29.1.2020

No nyt sujuu jo!





Iloa on ollut. Ilo siis sujuu, jos otsikkoa ihmettelit. Olen olllut melko kattavasti iloinen ja tyytyväinen elämääni ja kehtaanpa sanoa, että myös itseeni! Olen iloinnut muiden (ja siis myös itseni) muassa näistä asioista:

- Oppilaiden kanssa keksityistä projekteista, jotka ovat onnistuneet hienosti  ja tuottaneet toivomiammme yhteenkuuluvuuden ja ilon tuntemuksia.

- Omista ajatuksista ja ideoista, joita pulppuaa, ja joita ilokseni ehdin toteuttaakin! Neulon, piirrän, laitan kuvia albumiin ja suunnittelen paljon muutakin. Rönsyilen ja kuplin silleen kivan kevyesti.

- Hulahulavanteesta, jota olen oppinut pyörittämään myös väärään suuntaan! Koitapa ite!

- Hulluttelusta esikoisen enkun läksyjen kanssa. Ihanaa, kun nauretaan yhteisessä hepulissa, vaikka hauskuus sitten tulikin siitä, että sanat muistui koko ajan mieleen väärin ja lauseista tuli hulluja.

- On ollut ihanaa opettaa oppilaille uusia asioita, kuten Eurooppaa, verbien aika- ja persoonamuotoja ja matikassa allekkain jakamista.

- Mistä puheen ollen oon iloinnut hämmentävästä huomiosta, jota sain, kun julkaisin opetusvideon juutuubissa ja video (kaikessa totaalisessa tylsyydessään) on levinnyt paitsi oppilaiden kesken, myös opettajanhuoneeseen. Jostain kumman syystä nautin hirveästi siitä, että kustannuksellani vitsaillaan lempeästi. Se on paras osoitus siitä, että mun luonteeni ja minut on ymmärretty. Sillä juuri niin toivon, että mua kohdellaan: Lempeästi ja ihan pelkällä hyvällä vähän vittuillaan. Myös miehelleni kiitos kaikesta sellaisesta tässä kohtaa.

- Meillä oli ihan huippuviikonloppu, kun käytiin isomummolassa ja yövyttiin siinä lähellä kylpylähotellissa. Tutustuttiin uusiin maisemiin ja kohteisiin ja lilluttiin perheellä altaissa. Ihana miniloma!

- Tytärten kuoroharrastuksesta ja siitä palosta, mikä heidän silmissään loisti ja poskillaan hehkui jo ensimmäisissä harkoissa.

- Mun luokasta ja työyhteisöstä ja siitä, millaisen myllyn läpi  olen heidän kanssaan saanut kulkea. Ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, ja koen usein tietäväni, mitä teen ja mitä halua(isi)n tehdä.

- Neuloin tuon kuvissa näkyvän napapaidan. Lankoja jäi yli muista jutuista, ja niistä sattui putkahtamaan tällä kertaa juuri tuollainen lyhkäinen raitailottelu.

- Arviointikeskustelut on ohi ja mieli kiitää kumman nopeasti kevään suunnitelmiin ja käy erikoisen usein jo ihan suorastaan kesässä. Kesä kutkuttaa jo!

- Mulla on oikeasti usein aika hyvä mieli, ja se tuntuu kivalta sanoa ääneen. 





16.1.2020

Mitenkäs tämä "iloa"-vaihe lähti käyntiin...?


Aloitin äsken pitkähkön postauksen silleen "vali vali vali"

ja jatkoin seuraavassa kappaleessa vielä "vali vali vili vali vuli vili vali".

Ja sen perään kirjoitin parin rivin verran "vali vali vaaaali vilivalivilivili"

ja sitten vielä "hansvilivili hansvalivali" ja loppuun vähän "hulivili hulahula" ja sitten mulla jo onneksi olikin ihan hauskaa taas.

Kyllä se tästä. Uusi, iloisempi (ajoittain varmasti tekopirteä) elämä. Hihhei! Huomasin tämän kaiken ilosteluni lomassa osaavani neuloa ja hulata yhtäaikaisesti. Öitä!


13.1.2020

Iloa!



Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?