snif. Ilman häivähdystäkään vauvakuumeesta, on tullut muutaman kerran ajatus, että tässäkö oli meidän vauva-ajat? Niin haikeaa. Uutta vauvaa en osaa hinkua, mutta tämän nykyisen kanssa olisin voinut vauvailla vähän vielä... Ja varmaan vauvailenkin, pitkin loppuikääni, luulen.



16.8.2016

Bloggailen nykyään monitoimihallista



Jännittävä otsikko. Tarkoittaa siis sitä, että esittelen uuden työhuoneemme, joka on sijoitettu vierashuoneen perälle. Aikaisemmin huone palveli vieraita, nyt siitä on tullut monitoimihalli. Työhuone, vierashuone, askarteluhuone, musisointihuone. Aikaisempaa huomattavasti useammin tämä kokoaa sohvalle myös leikkijöitä ja lepäilijöitä. Ihmeellinen magneetti tämä tietokone...





Ahdasta tuli. Ajattelin, että kun muissa huoneissa haluan vaalia tilaa ja avaruutta, niin ehkäpä tämän voisin tupata ääriään myöten kaikkea. Lisää tauluja seinille ja koriste-esineitä tasoille. Jokaiseen tyhjään lattiankoloseen joku jalkalamppu tai muuta täytettä ja katseltavaa. Tähän teemaan liittyen annoin sohvan rönsytä kuvassakin vilttejä ja sinne jätettyjä leluja.

Hauskasti ja sattumalta työhuonepäädystä tuli musta-valko-harmaa ja vierashuoneen pääty jatkaa entistä vihreää ja ruskeaa linjaa.

Ei nyt mitään sisutuslehtimatskuu, mutta kun näiden pyörittelyssä mun arki on mennyt, niin puhunpa nyt niistä täälläkin. No, oikeasti pyörittelen kyllä enemmän eskarilaisen kanssa muodostunutta uutta aikataulutettua rutiinia. Hyvin on lähtenyt alkukankeudesta huolimatta käyntiin. Vaikka puheet on "oli ihan tyhmää" -tasoa, niin naamasta näkee, että tyypppi tykkää. Sekä eskarista, että itsenäisyyden uudesta tasosta. Hyvä niin.




15.8.2016

Pieni kriisi ja kurkistus prinsessamajaan









Esittelen toisen lastenhuoneen paremmin, kun saan verhot ja muut paikoilleen. Yhteen nurkkaan päästän teidät kurkkkaamaan heti tuoreeltaan. Olen pitkään haaveillut lasten huoneeseen (tai oikeastaan omaan...) piilopaikaksi sellaista prinsessakatosta. Mikä lie nimeltään. Canopy...?

No. Tänään iski DIY-vimma, kun muistin vanhan lampunvarjostimen. Mallailin siihen päälle eri verhokankaita. Olisin itse valinnut valkoisen pitsin ja vaalean rusehtavan valoverhon. Pikkiriikkinen kuitenkin kiljui PINKKIÄ! No, katoksen valmistuttua se kiljui KAKKAA! Eikä siis missään nimessä halunnut sitä huoneeseensa. Sovitin kuitenkin, vaikken itsekään pitänyt lopputuloksesta. Mutta sitten se riemunkiljaisu, kun prinsessa tuli huoneeseensa ja näki nurkkauksensa, sai jotenkin taas suunnitelmat asettumaan: olkoon nyt siinä ainakin niin kauan, kuin ehjänä kestää.

Prinsessakatos oli helppo tehdä: pujotin narun valmiin verhon saumaan, kuristin kireälle lampunvarjostimen tyveen ja muutamalla huolettomalla pistolla vielä asettelin laskoksia kiinni varjostimen alareunaan.



Ja se kriisiosio koostuu taas kompromisseihin myöntymisestä: hinasin kokeeksi Miukun sängyn lastenhuoneeseen. Että näen, mahtuuko se sinne edes. No, ei se mitenkään järkevästi asettunut (kompromissi nro 1). Ahdasta tulee ja pitää laittaa liian korkeita asioita ikkunan eteen. Höh. Siinä sitten kuulosteltiin, että voisi kai tuon pipanan koittaa iltasadun jälkeen laskea sänkyynsä tuossakin huoneessa. Palataan sitten takaisin meidän makkariin. No, hän nukahti sinne. Siellä nukkuvat siskokset vieri vieressä nyt. Apua! En tykkää ajatuksesta yhtään! Siis itseni takia. Se ahdistaa kyllä nyt niin paljon, että tähän kompromissiin en taida olla valmis. Ehkä hinaan sängyn yöllä tai viimeistään aamulla takaisin? Koska yöunet menee plörinäksi kaikilla ja kellään ei suju nukahtaminen ja päiväunetkin varmaan sekoilee ja, ja, ja.... Ja koska mun napanuoraan sattuu!






14.8.2016

Eskarilaisen oma huone.




Aamu oli iltaa viisaampi. Viittaan siis edellisöiseen tekstiin. Nettipistorasia löytyi sittenkin sopivasta nurkasta ja sain aseteltua työhuoneen/vierashuoneen kalusteet kohtalaiseen kompromissiin. Jouduin tässä miettimään muutenkin "sisustusarvojani". Tulin siihen tulokseen, että koska suurehkossa lapsiperheessä sisustusasioita pitää miettiä useinkin uudelleen, en ota tavoitteekseni saada aikaan täydellistä fengshuita, vaan pyrin järjestelemään mahdollisimman paljon niillä kalusteilla, mitä on jo hankittu. Ja yritän sietää niitä kompromissejakin...

Jotain uutta (tori.fistä kuitenkin) löysin tähän ensimmäisenä "uusista" huoneista esittelemääni esikoisen huoneeseen. Pieni koulupöytä. Etsin kyllä laatikollista, mutta jatkon monikäyttöisyyttä ajatellen tämä pöytä nousi suosikiksi. Sattumalta löysin toisesta paikasta pinnatuolit, jotka mätsäsivät kulumiltaan ja sävyiltään yllättäen ihan täydellisesti pöytään. Poika itse moitti ensin, ettei halua ruokapöytää, mutta lämpeni kyllä lopputulokselle. Ja rakasti sitä, että huoneessa punainen väri korostuu aikaisempaa enemmän. Sitä paitsi punainen Aku Ankka -kansiorivistö näyttää pojan huoneessa paljon kivemmalta, kuin työhuoneessa.

Tykkään tästä itsekin. Nyt voi askartelu- ja pelituokioita pitää omassakin huoneessa.