28.2.2014

Pikkukoristeita











Ompelin pientä. Kuviollisista puuvillakankaista leikeltyjä pikkuisia autoja, tyttöjä ja leppäkerttuja. Kivaa näpertelyä. Muutama tyttö pääsi koristamaan lupaavat nuppunsa tiputtanutta orkideaa.


27.2.2014

Löysät pois


Opettajanhuoneissa kuulee usein sanottavan, että "niille ei saa antaa yhtään löysää". Oppilaille ei saa antaa ollenkaan vapauksia, ennen kuin oppivat kulkemaan nätisti auktoriteetin sääntöjen mukaan. Mun korvaan se aina välillä kuulostaa (paitsi hirveän järkevältä, myös) lähtökohtaisesti vähän epäreilulta ja hankalaltakin. Haluaisin olla kiltti, kiva ja lempeä, suuttua ja komentaa vasta, kun on aihetta.

Opinpa kantapään kautta tämän kotona. Täällä blogissakin mainitsin, että nukkumaanmeno oli hoidon alettua aikamoista kaaosta jonkin aikaa. Yritin helpottaa (ja pakottaa) ylivirittyneen lapsen nukahtamista eri keinoin: sylitellen, halitellen, lällytellen, suostutellen, houkutellen, neuvotellen ja illasta riippuen joko ennemmin tai myöhemmin suuttuen. Päädyin milloin mihinkin epätoivoisiin yrityksiin saada tyyppi lopettamaan pelleily ja hömpöttely, vaatiminen, pyytäminen tai liioiteltu mörköjen pelkääminen. Uhkaukset heitin ja toteutin sitten vihaisena, mikä sai aikaan vain hervotonta hihitystä ja äänekkäitä vastalauseita, joilla parhaassa tapauksessa heräsi pariksi tunniksi kukkumaan se toinen, joka oli jo aikoja sitten nukahtanut.

Otinpa asian puheeksi työpaikallakin, jolloin taas palattiin samaan iskulauseeseen: ei saa antaa löysää. Hoksasin (tosiaankin vasta tässä vaiheessa), että tiukat säännöt on ainoat, joilla voin tilanteen korjata. Tajusin, ettei se uhkailu sitten kuitenkaan ole omaa heikkouttani ja pelkästään väärä kasvatusmenetelmä (joskin voisin naamioida uhkailu-lahjonta-kiristys -termit joihinkin yleisesti hyväksyttävämpiin sanamuotoihin), vaan tärkeä viesti lapselle: kerron, mitä häneltä odotan, ja mitä seuraa, jos niin ei tapahdu. Sinä iltana latelin siis uhkaukset ennen, kuin olin vihainen. Lempeästi, mutta tiukasti. Toteutin ne samanlaisella otteella, ja nukahtaminen tapahtui kolmasosassa siitä ajasta, mitä aiemmin. Pari kertaa uhkauksen pitävyyttä testaten. Seuraavana iltana vielä nopeammin, ja pian jo kokonaan testailematta. Nyt viikon hyvin nukahdettujen iltojen jälkeen huikkasin iltasadun jälkeen enää, että "samat säännöt tänä iltana, kauniita unia", eikä yhtään tarvinnut tyypin ruveta paukuttamaan seinää tai kinumaan maitoa.

Nyt ymmärrän kyseisen periaatteen soveltamista oppilaisiinkin paremmin: Selkeät säännöt rauhoittavat ja tuovat turvallisuudentunnetta. Rajat tuovat lapselle tunteen, että joku muu huolehtii hänestä, ja se on hyvä ja helpottava juttu. Lapsen pitää myös tietää, mitä häneltä odotetaan, ja mitä seuraa, jos toimii väärin. Lapsen pitää oppia, että on auktoriteettejä ja määräyksiä. Ohjeita ja vaatimuksia. Käyttäytymissääntöjä ja odotuksia.

Aatella, että tää tosiaan konkretisoitui mulle vasta nyt. Tai ehkä ei "vasta", vaan ehkä "taas"...? Kun nämä hienot oivallukset ja tärkeät opitut asiat tuppaavat aina unohtumaan, kun eivät ole aktiivisessa käytössä ja pureskelussa.... Nyt kun tämän sain päähäni paukutettua, sieltä varmaan tippui alta pois jotain muuta tarpeellista muistettavaa. Eli ihan yhtä monen askeleen päässä olen siitä Täydellisen Kaikkitietävän Kasvattajan tittelistä, kuin tähänkin asti...


Tänään oli taas ihana nukahtaa.


26.2.2014

Ylimääräinen pipo


Ihana kevätpäivä! Touhuttiin koko perheellä ulkona ja nautittiin auringosta. Lapset olivat iloisia ja linnut sirkuttivat. Olipa ihanaa ulkoilla!




Mr Pii vinoili, että aionko kirjoittaa noin, kun sohvannurkkaan sijoittuneen kokoaamuisen neulontapuhteen päätteeksi marssin teepaitasillani (!) ulos kameran kanssa, kun HÄN ulkoilutti kevätsäässä jälkikasvuamme. No, en sentään ihan tollaista valhepostausta ajatellut, vaan mannekiinia kaipasin. Pienin suostui tehtävään helpoiten, Isomman muksun juostessa kiljuen pakoon.

Neuloin hiihtolomarentoutuksena pipon, jolle meidän taloudessa ei kuitenkaan ole varsinaista tarvetta, laatikoiden pullistellessa ulkoasusteista. Ajattelinpa kysäistä, että olisiko jollain muulla käyttöä tällaiselle. Koko näyttäisi olevan ainakin 1-3½ -vuotiaille sopiva, mutta 30-vuotiaalle liian pieni. Siitä väliltä en osaakaan sitten sopivuuttaa arvioida. Lankana 7 veljestä. Huikeat 4€ muotoilen tälle käsityöuurastukselleni (hehe) hintaa, eli saisin tilalle uuden lankakerän ja tuntipalkkaakin jäisi about 0,30€/h.




3½-vuotiaan pikasovitus...

Oikeasti kyllä oon sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi myydä käsitöitä tuollaiseen hintaan, ettei synny sitä oletusta, että käsityön tulisi maksaa vähemmän, kuin kaupasta ostetun tuotteen. Jos joku tilaa multa samanlaisen vastaavan (vaikka musta-valko-harmaan, vinkvink), niin lupaan sitten pyytää ainakin 10 €. (Olin vahingossa heittänyt hintaan kaksi nollaa, onneksi huomasin ennen julkaisemista.)

Mitä mieltä te ootte käsityönä tehtyjen vaatteiden hinnoista? Mitä ootte valmiita maksamaan itseommelluista ja -neulotuista vaatteista? Tai käsityönä tehdyistä huonekaluista? Ite oon katkerasti saanut huomata senkin, että varsinkin aikuisten vaatteita tehdessä ei kyllä yhtään pääse halvemmalla, jos tekee kaupasta ostamisen sijaan esim. college- tai velourhousut itse. Vaikkei itselle tehdessä edes ajattelisi työn hintaa.


25.2.2014

Terkkuja Marimekon sovituskopista


Reissullamme piipahdettiin Raumalla. Muut kävivät syömässä, mutta minä tankkasin ruoan sijaan virtaa kiertämällä pikaisesti pari suosikkikauppaa. Maailman paras Marimekko-kauppa on Koti-Vakka. Nytkin löysin alehyllyistä vaikka mitä sovitettavaa. Marimekossa kuuluu ehdottomasti sovittaa niitäkin vaatteita, jotka henkarissa näyttävät hassuilta. Ja vaikka ne päälläkin vielä näyttäisivät sellaisilta, niin silti ne jotenkin simppelisti vaan toimivat.






Sovittamistani vaatteista olisin halunnut ostaa kaikki, mutta yksi oli yli muiden, ja sen saadessani pystyin luopumaan toisista. Nuo yllä esittelemäni superpehmeät velourhousut, HIMA-nimiset. Ah. Pelkäsin ensin, että jäävät ylihintaisiksi kotihousuiksi, mutta peloista taitaakin toteutua se seuraava: käytänkin näitä ehkä kaikkialla. Tänäänkin hammashoitolassa, jossa rimmasin verhojen kanssa. Ja kyllä, mun housuja vilkuiltiin. Minä sen sijaan olin vaatevalinnastani ihan yhtä itsevarma, kuin muutkin kuviollisissa velourlökäreissä kulkevat. (Eli kolmevuotiaat.)


Muita sovituskopin suosikkeja olivat villapaita, joka näytti niin ällöttävältä, että oli ihan mahtava. Onneksi oli sen verran pistelevä ja kuuma (ja superaleista huolimatta kallis), että luopuminen oli helppoa. Toisessa kuvassa jalassa on tummansiniset velourhousut, joita puntaroin noiden ostamieni ohella. Mutta päätin räväyttää. Pitkää yöpaitaa haaveilin myös, ja kokeilin valitsemieni housujen parina myytävää olomekkoa. Sekin kyllä oli aika valloittava, mutta jäi toistaiseksi kauppaan. (Jotenkin pakko pitää tuolla lauseessa tuo sana "toistaiseksi", vaikka tiedänkin, ettei tässä nyt oikein ole uusia ostotsäänssejä tulossa.) Pisarapaidasta olisin pitänyt enemmän, ellei se olisi muistuttanut tällä hetkellä pelkästään Ymmistä.







24.2.2014

Hiihtoloma!




Yksi reissu reissattuna, ja takana on niin paljon iloisia elämyksiä sekä lapsille, että aikuisille, että loppuloma saadaankin rennosti loikoilla. Tuntematta paineita siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jotta voisi sanoa tehneensä jotain. Vaikka eipä sillä, muutama odottamisen arvoinen seikkailu on vielä alkavallekin viikolle luvassa. Kamera kaivettiin näköjään esiin vain yhdessä kohteessa, mutta toisaalta jos jossain, niin juurikin tuolla.

Automatkat sujuivat suorastaan mullistavan hyvin. Hätävaraksi puhelimelle ladattu Autot-elokuva tuli etupenkin kuiskutuksissa puheeksi vasta reissun loppukirillä. Ja tuossa vaiheessa en enää minä suostunut tekemään (mahdollisesti peruuttamattomalla tavalla) puhelimesta viihdekeskusta, vaan tyrkytin takapenkin vinguntaan ensiavuksi vielä viimeiset pillimehut. Niillä selvittiin, ja puhelin pysyy edelleen (=toistaiseksi) aikuisten viestintävälineenä.


21.2.2014

Täti(look)





Oon kyllä kuullut niin monesti hehkutettavan täteilyä. Oon silti jotenkin ajatellut, että se on semmoista "näin vain kuuluu sanoa" -juttua, kun omien sisarusten lapsista KUULUU olla innostunut. Mutta voi että, kun se nyt sitten onkin siistiä! Ihan supersiistiä, ihan parasta (juurikin näillä liioitellun kuuloisilla sanoilla sanottuna)! Ihana pieni, niin tutun tuntuinen vauva, melkein oma, muttei silti yhtään. Miten eksoottista voikaan olla taas vaihtaa vaippaa alle nelikiloiselle, ja miten herkuttelua onkaan hellitellä sitä Miniä juuri niin kauan, kunnes se alkaa tarvita jotain. Uuh, iiihana vauva, voi että.

Faari otti serkuksista kuvia. Ja minä TÖRKEÄSTI varastin ne tänne. Vedin sentään filttereiden läpi... Poika piteli pyynnöistä huolimatta nenäänsä, koska "vauvantuoksu" oli liikaa. Serkku siis haisi herkkään nenään "vauvan oksennustaudilta", eli mun nenään vain nostalgiselta, suloiselta maitopuklulta.

Kuva kertoo myös rillipäisyydestä. Sain päätettyä ja valittua, enkä hämärässä ajetun kotimatkan jälkeen enää yhtään miettinyt, että olikohan hankinta tarpeellinen vai ei. Oli, silmät toimii huomattavasti paremmin näiden läpi, vaikkei isoista tehoista ookaan kyse.

böö.

19.2.2014

I said, young man...




Tyhjäsin tuossa puhelimesta vanhoja kuvia, ja vastaan tuli tämmöinen pojan leikeistä napattu otos, joka edelleen saa mut hyvälle mielelle. (Toki pitkästä aikaa hyvin nukahtaneiden lasten myötä olin jo valmiiksikin hyvällä mielellä.) Tämä hyllyn reunalle aseteltu rivistö assosioitui varsin voimakkaasti erääseen sakkiin. Tiedätte varmaan, mihin. Poliisi odotteli lelulaatikossa, sen olisin suonut olevan tässä joukossa, mutta kyllä tääkin porukka ihan hyvän shown sai aikaiseksi.

Se siitä, ja aiheesta töksähtäen toiseen. Tai on näillä aiheilla oikeasti jonkinlainen yhteys: se puhelimen muisti. Vapauttelin muistiin tilaa poistamalla kuvia. Oisko teillä vinkata uudeksi tilantäytteeksi jotain hyvää helppotajuista ja -käyttöistä "välipalasovellusta" pilates- tai joogateemalla? Tai jotenkin laajemmalla jumppateemalla, mutta mun imagoon, motivaatioon ja taitotasoon jotenkuten sopien. Yritin itsekin tarjontaan tutustua, mutta hengästyin jo kymmenien vaihtoehtojen selaamisesta. Se meni tän illan jumppasuorituksesta. Ja vetäisinhän jo päivällä jumpan merkeissä pään sekaisin yhdellä vaivaisella kievahduksella. Maailma pyöri vielä seuraavalla välkälläkin. Hienoa. Eli älkää suositelko mitään kievahdussovelluksia.



18.2.2014

Punastuin



Jos ootte nähneet sen blogeissakin kiertäneen Äiti koneella -pätkän (Siskonpeti-ohjelmasta), niin totuus tämän tekstin takaa olisi vähän vastaava. Tällä nimenomaisella kirjoitushetkellä on jo aika rauhallista, mutta näissä kulisseissa, joista aion nyt tietoisesti antaa vähän totuutta hempeämmän kuvan, kuohui hetki sitten oikein urakalla. Taas. Illat on olleet viime viikkoina aika kauheita. Pinna lyhenee päivä päivältä.

Mutta niihin hempeämpiin mennäkseni. Meillä kävi tänään töissä yksi Nuori Mies tietokoneita fiksaamassa. Niin kuin aina vastaavissa tilanteissa, työporukan ryhti parani samalla sekunnilla, kun ovesta astui sisään Mies. Tai ainakin oma ryhtini, ja siitä vedin hyvin yleistävän johtopäätöksen, että varmasti muidenkin. Punastuin korviani myöten (ja taisin kysyä vieruskaverilta hihitellen, että käyks toi usein täällä). Se oli omani, se mies. Ja aiheuttamastaan reaktiosta päättelin, että ois varmaan sittenkin ihan kiva nähdä sitä joskus jossain muuallakin, kuin kotiympäristössä, sehän näytti ja kuulostikin ihan eriltä. Paljon kiinnostavammalta, kuin täällä kotona, missä ollaan valitettavan usein vain pyykin pesijöitä, pöydän pyyhkijöitä, vaipan vaihtajia ja illan viimeisen telkkarivuoron varastajia.

Joten hei, Sinä Nuori Mies, jos tunnistat itsesi, niin treffikutsuja oottelee yks rouvasihminen.

Vaikka tämäkin on tietysti ihan liikkis näky, niin kieltämättä vaihtelukin virkistäisi.

17.2.2014

Iloinen takki / takki tyhjänä




Flunssa kutkuttaa kurkussa. Yäk ja äh. Äitiyden ja työn yhdistäminen tarkoittanee sitä, että töistä ollaan pois, kun lapset ovat kipeänä, mutta oman flunssan kanssa pusketaan töihin. Näyttämään luokkakuvassa torvelta. Kuvaaja oli ilmeisesti sitä mieltä, että paras ilme on nolo ilme, ja tirskututti meitä taas ihan sopimattomilla jutuilla. Uskon näyttäväni kuvissa siltä, että kaikin voimin pinnistelen naamallani sitä harjoittelemaani mukasopivaa ilmettä, mutta näytän hillitsemisvaikeuksien takia kenties vatsavaivaiselta tai jollain hilpeällä tavalla vajaalta.

Jos jo ehditte luulla mun pukeutuneen kuvausta varten tuohon Marimekkoon, niin oikaistakoon arvauksenne: tänään mulla oli päälläni jotain vähemmän stereotyyppistä opevaatetta. (Nutturan sentään huomasin virittäneeni, varmaan alitajuntaisesti uskottavuutta tuomaan.) Oheiset kuvat eivät siis liity päivän aiheeseen mitenkään, mutta pakkohan toi eilinen mekkopari on tänne laittaa, kun oomme niin söpöjä. Pienemmällä on Iloinen Takki 30 vuoden takaa, isommalla vähän uudempi. Tällä hetkellä olo ei kylläkään ole yhtään iloinen, ja takkikin on ihan tyhjä. Kaikki tympii. Töissä oli kivaa, kotona hermostuttaa. Ja yskittää. Onneksi hiihtoloma on vasta viikon päästä, jos vaikka ehtisin tervehtyä ja virkistyä.




16.2.2014

Pöksyinspiraatio


Yhtäkkisen inspiraation vallassa perjantaina surautin jalkojaan kasvattaneelle pojalle pöksyt. Olisi pitänyt osata lopettaa tähän. Näiden jälkeen onnistuin vain pilaamaan kangasta ja muuta materiaalia. Mutta näistä tuli hyvät ja siistit. Kasvunvaraakin on sopivasti.

Typytsi laulaa taustalla "pum ka, pum ka". Arvaatteko, mitä ollaan kuunneltu?






15.2.2014

Päiväkahvit








Vapaapäivän päiväkahvi tuoksuu aina niin hyvältä.

Mr Pii on alkanut harrastaa creme bruleeita.
Poika ei halua päästää itseään helpolla, ja tarjoamani paahtovanukas-sanan sijaan käyttää milloin miksikin vääntämäänsä muotoa, kuten gleööömblyleee. Muunmuassa veteläksi heittäytynyt maha johtui kuulemma siitä glyöömbyöölöööööstä.

Mun päiväkahvimukista saattaisi joku tarjota muutaman euron. Vähän aina jännittää, että iskeytyykö se palasiksi kivilattiaan. Vaikken sitä varmaankaan rahaksi aio jatkossakaan muuttaa (eli on siis ihan yhtä arvokas/arvoton, kuin muutkin mukiystävänsä), niin silti olen vähän varovaisempi otteissani. Toki fiilistelykahvit juodaan muutenkin aina kaksin käsin.

Ystävänpäivähypeä en saanut aikaiseksi tänne laittaa, ja olisi tuntunut vähän liioitellulta, kun oma päiväni oli ihan tavallinen. Vaikka oppilaita kyllä pääsin halailemaan koulun käytävillä, keräsivät innoissaan halikisaa varten nimmareita. Hih, söpöt naperot.

Kuvat taisivat olla kolmelta eri päiväkahvikattaukselta lähipäiviltä. Aloitettuani blogien lukemisen kännykällä oon vähän kyllästynyt kuvapainotteisisiin blogipäivityksiin, jotka ei tahdo avautua. (Vähän rankempaa huumoria, höh-höh.) (Tai kännykkä siinä nyt enemmän kyllästyttää, kuin itse blogi, jota luen.) Luovutan yleensä parin ekan kuvan jälkeen pääsemättä teksiin ollenkaan. Millä laitteella te käytte Päikkäreissä? Ärsyttikö tänkertaiset kuvat? Jotakuta saattoi myös ärsyttää se, ettei tässä nyt oikein ollut mitään sanottavaa saati järkevää loogista rakennetta. No, "tämmöistä se elämä joskus on", sanoi Poikakin tyytyväisenä, kun eilen kovalla ähinällä sai möngittyä saunan oven alta pesuhuoneen puolelle.


13.2.2014

Pari hyvää ideaa




1. Jottei Tyyppi pääsisi lempiyöharrastuksensa pariin, eli nakuilemaan, peitin yökkärin vetskarikohdan topilla. Toimii.

2. Jos pöydälle kaatuu kaakaota, pyyhkii Tyyppi sen kätevästi valkoisella pitsiliinalla. Toimii. Tavallaan.





Raitakalsaripäivä



Yöllä Poika houraili kuumeessa, joten tämän päivän olen yrittänyt vakuutella itselleni täällä kotona, etten ole millään tapaa ole korvaamaton töissä. Yllättävän äkkiä sitä alkaa itsestään sellaisia kuvitella.

Ja yllättävän äkkiä sitä unohtaa, että yhden kahvikupillisen lirisemistä ei tarvi odotella ollenkaan yhtä kauan, kuin pannullisen. Oon tainnut siis sopeutua töihin varsin hyvin.

Missasin siis innolla odotetut abit, mutta posti toi mulle ihkaoman ystävänpäiväkarkin. Kiitos! (Saatte tulkita vapaavalintaisesti, että oliko abeja odotettu innolla, vai missasinko niiden vierailun innolla.)


Aamuisista kalsarivalinnoista tuli mieleen tämä, ja vähän järkyttää, että tuosta on muka jo vuosi aikaa. Muistan tukalan olotilan jokseenkin selkeästi. Mutta parasta on huomata, että pirteän housukuvan takia päivästä on jäänyt silti enemmänkin hauska, kuin kamala muisto. Oranssit housut kultaavat muistot, kuten vanha sananlasku kuuluu.



11.2.2014

Ihana lekka





"Äitii, (yhy-yhy) mulla on ollu liiiiian kiva päivä. Niiiiin kiva päivä (yhy-yhy). Se uusi lekka on niin kiva... Minä haluan leikkiä sillä lekalla... Minä koko ajan mietin sitä. En minä saa antaa sitä kenellekään muulle. Jos minä leikkisin sillä salaa hoidossa? 
...Äitii, wyääää, wyääää, mua niin halmittaa! Mua halmittaa kun lekka ei ole mun vielessä! Wyäääää!!!"

Joo, en antanut ottaa uutta kirpparilöytöä unikaveriksi, ja asia nyyhkityttää nyt peiton alla. Lupasin, että voi ottaa sen huomenna hoitoon, jos antaa muidenkin leikkiä sillä. Siellä se nyt sängyssään puntaroi elämän(sä) suuri(mpi)a kysymyksiä: ottaako rekka hoitoon ja antaa muidenkin leikkiä (vaikea ajatus), vai jättääkö kotiin odottamaan koko päiväksi (vaikea ajatus). Yhyy, wyää, sydäntäsärkevää tuskaa, niin aitoa.

Minä sen sijaan mietin, että missä vaiheessa voi aatella rytmien tasaantuneen niin, että tiedän kuvioihin palanneiden päiväunien ja yöunille nukahtamisen vaikeuden välisen yhteyden. Eli kukkuuko se nyt uuden elämänvaiheen aiheuttaman jännityksen takia, vai pitääkö sitä kieltää nukahtamasta päiväunille kokonaan? Meinaa katketa pinna i-han to-taa-li-ses-ti, kun se kiekuu tuolla taas jo toista tuntia. Pimahduskynnystä laskee turhan tuore muistikuva eiliseltä: vastaava tilanne jatkui niin, että jo kerran nukahtanut pikkusisko havahtui lopulta tuntikaupalla jatkuneeseen metelöintiin ja kukkui sitten hän puolestaan yhteen asti. Erinäiset äänitehosteet ja vaatimukset herättelivät meitä vanhempia sitten pitkin yötä, kunnes lopulta seitsemältä noustiin valmiiksi vihaisina uuteen päivään. Hieno yö oli, kertakaikkiaan.


Sadannen peittelyn jälkeen:

"No niin, nuku nyt. Äiti rakastaa sua."
"Joo. Ja mä lakastan lekkaani."

... ... ... ... nukkuu.








10.2.2014

Ei edes...



Sen mä nyt jotenki ymmärrän, ettei saa aikaiseksi varata itelleen hammaslääkäriä, mutta etten saa soitettua aikaa edes kampaajalle, hierojalle tai kauneushoitolaan, joihin kaikkiin mulla ois lahjakortti. Optikkokäyntikin lukeutuu mun listassa toistaiseksi "kivoihin käynteihin", mutta luulen, etten sitäkään saa viikkokausiin järkättyä. Kun pitäisi osata ennakoida, suunnitella, varata ja vieläpä ehtiä siinä tunnissa, joka päivästä jää virka-aikaa jäljelle. Ja kunpa saisikin hoidettua kotikaupungissa kaiken, vaan näinköhän...?

Höh ja pöh.


En tajunnut, että pitää sovitella monessa liikkeessä...




9.2.2014

Sunnuntai-iltana uuvahdan


Jotenki nämä sunnuntai-illat on aina raskaimpia. Oli ennen töihin menoa ja ovat nyt. Tuntui ja tuntuu, ettei siitä alkavasta viikosta tuu mitään, enkä millään selviä niistä tavallisen arjen haasteista. Ettei ehtinyt levätä (tai vaihtoehtoisesti tehdä) yhtään riittävästi, ja että se, mikä siellä maanantaissa nyt sitten milloinkin odottaa, on muka jotenkin ihan liikaa ja liian pian.

Tänään en onnekseni oo kerinnyt asiaa vielä kauheasti kauhistelemaan, kun oli iltavilinää. Mutta tiedän, että kun sänkyyn mennessä tarkistan herätysajan, se olo viimeistään iskee. Jankkaan jo tässä itselleni, ja toivottavasti sen hetkenkin päästä muistan, että tukala fiilis kaikkoaa viimeistään työpaikan ovella maanantaiaamuna. Kiva työpaikka mulla, voin sanoa. 

(Vaikka välillä huomaan miettiväni, että mitäs mä sitten tekisin, kun en oo enää ope. Omituista. Kai se on sitä, että alkaa työn realiteetit iskeä tajuntaan, vaikka tämänhetkinen toimenkuva onkin pelkästään positiivinen. Mutta oon tajunnut, että tuo ammatti voi ajoittain olla to-del-la raskas. Katotaan, ehtiikö kahdesta vaihtoehdosta tapahtua ensin ammatin riittävä sisäistäminen vai ensimmäinen totaaliuupuminen ja alanvaihtopakko.) 

(Riittävän vanha kuva ja riittävän sutattua väkeä, eikö?)



7.2.2014

Lumpialaiset, jee...



...Alkoi niin ärsyttää tämän samaisen otsikon alle äsken kirjoittamani päivitys ja kaikki siihen liittyvä. Että Ctrl + a ja Del vaan sille.

Argh.

Vai oisko pitäny kirjottaa, että "ALKOI niin ärsyttäMÄÄN"? Saisin tämän kiukkuni oikein maksimoitua.

Kyllä.

(Kuvan lähde lienee selvä.)

Vaatevarastojen täydennystä



Postista tuli vaatepaketti. Pukeutumisintoinen typy oli heti paikalla sovittamassa, tyylikkäästi kuvissa housut kainaloissa asti, lappuineen kaikkineen.

Voitin siis taannoin blogiarvonnassa lahjakortin Silverjunglen nettikauppaan. Arvontaan osallistuttuani ja vaatteisiin tutustuttuani päätin heti, että vaikkei arpaonni kolahtaisi, tilaisin poistoaleista jotain kivaa meille. Ja mitä vielä, muahan onnisti! Jee! "Onneksi" muutamasta suosikkituotteesta oli värit tai koot loppuneet, niin valitseminen sujui nopsemmin. Päädyin tilaamaan molemmille naperoille neulejoogahousut, itselle pipon ja yhden vaatekappaleen vielä yllärivarastoon. (Tässä kohtaa voi tyttövauvojen äidit vinkata, että onko vaaleansinisen sävyt "ehdoton ei", vai "lookista riippuen ok".)

Suosittelen tutustumaan Silverjungleen, siellä on hurjat alet meneillään just nyt! Kannattaa tonkia poistokorit ja superalet kunnolla!




Työpäivän jälkeen käväisin ostamassa itsellekin paidan, mutten vielä kiskaissutkaan hintalappua irti. Kaupassa tämä näytti trendikkään vanhanaikaiselta, nyt kotona enimmäkseen vanhanaikaiselta. Vaikkei tämä nyt montaa kolikkoa maksanut, niin pitää vielä harkita, että vienkö takaisin kaupan rekkiin, jos vaarana on, että roikkuu käyttämättömänä omassa rekissä. Tuumaan vielä.

Loppuun vielä lommo: Pienin otti yhteen syöttötuolin kanssa. En tiedä, kuinka kovasti pitää sattua, että alkaisi arastella kiipeilemistä riittävästi... Huoh ja oih. Reipas ja rempsee likka. Ja btw, tämänpäiväinen ovensuukeskustelu oli pelkästään positiivinen, molempien muksujen osalta.






6.2.2014

Palautetta




Voi että, miten on vaikeaa vastaanottaa palautetta omaan lapseensa liittyen. Ei ollut isoista jutuista kyse, vaan semmoista tavallista pientä takkua, mitä nyt poikien leikeissä aina varmasti välillä tulee. Äidille silti (jopa hämmentävän) hankalaa juteltavaa. Oikein sain tehdä töitä, etten defenssien merkeissä olisi ottanut itseeni tai muuten vain provosoitunut ja kääntänyt asiat päässäni vinksalleen. Kun tuo Temperamenttinen Draamakuningas on kuitenkin Minun Kultamuruni... Ja tiedänhän minäkin toki, missä asioissa sillä on vielä harjoiteltavaa. (Ja onneksemme hän nyt saakin juuri niitä taitoja pienessä ryhmässä harjoitella!)

Oikeastihan on hirveän hyvä ja tärkeää, että saan rehellisen selostuksen päivän tapahtumista ja tilanteista. Ehkäpä jonain päivänä jutellaan sitten siitäkin, missä asioissa ollaan menty eteenpäin. Ja tarkemmin ajateltuna, ollaan juteltu monena päivänä sellaisistakin. Niin, niinhän sitä helpommin unohtaa ne jutut.

Saanpa minäkin näistä tunteistani taas mietittävää omaan ammatilliseen kohtaamiseen lasten vanhempien kanssa. Vanhemmat ovat superherkkiä, lapset ovat superrakkaita. On helpompi loukkaantua, kuin myöntää, että lapsellani on asioita, joita jonkun toisenkin aikuisen mielestä pitää vielä harjoitella.

Eikä mullekaan sitä paitsi sanottu mitään, mitä en olisi osannut itsekin arvata. Ja juttukaverin kanssa ollaan ehdottomasti "samalla puolella", mitä näihin asioihin tulee. Niin, ja tultiin yhteiseen lopputulokseen, että onhan tässä nyt kaikkea: uhmaikää ja elämänmuutoksia... Että ollaan armollisia sekä tuolle kasvajalle, että itsellemme kasvattajina.


Ethän, Rakas Draamamuru, sitten isona ajattele, että paljastin täällä Sinusta jotenkin liikaa?




5.2.2014

Roolisuoritukset



Sain liikuntatunnilla oppilailta kahdet aplodit. Ensimmäiset siitä, että tongin lentopalloverkon tolpan reiästä hiirenraadon ja toiset siitä, että koripallon säännöt selitettyäni (toisessa kädessä lippulappusia ja toisella kädellä palloa pomputellen) huitaisin huolettomasti ja helposti pallon sukkana koriin.


Ohhoh. Kyllä opettajalta vaaditaan ennenkaikkea näyttelemistaitoa: Tänäänkin esitin täysin uskottavasti Rohkeaa ja Jumppamaikkaa.