31.10.2016

Hymy(tyttö) hyytyy







Jotenkin oli kuvaava hetki, kun raskaan viikon (parin) päätteeksi hymytyttö mäsähti maahan lapsen kiskoessa pöytäliinan reunasta. Kiukku kirveli ja raivostus ravisteli. Eikä niinkään patsaan takia, vaan päähän jysähti hyvin symbolisesti ajatus, että nyt en kyllä jaksa enää. En siivota toisten sotkuja ja hallita kaaosta. En olla reipas enkä hymyillä. Suutuin ja vähän itsekin hajosin. Ja makasin myttynä lattialla. Sen nukenvaate- ja pehmolelusotkukasan keskellä, jonka lapset olivat puolihuolimattomasti 3 sekunnissa tehneet etsiessään yhtä nukenpaitaa..

Seuraavana päivänä hymytytön romahdussymboliikan saattelemana päätin, että soitan alkavalla viikolla itselleni siivousapua. Siitä ajatuksesta voimaantuneena siivosin. Eli eipä tarvikaan pyytää apua. Harmillisesti hajosi vain pieni pala hymytytön pohjasta. Hän pysyy yhä reippaasti pystyssä...  (En tiedä, miksi valitsin sanoa, että "harmillisesti". Freudilainen lipsahdus?) No, nyt on jo parempi mieli. Päivisin ja valoisalla aina on. Mutta lankakaupoille on pian päästävä. Jollen saa jotakin projektia käsille, keskityn ihan muihin projekteihin. Niin kuin vaikka siihen "tikruasuun ja penkkareihin", ja se ei oo ollenkaan järkevää. Se oli vain unta.

Vai oliko?



30.10.2016

Pöllörillit




Nyt on tässä kuulkaas sellainen juttu, että joudun keräämään kaiken itsevarmuuteni. Löysin nimittäin vihdoin kultaiset kakkulat, joista oon kuukausikaupalla puhunut. Itse asiassa ruusukultaiset, ihan niin kuin sillä ennekuvalla, joka taannoin tuli vastaan täällä. Vaan sittenpä kävi niin, että "Ota kahdet, maksa yhdet" -tarjouksesta huolimatta en löytänyt mitään muita, mistä oisin tykännyt. (Sitä paitsi "ota kahdet maksa yhdet" ei silmälaseissa tarkoitakaan ihan ilmaisuutta vielä.)  Olin vähän sen tarjouksen turvin luvannut itselleni pöllörillihullutukset, ja sitten jotain järkevämpää ykköslaseiksi. Ohopsan, nyt kävi näin.

Eli nyt sitten tsemppaan itseni uskaltautumaan kevyesti hupsussa lookissa maitokauppaan ja päiväkerhon eteiseen. Siinähän mun näyttäytymiskohteet lähinnä onkin. Niin ja somessahan mä näyttäydyn. Siksi teitä nyt varoitankin, että tämmöistä on tulossa. Että naurakaa nyt enimmät naurunne ruutujen takana, niin sitten toettuanne voitte sanoa, että onhan ne ihan ookoot. Tai ainakin, että "ihan pellet, sopii sulle!" No ei, voitte te nauraa päin naamaa. Muakin nää hymyilyttää. Mutta sitten niinä päivinä, kun hymyily ei huvita, voin toki käyttää vanhojakin lasejani. Vaikka partioleirillä lyttyyn istumisen jäljiltä ovat vähän venkulat...


video

(Ensimmäiset valokuvat uusista laseista näyttää aina erityisen oudoilta. Videota on jotenkin helpompi katsoa. Mulla on nyt 1½ viikkoa aikaa totutella tähän näkyyn...)





28.10.2016

Ihana prinsessaneulemekko ja virkatut kruunut








Kuka arvaa, millaisen neulemekon 4-vuotias tilaa? Paitsi että näettehän jo näistä kuvistakin. Niin, vaaleansinisen tietenkin. Elsan värisen. Ja tietenkin myös sellaisen, mikä ei pistele. En edes muista, mitä halpaa akryylilankaa tämä nyt sitten oli ("nyppyyntymätön" siinä kyllä luki, toisin kuin oman upouuden villapaitani merinobaby näyttäisi olevan...). Tein homman kokeilumielessä vähän hassusti: aloitin olkasaumoista. Helmaa oli tylsä tehdä, joten välillä neuloin ja kiinnittelin hihoja, virkkasin kaulusta ja ompelin helmiä. Niinpä helmaan virkatun pitsikuvion jälkeen ei ollut enää yhtäkään saumaa ompelematta tai lankaa päättelemättä ja mekon sai vetäistä päälle. Helmassa voitte huomata myös hienovaraisen kultalangan pilkotuksen. Sanoinhan, että joudun tästä lähtien neulomaan sitä kaikkeen. Eikä se kulunut edelleenkään yhtään.

Olisi pitänyt olla kamera sillä hetkellä mukana, kun neiti sovitti mekkoa ensimmäisen kerran. Oli aika otettu ja onnellinen! Kun toisen kerran sovitimme, hän intoutui laulamaan "Taaske jää", ja tekemään loihdintoja. Tietenkin.


Pieninkin oli otettu omasta kruunustaan, jonka virkkasin rautalankarinkulan ympärille. Yleensä mikään viritys ei pysy päässä puolta sekuntia pidempään, mutta tämän kanssa peilaili myhäillen ja lähtipä vielä esittelemään ylpeänä muillekin: "Kakkoo", hän huudahteli, tarkoittaen tietenkin "kato".











27.10.2016

Kumipallona luoksesi pompin..?







En osaa asettua blogille. En millekään oikein. Mieli on kuin kumipallo. Pomppii (kirjoitin ensin "pimppii") pelottavasti ihan kaikkialle. Onhan se tavallaan hauskaa, mutta kohta voi jotain mennä hajalle. En puhu nyt mielisairaudesta, vaikka kuulostaakin ehkä siltä. Levottomuudesta, jonka syyn tiedän kyllä varsin hyvin, eli sikäli ei hätää. Nyt pitäisi pikimmiten saada pallosta koppi ja koittaa jemmata se jonnekin taskunpohjan syvyyksiin hetkeksi. Siihen vaivaan auttaa neulominen. Muu perhe ehkä kyllästyilee, kun kaikkialla on lankakasoja ja puikkoja... Mutta mieluummin niitä, kuin hulluja kumipalloja. Ja puikoista päästäänkin aiheeseen, joka tuo tälle postaukselle edes jonkin pointin:

Seuraava lankakerho torstaina 10.11.2016 Kauhavalla. Lisätietoja taas yksityisviestitse.



26.10.2016

Kuin uusi työtuoli - pikatuunaus




Meidän työtuoliin tuli ensin pienen kuluman myötä reikä. Paikkasin siististi langalla. Kohta kului uudelleen puhki. Paikkasin taas. Kului puhki toiseltakin puolelta ja luovutin. Olkoon. Ja olisi varmaan edelleenkin repsottavainen, mutta koska pari pienimmäistä tykkäävät nyppiä paljastuneita pehmusteita, piti kehitellä jotain. Ennen kuin joku tukehtuu vaahtomuoviin. Viltti ei ollut hyvä, joten jotain muuta.

Trikookude, joka on etsinyt itseään olemalla esimerkiksi epäkäytännöllisenä neuleena ja kaulahuivina sai uuden elämän neulottuna penkinpäällisenä. Alle laitoin vain saman sävyisen kangaspalan ja kiristin päällisen tuolin reunan alle. Kyllä taas kelpaa. Nollabudjetin pikatuunaukset ilman liimaamista, lankaa, neulaa, saksia, ompelukonetta ja sotkua vaan on ihan parhaita.




25.10.2016

Taasko Tikru-asuun?







Näin unta. Seuraavana iltana sänkyyn mennessä unen tunnelma palasi mieleeni kumman merkityksellisenä ja säpsähdin, kun se aukesikin niin selvänä viesteineen. Olin palannut intoa puhkuen lukiooni. En sentään opiskelemaan, vaikka koulun penkeillekin unissani toisinaan palaan, vaan penkkareihin. Pukuja mulla oli päivää ajatellen muutamakin varattuna, mutta kaverini ottivat päältä muut asut ja päädyin sittenkin pukemaan ylleni saman, jota käytin oikeissakin penkkareissani. Tikru-asun. Silloin lukiolaisena samaistuin vahvasti äänekkääseen, sinkoilevaan ja hönttiin Tikruun. Vähän harmittelin, kun olin ajatellut pukeutua johonkin muuhun tällä kertaa ja juhlissa tuli vastaan jo muutama muukin Tikru-asuinen. (Omani oli kyllä hienompi, kuin ne.) Mutta kivaa oli silti. Tunnelma oli kevyt ja raikas, ja rooliasuni tuttu ja hauska, eikä siihen päätyminen tuntunut pettymykseltä kuin hetken. Oikeastaan ihan hyvä näin. Tällä kertaa jätin kuitenkin naaman maalaamatta. Arvelin, että Tikru-haalari riittää. Vähempi on enempi. Riittävämpi. Nyt aikuisena arvelin voivani luottaa siihen, että riittävä tikruus kumpuaa esiin ilman kasvomaalaustakin.

Jollei tämä uni nyt kertonut, että mitä pitäisi elämässä seuraavaksi tehdä ja päättää, niin ainakin se kertoi täysin, mitä pään sisällä on meneillään. Jopa niin ilmiselvästi, että tuntuu melkein liian paljastavalta kirjoittaa sitä tänne. En kuitenkaan aio hymynaamoja kummempia kommentteja antaa, jos joku kysyy, että "tätäkö tämä tarkoitti".  Mutta että Tikru-asu... Onko se nyt hyvä vai huono juttu...? Kun olin ajatellut muuta... (Pikkuvauva-asua ja lammaspaimenasua esimerkiksi...) Toisaalta äänekkäänä sinkoilijana on aina ollut kivaa.

Kuvissa ainoa Tikru, jonka talostamme näin äkkiseltään löysin.







24.10.2016

Kimalteleva itse tehty neulepaitani







Noin! Nyt se on valmis!! Blingbling-armeijaneule.

Kultalankaa oli helppo neuloa langan sekaan. Kertaakaan ei katkennut itsekseen, vaikka helposti olikin käsillä katkaistavissa. Tosin välillä se jäi kyydistä ja jouduin peruuttelemaan saadakseni sen takaisin puikolle. Ja välillä jäi lenkkejä, jotka perfektionistia häiritsisivät. Onnekseni en itse ole sellainen. Varmasti käytössä langannousuja ilmaantuu lisää, ja ties kuinka sitten pesukoneessa käykään. No, nyppään lenkit paidan nurjalle puolelle ja pidän tätä tällaisena, kuin tämä nyt on. Ja kelpuutan jatkossakin, vaikka alkaisi vähän repsottaakin. Onhan tämä ensimmäinen itse neulomani aikuisen kokoinen paita ikinä! Veikkaan, ettei sentään viimeinen, koska kivaa oli tehdä.




Tekniset tiedot:
Langat: Dropsin Merino Baby (menekki n. 350 g) ja kultalanka (menekki niin, että sitä riittää vielä loppuelämäksi...)
Ohje: mukaillen Elämäni Helinä -blogin perusneulepaidan ohjetta omien mittojen mukaan laskettuna



22.10.2016

Tyttöjen ja poikien juttuja







Syysloman loppu meni pienessä flunssassa ja jäi pelko, että lapset pitävät lomaa tylsänä. Niinpä lähdettiin käymään isossa kaupassa. Saivat ostaa omilla rahoillaan, mitä halusivat. Ostoksensa eivät olleet nykypäivän teeman mukaisesti kovin sukupuolisensitiivisiä. Vähän nauratti pojan moottorisaha ja tytön balleriinanukke.

Olin muutenkin miettinyt, että haluaisin omassa blogissa avata tyttöpoikakeskustelua, johon jo muutamassa muussakin blogissa oon osallistunut. Kuitenkin tuntuu, että jos kirjoittaisin tästä aiheesta kauhean painokkaan tekstin, saattaisin hävetä sitä kymmenen vuoden kuluttua. En osaa tarkalleen hahmottaa, mihin suuntaan tilanne on menossa, enkä kyllä osaa tarkkaan muotoilla omiakaan ajatuksia. Ne omat ajatukset aiheesta ovat tällä hetkellä sellaisia yksittäisiä palasia vasta, ja varmaan osa kyseisen palapelin paloista on vielä hankkimattakin, enkä siis edes voisi vielä kasata sitä valmiiksi.

Kuitenkin nyt tuntuu niin kauhean vieraalta ajatus, että sukupuolierottelusta olisi tarpeen luopua. Mutta enkö vain vielä ymmärrä asiaa riittävän hyvin? Itse toivoisin, että tyttöydellä ja poikuudella jatkossakin olisi merkitystä. Minkäänlaista rajoittavaa merkitystä en sillä tietenkään toivo tulevaisuudessakaan olevan. Mutta pidän silti tärkeänä tietää, että meitä on fyysisesti kahdenlaisia, ja tiettyyn sukupuoleen liittyy tietynlaiset asiat. Yleensä. Sukupuolen perusteella on mun mielestä ihan inhimillistä ja kivaakin tehdä tietynlaisia ennakko-odotuksia. Joista jokainen sitten voi hauskasti todistaa muutamia kohdallaan vääriksi. Sellaistahan se elämä on. Lokeroita, ja niistä pois poukkoilemista. Eikä siitä tarvitse loukkaantua, jos joku luulee sinusta jotain väärää. Aina voi oikaista ja opettaa. Ja mielellään vielä ylpeänä siitä erilaisuudestaan!

Ai, sä haluatkin joulupukilta kuorma-auton, vaikka oot tyttö?
Ai, sun lempiväri on vaaleankeltainen, vaikka oot poika?
Ai, sä oletkin poika, vaikka sulla on saparot ja meikkiä? 
Ai, sä osaatkin puhua tunteista, vaikka olet mies? 
Ai, sä oletkin sisältä nainen, vaikka sulla on pippeli? 
Ai, sä tykkäät leipoa ja virkata, vaikka oot mies? 
Ai, sä et tykkää Frozenista, vaikka oot pikkutyttö? 
Ai, teillä vaihtaakin vaimo talvirenkaat ja öljyt autoon?
Ai sä tykkäätkin pojista, vaikka oot itsekin poika? 

Ja iloisesti niin edelleen. Vähän lapsellisia esimerkkejä... En nyt tarkoita, että tuollaisista asioista pitäisi yllättyä. Tai edes että meidän muiden aina pitäisi voida tietää, onko joku mies vai nainen. Mutta ehkä tajusitte pointin. Ja jos ette, niin älkää nyt kuitenkaan loukkaantuko, siihen en pyrkinyt. Itsestäni en keksi mitään yllättävää "Ai, sä ootkin tollanen, vaikka oot nainen" -juttua. Tylsää. Entäs sinä?








21.10.2016

Paita hihoja vaille valmis







Neulepaita lähenee valmistumista. Ehkä saan sen ylleni jo seuraavaan Lankakerhoon (ke 26.10. klo 18 Siskolassa). Jännitys on vaihtunut varmuudeksi, että kyllä siitä pidettävä tulee. Ja inspiraatiota puskee koko ajan sen suhteen, miten seuraavan paitani tulen tekemään. Ohjeena mukailen Siskon blogin perusvillapaidan ohjetta. Käytössäni on myös palveleva puhelin, joka vastaa akuutteihin kysymyksiin, jotka eivät ehdi odottaa Lankakerhoon asti.

Hyvä, että käsille on puuhaa. Menisi muuten naposteluksi tämä lomailu. Mutta ajatukset saavat neuloessa juosta vapaasti. Ja voi huhhuh, vähän liiankin vapaasti! Aivan villisti juoksevat! Niitä en sentään tänne blogiin päästä riehumaan, vaikka jonkinlaista vuorovaikutusta niidenkin käsittelyyn kaipaan. Enimmät tärinät lähti onneksi puhelimitse pois.


(Kumma kuikeloposeeraus...)



19.10.2016

Saparoita ja flowta





Voi toista, kun antaisi saparoiden olla. Olisi niin söpöt. Vaan ei. Kuvaakaan en kerinnyt ottamaan, kuten huomaatte. Varpaansa ovat kauheassa kunnossa. Niistä olisi kuva, mutten viitsi julkaista näin varoittamatta. Enteron rippeet siellä kuorii nahkaa parhaillaan. Isommille iski joku jälkitauti (tai uusi tauti?), päänsärkyä ja kuumetta. Perinteistä syyslomapuuhaa sekin. Itse istun sohvan nurkassa ja porhallan paitaa vauhdilla valmiimmaksi. Jännittää niin, että tuleeko siitä hyvä, vai ei.

Hyvä siitä tulee. Takut selviää, kun rauhassa setvii ja tarvittaessa puretaan ja korjataan. Elämäkin tuntuu nyt sellaiselta. Hyvä flow, ja iisisti korjattavia virheitä. Purkaminen on helpompaa kaverin kanssa. Niin lankakerhossa, kuin kotona yöpeiton alle kömmittyäkin.







18.10.2016

Oma(loma)kuvia






Syyslomahulinat ovat hiljentäneet blogin. Viimeisimpien hulinoiden sijaan kerron kuitenkin nyt siitä omalomareissustani. Astuin tunnin matkan jälkeen Onnibussista virne naamallani kivaan kaupunkiin viettämään 24 tuntia aivan itsekseni vaan.

Minä, shoppailua, ruokailua ja juomailua, hiljaisuutta, ooh, riippumattomuutta, poreamme, sauna, neulomuksia, ooh, hihiiih... Ihanaa. Tuijottelin kaupungilla vieraita ihmisiä ja niiden toimintatapoja. Viimevuosina kun ei oo tullut julkisilla paikoilla tuijoteltua kuin niitä omia räjähteitä. Tai siis lapsia. Nyt tuijottelin vähän itseänikin. Hauskaa oli sekin, pitkästä aikaa. Mua viehätti, kun joku täti viskasi hotelliaamiaisella käytetyn teepussin niin ronskisti lautasen reunalle. Itsehän laitan vieraissa paikoissa lusikankin mahdollisimman varovasti jugurttiin. Semmoisiakin kerkesin miettimään. Omaan napaan tuijottelun kunniaksi julkaisen pari selfietä, joita erikoisten peilien ja peilikuvien innoittamana räpsin huonolla kännykkäkameralla seuralaisestani.






Voimaannuttava, virkistävä ja ilostuttava reissu. Jonka yksi kohokohdista kuitenkin oli noutamaan tulleen perheeni kohtaaminen kauppakeskuksessa.




14.10.2016

Hihkuva hiippari lähtee maailmalle


Nyt on kuulkaas jännitystä ilmassa. Keräsin ilmeisesti aikamoiset sankaripisteet toimittuani useamman vuorokauden putkeen väsymättömänä enterohoitsuna (ja ehkä osuutta oli myös viimeviikkoisella merkkipäivällä?). Sain nimittäin mieheltä ilmoituksen mulle varatusta hotellihuoneesta parin kaupungin päähän. Ohhoh. Mr Pii arveli mun reagoivan joko "..öngh, öyh, eih..." tai sitten "...äh, blöh, ööh", kuten mulla on vastaavanlaisiin ehdotuksiin ollut tapana reagoida. Mutta silloin olenkin ollut rätti ja puhki, uupunut ja innoton, enkä oo nähnyt karkumatkaa ratkaisuna, vaan karmean työläänä ja todennäköisesti kuitenkin toimimattomana ratkaisuna siihen väsyongelmaan.

Nyt puhkun intoa. Vaikka tuntuukin tosi oudolta tehdä jotain näin "tarpeetonta". En lähde rentoutumaan lepäämismielessä, vaan fiilistelymielessä. Voin tehdä mitä vaan, ilman aikatauluja tai muiden tarpeiden huomioimista! Ja toisaalta voin kietoutua vaikka koko karkumatkaksi pehmeään peittoon huoneeni syövereissä. Kävelen ehkä päämäärättömästi paikasta toiseen, ja linja-autossa aion neuloa Lankakerhossa aloittamaani paitaa. Kivaakivaakivaa!

Eli jos näette tämän näköisen hihkuvan hiipparin, niin tiedätte nyt, mistä on kyse.







13.10.2016

4. Lankakerhoaika ja 1001. postaus





Seuraava Lankakerho kokoontuu keskiviikkona 26.10.2016 Siskolassa Seinäjoella klo 18. Kyselepä taas tarkempia osoitetietoja ja huikkaa vähän jotakin kautta mahdollisesta tulostasi, vaikka osoite olisikin selvä. Tiedetään varautua riittävän monella muumimukilla.

Ja ohhoh, eilisen teksti oli mun tuhannes julkaistu teksti. Huhhuh. Sattuipa äsken tekstiluonnoksia selatessa osumaan silmiin noin hauskan näköinen luku tuolta bloggerin tiedoista. Aikamoista. Kaikenlaisia ajatuksia mahtuu näihin jaettuihin sanoihin ja kuviin. Täällä blogissa minusta on tullut Minä. Ja täällä oon huomannut, että on just ok olla Minä.

Kiitos, kun ootte mukana!



12.10.2016

Sielunmaisemaa merellä




Hiljaisessa autossa pimeässä illassa mietin elämääni ja oloani. Sitä, millaisia viimekuukaudet ovat olleet. Olo on kaikesta myrskystä, ajoittaisesta väsystä ja milloin mistäkin haasteesta riippumatta onnellinen ja tasapainoinen. (Hiljaisessa autossa olin, koska ajelin kotiin Lankakerhosta. Meitä oli 6 ja meillä oli ainakin mun mielestä hirmuisen kivaa!)

Usein näen mielessäni tunne-elämään liittyvät asiat vesiteemoissa. Nytkin olen nähnyt paljon uimisunia, joissa kaikki on sujuvaa ja kevyttä. Uin välillä jopa ilmassa. Joskus sen sijaan olen ollut merenneito, joka ei osaa uida. Oon vain lojunut pohjalla, jaksamatta edes hätääntyä hapen loppumisesta. Joskus olen ollut veneessä, jonka soutamiseen mulla ei ole ollut voimia, taitoa, eikä ehkä tahtoakaan. Mutta onneksi oon saanut silloin kaverin soutamaan. Itse olen maannut veneen pohjalla puhumatta ja ajattelematta enää yhtään mitään. Uittanut tukkaani kylmässä vedessä. Tuntien toki surua ja huonoa omaatuntoa siitä, että vene on yhteinen, enkä pysty hoitamaan osaani.

Tämänhetkisessä olotilassani näen suuren meren yötaivasta vasten. Välillä mennään valtavienkin tyrskyjen läpi ja välillä tuntuu synkältä. Mutta mieleni kuvassa on majakka. Tärkeimpänä, kuitenkin pienenä keskipisteenä aaltojen seassa on suuri panssarilaiva. Minä. Jykevä ja vahva. Hirveästi ei hetkauta, vaikka välillä aallot heittäisivät kuutioittain hyistä merivettä kannelle. Ja mikä parasta, musta tuntuu, että laivan matkustajilla on hyvä ja turvallinen olo. Katossa roikkuu myrskylyhty ja matkustajat pelaavat korttia. Joku nukkuu, vaikka riippumatto keikkuu aallokossa. Ja ne sanoo, että "sä oot äiti ihana" ja "kiitos huolenpidosta", ja minä hymyilen takaisin tyynenä ja tyytyväisenä. Onnellisena.

Semmoinen olo on nyt. Vahva ja tasapainoinen. (Vai uskaltaako sellaista sanoa ääneen? Tuleeko huomenna paatin pohjaan reikä?) Toki nytkin tulee hetkiä, kun suuri aalto heittää nurin jotain, mistä tulee sotkua. Mutta sotkuista ja kilahduksista huolimatta tiedän, että matka sujuu hyvin. Hassua, että tuo äsken maalaamani (vaikken nyt maalannutkaan, kuin mielikuvituspensselillä) synkkäsävyinen, myrskyinen kuva kuvastaa vahvinta ja rauhallisinta oloa. Verrattuna näihin hempeän sävyisiin ja rauhallisen näköisiin maalauksiin, jotka puolestaan ovat syntyneet hyvin epämukavista tunteista... Jälkikäteen ajateltuna ovat rakkaita sielunmaisemia nämä kaikki. Niiden kuvaaminen on ollut voimaannuttavaa.

Miltä sinun sielussasi näyttää?



(Oikeasti inhoan ja pelkään merta. Siksi kai se usein hyppääkin tunteideni tulkiksi, kun ajatukseni siitä ovat niin vahvoja. Oon muuten kirjoittanut meriajatuksistani täälläkin.)




Terveellistä (haha) marjavälipalaa










Hektinen päivä on lopulta päässyt kello neljään asti. Huokaisen hetken. Tässä, kun nojailen työpöydän ääressä käsiini, tuoksuu sormissa ihanan kesäisesti mansikka. Ajattelin, että syödäänpä terveellisesti välipalaksi marjoja ja hedelmiä. Ja vähän teki mieli kaurapaistosta. Ja vähän vaniljakastiketta. Varsin oli siis terveellistä...

Ja on kyllä kauhean värinen tuo meidän pöytä. Koko keittiö. No se siitä, tälläkin kertaa. Kuten neljän vuoden aikana aika monta kertaa: Se siitä, palataan hamassa tulevaisuudessa.

Illaksi Seinäjoelle neulomaan. Hiphip!






11.10.2016

Erilaiset farkut






Enpä ole todella moneen vuoteen ostanut minkään muunlaisia farkkuja, kuin korkeavyötäröisiä, joustavia pillifarkkuja. Toisin oli teininä, kun mallit vaihtuivat vuosittan ja moni lookki tuntuu tällä hetkellä ajateltuna aika kauhealta. En uskalla tässä ruveta miettimään kamalimpia. Uskallatko sinä? Luultavasti nämä poikakaverimalliset pöksyt näyttävät jonkun vuoden kuluttua kauheilta myös. Mutta onpa jotakin vaihtelua tähän hetkeen kuitenkin! Ihan kuulkaa Prismasta ostin, 24,95 €. Samaisesta kaupasta osui vahingossa silmiin 40 % alessa myös musta Tamsilkin silkkivilla-aluspaita ihanalla pitsikauluksella! Tyylikästä tarkenemista!






Kuvat otti ihana neljävuotias, joka ei malttanut lopettaa sarjatulitusta, vaikka pyysin. Siksi kävelen viimeisessä kuvassa kameraa kohti kuin maikkarin Petri-meteorologi aikoinaan.