31.1.2017

Välttämättömät valkoiset seinät



Pienin heräsi päikkäreiltään kesken. Rauhoittui kuitenkin takaisin makoilemaan, kun tulin lastenhuoneeseen seuraksi. Päikkäriaikaa siis mullekin.

Tämä on kaunis huone. Täällä on hyvä valo ja hyvä olla. Selkeää ja lämmintä.

Mulla on ollut vaikeuksia määritellä sisustusmieltymyksiäni. Nyt tiedän, että (niin tylsää ja valitettavaa kuin se onkin) tarvitsen kotiini kirkkaan valkoiset seinät, jotka maksimoivat valon. Valkoisen kaveriksi haluan koivuparketin ja muita lämpimiä sävyjä.

Mikä merkitys näillä oikeasti on? Entä sillä, mitä näkyy ikkunasta? Metsä ja takapihan lintuperheet ovat niin rakkaita. Peltoaukean tarvitsisin toiselle puolelle. Tarvitsenko oikeasti? Mikä on tärkeintä? Miksi seinien väri ja maisema vaikuttavat niin paljon sielun hyvinvointiin?

Kunhan mietin. Vaikka ei tuo lapsi taidakaan enää nukahtaa.

...eikun mitä ihmettä, sittenkin nukahti. Juuri, kun olin luovuttamassa. Ihana rauhakin tässä huoneessa. Unituhina. Paras sisustuselementti.









30.1.2017

Peitto korville...





Olisinpa jäänyt aamulla peiton alle. Ollut siellä koko tämän surkean päivän.

Silloin olisin kyllä pitänyt sitä päivää ihan surkeana ja hukkaan heitettynä. Niin kuin nyt pidin tätä.

Että ehkäpä tämäkään päivä ei ollut absoluuttisella kauheusmittarilla mitattuna pahin mahdollinen. Mutta aika kauhea silti ja toivoisin kyllä, ettei paljon tätä tympeämpiä hetkeen tarvitsisi tulla.

Huomiseen ja uuteen viikkoon toivon joko kaikkea huippuihanaa ja vaihtelun vuoksi sellaisia tyyniä ja selkeitä ajatuksia. Tai vaihtoehtoisesti mahdollisuutta vetää kaikesta eristävä peitto korville ja olla tyytyväinen siten vietettyihin päiviin.



28.1.2017

Seuraava Lankakerho 1.2.



Nyt on tiedottaminen jäänyt vähän myöhään, mutta:

Lankakerho kokoontuu taas Kahvilassa Seinäjoella keskiviikkona 1.2. klo 18. Kysykää tarkennukset sähköpostitse tms. Tulkaa mukaan!

Mulla on meneillään tällaista tajunnanvirtaneuletta:








26.1.2017

Hurjaa vauhtia





Anteeksi nyt, kun tästä vieläkin jauhan, kertomatta kuitenkaan tarkemmin. Kerron vain, että täällä porhalletaan asiaa eteen päin melko maanisesti. Sormet tutisee ja mahassa vääntää pitkin päivää, välillä tulee liikutuksesta ja innostuksesta kyyneleetkin silmiin. Positiivista tämä siis on, vaikka tähän tietenkin liittyy muutankin. Pelkkä positiivisuus olisi helppoa, ja sitä tämä kyllä EI ole. Mutta hurjaa, jännää ja kutkuttavaa.

Oltiin pari päivää sitten luistelemassa koko perheellä. Minäkin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. (Siitä ei ole kuvaa, vaikka olisi kyllä melkein vaatinut todistusaineistoa.) Jännitti, ja menin hissuksiin ja kiljuin horjahduksille. Sen jälkimainingeissa näin unta, jossa yhdistin yleisen tunnetilani tähän edellispäivänä koettuun asiaan. Unessa olin retkiluistelemassa järven jäällä. Luistimet olivat vahvat ja tukevat. Menin lujaa, ja kaikki sujui hyvin. En pelännyt vauhtia, enkä muhkuroita jäässä. Totesin, että kun alla on hyvät luistimet, ripeä vauhti ja päättäväinen asenne, kaikki sujuu hyvin.

Nyt on tosielämässäkin alla hyvät luistimet, päätähuumaava vauhti ja muhkuratkaan ei pelota. Kunhan menee riittävän lujaa. Ja taas täytyy yhden lauseen verran vielä varoitella, että yhtään en tiedä, käännytäänkö tältä luistelureissulta häntä koipien välissä takaisin kotiin. Kerron tarkemmin, kun tiedän.



24.1.2017

Pöydällä tänään: kissa, kahvia ja minä.



Kiitos kommenteista viimeiseen tekstiin liittyen. Sekä kommenttiboksiin, että puhelimeen ja facebookiin saapuneista. On ollut hyvä keskustella.

Tämä päivä alkaa useammalla kahvikupillisella, kuin yleensä. "Kissa" valvotti yöllä puoli kahteen, lapsi herätteli kolmelta ja herätyskello 06:25.

Kissanryökäle on tullut syliin. Tiedän, että siitä on entistä vaikeampi luopua, kun sen on päästänyt syliin. Mutta kun ei se oo tuijottamallakaan minnekään mennyt.




22.1.2017

Panssarilaivan paniikkihäiriö ja muita kuormia









Vaikka edelleen kuvittelen olevani panssarilaiva, alkaa myrsky yltyä ja polttoaine loppua:

Yhden matkustajan uupumus oireilee taas. Mitä mä osaisin enää paremmin tehdä ollakseni avuksi? Mitä tästä seuraa?

Yhden matkustajan yskä palasi heti antibioottikuurin loputtua. Mun pitäisi osata tääkin juttu hoitaa. Miten?

Ja se epämääräisesti täälläkin mainittu kissanryökäle on röyhkeästi yhä pöydällä. Siinä mulkoilee aina, kun ohi kuljetaan. Ei sille mitään voi tällä ololla tehdä. Miksei se voi vaan itse alkaa kertoa, että mitä sille pitäisi tehdä ja koska? Vai voisiko sen vain laskea lattialle? Senkin tekisin mielelläni, jos joku neuvoisi sen viisaaksi. Ja jollei joku estelisi.



Talo. Se myrsky pyyhkäisee talon läpi noin 60 kertaa päivässä. Yritän parhaani mukaan kerätä leluja, siivota ruokapöytää ja hinkata kuraa mitä kummallisemmista paikoista. Silti on likaista ja sotkuista. Ja nalkuttava äiti. Välillä karjuvakin.

Ja vaikka panssarilaivana mennään täällä myräkässä, on myönnettävä itsellekin, että toisinaan yön pimennyttyä tai aamun alettua pari tuntia toivottua aikaisemmin näiden samojen kuormien keskeltä valtaa paniikkikohtaus kehon. Puhaltelen sen mahdollisimman rauhallisesti pois ja menen kainaloon, mutta ahdistuksen läsnäolo huolettaa päivä päivältä enemmän ja värittää ajatuksia arjen askareista ja elämän isoista linjoista.

Itsestä tuntuu pieneltä se, että jää uusimatta virheellinen verokortti, varaamatta junalippuja reissuun (pitäisi!!!) ja vastaamatta viesteihin. Toki ei tunnu pieneltä sitten se, että tajuaa vastaamattomuudellaan ehkä loukkaavansa tai aiheuttavansa stressiä toisille.

Olisi kiva lopettaa tämä teksti johonkin selkeään loppukaneettiin. Mutta samoin kuin perheen sairastelut ja pöydälle nostetut kissat, jää tämäkin teksti inhottavasti roikkumaan ilman lopputulosta ja helpottavaa ajatusta.


..

... Hus, menetkös siitä, Rontti.










Kuka muu on tehnyt Suomi 100 vuotta -vauvansukkia? Itse olen huono kokeilemaan uusia juttuja neulehommissa. Näin pienissä projekteissa se on kuitenkin helpompaa: Epäonnistuminen ei haittaa, kun purettavaa on vähemmän.

Uusina juttuja opin ainakin nämä:
- Broken seed -neulepinta, joka ei ole helmineuletta hankalampi.
- Venytetyt pilkut, eli tumman sukan valkoinen pilkku on nostettu seuraavallekin kierrokselle ja näyttää hauskalta.
- Kärkikavennus, jossa tehdään vuorokerroksin *2 yhteen, 1o* ja kaventamaton kerros. Tuli tosi nätti, reiätön ja pyöreä kärki. (Valkoinen sukka.)
- Höyrytys silitysraudan kanssa. Tosin höyrytysvinkkejä kaipaisin vielä. Isompia neuleita oon pingottanut, mutta höyrytys on ennen jäänyt tekemättä. Mikä olisi teidän mielestänne paras tapa pikkusukkien viimeistelyyn?

Nyt pidän sukkataukoa ja neulon jotain muuta. Mutta sen verran muikuloita tuli ekoista vauvasukista, että pitäisi tehdä vielä parit nätit joukon jatkoksi. Nyt kun löytyi omalle käsialalle sopivimmat silmukkamäärät.



19.1.2017

Olen ÄI - TI !





ISHKÄ!! ISHKÄ!!

Olen äiti. Mikäs tämä on?

PUPPU!! PUPPU!!

Joo pupu, hyvä!

HYYÄ!! HYYÄ!!

Joo, hyvä hyvä! Tässä on possu.

POESH.

Hienosti! Tässä on karhu.

KAAUUU, KAAUU.

Joo ja tässä on heppa, iihhahaa!

IH IH, HAH HAA, PEPPA. TÄSSÄ, KAAKA.

Joo, siinä on jalka, hyvä! 

MISSÄ, PUPPU?!

Onko pupu hukassa? 

TÄSSÄ!

Oo, löytyi, kiva! 

OEYY!  

Ai "ole hyvä"? Voi kiitos! Sano kissa.

SSSA, KISSA. PPA, PPA!!

Joo, heppa, hyvä! Sano äiti.

(hiljaisuus)

Sano äiti.

(hiljaisuus)

Sano äiti.

TÄSSÄ. (Taputtaa mun polvea.)

No, ei sitten. Enköhän ehdi sitäkin vielä kyllästymiseen asti kuulla... Mutta hassulta tuntuu, kun viikko sitten hän ei puhunut paljon mitään ja nyt muistaa kaikenlaista ja toistaa kaiken. Tällainenkin keskustelu käytiin: Miuku kiskaisi kirkuen mua hiuksista. Vingahdin ja neuvoin, että "nätisti". Siihen hän itse jatkoi tohkeissaan omasta ymmärryksestään kuiskaamalla etusormi pystyssä "hiijaa". Kyllä kiitos, ollaan nätisti ja puhutaan hiljaa, unohdin itse sanoa.

Sano nyt vielä äiti.

(hiljaisuus) ...ISHKÄ.





18.1.2017

Joko saa fiilistellä kevättä?






Olipa kivaa viedä lapsi taas päiväkerhoon, eikä yökerhoon, kuten hän pimeitä kerhoaamuja itse kutsui. Yhdeksältä on jo valoisaa. Ilo yltyi vielä, kun bongasin kaupasta narsissin!! Oo, kevättä kohti ja keltaista suoraan joulutähden tilalle!! Ja Runebergin torttujakin otin kaupan seuraavalta hyllyltä mukaan. Liekö alehintalapusta vai mistä johtuvaa, mutta harmittelin varsinaisen merkkipäivän missaamista. Piti vielä varmistaa googlaamalla, että eikös se nyt ollut kuun alussa. Joo, oli, ja meni...

Paitsi että nyt onkin tammikuu, eikä helmikuu, kuten koko kauppareissun ja pitkästi vielä päivämäärägooglailun jälkeenkin luulin. Mutta kai kevään merkkejä voi jo nyt alkaa laskea, jos niistä kerran tulee hyvä mieli?

Ja hyvä mieli tuli myös kerholaiselle, kun sai lelupäivän kunniaksi ottaa Nallun mukaan. Näyti tulevan muutamalle muullekin hymy huuleen. Pienimmäisen kirkuminen edustaakin taas tänään niitä vähemmän kevyitä tuntemuksia...










17.1.2017

Ajatuksia peltoreiden välistä



Klo 6:20 oli tänä aamuna yksi valmiina nousemaan. Ei valitettavasti kumpikaan niistä, joiden oli tarkoitus. Eskarilainen oli kiukkuinen vetelys ja taapero innokas topattavaksi lähtökuntoon taksitolpalle.

Liekö aikainen herätys vai antibiooteista sekoileva maha, mutta sen taaperon kiljahtelu ja kirkuminen on ollut tänään korvia ja hermoja riipivää. Hän kyllä hauskasti on oppinut monta uutta sanaa muutaman päivän sisällä, niistäkin voisin toki kertoa jossain positiivisemman sävyisessä postauksessa. Mutta tänään siis lapsi on valinnut sanojen sijaan vähemmän fiksusti vain kirkua, kun tahtoo jotain. Ja mulla on taas joku erityisherkkyyspäivä, jolloin hälinät, kilinät ja kirkaisut iskee suoraan hermoon ja kilahdan itsekin. Niinpä on parempi pyrkiä vaimentamaan ärsykkeitä. Ja kun komentaminen ei tuota toivottua tulosta, siirrytään varasuunnitelmaan:



Pikkukakkosen aikaan iskin Peltorit päähän ja käänsin naaman nurkkaan päin. Puikoille uudet Suomi 100 vuotta -vauvasukat. Kerkesin hädin tuskin postata instagramiin kuvitteellisesta hyggehetkestäni, kun se jo mureni polvea vasten paukuttavan uimalaseihin pukeutuneen ipanan kirkunaan. "ISHKÄ!!! ISHKÄ!!! ISHKÄ!!!!" Minä. Olen. Äiti. Niin kerta. Otinpa sitten siinä kuvan vielä sohvan loppupäästä, kun kerran hyggetaika jo mureni. Ja ärähdin somasti selkääni vasten istuvalle poikaselle, että voitko lakata kröhimästä (kahden sekunnin välein on hermokireälle äidille liikaa, ainakin kun ollaan ihan iholla).



 Outo tunne tuli siinä sitten. Kaikkien muiden tunteiden seasta: Aloin ihan vähän kaivata töihin.






16.1.2017

Hääpukuajatuksia






Eilen oli taas Käytä hääpukuasi -päivä. Illan pimettyä ja talon hiljennyttyä vasta sen muistin, vaikka lasten kanssahan testailu olisi ollut hauskempaa. Testasin kuitenkin. Sain vetskarin kiinni, mutta henkeä en oikein saanut.

Oon miettinyt aikaisemminkin, että millaistakohan olisi viettää häitä tässä vaiheessa elämää. Kun elämä on valmiimpi. Me mentiin naimisiin ihan yhteisen elämän kynnyksellä, alkumetreillä. Nuorina ja lapsellisina. Hyvä niin, niin olin toivonutkin aina. Kuitenkin nyt, kun takana on yhteisiä vuosia ja yhteisiä kokemuksia (sekä ihania, että raskaita), tuntuu välillä siltä, että olisi paikallaan juhlistaa selviytymistä ja saavutettuja asioita sekä puolikkaan, että lähipiirin kanssa. Pukeutua häpeilemättä ykkösiin ja pysähtyä vaalimaan rakkautta. Miten erilainen olisikaan hääpäivän tunnelma, jos sitä vietettäisiin nyt, eikä kymmenen vuotta sitten!

Eikä sillä, en tietenkään tekisi mitään toisin, jos voisin, kunhan mietin. Muistan, että pidimme hääpäiväämme elämämme parhaana päivänä. Se muisto on kuitenkin haalistunut lasten syntymien rinnalla: kyllä meille on hääpäivän jälkeen koittanut ainakin kolme ikimuistoisempaa päivää. Jos hääpäivä olisi vasta lasten syntymien ja muun yhdessä koetun jälkeen, se varmaan kokoaisi kaikki muistot ihanaksi ryppääksi ja ilo läikkyisi juhliessa yli niin kuin silloin ensimetrilläkin.

Jos Suomessa olisi tavallisempaa pitää juhlia vihkivalojen uusinnan merkeissä, yllyttäisin mr Piin sellaiseen. Tai ehkä en oikeasti, ei kuulosta luontevalta. Mutta leikin silti ajatuksella vähän. Sillä kerralla uskaltaisin tehdä juhlien ja yksityiskohtien suhteen joitain asioita rohkeammin. Aikuisemmin. Sillä kerralla osaisin ylistää ja kiittää miestäni ihan erilaisista asioista, kuin 10 vuotta sitten. Sillä kerralla tietäisin, enkä vain arvelisi, että ollaan hyvä ja toimiva tiimi. Että ollaan näppärä ja saumattomasti toimiva pari esimerkiksi silloin, kun pitää nopeasti saada sänky ja lapsi puhtaaksi öisestä yllätysoksennuksesta. Niissä uusintajuhlissa voisin varmaan kinua sen timanttisormuksen, mitä nuorena en vaatimattomuuksissani missään tapauksessa halunnut. Sillä kerralla laitettaisiin vähän aikaisempaa överimmäksi (enkä todellakaan tarkoita, että oikeissa häissä toivoisin olleen överimpää). Olisi vähän enemmän tylliä, hörselöä, meikkiä ja bilettä. No, tämmöinen ei ole tapana täällä, joten ehkä siirryn pohtimaan tätä vain mielikuvituksessani. Siellä, minne kerään kokoelmaa näkemistäni upeista hääpuvuista, joita hömppäkanavat mun suosikkiohjelmissa jatkuvasti esittelevät.

Mistä tuli mieleeni aikojen takainen hääpukupostaus. Mikäli et sitä vielä ole lukenut ja sinne omia hääpukukokemuksiasi kommentoinut, niin tee se nyt. Eikö?! Mä joskus haaveilen leikilläni hääpukuliikkeen perustamisesta. Olisi ihana hypistellä ja ihastella ja pukea morsiamia. Kuka ryhtyis mun kanssa?

Ja koska olen rönsyilevällä tuulella tänäänkin, niin lisätäänpäs yksi PS tänne loppuun: Näytin Pikkiriikkiselle eilisiä hääpukusovittelukuvia. Hän totesi huokaillen, että haluaa sitten isona käyttää mun hääpukua omissa häissään. Oho. No, säilytän sitä ehkä vielä tovin (tai ikuisuuden), vaikken uskokaan, etteikö mieli siitä muuttuisi...



13.1.2017

Diagnooseja ja höpinää



Keskimmäisen kerho alkoi ja arkirumba on vihdoin täydessä vauhdissaan. Mitenköhän pysyn taas kyydissä, kun olo on lomasta ja flunssista niin veltto? Onneksi Miukun sairasteluissa on uusi ote, kun käytiin ihanalla lääkärillä, jolla oli aikaa ja vuorovaikutustaidot epätoivoisen äidin suhteen kohdallaan. Sain mielenrauhan ja toimintasuunnitelman jatkoa varten.

Lapsella todettiin pitkittynyt tulehdus nenänielussa ja uusinut korvatulehdus. Infektioastmaan viittaavaa ei havaittu, mutta kitarisoja täytyy pitää silmällä, jollei nyt ala flunssat ja korvatulehdukset helpottaa. Iho-oireilukin oli parempaan päin ja se mainitsemani mustelmainen ihottuma johtui lääkärin mukaan infektiosta. Verikokeilla suljettiin pois, ettei kyse ollut mistään hurjemmasta mustelmia aiheuttavasta syystä.

Ihan vain siksi kerron täällä, kun taannoinen postaukseni aiheesta on kirvoittanut monia live-elämän keskusteluja ja oon saanut vinkkejä mm. atooppisen ihon suhteen. Ja hei Sinä, jonka kanssa puhuttiin kookosöljystä: se viikkoja ollut ihottuma lähti heti kookosöljyn tultua taloon. Enkä edes ehtinyt käyttää sitä, höhöö! Mutta olin kuullut sille muitakin kiinnostavia käyttövinkkejä, jotka nyt olen kuitenkin unohtanut. Eli kertokaas, mihin olette keksineet käyttää kookosöljyä, tuota luomuäitien jesaria?

Mistä tuli mieleen, että meidän poikanen sai jesaria joululahjaksi, ihan huippua! Ja meidän 4-vuotias osaa muuten melkein lukea, ainakin joka toinen päivä, ihan huippua! Ja pienin rakastaa uutta nukkeaan, "Kekkee", kuten itse sanoo. Silittelee sen päiväunille ja nukkuvat kainalokkain. Ihan huippua sekin. Tyhmää on se, että koko tämän vuoden kuvat ja videot katosivat äsken puhelimelta. (vittu.) Myös se, jossa Miuku halaili äsken ihanasti päiväunillaan nukkea. Eipäs kun se ei kadonnut, sen ehdin lähettää itselleni sähköpostiin. Huh. Laitan sen nyt heti tännekin. Ja sitten alan  miettiä (joitain kuukausia liian myöhään) varmuuskopiointijuttuja...



(Apua muuten, luin vielä tuon lääkärin kirjoittaman paperin, ja diagnoosi kuuluukin, että "tukehdus nenänielussa"!! Hirveää, toivottavasti antibiootti auttaa tukehdukseenkin. Itselläni diagnosoin tässä nyt juuri rönsyilevän olon ja kirjoittamisen lopettamisen vaikeuden. Huomaako sitä?)




12.1.2017

Lankakerholaiset ohoi! (Uudet ja vanhat, nuoret ja vanhat!)





Lankakerho palaa kuvioihin! Kevätlukukausi käynnistyy ke 18.1. klo 18 Siskolassa Seinäjoella (osoitteen saat pyytämällä).

Itse ajattelin tehdä ainakin Suomi 100 vuotta -vauvasukkia synnytyssairaaloiden jaettavaksi. Tekeekö joku muu? Ja kuka tulee kerhoilemaan? Myös uudet kässäilijät toivotetaan iloisesti tervetulleiksi.



11.1.2017

Persikkainen rusettineule











Hei Blogi, pitkästä aikaa! Tai pitkältä ajalta nämä kuluneet päivät ainakin tuntuu, kun viimepäivät ja yöt on mennyt kipeitä hoitaessa ja omaa nenää niistäessä.

Mutta vähän oon saanut neulottua, ja jotain on tuoda tänne blogiinkin asti. Pikkiriikkisen neuletakki tuli valmiiksi ja näköjään kelpaa mainiosti. Takin lämmin persikkainen sävy sopii hänelle tosi ihanasti, täytyypä muistaa vaatekaupoilla tulevaisuudessa. Olen ennenkin maininnut, että häntä kutittaa jo jonkin neulotun näkeminen, koskettamisesta puhumattakaan. Siksipä on aina työn ja tuskan takana vakuutella, että pehmoinen akryylilanka tuntuu ihanalta, ja ettei tarkoituksella avaraksi jätetty kaula-aukko edes kosketa ihoa.


Akryylilanka ei kuulu omiin lankalemppareihini, mutta teille, jotka myös joskus tarvitsette tämäntyyppisiä lankoja, suosittelen Kaupunkilangan Pihakeinua, jonka vyötteessä lukee "100% nyppyyntymätön akryylilanka". Ihan sataprosenttisesti se ei ole nyppyyntymätön, mutta hämmästyttävän nyppyyntymätön silti. (Hehheh, ymmärsin kyllä, ettei se ihan sitä tarkoittanut oikeasti.) Ihanan tuntuinen ja pysyy vastoin odotuksiani pesussa hyvänä. Taannoinen prinsessamekko on myös siitä neulottu ja ahkerasta käytöstä ja konepesusta huolimatta on pysynyt nätin näköisenä.

Takin malli tuli päästä ja lopputulokseen päästiin useampien virheiden kautta. Halusin lyhyemmän mallin, jotta istuisi mekkojen päälle nätisti, mutten kuitenkaan boleromallista. Tästä tuli omasta mielestäni kivan skarppi ja jotenkin simppeliydessään hienostunut. En tiedä, miksi mulla lähti pidennetty helmineule vinksottamaan neuletta vinoon. Siispä tein takin paloista, tasasi vinksotusta hieman, ja pingottamalla sai korjattua lopun. Langanlopusta saan muuten neuloa neidille kaulahuivin, ihan naamalle asti tulevan. Wuhuu!







8.1.2017

Pelkään vähän. Tai paljon.



Mä oon tänään jumittanut ajatuksessa, että pelkään muutosta. Mua huolettaa, etten tiedä tulevasta. En tiedä, millaista on olla koululaisten äiti, tai taas työssä käyvä äiti. En tiedä, haluanko olla opettaja vai jotain muuta. Muutos on pelottavampi ajatus, kuin tyytyminen tämänhetkiseen polkuun.

Sitä ei osaa kuvitella, millaista on, jos jokin muuttuu. Jos lapsille tulisi rajoittava allergia, ikävä ope, tai jos vaikka naapurit vaihtuvat tai jos itsellä olisikin enemmän lapsia. Tai lemmikki. Tai huonot vohveliraudat. Kuka niistäkään osaa valita parhaat? Apua!

Vanha suola janottaa. Ei nykyisessäkään vikaa ole, mutta sydän on alkanut hinkua sen vanhan suuntaan. Siinä näkee vain hyvät puolet, ja nykyisessä huonot. Onneksi muutos pelottaa, muuten olisi jo kamat pakattu. Enkä puhu parisuhteesta, vaan toisesta asiasta, joka on meillä miehen kanssa yhteisenä hinkuna, ja jota en ääneen sano, vaikka se lieneekin selvää.

Muutos pelottaa. Se pelottaa siksi, että ne päätökset pitäisi rohjeta tekemään itse. Ja vielä enemmän pelottaa, kun läheltä saa huomata, että joskus suuret muutokset tulevat lupaa kysymättä. Siinä ajatusten myrskyssä voi laittaa kaiken epävarmuutensa vohvelirautojen valitsemiseen ja hyperventilointiin. Harmi, kun vohvelirauta-asia ei ratkea kotisohvalla istumalla. Eikä kukaan muukaan selvitä syytä meidän lapsemme ihottumaan, saati että ratkaisisi sitä vanha suola -asiaa.








5.1.2017

Kätevät sukkahousut ja näppyläkyttä





Esikoisen ollessa muistaakseni vajaa 2-vuotias oli lähipiirissä tarjolla vesirokkoa. Alkoi armoton näppyjen kyttääminen. Välillä arvelinkin taudin iskeneen, mutta aina näppy paljastui naarmuksi tai joksikin muuksi. Kyttääminen jäi kuitenkin vahvasti päälle ja jatkuu edelleen, vaikken pyrikään vesirokkoa löytämään (aina), ja vaikken sinänsä näppyjä vaarallisina pidäkään. Silti ne joka kerta ilmestyessään ihmetyttävät. Itse kun en tapaa reagoida näppylöin moniinkaan asioihin. Ja lapset näköjään näppyilevät koko ajan ja milloin mistäkin (yleensä selvittämättömästä) syystä. Flunssista tulee näppyjä, lääkkeistä voi tulla näppyjä, jotkut ruoka-aineet aiheuttavat niitä, samoin ötökät, hiki, ja jopa aurinko. Näin nyt jotain äkkiseltään kootakseni kokemusten pohjalta.

Äitikavereilleni ovat tuttuja keskustelut ja whatsapp-viestit, että "katsopas näitä näppyjä, mitäs näistä sanot?" En kuitenkaan arvannut olevani niin ilmiselvä kyttäämisissäni, että keskimmäisen suusta kuulin seuraavaa:

"Äiti nää likkinäiset sukkikset on oikeesti tosi kätevät, kun näistä näkyy niin paljon ihoa! ...Näkee heti, onko näppylöitä!!"

Tjooh. Niin näkee. Ei ollut. Pienemmällä siskolla sen sijaan on, isohkolla alueella navan vasemmalla puolella. Ilmestyi reilu viikko sitten (?) ja lehahtelee välillä railakkaammaksi ja välillä häilyy kokonaan pois. Ei siinä mitään, mutta nuo eilen ja tänään kolhuitta ilmestyneet pienet pyöreät mustelmat ihottuman seassa vähän kummastuttavat. Joten onpa taas sopiva hetki lauseelle "katsopas näitä, mitä sanot?" Taustatietoina, että kuukausi sitten söi antibiootit korvatulehdukseen ja on sairastellut tässä 1½ kuukauden aikana oikeastaan koko ajan enemmän tai vähemmän räkäisesti. Lisäksi näyttäisi reagoivan naamanäppylöin joihinkin ruokalajeihin. Muutenkin neuvolalääkäri arvioi ihoa jokseenkin atooppiseksi.



Ja no niin. Nyt kävi sitten niin, että sensuuri (mies) iski, ja veti valokuvan pois julkaisusta. Joudutte tyytymään piirrosversioon, ja oikeasta joutuvat kärsimään taas whatsapp-ihmiseni. Mutta varoitan (mm. sinua, Mr Pii), että myöhemmin luvassa on vielä toinenkin, mielestäni hyvinkin kiinnostava näppyaiheinen teksti, ihan oikeine kuvineen. Semmoinen vinokasaiheinen hehkutus.



4.1.2017

Sisarus- eikun siputtirakkautta



Vaikka lapset riitelevät enemmän ja rajummin sanankääntein, kuin ennen, on välittämisessäkin uudenlaisia sävyjä. Keskimmäisen esimerkin myötä myös esikoinen on harjoitellut huomioonottamista ja ryhmäleikkitaidot kehittyvät kaikilla. (Vaikka usein näenkin ja kuulenkin vain sen riitaosuuden...)

Söpöä on, että kutsuvat toisia koko ajan itse antamillaan lempinimillä, jotka muodostuvat seuraavasti (kullakin lapsella on oma vakiintunut versionsa):

(Nimen ensimmäinen tavu)+putti
(Nimen ensimmäinen tavu)+ssi
(Nimen ensimmäine tavu)+kkulainen

Aika söpöä. Söpyttiä ja söikkyläistä.
...Sössiä?



PS En saa unta. Terv. Heiputti, Heissi, Heikkulainen.






2.1.2017

Remppaäiti hoitaa...



Vessan lukko repsotti monta kuukautta. Mies kyllä toi kaupasta uuden, mutta ei saanut sitä vaihdetuksi. Ajattelin osoittaa, ettei hän ole joka asiassa korvaamaton (se kun oli ikävä tunne sillä hetkellä) ja vaihdoin sen itse, tuosta vain, suit sait. Poika kyllä vieressä arveli omiaan ja yritti vihjata, että menee mönkään. Suhahdin ruuvarilla pois osoittaen, että menetkös siitä, kyllä mä nyt osaan.

Vaan olisi pitänyt kuunnella. Olin jättänyt lukon väärään asentoon: lukittuna näytti ulkopuolelle valkoista ja avattuna punaista. Pöh. Ja olinpa kiristänyt vielä niin tiukalle ruuvit, etten saanut niitä auki, vaan taisin rikkoa kierteet. Pyöri enää tyhjää.

Niinpä lukko taas repsotti ärsyttävänä monta kuukautta. Kunnossa, mutta jumissa vääränlaisena ja vieraita hämmentävänä. Eilen tyydyin suunnitelma B:hen ja väritin punaiset kohdat valkoisella tussilla ja laitoin valkoisten päälle punaista kimalletarraa. Mä. Olen. Niin. Onnellinen. Ja taas ylpeä itsestäni.

Ja niin oli viimein poikakin.







1.1.2017

Vuoden vaihde oli huippu, toivottavasti tuleva vuosikin!



Vietettiin vuodenvaihdetta ystäväperheen kanssa lähikaupungin ravintolassa,  lapsiperheille tarkoitetuissa Uudenvuoden pippaloissa. Monen pöydän kokoinen buffet, hattaraa, poppareita, onnenpyörää, musaa ja discovaloja, (DJ Aladdin ja Miuku löysivät yhteisen sävelen ja Miuku pääsi milloin vierailevaksi DJ:ksi ja milloin onnenpyörätytöksi), karkkibuffettia, tinatouhuja, maskotteja ja ilotulitusta. Hauskaa siis. Jatkoimme ystävälään, jossa viivyimme niin pitkään, että silmät lupsahtelivat jo itse kullakin. Yhteentoista. Kummastukseksemme takapenkki ei sammunutkaan heti auton käynnistyttyä, vaan mölisi hönöjä vielä tunnin, ja niinpä saapuessamme isomman cityn kohdalle pysähdyttiin vielä ostamaan yöpalaa huoltamolta (vietin siis vuodenvaihteen h-hetken huoltsikan kassamiehen kanssa) ja poikettiin kellonajan osuvuudesta johtuen tsekkaamaan kyseisen kaupungin pääilotulitus. Miuku ei ole koskaan pelännyt juuri mitään, mutta ilotulitus kirvoitti hätääntyneet itkut ja lohduttoman tärinän molemmilla kerroilla. Uniinsa nämä lapset hyytyivät vasta hitusen ennen kotipihaa, vähän ennen yhtä.

Hauska ilta oli ja hyvä fiilis kaikilla, vaikka esikoinen söi ja joi limsalla itsensä kipeäksi, melkein oksennuspisteeseen asti. Meitä muita vähän nauratti, mutta hän oli ajoittain vähän kauhuissaankin. Ja sitten kun taas helpotti, kävi kaiken unohtanut käsi muilta salaa karkkikipolla.



Voi, kun tuleva vuosi voisi olla samalla tavalla iloisia asioita täynnä, kuin eilinen päivä. Herkkuja, vähän övereitäkin, ja niistä huumorilla toipumista. Iloa ja onnea. Isoja, turvallisia ilotulituksia ja pieniä riemukkaita sädetikkuja, värillisiäkin. Reissuja, ystäviä, perhehassuttelua ja halailua. Toivotaan niin. Yritän lakata pelkäämästä, vaikka sellaistakin on maailman ja lähemmänkin piirin tapahtumien takia ajoittain ilmassa.

(Uudenvuodenennustuksia voi muuten varmasti tehdä vielä vuoden vaihduttuakin. Monta hyvää (hih) toivotusta olisi vielä eteen päin jakamatta.)