27.2.2015

Rinteessä





Lupasin kertoa hyviäkin hetkiä lomasta:

Poika debytoi eilen Simpsiön lastenrinteessä. Ja tyttö debytoi mun kanssa rinnekahviossa. Lupaan, ettei tämä ole asennekasvatusta äidiltä tyttärelle, vaikka rinnetottumukseni tuntien saattaisi niin luullakin. Ihan vain valuvien nenien ja puolikuntoisuuden takia vietimme puolet lyhyen reissumme ajasta evästellen ja sisätiloissa.

Pienempi sai tänään postitse uudet monot. Ihanan pikkuiset. Vaikka sukset eivät ole lempikulkuneuvoni, olen hirveän tyytyväinen, että lapset ovat innostuneet. Enkä varmaan arvaa väärin, jos sanon, että vielä tärkeämpää se on mr Piille. Sillä eilisen laskettelureissun onnistumiseen liittyi taatusti suuremmat odotukset, kuin mitä olisi kaikkien reissua edeltävien fiilisten perusteella kannattanut.

Mutta hyvin se meni. Isomman lapsen kasvot loistivat ja hinku syttyi myös pienempään. Veikkaan, että sillä kaikkein isoimmalla mieli karkasi jo tulevien vuosien Åren ja Sveitsin reissuihin, joita jatkossa vihdoin kannattanee perheäänestyksen enemmistö. Arvasinko oikein?

(Hatsiu.)



26.2.2015

Pitäkää lomanne.



Huoh. Voisi kai sitä ihminen olla kiitollinen lomaviikostaan. Ja koittaisi muistaa sanoneensa, että no, ei se mitään, vaikka loma menisikin sairastellessa. Mutta kun ei. Kun pännii.

Lomahan alkoi etukäteen, kun flunssa iski yhteen. Ja se yksi valvotti. Sitten se iski toiseen, ja takaisin vielä ensimmäiseen. Nyt se on iskenyt muhun. Jokainen lomayö on siis enemmän tai vähemmän kelloa katsellen ja sängystä ylös pomppien vietetty. Päivät on menneet kitistessä, itkiessä, riidellessä, pinnaa venytellen (on muuten venynyt ihan ihailtavan hyvin, vaikkei nyt tämän tekstin perusteella uskoisi), neljän seinän sisällä, lääkitsemisaikatauluja laskeskellen.

Ja tällä hetkellä kuuluu pikkusängystä toista tuntia putkeen jatkunut ÄIIIIITIIII, ÄIIIIITIIII, ÄIIIIIITIIII, jonka syystä en oo päässyt kärryille. Varmaankin yliväsymystila. Oon kyllä ollut peittelemässä, hyssyttelemässä, istuskelemassa huoneessa, komentamassa takaisin sänkyyn, irrottelemassa pinnojen väliin itsensä tahallaan tukkinutta kiljujaa, siirtämässä pois tieltä nallea, joka on mystisesti mennyt hänen tyynylleen taas ärsyttämään, puhumassa pehmeitä, silittelemässä ja ilmoittamassa, että nyt nukutaan. Viimeisin ilmoitus oli tyly: "Älä huuda. Menen työhuoneeseen." Uskokaa tai älkää, juuri tähän mennessä kirjoitusta hän on hiljentynyt. Halleluja.

Mä. Oon. Niin. Väsynyt. Ja niin surullinen siitä, että mun lomani oli nyt sitten tämmöinen. Ja että loman viimeiset päivät sairastan näköjään itse. Etten päässyt tuloksellisille laukkukaupoille tai hilpeille extemporereissuille.

No. On ollut kivojakin hetkiä, mutta ei kuulkaa tällä hetkellä huvita keskittyä niihin. Sallikaa mun kertoa niistä joskus toiste. Varmasti kerronkin, nyt ryven itsesäälissä. (Tai jos EN kerro, niin älkää silti uskoko tätä tekstiä ainoaksi totuudeksi.)


Siinä teille kaunein poseeraus, mikä nyt tällä alahuulella irtoaa. Sori. Pitäkää hiihtolomanne.





25.2.2015

Kukkasia äitiyspakkauksille.




Eilen kuhistiin uudesta äitiyspakkauksesta. En varmaan ole kovin paljon myöhässä, jos kuhisen vasta tänään?

Ensimmäistä odottaessa otettiin tietenkin pakkaus. Toista odottaessa en kokenut tarpeelliseksi, kun kaikki oli jo valmiina seuraavallekin vauvalle. Vieläkään en näe suurta tarvetta, mutta jotenkin se nyt kiehtoo kauheasti, enkä osaa päättää. Varsinkin, kun meidän vauva syntyy taas siinä taitteessa, etten edes tiedä, saisinko vuoden 2014 vai 2015 pakkauksen.

Innostuin ympyröimään pakkauksista suosikkini. Jos löytäisin molemmista monta kivaa, ei olisi suuri riski (nolo sanavalinta, mutten jaksa keksiä parempaa) ottaa pakkaus ja saada kumpi vaan. Ensiolettamus kuitenkin on, että luulen löytäväni vuoden 2015 pakkauksesta enemmän kiinnostavia juttuja. Värimaailma on mun silmään miellyttävämpi ja muutamia uusia spesiaalijuttuja tämän vuoden pakkauksesta löytyy. Kuitenkin pidän epätodennäköisenä, että vanhat paketit olisi jaettu loppuun ennen meidän hakemustamme (joka pitäisi kai jättää huhtikuun puoliväliin mennessä?). Vuonna 2010 saatiin heinävauvalle vielä edellisen vuoden paketti. Mitenköhän muina vuosina on mennyt? Pitää varmaan googlata...


Vuoden 2014 pakkauksen suosikit ovat ihana haalari ja vanupuku, pilkullinen oranssi potkupuku, turkoosiraitainen yöpuku.


Vuoden 2015 pakkauksesta kukitettavia löytyi kuin löytyikin enemmän:edellistä paljon kivempi makuupussi, pussilakanasetti, vetoketjulla makuupussiksi suljettava haalari, harmaa vanupuku, auringonkeltaiset vaatteet, pilvipuku, valkoinen harja ja kuumemittari. Oikeastaan tykkään melkein kaikista.

Kyllä, niin tyhmää kuin se onkin: mua harmittaisi, jos saisin vuoden 2014 pakkauksen. Noloa myöntää. Kun paheksun itsekin niitä, jotka kehtaavat valittaa tällaisesta lahjasta, joka meille suomimutseille tarjotaan.


(Kuvat vein Kelan sivuilta.)


24.2.2015

Kotiin potemaan...





Hiihtolomasta tuli siis sairasloma, joten tultiin kotiin potemaan. Nyt ovat molemmat taas kuumeessa. Vaikka sohvalla kainaloistelu leffamaratonin merkeissä onkin aika tunnelmallista, niin kyllä ne kirkkaana hehkuvat posket ja nyyhkytykset kipeistä koivista, päistä tai masuista tuntuvat äidistäkin aika kurjalta. Puhumattakaan puolen tunnin pätkissä nukutuista öistä...

Oli outoa olla pimeässä mökissä. Yöllä ei mistään kajastanut valoa, vaikka järveltäkin näkee monta kilometriä vastarantaa. Ei ketään missään... Ja silti yöherätysten välissä kuvitttelin jonkun haluavan hiippailla ikkunoidemme takana. Siinä valvoskellessa oli myös mukava (!) miettiä katonrajassa rapistelevien henkilöllisyyksiä ja saada sydäri alas rytisevistä lumista. Kiva olla kotonakin. Uskallan ehkä yöllä vessaankin...

Pelattiin muuten koko perheellä Musta-Pekkaa, hulvatonta! (Eikun pelkkää Pekkaa se nykyään on. Pitäisi nyt opetella.)




23.2.2015

Raskausajan pukeutuminen





Raskaus- ja imetysaika ovat pukeutumisen kannalta haastavaa aikaa. Sitä helposti ostaa sellaista, mikä nyt sattuu mahtumaan päälle, tai minkä nyt sattuu saamaan napaan asti napitettua auki. Riippumatta siitä, näyttääkö se minulta ja tuntuuko siinä kivalta. Vaikken mitenkään vaatefriikki olekaan, on pukeutuminen mulle silti fiilisjuttu ja yhdenlainen tapa toteuttaa itseäni.

Listaanpa ajatukseni aiheesta tällä kertaa tähän muotoon:

Raskausajan vaatteet:

- Haluaisin, että voisin käyttää hankkimiani vaatteita myöhemminkin.
- Paitsi housuja. Ne ostan H&M:ltä ja kulutan puhki.
- En tykkää "oikeiden äitiysvaatevalmistajien" housuista, vaan haluan aina tällaiset, joissa ei ole mitään ylimääräistä härpäkettä mahan alla.
- Paidoista oon innostunut napapaita-ajatuksesta. Eipä ainakaan jää mahan kohdalta pieneksi. Menisi ehkä imetysaikanakin imetystopin päällä hyvin. (Kuvan paita on ostettu puoliksi vitsillä kukkateemaisille synttäreille, mutta arvasinkin, että uskaltaudun pitämään sitä muulloinkin, kuin vitsaillessani...)
- Sukkisajan toivoisin jo olevan ohi. Monta kerrosta, jotka kaikki loppuvat eri kohtaan mahaa ja jotka rullautuvat kukin omaan suuntaansa, tuntuvat inhottavilta.
- Sukkiksina oon muuten käyttänyt tavallisia, mutta nurinpäin: juuri riittävästi tilaa, ainakin vielä tämän kokoiselle mahalle!
- Ehtiiköhän talvi vaihtua kevääksi ennen kuin toppatakki jää pieneksi? Aiemmin oon kesäodotuksineni selvinnyt ilman äitiystakkeja.

Imetysajan vaatteet:

- En tykkää niistä kietaisumallisista "luukkupaidoista".
- Enkä tykkää nappipaidoistakaan. Sellaisia mulla kuitenkin on tavannut eniten olla.
- Muutenkaan en tykkää paidoista, joista näkee heti, että ne on imetyspaitoja.
- Aikaisemmin olen käyttänyt paljon tavallisen paidan ja alla olevan imetystopin yhdistelmää. En halua vilkutella mahanahkaa...

No niin, entäpäs mitkä ovat teidän ajatuksenne ja vinkkinne tästä aiheesta?

(Pikkiriikkinen on tänään potilaana. No, onneksi on lämmin mökki ja tepsivää lääkettä.)






22.2.2015

Mökkireppu pakattuna



Todettiin aamulla, että mitäs, jos lähdettäisiin tänään mökille.





Lähtöön on vielä puolitoista tuntia aikaa. Pikkusisko istuu reppu pakattuna mun vieressä. Repussa on kuulemma pupu ja apina.

Olisin harmitellut tuota hänen sukkavalintaansa värien harmonian takia, mutta kun reppuun mätsää, niin en harmittelekaan. Eikä tämä vastavaloon kuvattu väreineen nyt muutenkaan niin viimeisen päälle ole. Ikkunasta osoitti mulle puuta: "Tuolla on hanhi!" ...Ei kyllä ollut.



20.2.2015

Askarteluidea muumimukisteille




Tai no, ei tämä nyt kovin suurta ideointia vaatinut. Taitaa olla paremminkin itsestäänselvyys, että kun muumitalomukin mukana tulee pahvinen katto, siitä askarrellaan muumitalo. (Kiitos mr Piille ystävänpäivälahjasta.)



Tämmöinen ryhmätyöskentely tekee kyllä eräälle meistä erityisen hyvää. Huomata, että muutkin tykkäävät tehdä taiteellisia ja teknisiä päätöksiä, ja että lopputuloksesta tulee ihan kiva ilman päsmäröintiäkin. Tällä kertaa kenenkään pinnaa ei kiristänyt yhtään. Isompi piirsi ja leikkasi ikkunat ja oven, pienempi liimaili niitä ja äiti kokosi. (Ja päsmäröi hiukan, mutta hyvin huomaamattomasti...)

Särkylääke on muuten ihmeaine. Puoli tuntia ulinasta ja lapsi on taas normaali. Söikin.


Nuuskamuikkusen talviseikkailut on tainneet tänä vuonna olla vähän tavanomaista hurjemmat...?


Onkohan Muumipapallakaan kaikki ihan hyvin?


19.2.2015

Sairaanhoitajana



Lähdin hirveällä häsläyksellä jo valmiiksi häslätyn työpäivän keskeltä hakemaan kuumeista lasta (ja sitä toistakin tietty samalla) hoidosta. Kuume ja kipu-ulina kuulostavat uhkaavasti influenssalta, joten hiihtolomasuunnitelmat taitavat mennä niin, kuin typerästi menin vitsailemaan. Että sairastetaan koko loma, kukin vuorollamme. No, katsotaan, kuinka käy. Onneksi ei ole kummempia menoajatuksia.

Hassusti jäi nyt lomanaloitusfiilis kokematta, kun otinkin siihen tämmöisen varaslähdön. No, ehkä perjantai-iltapäivällä kuitenkin hymyillyttää erityisesti?



Potilas nukkuu sohvalla lääkittynä, ja toinen tuli juuri kakan hajuisena viereen. Joten velvollisuudet kutsuvat, see you.



18.2.2015

Taidetta




Telkkarin pahvilaatikko + melkein nakut lapset kylppärissä + sormivärit + akryylimaalit
= ympäriinsä likainen kylppäri ja yksi hieno taideteos.

Ja siinä välissä käväisi kyllä alkava raivari aiheella "tämä ei mene niin kuin MINÄ suunnittelin" (raivoaja en ollut minä) ja leppyminen, että "onkin ihan kiva tehdä miettimättä".



Pohja tehtiin yhdessä, päällimmät maalasin myöhemmin itse. En vielä tiedä, onko seuraavaksi vuorossa signeeraus vai jatkosessio kylppärissä. Täytyy nimittäin kysyä kanssamaalaajilta, joista toinen jo silloin ekalla kerralla vähän protestoi, että "miksi sitten SÄ saat päättää, mitä tehdään".






Taideaihetta vielä sivutakseni kerron, miten kuulin oppilaideni vahingossa kertaavan musahistorian kokeeseen:

"Beethoven sävelsi vielä kuoltuaankin."






17.2.2015

Uusi järjestys


No niin! Katsotaan kuinka käy. Että tykkäämmekö, vaiko emme. Siis uudesta lookista.

Edellinen oli  niin rauhallinen ja pehmeä, että sen päälle oli helppo kirjoittaa mitä vain. Tämä on aika kirpsakka ja värikäs, niin kuin ne hinkumani irtokarkit. Mitäs jos tulevat aihepiirit ja tunnelmat ei nyt sitten sovikaan tänne? No, pohjan halusin valkoiseksi. Näköjään on silmä niin tottunut, kun sellaistahan tällä hetkellä muillakin on. Jotenkin tilan tuntu vain nyt miellyttää erityisesti. Kaikkialla, täälläkin.

Päivitin välilehdille perhepotretin ja tarinaa Päikkäreiden alkumetreiltä. Vaikka fontit ovatkin vähän lapsellisia, melkein Comic Sans -luokkaa, niin halusin pitää ne samoina. Tuntuvat niin tutulta...

Omalta käsialalta.

Poika väritti perhekuvasta oman versionsa. Miksi lie sisko kokonaan pinkki?




16.2.2015

Päikkäriremonttia?



Rymsteerausvimma iskee nyt kokonaisvaltaisesti. Olisi hirveä hinku aloittaa blogista. En vain tiedä, miten. Ensinnäkin esittelytekstit pitäisi päivittää ajantasalle. Lisäksi täällä on näyttänyt samalta jo monta vuotta, haluaisin tännekin valoa, kun kerran ulkonakin on. Vaarana on, ettei täällä sitten näytäkään enää Päikkäreiltä. Entä, jos ette viihdy?

No, katsotaan, mitä tapahtuu, tapahtuuko mitään. Tai kääntelenkö ensin kaiken mullin mallin ja lopulta siirrän kalusteet samoille paikoilleen, kuin lähtötilanteessa. Niin täällä kotonakin usein käy.

Ideoita, ehdotuksia, neuvoja?


14.2.2015

Ystävyyden opettelemista



Meinasin minäkin jotain ystävänpäivähöttöä julkaista kahvilatreffeistä Pikkiriikkiseni kanssa ja hehkuttaa illan tulevia leffatreffejä. Mutta ulkoa tuli juuri naapureiden saattelemana sisälle lapsi, joka ei ollutkaan osannut leikkiä toisten kanssa. Kiusasi, riiteli ja kiroili. PASKAPÄÄT!! Niinpä. Minäkin olin sellainen. Ja paskamaista naurua päälle ja lähti juosten karkuun.

Semmoista naurua, josta tietää, että mikään komennus tai rangaistus ei tepsi. Kannoin sisälle, nyt raivoaa yksin huoneessaan. Vähän tuossa jo saarnasin sen kikatuksen päälle. Siitä, miten ystävyys on tärkeää. Että ei saa lyödä ja haukkua toisia. Aika painokkaastikin. Ei tehonnut, tietenkään.

Mikä siinä onkin, että kun asia on tärkeä, kiehuu oma kiukku yli ja tulee oikeasti tunne, että mun täytyy ratkaista tämä NYT. Ja jos puhe ei tepsi, niin mitä sitten teen? Seison voimattomana sen kiroilevan kakaran edessä ja tiedän, ettei oikeasti auta, kuin hellittää ote ja antaa olla hetken aikaa. Kun vaistomaisesti tekisi mieli karjua se järkiinsä.

Nyt kun tässä istun, ja kuulostelen, että lapsi alkaa hiljalleen leppyä, ymmärrän, ettei noita tilanteita ratkaista ennen molempien raivon laantumista. Jos yhtä asiaa saisin elämässäni toivoa, toivoisin lasteni kasvavan hyviksi ystäviksi, reiluiksi ihmisiksi. Sellaisiksi, jotka osaavat ottaa toiset huomioon ja ymmärtäisivät sosiaaliset pelisäännöt. Voisipa se toive toteutua sormia napsauttamalla. Nyt tuntuu, että omilla epävarmoilla toimilla ja sanavalinnoilla on liian suuri merkitys.

Nyt sieltä kuuluu jo lempeä ääni. Kokoan vielä oman lempeyteni, menen ottamaan syliin ja juttelen. Huoh. Pieni lisäviisaus ei nyt olisi pahitteeksi.


Hyvää ystävänpäivää, kuitenkin!



12.2.2015

Ilahduta bloggaajaa -haaste



Sain ilokseni joku viikko sitten kahdesta osoitteesta tämän hauskan blogeissa pyörineen blogihaasteen. Elsa-Aalialta ja Näppituntuman Amrialta. Molemmat sellaisia, joille itsekin olisin kenties laittanut haasteen eteenpäin, jos olisin ehtinyt ensin.

Mietin, että ketäköhän haastaisin, kun oon aina ollut vähän nynny näissä haastamisissa. Haastan yleensä tosielämän tuttuja tai ympäripyöreästi vaan "kaikki". Tai en ketään. Päätin rohkaistua, ja haastaa tällä kertaa muutaman sellaisen bloggaajan, joita en oikeasti tunne.

Ideana on siis haastaa mukaan valitsemansa määrä bloggaajia, ja jos tarttuvat haasteeseen, eli jatkavat sitä, olen velvollinen ilahduttamaan heitä sopivaksi katsomallani tavalla. (Säännöt voitte tsekata vielä alkuperäisestä lähteestä Tipulasta.)



Valitsin ilahdutettaviksi bloggaajiksi nämä kolme:

Jenayan blogista Kerron sulle tarinan elämästä. Jenaya on niin söötti ja sympaattinen. Sopii ilahdutushaasteeseen ihan parhaiten, koska harrastaa sellaista muutenkin. Jenaya laittaa lukijansa pohtimaan asioita uusista vinkkeleistä ja lisäksi tykkään kilometrin mittaisesta "Lukemista ja nähtävää!"-palkista, josta oon löytänyt monta uutta kivaa blogia.

Lindizin blogista Tutipuu. Tutipuu äksyine Hormonihirviöineen on niin viihdyttävä blogi. Vaikka sanat ovat teräviä, Lindiz on jotenkin niin helposti lähestyttävä tyyppi ja värikkäistä sanavalinnoista huolimatta tosi kivan ja reilun oloinen. Ja tykkään, että blogi on saanut nostetta ja sen kautta kivoja yhteistyöjuttuja.

Mamma rimpuilee -blogin haastan myös. Se on vain niin hirveän hauska ja herttainen blogi. Jos joitain blogeja luetaan aina kulmat kurtussa (hyviä nekin), niin tässä blogissa saa aina hymyillä, jollei jopa tirskua. Ja siellä on soma vauviainen, ja hassu isoveli.


En tiedä, onko teitä vielä haastettu (en äkkiseltään löytänyt teidän teksteistä viestiä, jotta olisitte ainakaan vielä lähteneet mukaan). Eli jos päätät tarttua haasteeseen, niin täältä pesee jotain (toivottavasti) ilahduttavaa.



8.2.2015

Olohuone ennen ja jälkeen - ja sitten vielä minuuttia myöhemmin



Lapset ovat leikkineet tänään tuntikaupalla yhdessä. Leikkiä, joka alkoi aamulla juhliin valmistautumisella. Pukivat nuket ja nallet juhlavaatteisiin ja kokkailivat juhlaruokia. Pitkään leikki pysyi lastenhuoneessa, kunnes yhtäkkiä kuorma siirrettiin traktorilla (eli nukenrattailla) olohuoneen lattialle. Olivat kylpylään menossa ennen kihlajaisia. Kuva kertoo kaiken...



Oikean ruoan jälkeen rahdattiin leikki takaisin lastenhuoneeseen (eli kylpylän hotellihuoneeseen...) ja illan hämärtyessä sommittelin jopa hempeän kynttiläasetelmankin nätiksi siivotun olohuoneen pöydälle. Kas näin:





Meni kaksi minuuttia, ja lasten leikki oli muuttunut niin, että konkkaronkka oli päätynyt huomaamatta takaisin olkkariin. Kylpylään. Riisuivat jengin "uimavaippasilleen", kamppeet koottiin tietenkin mun kynttiläasetelmaani täydentämään... Pulikoivat sitten taas antaumuksella olohuoneen matolla aikakaupalla. Välillä kävivät takkikaapissa saunomassa. Isoveli huolehti hädissään pienimmästä nukesta, kun se ei pysyisi itse pinnalla ja siitä ei saanut päästää irti.

Hauskaa, että leikkivät niin kivasti jo yhteisiä leikkejä. Tämä päivä on koetellut monessa kohtaa väsyneiden aikuisten hermoja, mutta ilman tätä uutta yhteisleikkitaitoa olisi ollut kymmenen kertaa haastavampaa kaikille.

Mutta miksi joskus tuntuu, että siivoaminen on niin turhaa?





6.2.2015

Anna mä arvaan: sä oot opettaja.






Meillä oli töissä yksi hauska sijainen, joka nauroi meille opettajille ihan estoitta. Että jos päivässä on jotain spesiaalia, ja jollei asioiden kulkuun oo selvää suunnitelmaa, niin meidän pasmat menee ihan sekaisin. Me ei osata toimia ollenkaan, tai ei ainakaan mitenkään järkevästi tai yksinkertaisesti. Meillä oli hiihtokisat, joiden aikatauluja ja käytäntöjä ei oltu lyöty näköjään riittävän tarkasti lukkoon, joten oltiin ihan höselöitä, kovaäänisiä ja epäkäytännöllisiä sähliä koko päivän. (Määrittelin itse, se sijainen ei noita sanoja käyttänyt.)

Synnytyssairaaloissa opettajat tunnistaa kuulemma siitä, että kyselevät kaikesta, että miksi näin tehdään ja mitäs nyt tapahtuu ja miten ja milloin ja mitä jos. (Kun taas insinöörit tunnistaa kiinnostuksesta salin laitteisiin.)

Pulmapelimyyjä jossain markkinoilla tunnisti mut opettajaksi, kun en saanut rauhaa ennen kuin sain ratkaistua pulmat. Totesi, että seison siinä joko tuntikaupalla, tai ostan pelin. Ostin suosiolla heti. Sudokutkin pitää muuten vängällä ratkaista, vaikka huomaan, etten oikeastaan edes kauheasti nauti siitä. Mutta ei voi jättää kesken.

Äiti tunnistaa asiakaspalvelijana opettajat hössötyksestä (ja totesi muuten mulle jonkin tuollaisen tilanteen jälkeen, että susta tulis hyvä ope. Siis silloin, kun en vielä sillä tiellä ollut). Ja eräs toinen asiakaspalvelija pitää opettajia hankalina asiakkaina. Uskon senkin.

Mua aina välillä naurattaa, kun opettajat voivat puhista niin vakavissaan jostain ei-niin-vakavasta työasiasta, kuten kadonneista värikynistä tai kömpelöstä yhden sanan lunttilappuepäilystä. Mutta humpsahdan samaan vakavistelutapaan ihan tuosta vaan.

Ulkoisia opettajan merkkejä ovat ainakin Marimekko, Aarikka ja huopakangasliivimekot. Itsessäni näitä merkkejä ei tokikaan ole, mutta kuvaa katsomalla näen itsekin, että jotain opea munkin lookissa on... Te ulkopuoliset osaisitte ehkä sanoa paremmin, joten antaa palaa! Kertokaas, mistä ja miten kaukaa te tunnistatte opettajat? Lupaan ottaa huumorilla.



5.2.2015

Suklaata ja muita iloja







Tuntui oudolta lähteä töistä vain parin tunnin jälkeen, mutta ultraa varten tänään tein niin. Vauvalla oli kaikki niin kuin pitikin, haukotteli ja kovasti heilutteli siellä. Odotushuoneen jännityshöpötys jatkui tutkimuspöydällä entistä vuolaampana, vaikka hetkeksi oli ihan pakko vaan hiljentyä. Ihmeellinen otus se Kölliäinen siellä.

Piipahdettiin ennen lasten hakua Lidlissä. "Tässä vielä teille suklaata", sanoi myyjä ja heitti tiskin alta ostosten sekaan Geisharasian. "Me nyt vaan jaellaan näitä vähän pois." Melkein naama ratkesi hymystä, ihana päivä, kerrassaan!


3.2.2015

Uusi mahdollisuus hölmöille korteille





Kuka jakaa kanssani ainaisen ongelman: juhlittavia ja kortitettavia löytyy jatkuvasti, ja joka kerta käyt onnittelukorttipinkan läpi todetaksesi, ettei mikään sovi tilanteeseen?

Mulla on valtava nippu typeriä markanaikaisia postikortteja, joissa on nätit kuvat ja kummalliset tekstit. Joiden sijaan onniteltaville on kuitenkin aina täytynyt ostaa kaupasta joku järkevä kortti.

Nyt levitin askarteluvehkeet pöydälle ja klipsin korteista uusia. Ei mun askartelutaidoilla mitään mielettömiä lopputuloksia tullut, mutta ihan sööttejä uusiokortteja silti. Ehkä näitä jo voi antaa synttäri- ja muiksi onnittelukorteiksi, kun alla ei lue "Lomamatkalla jossain päin Suomea" tai "Ei aina voi kaikkea ymmärtää, se silti täyttä on elämää". Ja nyt olisi hinku leikellä ja liimailla vielä lisää. En taida heti kuitenkaan ryhtyä, kun saamani askarteluseura ei varsinaisesti helpottanut hommaa hirveästi.

"Lomaterveisin" ja "Kukkaset kukkikoon ajatuksissasi"

"Ystävälle"

"On niin ikävä"

"Ei aina voi kaikkea ymmärtää, se silti täyttä on elämää"

"Lomamatkalla jossain päin Suomea"