30.12.2014

Vinkkejä granaattiomenalle?



Söin hienossa ravintolassa salaatin, jossa kohtasin ensimmäistä kertaa granaattiomenan siemeniä. Ihastuttivat kovasti.




Jokin aika sitten sain ensimmäisen oman granaattiomenani ja pienen hämmentyneen pyörittelyn jälkeen siitä syntyi hyvin simppeli omena-juustosalaatti. Oi, kun hyvää!

Sitä jäin miettimään, että olikohan niissä ravintolassa syömissäni siemenissä samanlaisia kovia murusia, kuin näissä? Vai oliko omassa omenassani jotain vikaa? Onko hedelmä teille tuttu ja osaatteko vinkata, kuinka tulla sen kanssa parhaiten juttuun?



29.12.2014

Iso maha



Äiti mitä tuolta tulee?
Ai mistä, miten niin?
No tuolta mahasta, kun se on niin iso.

Ja sitten juteltiin, että jospa sieltä sitten kesällä tuleekin se vauva, mistä vähän onkin jo vihjailtu.

Miksi vasta kesällä?   



Onhan se jo aika iso, kieltämättä. (Samoin, kuin tänään ostettu uusi telkkari! Siis verrattuna edelliseen ainakin. Ja ostettiin myös tiskikone. Se puolestaan on verrattuna edelliseen hil-jai-nen.)

En vielä päättänyt, kerronko kylmästä vihoittelevan polvivammani syntysyyksi sen, kun poljin kiukuspäissäni jalkaa lattiaan. En taida kertoa. Mutta lämmitin piti tänä aamuna neuloa pakkaskolotuksia varten.






28.12.2014

Kotiinpaluu ja nuupahduksia



Nyt ollaan palattu joulureissusta. Jos tuntui tunti joulukirkossa lasten kanssa paljon enemmältä, täytyy kyllä myöntää kolmen yön reissun tuntuneen aika moninkertaisesti kolmea yötä pidemmältä. Toki hektisyys lisää tuntumaa: nähtiin paljon ihmisiä, yövyttiin ja kyläiltiin useassa paikassa ja vastaanotettiin vieraita. Mehut on imetty aika tehokkaasti jokaisesta perheenjäsenestä, mutta eniten sängynpohjalle kaipaan minä. Muiden väsähdys on ilmennyt vain itkuina ja känkkäränkkäilynä.

Pieni serkku oppi Mummolassa kävelemään. Meidän Pikkiriikkisen identiteetille se oli selvä kolaus. "Ei osaa serkku kävellä! MINÄ osaan!" Ja illalla vielä viimeisinä itkuina nyyhki, että "osaanko minä kävellä? Osaako veli kävellä? Osaako isä kävellä?" Miltähän tulevan kesän identiteettikriisi näyttää? Vaikka lapsille ei olla vielä suoraan pikkusisaruksesta puhuttu, aavistelen isomman innostuvan asiasta pientä enemmän...

Mutta sitä vaan mietin, että onko tämä oma väsy enää normaalia. Kuvittelin sen helpottavan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kuusi on nuupahtanut neulasineen olohuoneen lattialle. Menen tekemään saman.





23.12.2014

Aatonaaton tunnelmaa





Meinasin säästää kehut loppuun, mutta aloitetaan nyt niillä, kun muuten saa tekstiä jäsentymään.

Eli aion kehua Mr Piitä, joka eilen mun maatessa flunssani kainalossa sohvalla hoiti nurisematta ja syyllistämättä joulusiivot ja lapset. (Syyllistyin toki, mutta vain omien syyttelyideni takia.) Ja tänäaamuna päästi vielä eilisen takia suunnitelmansa sössineen toipilaan kaupoille karkuun. Kiitos! Toin tuliaisiksi siivouskiitoskukan. Kuulemma keilapallon (=lahja, joka on ostettu toiselle itseä ajatellen). Olkoon vaikka keilapallo, mutta olen kiitollinen ja osaan arvostaa. Tiedän, että monessa perheessä jouluhommat on äidin hommia.

Tänään oon siis ollut tolpillani. Saatiin illaksi ohikulkumatkailijoita katkaisemaan "tuleeko joulupukki huomenna" -höpötyksen. Mukavaa!

Ankarasti neulasia varistava kuusi on koristeltu ja yhdestä kuvasta saatat bongata joulusaunanraikkaita tyyppejä. Aatonaaton tunnelma on kohdillaan. Eli ei muuta kuin ihania ja rauhallisia joulupäiviä teille ja meille!







22.12.2014

Ei tämä talo nyt järjesty.






Minä en oikein tässä joulusiivohommassa pääse puusta pitkälle. Vaikka puusta puheen ollen lapset kävivät aamulla isän kanssa hakemassa torilta perinteisesti kuusen. Pienempi on alkanut tiedostaa itseään jotenkin uudella tavalla ja vanhoista jutuista puhuttaessa haluaa aina varmistaa, että "ojinko minä tiejjä?" Ja tietenkin, mikäli ei ole ollut, harmittaa kauheasti. Tällä kertaa hänkin sitten oli mukana.

Sinä aikana sainkin ihan kivasti siivoiltua, järjesteltyä tavaroita. Välillä istuskelin, sitten taas jatkoin.


Nyt, kun ipanaiset ovat taas paikalla, järjestän kaksi tavaraa, siivoan heidän sotkujaan ja kiellän sotkemasta ja hermostun. Ja syötiin. Huoh. Eli keittiö on taas sotkussa. Niin turhauttavaa.

Saisinpa koko perheen jonnekin viideksi tunniksi. Voisi tulla vaikka valmista?! Mutta kun ei räkäisiä oikein voi Touhutaloon tai uimahalliinkaan passittaa...

Lisäksi oma joulujuomani näyttää tältä:
 


ei ole glögiä. On Panadol Hottia.



20.12.2014

Erikoinen joulukukka



Orkidea kukkii jo kolmatta kertaa. Enkä ole edes viherpeukalo.Pitkän kahlailun lopputuloksena löysin jopa viimevuotiset todisteet kukinnasta.



Toisesta orkideasta katkesi kesällä varsi puolivälistä ja se on alkanut tehdä lehtiä kummallisiin kohtiin: pitkin jäljelle jäänyttä vartta. Nuppuja sen sijaan ei näy, vaikka se hyvävointinen muutoin onkin. Mielenkiinnolla odotan, mitä siitä isona tulee.




Aamusta heräsin ensimmäiseen lomapäivään virkeänä. Kirjoitin listaa hommista, joita haluaisin ehtiä ennen joulua tehdä. Aloitinkin reippaasti. Valitettavasti aloin sellaisista, joiden lopputulos suljetaan ovien taakse piiloon: lastenvaatekaapit ja pyykkihuolto. Ja sitten painuikin aurinko naapuritalojen taakse ja oma akku tyhjeni samalla hetkellä. Käyn selvästi aurinkoenergialla, eikä mulla oikein näytä olevan mitään välineitä sen varastointiin. No, palataan asiaan huomenna.




17.12.2014

Kevyt olo




Jos vanhan tukan heivaaminen keventää tunnetta hartioilla, niin keventää kyllä sekin, että joulujuhla on nyt kunnialla hoidettu. Huomenna töissä herkutellaan ja hömpötellään, perjantaita varten riittää, että vähän avaa muutamaksi tunniksi toista silmää ja tulee takaisin kotiin. Huoh. Ihanaa.



16.12.2014

Jugurttihinku



Nyt kun eilen töräytin ilmoille tuon paljastuksen, (tai oikeastaan vihjaukseksi se vain taisi jäädä,) niin jutunaiheita blogiinkin yhtäkkiä löytyykin enemmän. Sen sijaan, että toitottaisin olevani väsynyt, voin nyt alkaa toitottaa, että odotan taas tänään niin uuvuttavan ahkerasti vauvaa. Kesäkuuvauvaa tarkalleen ottaen.

Ja sitten voin alkaa kertoa täälläkin kaikista kummallisista raskausjutuista. Esimerkiksi siitä, että saatan syödä puoli litraa maustamatonta jugurttia kerralla.


Nytkin, kun katson tuota kuvaa, tekisi mieli hakea lisää. (Hunajalla ja kuivatuilla mansikoilla maustettua tällä kertaa.)

Onko siellä vertaisodottajia? Toivottavasti. Tiedän ainakin muutaman hinkujan, ja niin hyvältä, kuin oma onni tuntuukin, tuntuu toisten epäonni sillä saralla ikävältä. Jos livenä kohdattaisiin, kertoisin ne vastoinkäymiset, joita omalle kohdalle on sattunut, ja kuinka paljon pienemmiksi ne ovat lopulta ajan saatossa kutistuneet, kun ikävien käänteiden tilalle on tullut iloisia käänteitä. Tällä kertaa kaikki on sujunut ihmeellisesti nappiin. Alusta alkaen on tuntunut vahvasti siltä, että tämä ei ole sattumaa, vaan tarkoitettu juttu.


15.12.2014

Joulun odotusta ja synttäripäivä


 



Kummallisesti heti bloggerin tyhjän sivun avattuani mieleen hiipii pelkkää valivalia, vaikka miten päätin, että tänään kirjoitan vain positiivisia asioita joulun odotuksesta. Näköjään tämä on kuitenkin sen verran päiväkirja, että syvimmät tunnot (eli tämän hetken stressi ja väsy) hyökkäävät ulos heti kirjoituskentän nähdessään. No, kertoo siitä, että tämä paikka toimii mulle juuri tarkoituksensamukaisena terapiana. Niin kuin kaksi vuotta sitten suunnittelinkin.


Eli tänään on siis Päikkäreiden kaksivuotissynttärit! Mahtavaa! Vaikka kirjoitustahti on syksyn aikana ollut laiska ja nuriseva, on Päikkärit edelleen mun lempipaikkani netissä. Turvapaikka ja terapiahuone. Kiitos, että ootte olleet olleet seuranani laiskuudesta ja nurinastakin huolimatta.

Synttäreiden kunniaksi siis päätin kirjoittaa iloisia asioita. Joululoma lähestyy. Se on iloista, ja vaikka perjantaihin on vielä monen uuvuttavan jutun pituinen matka, se silti siellä jo häämöttää. Päiväkotiin kirjoitettiin kortteja. Poikanen yritti kirjoittaa S, A, ja N. Tuli "NAM", yritin kaikin voimin piilotella tyrskähtelyäni, kun Poika on ollut vähän herkästi tulistuva viime aikoina (toivottavasti vain lomanodotusväsystä johtuen...) mutta onnekseni hän piti juttua yhtä hauskana, kuin minäkin. Sanni saa nyt kortin, jossa nimen alla lukee "nam",  aika söpöä, eikö? Kortit kannettiin jo joulukuunkuraisten Kuomien viereen aamua odottamaan.


Mr Pii tuossa hetki sitten kenaili reteenä pöydänreunaan ja kysyi, että "mikä siinä piparitalon tekemisessä muka on niin vaikeaa?" Luettelin sitten vaikeimmat kohdat ja lupasin tehdä blogipostauksen tuolla aloituslauseellaan ja valmiin tuotoksen kuvalla. Kaksi virhettä se on jo tehnyt: sulatti taikinan mikrossa löllöksi ja otti lapset mukaan hommiin. Aijjai, amatöörimaista. Lisäksi lapset kuljettaa mulle ihan piparin leipomiseen liittymättömiä välineitä, ja kyselee, voiko niitä laittaa uuniin.. Odotan lopputulosta kauh-- mielenkiinnolla.

Blogisynttärit vaativat aina jotain erityistä postaukseen. Vaikka arvontaa tai muuta mukavaa en ole saanut aikaiseksi järjestää, niin yritän kehitellä jotain spesiaalia. Ja kun kerran (joulun)odotusjuttuja lupasin kertoa, ja vielä positiivisia sellaisia, niin voisin tietysti kertoa syyn blogipostausten viimeaikaiseen vähäisyyteenkin. Vai paljastaako joku jo arvanneensa?



9.12.2014

Naps!



Kävelin "myös ilman ajanvarausta" -kampaamon ohi. Hidastelin vähän ihan vain kurkkiakseni hintoja, ja kampaaja tuli paikalle. Totesin hötkyillen, että eiköhän pistetä tukka poikki.



Huh. Kylläpä helpottaa! Tuntuu, ettei ulkomuoto muuttunut suuresti, vaikkei tukka ookaan koskaan ollut kai näin lyhyt. Mutta olotila keveni monella kilolla. Monella niskatakulla ja tukanharjauskiukulla. Näillä hiuksilla posotetaan kaamoksen yli. Helpottaa.




8.12.2014

Lojuisin vaan



Minä oon niin väsähtänyt, etten jaksa kirjoittaa tai tehdä muutenkaan mitään.
Ja sitten, kun en tee tai kirjoita mitään, se ahdistaa. Se, ettei täällä ole hetkeen taas julkaistu mitään. Se, etten tänäänkään saanut imuroitua. Se, että joulukorttien kirjoitus (ja loppuun askartelu) venyy ja vanuu, eikä joululahjoista oo läheskään kaikkia hankittu. Ja ennen kaikkea stressaa se, että vuoden ahdistavimmat deadlinet (eli joulujuhla ja arvioinnit) lähestyy.

Tänään taas joulumieli hukkuu näiden muiden tuntemusten jalkoihin, vaikkakin viime viikonloppuna elin pelkästään siinä. Siis siinä joulutunnelmassa. Ihana serkkutyttöperheiden pikkujoulu tunnelmallisessa Wanhassa Talossa pimeyden keskellä. Koska tästä tämänhetkisestä lojumishaaveesta on vaikea ottaa kuvaa, laitan pari kuvaa sieltä pikkujoulusta:




Jos tuohon pienimpään nyt tarttui se isoveljen silmätulehdus, niin kannattaiskohan mun lääppiä se omaan silmääni? Vai kehtaako silmätulehduksen takia ottaa sairaslomaa? Kivasti toimintakyky säilyisi ja saisi tehtyä joulusiivoja. Ja jollei, niin saisi ainakin lojua, sekin maistuisi.

No, viiiitsivitsi.


4.12.2014

Pikkuinen tonttu



Iltapäivällä vielä luulin, että päivän parhaat fiilikset ois tulleet kahden vastarannankiisken riemullisesta ilakoinnista, kun lopulta oppivat neulomaan suljettua joustinneuletta. Oli hienoo! Huippuhetkiä opena.

Mut jo vain oli hienompaa illalla lapsen joulujuhlassa.

Tiesin, että niillä oli tonttutanssi, sitä on hiljaa laulettu iltaisin sängyssäkin. Mikä on jo ollut sellaisenaankin vähän yllättävää. Tämä lapsi kun ei laula, eikä varsinkaan kenenkään kanssa tai nähden. Eikä ainakaan tanssi samalla. Arvelin, että noinkohan suostuu edes istumaan ryhmänsä kanssa joulujuhlassa. Nynnyyntyessään on aika kovapäinen. Mutta sinne se jäi penkkirivin jatkoksi. Ja sitten, kun tuli niiden vuoro, se kipusi ensimmäisenä lavalle. Hinautui seinää vasten. Arvelinkin sen liimautuvan siihen. Otin pari kuvaa ja se huomasi mut ja vilkutti innoissaan.

No, sitten alkoi laulu. Ja johan kajahti. Lähinnä meidän lapsen suusta. Yli muiden, kirkkaasti ja LUJAA, hirveän lujaa. Just silleen TÄYSILLÄ, kuin Hauskoissa kotivideoissa joku yksittäinen elvis, muista erottuen. Tansseineen kaikkineen. Häkellyin ja yllätyin niin, että sain hallitsemattoman nauruhepulin (tai itkuhepulin), enkä nähnyt ja kuullut koko esityksestä mitään. Onneksi lauloivat toisenkin säkeistön, vaikka en mä siitäkään vielä mitään selvää saanut. Muuta kuin että veti tosiaan täysillä.

Voi ei, miten liikuttava ja ihana. Ja olin siis sittenkin se nolo silmämeikkinsä sotkenut äiti, jollainen en TODELLAKAAN odottanut olevani. Huoh. Oli onnellista väkeä kotona. Kaikki niin ylpeitä, eikä vähiten lapsi itse. Meni nukkumaan tonttulakki päässä.




2.12.2014

Rankkuri



Sisko sanoi joskus pikkuisena, että oon "kaamea rankkuri", kun usein komensin ja vaadin supersisukkaasti jotain, minkä "tiesin oikeaksi". Toinen sisko tuli aina väliin sanomaan, että anna olla jo.

Viimepäivinä päähän on jäänyt kummittelemaan pari eri ihmisten suusta kuultua kommenttia: "suthan on ihan luotu äidiksi" ja "ootko sä vähän sellainen kontrollifriikki?" Tällä hetkellä olot on olleet jälkimmäisen kommentin tunnelmissa ja ensimmäinen on sen valossa tuntunut ihan vain kipeältä vitsiltä. Enkä siis halua kontrolloida mitään konkreettista, kuten järjestystä tai siisteyttä, mutta oman käytökseni ja tunnemaailman lisäksi oon huomannut turhautuvani aivan hirveästi, kun en saa kontrolloitua lapsia. Ja totta kai järjellä tiedän, ettei mun kuulukaan niitä kontrolloida, vaan ohjata ja kasvattaa. Mieluiten vielä mahdollisimman lempeästi.

Kirjoitin äsken paljon pidemmästi, selitellen ja kuvaillen, mutta jätän nyt kuitenkin tähän. Siihen tiivistettyyn pointtiin, että kontrollifriikkiys ei saisi heijastua lapsiin. Kuitenkin todeten saman, kuin siinä pidemmässäkin tekstissä, että saan sen piirteen (toivottavasti) kuihtumaan pois vain sillä, että sanon sen ääneen ja pyörittelen päässäni sen tyhjäksi. On itseäkin rasittavaa olla vaativa rankkuri, saati sitten tuota jälkikasvua (ja sitä pikkusiskoa myös). Ikävää rankkuroida itseään ja toisia.



(En nyt tiedä, miten tämä kuva on liittyvinään aiheeseen. Ehkä kaipasin palasen siitä epärankkurimaisesta omakuvasta.)


30.11.2014

Hirmurentouttava viikonloppu



Otsikko pitää lukea sarkastisella äänensävyllä. Vaikka voisin tietysti aloittaa muotoilemalla, että  "olipas mukava viettää laatuaikaa tuntikaupalla miehen kanssa vierekkäin istuen ja kuiskutellen". Olisi sekin totta, mutta kirjoitan silti niin, kuin asia oikeammin oli: Viikonloppumme nimittäin alkoi tämän mittaisella lauantaikoulutuksella:


Ja jatkui sitten tämmöisellä viikonloppucoctaililla:


Lapsi itse oli mielissään laskiessaan, mihin kaikkiin reikiin EI laiteta lääkettä. Positiivinen asenne. Vaikka man flu on kyllä man flu, oli  mies minkä ikäinen vaan...


26.11.2014

Sateenkaarikannanotto





Kaikista aloittamistani blogiteksteistä tuli niin typeriä, että olkoon nyt tällainen vanha kuva sitten kannanottoni. Vaikkei toki vauvaa pitäisi valjastaa kantaa ottamaan. Mutta toisaalta hyvä kannanotto on kai sekin, ettei lasteni mielestä ole mitään kummallista siinä, että eräässä perheessä on kaksi äitiä. Ei yhtään kummallista.

Lakataan me aikuisetkin pelkäämästä, tuomitsemasta ja kieltämästä asioita muilta vain siksi, että itsestä ne tuntuvat vierailta. Tai vaikka ne sitten olisivatkin omaa arvomaailmaa vastaan. Kukin vastaa vain itsestään ja omista valinnoistaan. Annetaan muillekin mahdollisuus samoihin oikeuksiin ja mahdollisuuksiin, kuin meillä. Ei siinä kellekään ulkopuoliselle huonosti käy. Ihan oikeesti, haloo.

(Olisi pitänyt laittaa vain kuva. Kaikki sanat on jotenkin niin tyhmiä ja sanottuja ja riittämättömiä.)



24.11.2014

Villahäät





Meillä on tänään hääpäivä. Unohdin. On ollut "tosi juhlallista". Ollaan tultu töistä ja päiväkodeista kauppojen kautta kotiin niin, että huikittiin heipat eri huoneisiin puoli viideltä. Pikkukakkosen ajan mr Pii nuokkui sohvalla ja minä sängyssä. Ja syötiin. Siinä välissä se toivotti hyvää hääpäivää. Oho, hups, joo samoin, ai siks olit laittanut jälkkäriäkin! Sitten on vuoroteltu raskailta tuntuvien lasten kaitsemisessa. Eivät kai ne oikeasti erityisen raskaita ole olleet. Normaalimeluisia, joskin kieltämättä aika helposti tulistuvia tänään. Mutta kun omat olot on olleet niin hirveän löllöt ja vellit.

Välillä mietin, että minkälaiset olisivat meidän häät, jos olisimme edenneet toisessa järjestyksessä. Ettei olisikaan juhlittu satamasta tuntemattomaan reissuun lähtevää laivaa, vaan jossain välietapilla matkan piristykseksi ja hyvin sujuneen matkan kunniaksi. Jos menisimmekin naimisiin vasta nyt, kakkavaippojen, vauvavuosikoomien, parisuhdekyllästymisien ja muiden kriisien jälkeen? Olisivatko ne juhlat sitten arkiset pirskeet, vai olisivatko ne "sitä jotain", mitä tässä lapsiperhearjessa aina välillä kipeästi tarvitsisi? Muistutusta siitä, miten hyvä tiimi ollaan, seurustelun alkuaikojen fiilisten tavoittamista, tunnelmallista nostalgiaa ja isoa (vähän vaivalla esiin kaivettua) kiitollisuutta? Saisiko siihenkin jonkinlaista taikaa, niin kuin oli siellä lähtösatamassa silloin?

No, en tiedä. Enkä tarkoita, ettenkö olisi halunnut juuri tässä järjestyksessä asioita tehdä. Vaan ehkä sitä, että nyt jos koska sitä tarvitsisi juhlaa, jossa nostaa tuo nurkassa pölyttyvä parisuhde jalustalle ja ylistää sitä. Hiphip, huraa!! Hiphip, huraa!!! Hiphip.... krooh pyyh... No, pöly ei onneksi ole kovin vaarallista, kunhan vähän muistaa välillä puhallella enimpiä pois.


Tunteileva




Hanuan kattoa Hami Piikikonnaa! Ai Sammy Kilpikonnaa vai? Sähän itkit viimeksi koko elokuvan ajan? Joo-o, hanuan! Eiks se ollut aika surullinen? Hmm-m, oji. 

Nyt se tuli tähän syliin ja piirtää koko perheen. Kaikki ovat vihaisia. (Kuulemma. Kuvasta sitä on vaikea sanoa, kaikki ovat suheroja.) Toivottavasti tämä kertoo tunneälyn kehittymisestä ja tunteiden harjoittelusta, eikä melankolisesta ja synkästä sielunmaisemasta...


21.11.2014

Täällä on aika kivaa. Kuitenkin.



Eilinen työpäivä venyi koululla järjestämiemme myyjäisten myötä kolmetoistatuntiseksi. Lähdin koululta todeten, etten taida jaksaa aamuksi takaisin. Mutta mitä vielä, intoa puhkuen nousin sängystä varttia aikaisemmin kuin yleensä. Hiphei ja huomenta!

Luulin olevani tämän rutistuksen jälkeen ihan naatti, mutta kummasti sitä saakin virtaa onnistuneesti järjestetystä tapahtumasta. Ja siitä, että huomaa olevansa kotiutunut kouluun ja kaupunkiin. Tapahtumamme kokosi väkeä hirveän määrän, ja huomasin moikkailevani monia. Oppilaiden vanhempia, sekä omieni, että muiden luokkien. Lasten päiväkotikavereiden perheitä. Neuvola- ja kerhotätejä ja kerhosta tuttuja äitejä.

Onkohan tällä jokin merkitys, että samaan aikaan kun kamalien kouluverkkouudistusten lomassa mietin vakavasti syitä vaihtaa kotikaupunkia, alan huomata, että olenkin sopeutunut ja soluttautunut sekaan aika täydellisesti?




18.11.2014

Jouluverhoihminen








Bongasin jo hyvissä ajoin tiedon, että marraskuussa S-kauppoihin tulee Housen uudella Ensilumi-kuosilla ihania juttuja. Ihailin pöytäliinoja, keittiöpyyhkeitä, pannunalusia ja tyynynpäällisiä ja näin muka jossain kuvassa verhotkin. Sellaiset päätin haluta, vaikka olen moneen otteeseen mainostanut, etten ole "jouluverhoihminen". Mutta ihastuin niin, että näiden vuoksi myönnyin muuttumaan "jouluverhoihmiseksi".

Vihdoin sitten viikonloppuna Prismassa hypistelin ihanaa tuotevalikoimaa tajutakseni, ettei verhoja kuulunut kattaukseen ensinkään. Jossain kuvassa olin kai tulkinnut seinällä roikkuvat keittiöliinat verhoiksi. Ihan itseäkin yllätti yltyvän harmituksen määrä.

Kunnes "kekkasin", (kuten äitini tapaa sanoa. Hyvä sanavalinta siksikin, että itse kekkauskin oli aika äitimäinen.) että ostan pussilakanan ja ompelen siitä verhot.

Helppo homma! Alareunan käänne oli valmiina, sivut auki vaan ja valmiita taitteita pitkin siisteiksi ja kuja yläreunaan. Ihan ei täysmittaista tullut, mutta eihän keittiössä tarvitsekaan?


Piti tähän aikaan vuodesta ihan vain sovittaa ikkunaan, mutta enhän sitten malttanut niitä enää ottaa pois. Itse olin kuviosta rekisteröinyt sen verran, että siinä on värikäs kaupunkimaisemavilske. Lapset kuitenkin innostuivat heti etsimään verhoista ties mitä, kuten katolla liukuvan "iskän". Näitä sitten pidän varmaankin maaliskuuhun asti, kun näin "jouluverhoihmiseksi" olen vähän hidas näiden sesonginvaihdosten kanssa...






13.11.2014

Talvikranssi






Eilisen totaalihyytymisen en osannut odottaa, että tänään iskisi askarteluinspiraatio. No, iski. Ollaan koulussa tehty oppilaiden kanssa myyjäisiin lankatupsuista kransseja. Päätin tehdä kotona samanlaisen yksiin toisiin myyjäisiin. (Jollen sitten sorru pitämään tuota itse...)

Kieputtelin +40 tupsua sormien ympärille, solmin keskeltä ja siistin saksilla. Ei toki yhtä siistejä palloja tule, kuin pahvimuotilla, mutta tähän ei niin ole tarviskaan. Lankoina kahta 7 veljeksen eri valkoista, ehkä kerän verran meni yhteensä. Solmin tupsut paksusta rautalangasta väännettyyn renkaaseen ja koristelin punaisilla helmillä. Ajattelin hopeisia ja valkoisia, mutta näyttikin visiota laimeammalta, joten päädyin värillisiin.

Oppilaat ovat olleet yhteistyönä tekemistään kransseista ihan innoissaan. Mieluiten pukevat ne päähänsä ja näyttävät kieltämättä supertrendikkäiltä.




12.11.2014

Ei nyt oikein riitä.


Musta ei nyt näköjään oikein riitä tänne blogiin tällä hetkellä. Töissä menee pimeään asti, ja kotona aivot tai kroppa lakkaa toimimasta viimeistään puoli seitsemältä. Eli ei kovin montaa tuntia toimintakykyistä aikaa. Kodin sotkut kasvavat päivä päivältä. Joululomakin lähestyy päivä päivältä, eikö?



9.11.2014

Yhtä juhlaa





Perjantaiset aikuisten juhlat olivat hauskat. Sankareina oma mies ja pari muuta erään yhteisön pyöreitä täyttäviä. Kimppasynttärit. Kesken illan, kuten toisinaan muulloinkin, mulla iski ihan yllättäen ekaluokkalais-filtteri päälle, ja näinkin kaikki ihmiset ekaluokkalaisina. Pieninä pimpuloina, viattomina lapsina. Samoin käy joskus ekaluokassa: näenkin ne aikuisina, tai ainakin sellaisiksi kasvavina ihmisinä. Molemmat on ajatuksina hirveän hauskoja. Antaa perspektiiviä elämään ja vuorovaikutukseen.

Lauantaina sain ristiäisissä kunnian kannatella ulvovaa kummipoikaa kasteen ajan. Kuinka olikaan otteet hukassa! Siinäkin jäin miettimään, että jonain päivänä tämä mytty on iso poika. Elämä on ihmeellistä, toivottavasti osaan omassa roolissani piirtää siihenkin tyhjään tauluun sointuvia värejä ja iloisia asioita.

Tänään juhlaputki huipentuu isänpäivään. Aamulla lapset metelöivät ja äiti suhisee, että olkaa hiljaa. Ei leivottu kakkua, kun perjantailta jäi. Leivottiin voisarvia. Isänpäivälahjoista keskusteltiin menneellä viikolla seuraavasti:

Mitähän voitaisiin yhdessä isälle antaa?
Poravasara!!
Huummani!
Hmm, ei ehkä poravasaraa osata kyllä sille ostaa. Oisko muita ehdotuksia?
Moottorisaha!
Huummani!
No ei moottorisahaa sen kummemmin. Ja ruuvareita sillä kyllä on jo.
Moottorikelkka!
Huummani!
No ei sentään...
Huummani!
No kompuran putki. Sillä on jo kaksi, mutta voisin yllättää kolmannella.

Etukäteen pelkäsin, että isäkin olisi ilahtunut enemmän noista jälkikasvun ehdotuksista, kuin siitä, mihin sitten päädyttiin. Mutta ne ilmeet päiväkodissa tehtyjä lahjoja availlessa olivat sekä lapsilla että isällä sen arvoiset, ettei siinä nyt olisi yksi poravasara pystynyt parempaan.






6.11.2014

Hän laulaa


Muumipeikko Pikkumyy, Muumipappa ehiintyy, hinnoin aunu kuttukoon, tuijottenutuokioon, muumitajon ahukkaat, päähet mukaan viijakkoon, taikapiivikaakenoon.

Peettene mut äiti, peettene mut. Peettene mut, äitiii.

Ämä-ämä-äkki, kiipet annanne, tuuuji, ankka, ämä-äkin vei.

Uikaa uikaa ohaatte, ammetta ui, uikaa uikaa, ohaatte.

Tänä iltana hän ei kiukuttele sängyssään. Laulaa. Tämän päivän vaippasuosikki oli apinavaippa. Meinasin kirjoittaa, että tässä on nyt jotain mätää, mutta menisi pessimismin puolelle, joten tyydyn ihan vain hämmästelemään.

Kiireinen viikko lähenee loppuaan. Vanhempainiltoja (omien lasten), vanhempainvartteja (töissä) ja piiiitkiksi venyneitä päiviä. Mr Pii on hoitanut kotia huomisia vieraita varten kuntoon. Aikuisten juhlat tiedossa. Omituista, niin erilaista. Varmaankin aika hauskaa.

Loppuun vielä voltti- ja mahalaskukerhosta terveisiä:


4.11.2014

Päivätotiin!



Tyttäreni on niin ristiriitainen. Niin pitkään, kuin se on iltaisin peiton alta monkunut, että eeei päivätotiin, eeei päivätotiin, eei päivätotiin, niin tänään se sitten vinkuu haluavansa sinne. Nyt heti. Ja kirkkoon. Kun siellä saa hänen ymmärtääkseen nakkia, puuroa, mehua ja ketsuppia. Ja mummolakin olisi yksi vaihtoehto. Näköjään siitä vinkumisesta ja jankuttamisesta on tullut kiva pieni nukahtamisrutiini, ei sillä aiheella niin väliä. Ihanaa meidän kaikkien kannalta. Ideoita kierteen katkaisemiseen?

Mutta ihanaa on se, että nyt päiväkoti maistuu. Ei se enää malta edes viedessä kääntyä äidille moikkaamaan, vaan tepsuttelee aamupalapöytään ja hihkaisee muille, että "MINÄ tulin!"




3.11.2014

Niisk...





Viikonloppu oli semmoinen sitten. Kuin arvelinkin. Huoh. Olot on kankeassa ja tukkoisessa viikonloppufiiliksessä edelleen, vaikka kuulemma ollaan jo maanantai-illassa. (Ja vaikka olin mä ilmeisesti 9 tuntia töissäkin tänään.)

Flunssaisena kahden hoitaminen yksin oli aika heviä. Kun päiväunille ei sitten nukahtanut kumpikaan, jäi toteutettavaksi suunnitelma B: muksut sohvalle, itselle patja eteen barrikadiksi. Ja lastenelokuvaa. Isoveljelle kuiskutin, että mikäli nukahdan, niin herätä mut, jos pikkusisko lähtee jonnekin sohvalta. Nukahdin yllättäen heti. (Heti nämä esittelemäni näkymät peiton alta kuvattuani.) Heräsin tunnin päästä miellyttävään rysäykseen, kun pikkusisko pomppasi hirnuen sohvalta mun vatsalle. Isoveli tuli perässä kuiskaten hellästi, että "äitii, sisko lähti nyt".  Aijaa, ihaks tosi? Mutta miten kiitollinen olinkaan tunnin (!) flunssanhoitounista!

Olisi varmaan kiva lukea vähän pirteämpiä kuulumisia välillä, vai? Kyllä, olisi kiva sellaisia kirjoittaakin. Pistetään tilaukseen!