31.1.2013

Lumipanda ja muuta söpöä


 Aloitin eilen päivitykseni "onko söpömpää" -ajatuksella, ja siitä asti oon mielessäni laskenut tilanteita, jotka on ainakin yhtä söpöjä kuin tuo silloin mainitsemani:


  • Onnellisen näköisenä nukahtava vauva, jonka saa pukea haalariin ilman, että se herää.
  • Pikkuinen, joka koko ajan yksin leikkiessään hymisee ja lallattelee. "Tiutiutiu, tam-tam-tam-tam-tam, hm-hm-hmmmmmm, laalaaa, lallaalaa."
  • Pienet limaiset sormet, jotka tutkivat mun naamaa. Kenen muun antaisin levittää kuolaansa naamaani? Onko söpömpää, kuin tajuta olevansa ihkaensimmäiset kasvot, joihin hän tutustuu?
  • Ikkunassa iloisesti mulle vilkutteleva poika (joka on kutsuttu näkösälle itkuhälyttimen kautta, kun vauvan hyssyttely vaatikin pari lisäkierrosta etupihalla). Juuri ja juuri ylettyy kurkkaamaan ulos. Sen verran, että hymy näkyy. Höpötys ei näy.
  • 2½-vuotiaan askartelut (mm. kuvan lumiukko).



Ja olisihan näitä. Puolet tippuu mielestä samaa tahtia, kuin sinne putkahtelevatkin. Mutta ihanasti ilostuttavat edes oivallushetkensä ajan.


Ja oli aika söpö myös tänään tehty lumipanda (joka seistyään vielä tovin tuolla räntätihkutuksessa näyttääkin puolisulaneelta lakritsijäätelöpallolta).

30.1.2013

Vaatekutsuille menossa

Onko söpömpää, kuin ylpeä pikkupoika? Silmät tuikkien, vähän ujona, seisoo mun edessä ja mun pitäisi koittaa arvata syy ilmeeseen.

- Aaa! Sait ite repun selkään?!

Hymy leviää vielä vähän, toinen repun olkain on kaksinkerroin käsivarren ympäri ja vetskari on puoliksi auki. Mukana näyttäisi olevan ainakin yksi tossu. Hän on pakannut itse automatkalelunsa.

Ollaan matkalla Ystävälään, me&i -kutsuille uutta kevätmallistoa ihastelemaan. Ja ei, en ole lastenvaatefriikki, vaikka ajellaankin kymmenien kilometrien päähän kaameassa lumimyrskyssä. Lastenvaatekutsut vain on ihan hullunhauskaa viihdettä, puhumattakaan ihanien ihmisten tapaamisesta. Nytkin monta tärkeää yhdellä iskulla.

Ja kyllä, ollaan MATKALLA. Lipsahti tämmöinen iPad-päivitys...









29.1.2013

iPad koeajossa

iPad tuli päivähoitoon, koekäyttöön. Ja kylläpäs onkin näppärää näpytellä vasemmalla etusormella nukutusimetysväsytyspuuhien keskeltä.

Hetken oli hauskaa, sitten alkoi ahdistaa, ärsyttävä aikasyöppö. Hetkinä, jolloin voisi olla läsnä edes 25-prosenttisesti tuo laite viekin kaiken huomion. Ja yöllä, kun alkuperäinen ajatus oli saada pidettyä itseni edes välttävästi hereillä istumaimetyksen ajan, jäänkin vielä surffailemaan, kun vauva jo tuhisee takaisin omassa sängyssään. Toivottavasti en sentään ala bloggailla puoliunissani. Oikeaa päiväkirjaa olen joskus sillälailla kirjoittanut ja siispä tiedän, ettei niitä öisiä "hyviä ajatuksia" kyllä ihan oikeasti ole tarvetta ikuistaa minnekään. Saati että julkaista. Ja sitten, kun yritän syötön jälkeen nukkua, pyörii päässä. Aivotoiminta käy aivan ylikierroksilla vielä pitkään peiton alle möngittyäni. Mikä sitten saa mut miettimään tietokoneen (ja tietysti yhtälailla television) vaikutusta lapsen mieleen. Sudokujen, lukemisen ja muun yöimetyksen oheistoiminnan jälkeen kuitenkin nukahdan aina välittömästi (jollen jo niiden aikana)...

Mikä muuten se ratkaiseva aivoja kuormittava syy on? Siis ruudun tuijottamisella verrattuna vaikka lukemiseen? Onko se siinä, että ruudun kanssa aivot pelkästään vastaanottavat, lukiessa ja leikkiessä niiden on pakko vähän itsekin työskennellä kokonaisen mielikuvan muodostamiseksi? Oon ollut huomaavinani, että lastenohjelmia "juutuupista" tai "nehvlissistä" katsoessa lapsesta tulee herkästi kiukkuinen. Tai ainakin, kun ohjelma loppuu. Hän taitaa jo ymmärtää, että "loppuminen" on äidin päätöksestä kiinni, eikä niin kuin Pikku Kakkosen kanssa, että se nyt vain loppui ja sillä selvä, ja sitten leikkimään. Muualta katsoessa voi aina koittaa vielä vinkua yhtä postipatea tai rekkamiestä. Ja miksi suotta pyytää ensin nätisti, kun tietää itsekin, että oli puhe katsoa "vain yksi". (...tai kaksi...)

Mutta ei tule meille tämmöistä pädiä omaksi, eihän, Mies? Eikä mulla enää ole puhelinkuumettakaan. Tuo köppäänen soitto- ja tekstailutyökalu riittääkin mulle varsin hyvin.

Toki jos joku, niin tämä korvaamattoman tärkeä Hassut Kuvat -ominaisuus saattaisi pakottaa meidät hankkimaan tällaisen laitteen omaksikin:








Ja nyt sitten tein tänne blogiin vähän muutoksia, yhdistelin sivupalkin välilehdet yhdeksi esittelysivuksi ja tämmöistä pientä. Näyttää riittävän samalta, mutta omaan silmään (tänään) paremmalta.


28.1.2013

Nostalgiaa

Eilen tuli lapsuudenkodista monta laatikollista aarteita ja rojuja. Pitäisi tehdä inventaario. Olisi helpompaa tehdä se avaamatta laatikoita, heittää vain menemään. Mutta ei musta varmaan siihen ole. Pari laatikollista vanhoja päiväkirjoja, korillinen kirjoja, ja sitten näitä ihania. Herättääkö teissä muistoja?


2 pientä

Hän oli pienenä mun lemppari, hän on niin reppana...

Otto-nalle, kuka muistaa?

Kaalimaan Kakarani, Sanna. Kaikessa mukana.


Voi että. Ihania juttuja. Poikakin tykkäsi, erityisesti tuosta reppanasta nallesta ja kirjalaatikoista. Äsken kiukkuisena, tiuskaisujen jälkeen enää mitään puhumatta vaihdoin sille jo toista "päiväunien" aikana väkisin väännettyä kakkaa (että pääsee pois sängystä). Hän sitten yritti painokkaalla ja hallitun rauhallisella, jopa esimerkillisen äidillisellä äänellä ojentaa mua: "älä paukuta (roskiksen kantta), se menee likki. Kyllä minä ymmällän, kaiken minä tielän. Mene äiti nukkumaan sänkyysi, se pehmoinen nalle olottaa siellä." Pitäisi varmaan mennä. Ja sielläpä se näköjään on aseteltuna tyynylle. Reppana.

Mä muuten vähän luulen, että luovun tuosta päiväkirja51c-nimestä. Se on jotenkin ärsyttävän näköinen ja hätäisesti valittu alun alkaenkaan. Lyhentäisinkö sen vaikka Päikkäreiksi, koska päikkäriaikaahan tämä mun päiväkirjakirjoitteluhetkeni on. Ja kauhean kauas en mahdollisen uuden nimen kanssa viitsi harhautua, koska osoitteenani pysyy kuitenkin tuo sama vanha. No, katsotaan, tuleeko muutoksia vai ei..

26.1.2013

Talvipesässä

Odotan kevättä. Että minä ja Karhunpentu päästäisiin ulos leikkimään. Naapuritkaan eivät varmaan usko, että tähän koloon on muuttanut muitakin, kuin Isäkarhu ja Poikapentu.





Terv. Emokarhu talviunilta



25.1.2013

Vauvamuistolaatikot

Laatikkoprojekti edistyy, sain laatikot maalattua ja peitettyä maalikerroksen läpi kuultavat "joulukoristeita" -tekstit kangaspalalla (liisteröin erikeeperillä). Ja sitten on näitä kaikkia härpätyksiä koristeina. Pitsiä, huonekalunauhaa jne. Askarteluliikkeestä löysin juuri sopivat puukirjamet, 0,40€/kpl!

Nämä ovat siis vauvamuistolaatikot, joihin aion kerätä vauvaonnittelukortit, tärkeitä vaatteita ja leluja vauva-ajalta. Mitä nyt sitten mukaan sopiikaan. Luultavasti tila loppuu aika äkkiä kesken.

Tytön muistoja
Pojan muistoja
Askarteluaiheesta jatkaakseni: sain tällaisen (blogityylikriteerit täyttävän) askartelukirjan Suuri Käsityö -lehden tilaajalahjana. Vaikken tämänhetkisestä arjestani löydäkään aikaa tällaiselle väkertelylle, on kiva kuvitella joskus-sitten-tekevänsä noita. (Sama pätee siihen Suuri Käsityö -lehteenkin.) Kaarnasydän ja sammalkranssi on siis kirjan nimi. Yksi idea, jonka saattaisin toteuttaa, oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sytykerisut. Jostain syystä nämä takansytytsasiat on nyt sydäntä lähellä...

24.1.2013

Uusi murrosikä

Aloitan hyvän mielen jutuilla, koska pelkään näyttäväni pelkästäänkamalalta taas seuraavan purkauksen jälkeen. Vaikka ei mun pitänyt miettiä semmoisia. Mietin silti.

Meillä on ollut mukava aamu. Miten mielettömän ihanaa onkaan, että puoli yhdeksältä on valoisaa! Takka syttyi tällä kertaa ykkösellä, sain taannoin pari oppituntia mieheltä. Lapset nukkuivat pitkään ja aamupäivä leikittiin pojan uusilla pikkuautoilla. Ihania ilmeitä ja ihastelua, kun muutin ääntääni eri autoja varten. Ja sitten kesken kaiken se huokaisi, että "minun mielestä iskä on ihana". Hih! Meidän viisikuinen (ja hyvä jos viisikiloinen) kirppuliinu pääsee lattialla liikkeelle! Ei vielä eteenpäin, vaikka yritystä on, mutta hyörii ympäriinsä ja peruuttelee. Se on niin hullun pienen näköinenkin, että tuntuu ihan järjenvastaiselta. Isoveli on tytön idoli, ihan selvästi! Ne katseet, joita veli saa, täytyisi kyllä saada ikuistettua. "Iiihana somelaismuija", niin kuin muijaamme höpsöttelimme aamulla. Uh.

Ja sitten tähän otsikon asiaan:

Mulla taitaa olla uusi (vai ehkä peräti ensimmäinen) murrosikä. Kun oikein turhauttaa ja kiukuttaa, eikä osaa täyttää itsensä kokoista aukkoa tässä arjessa, alkaa kapina. Kapina odotuksia vastaan. En kyllä pese hampaita tänä iltana. Syön kyllä aamupalaksi kokista ja karkkia. Ja nyt tunnustan jotain, mitä ei olisi ollenkaan tarpeen tunnustaa, se on aika noloakin. Mutta tuon tuosta lentelee vittuperkeleitä kavereineen, ainakin pään sisällä, joskus lasten ulottumattomissa ääneenkin. Tosi teiniä ja tarpeetonta. No niin, tunnustettu. Jospa saisin sen loppumaan ja alkaisin pyöritellä päässäni hyveellisempiä hokemia. Niilläkin -voisin kuvitella, on itseään toteuttava vaikutus...

Mutta kun mä en vain oikein tiedä, miten sitä voisi reagoida järkevästi silloin, kun tekee yhtä aikaa kuutta asiaa, joista neljä menee mönkään. Toisinaan harkitsen itkemistä, mutta jotenkin noi rumat sanat on helpompi valjastaa. Kiukulla päin vastoinkäymisiä.

Yhtenä iltapäivänä tuossa viime syksynä olin raivottarena huhkinut ja epäonnistunut koko päivän, ja kun lapset sitten päivänukahtivat, vedin meikkipussista mustimmat meikit esiin. Ja ilmaisin itseäni niillä. Sillä hetkellä taisin viimeistään tajuta käytökseni teiniyden. Mutta ai että oli hauskaa ja vapauttavaa! Perheen miesväki pelästyi, kukin vuorollaan.


Ei sentään punainen?
Tietenkin nämä ovat vain yksittäisiä hetkiä arjessa, ihanassakin arjessa. (Hih, nyt jostain syystä koen tarvetta korostaa sitä. Ettei siis koko elämäni ole kirosanojen ja mustan silmämeikin tarpeessa.) Mutta sen verran murkuttaa, että haluaisin repäistä jotenkin. Oikeaa teini-ikäänsä tarpova pikkusisko laitatti kolmannen korviksen, melkein harmittaa etten hetken mielijohteesta tehnyt samaa. Tatuointia ei kai imetysaikana voi ottaa ja nenäkoru ei taitaisi sopia mulle. Sininen tukka? Ripsipidennykset? Muita ehdotuksia?

Jotenkin haluan yhdistää tällaisen vaiheen äitiyden oheisoireiksi ja olen ollut havaitsevinani samanlaista muutamalla muullakin mutsilla. Mutta kieltämättä olen joskus kuullut puhuttavan myös kolmenkympinkriisistä...

Ja tässä nyt olisi sopiva aasinsilta tarjolla toiseen mielessä olleeseen aiheeseen. Kiivetään nyt sitten sillekin sillalle: tämä blogi on ollut aika valivalipainotteinen. Ja olen joutunut miettimään sitä, millaisen kuvan annan itsestäni mahdollisille uusille tuttavuuksille (tai kurkistelijoille) tämän kautta. Alkuun ajattelin, että ihmiset, jotka mut tuntevat, tietävät olevan poikkeuksellista, jos puhun suoraan ja sanon tiukasti (perhettä lukuunottamatta). Ajattelin, että opettelen sanomaan, miltä oikeasti tuntuu. Tästä blogista tulikin aivan yllättäen itsetutkiskelujuttu. Oon tosi paljon miettinyt, millaisen kuvan annan itsestäni, täällä ja livenä. Ja minkälaisen taas haluaisin antaa. Ja että onko ylipäätään pakko antaa mitään kuvaa, eikö voisi olla vaan. Jotenkin mulle on aina ollut tärkeää, että musta tykätään, ja sen takia oonkin venynyt aika monenlaisiin muotoihin ja ollut olematta oikeastaan mitään mieltä ja hetkahtamatta mistään. Nyt tuntuu, että olisi aika opetella olemaan oma itsensä. Olemaan vähän rohkeampi. Luottaa siihen, että tärkeiden ihmisten mielestä oon kiva sellaisena, ja olla välittämättä siitä, että kaikki eivät välttämättä tykkää.

Ja nyt on kauhean paljas olo, kun näin taas totta puhuin. Ja vielä tuo naama tuossa vierellä muistuttelee mua, että se olen minä, joka puhuu, omalla nimellään.

Ohhoh, joku onkin keittänyt mulle muutama tunti sitten kahvia, heippa! (=Livistän pois paikalta, ennen kuin nössöyttäni poistan koko tekstin.)

23.1.2013

Kaksin

Noin 40 sekuntia yhteistä vastuuvapaata aikaa Anttilan käytävällä.
Kärryllinen jälkeläisiä muorin lykättävänä parin hyllyrivin takana.
Virnistin, "Moi, karataan".
Ei karattu, ajatukset karkasivat.
Hauskaa sekin!




22.1.2013

Ensi talveksi



En ole vielä koskaan 2,5-vuotisen äitiurani aikana osannut ostaa mitään "ensi talveksi". Nyt ilmeisesti toisen kohdalla on jotenkin (ihan pikkipikkiriikkisen vain) helpompi käsittää, että kyllä se vauvakin tosiaan vuodessa kasvaa muutaman vaatekoon verran. Ja ettei se toppapuku loppujen lopuksi niin kauaa loju kaapin pohjalla, kuin luulisi. Ja että aleissa ne vaan ovat niin paljon halvempia, kuin sesonkiaikana. Eli rohkenin ostamaan ihanan muumitoppa-asun kokoa 80.

Mitä kokoa muiden 1,5-vuotiaat ovat käyttäneet? Esikoiseni ainakin on aika minikokoluokkaa, ja toistaiseksi etenee samaa käyrää tämä pikkusisaruskin, joten kokoarpajaisissa päätin tuon koon olevan riittävä.

(Nyt saattoi kyllä tulla etikettimoka, äitiblogeissa ei ymmärtääkseni esitellä tokmannin ei-minkään-merkkisiä alekoriostoksia.)

21.1.2013

Ihmeen tyytyväinen

Iloa teidänkin päiväänne!
Viime yönä pääsin lopulta kahdelta nukkumaan.
Kiinteistä sekoittunut vauvanvatsa valvotti.
Heräsin pari kertaa syöttämään ja uudelleennukuttamaan.
Kahdeksan jälkeen nousin isoveljen "saako tulla pois sängystä" -tiedusteluun.

Pakkasmittari näytti jotain 15:n ja 20:n välillä. Päiväunidilemma pohdittavaksi...

Ruoka venyi liedelleä samaa tahtia, kuin aikataulu. Siitä, tai jostain muusta johtuen maistui pahalta.

Takan kanssa tuuhastin niin epätoivoisesti, että lapsen suusta kuulin totuuden sytytystaitojeni suhteen. Monta kertaa. Tällä hetkellä pesässä on läjä nokeentunutta sanomalehtimoskaa ja kolme hiiltynyttä sytykeruusua. En tajua, missä kohdassa toimin jotenkin niin totaalisen väärin, ettei vaan onnistu.



Siinä lista potentiaalisista kiukunnostattajista. Ja uskokaa tai älkää: En ole yhtään ärsyyntynyt. Lupaan tulla kertomaan, kun tilanne muuttuu.


* * *

Päivitys klo 13:28

Ei, vielä ei ärsytä. Mutta jäin miettimään, että äkkiäpäs sitä on itsellekin jäänyt sellainen tunne, että oon lähtökohtaisesti huonolla tuulella. Eikä ole varmaan ihmekään, että poikakin kyselee tuon tuosta, onko äiti hemmona, ja mikä äitiä ääsyttää. Omasta mielestäni oon kuitenkin paljon muutakin, kuin kiukkuinen äiti. Mutta ehkä jonain päivänä huomaan taas olevani lähes-poikkeuksetta-tyytyväinen-ja-iloinen äiti. Tämä päivä on hyvä alku. (Tai jollei nyt minkään alku, niin ainakin iloinen poikkeus muiden päivien seassa.)

Sitä paitsi, katsokaa:


Mimmi näyttäisi tarkenevan ulkounilla!

Noin 19. kerta toden sanoo!

20.1.2013

Unet ja yöhöpötykset

Yöteemalla jatkan tänäänkin. Mulla on joka yölle "oma höpötys". Se alkaa soida mun päässä heti, kun nostan vauvan ruokailemaan. Joku hauskalta kuulostava sana tai lausahdus, jonka sisällöllä ei ole mitään merkitystä. Se on yleensä yhden yön ajan sama, ja toistelen sitä muiden ajatusten välissä jotenkin pakonomaisesti. Viime yönä se oli tanperelaisittain hoettu "nahkareppu". Muita yöjankutuksia on ollut mm.

"Jehna, jehna... Jehnaaa!" (Ihan hullun rasittava. Martin Tärinätällistä, jos tiedätte...)
"Mielenvikast läpänderuu." (joo...)
"Sinitipulintu" (Ruusulaakson Roosan tunnarin sävelellä. Sana ei edes oikeasti taida olla tuo.)
"Emerson Cod" (Pushing Daisiesin etsivä. Voin muuten suositella sarjaa!)
"Leo-Pekka Tähti" (kuinka tylsää onkaan höpöttää tuollaista puoliunissaan..)

Näissä ei ole mitään järkeä tai sisältöä, mutta unissa sen sijaan voi olla paljonkin viisautta. Toisinaan alitajunta yrittää viestittää jotain ymmärrykselle. Aina joskus tajuan, mistä on kyse, ja joskus en. Uskon, että ihmisen mieli on paljon suurempaa, kuin tiedetäänkään, ja moneen asiaan löytyy vastaus sieltä, kun vain osataan kaivaa. Tai ottaa vastaan.

Viime aikoina olen nähnyt paljon unia matkustamiseen liittyen. En ole oikein päässyt näiden unien tunteista kärryille. Tai oikeastaan ei ole kyse pelkästään unista, vaan mielikuvat ja muistot jostain vuosia sitten nähdyistä unista saattavat tulla ihan keskellä päivääkin. Ja jotenkin ne tuntuvat merkityksellisiltä, viesteiltä itseltäni.

Yleensä autoilu-unet olen kokenut elämänhallinnallisina unina. Jos unessa auton jarrut eivät toimi, on elämässä meneillään vaihe, jota en tunne hallitsevani tai voivani pysäyttää. Nyt matkustusunet ovat olleet jotenkin erilaisia. Kierrän unissani uusia paikkoja ja näen uusia maisemia. Joissain ajatuksen pätkissä näen hienoja paikkoja ja välillä taas tunnen oloni vieraaksi ja hämmentyneeksi. Pysähtelen tienvarsien levähdyspaikoille ja motelleihin. Ja mietin risteyksissä, että tästäkötästäkötästäkö pitää mennä ja pelkään, että minkälaiseen ruuhkaan tai muuten pelottavaan tilanteeseen joudun, kun menen tuota kautta.




...Nyt kun sen tähän kirjoitin, niin yhtäkkiä tiedänkin, mitä tunteita noiden kautta käsittelen. Ja tuntuu hullulta, etten muka äsken tiennyt. Enimmäkseen positiivisia on nuo unet olleet, vaikka niihin vähän jännitystä ja huolta liittyykin. Mutta matkaan siis uudenlaisissa arkimaisemissa, pysähtelen lepäämään, välillä jännitän arjen pieniä ratkaisuja ja niiden seurauksia. Niinhän mä teen, mitä kohtaa en muka aiemmin ollut ymmärtänyt. Luulin oikeasti tulevani kirjoittamaan tänne "mitä luulette unieni tarkoittavan" -viestin. Mutta näköjään jo sanoiksi muuttaminen selittää unen. Koittakaa tekin! :) Jos ette pääse unen kärryille itse, niin mäkin haluan koittaa. ;)



19.1.2013

Yön kuva

Joka kotiin koittaa aamu. Takana voi olla ties millaisia öitä. Meidän oli tympeä. Hampaita? Rokotusvaivoja vähän myöhässä? Nälkää? Uusi tylsä tapa? Kunpa tietäisin.

Haluan aina visualisoida kaiken (olette ehkä huomanneet).



Tein tällaisen kellon, jossa yksi sektori vastaa 10 minuuttia. Ja siis 12:n kohdalla kello on siis kaksitoista ja ymmärrätte varmaan.
Sitten värittelin maalipurkin kanssa unelmieni yön. Realistina lisäsin pari yösyöttöäkin vielä, vaikkeivät ne ehkä ihan kaikkein unelmallisimpaan yöhöni kuuluisikaan. Yöni alkaisi klo 21:00 ja päättyisi 09:00
 
Ja tässä on sitten tämä viime yö. Ihan-väsynyttä-vauvaa aloin hyssytellä unten maille 21:20, ja pieni torkahdus omaan sänkyyn onnistuikin. Oikeasti nukahti vasta 00:50 (tai en edes muista) ja heräili sitten melkein tunnin välein, kunnes kuudelta ei tullutkaan enää uni. Itku, itku, voi itku.

Kiinnostaisi nähdä teidänkin öitänne, millaiset asiat valvottavat tai muuten vaikuttavat värivalintoihin! Voisinkin jättää avoimen (ja vaikka ihan yksityisesti toteutettavan) haasteen bloggailijoille ja muille: Kopioi ensimmäinen kuva ja väritä oma yösi ja lisää blogiisi tai tulosta päiväkirjasi väliin. Halutessasi voit raportoida myös tänne, millainen siitä tuli. 



Ja niin. 
Mä oon silti nukkunut. 
Tiedän, että on ihmisiä, jotka sanoisivat "tunnin pätkiä" "JOPA tunnin pätkiksi". 
Että valivali vaan heidänkin kuullen...

18.1.2013

Blogipaniikki

Voisin kuvitella, että blogin pitäminen aiheuttaa muillekin kuin mulle tämmöisiä tunnekuvioita:

1. jännitys ja ujostelu 
- mitä uskallan ja haluan sanoa ja kenen kuullen

2. innostus 
- sanon mitä vain ja kenen vain kuullen
(mieluiten Ihan Kaikkien Mahdollisten kuullen)

3. paniikki 
- alan miettiä, että mitä nyt sitten olen sanonutkaan ja kenen kuullen. 

Mulla on nyt toi paniikkivaihe. Keitä täällä käy? Mitä mä oon sanonut? Ärsytänkö? Onko tämä noloa? Pitäisikö olla varovaisempi? Annanko itsestäni väärän (tai liian oikean) kuvan?

Kokeneemmat bloggailijat voisivat nyt sitten valaista, että mikä vaihe tulee seuraavaksi. Hällä väliä vai Sensurointi?

Toivoisin kovasti, että "Hällä väliä", koska tämä tietynlainen sensuroimattomuus on ollut mielekästä. On tullut se tunne, mitä kaipasinkin, että näyn ja kuulun, vaikka olenkin vain kotona.

Osaisinkohan tehdä tuohon sivunlaitaan hetkeksi semmoisen gallupin, johon saisivat lukuisat (heheh) vierailijani klikkailla anonyymisti merkin visiitistään. Kenties se rauhoittaisi mieltäni. Kertoisi, että tämä on ihan pikkujuttu ja olematon paikka nettimaailmankaikkeudessa. Joskin mulle Iso Paikka.

17.1.2013

Pa(s/k)ka(s)päivä

Voisin kirjoittaa jonkin päiväuni-/pakkasaiheisen blogipäivityksen, mutta ei tule mieleen montaakaan painokelpoista sanaa, joten jätän väliin.

 

Mutta katsokaa, mikä mua odottaa!
Mun uusi lempivillatakki!

(Pöllin törkeästi Helin blogista tämän kuvan. Ajattelin, että jos tulee jotain oikeusjuttuja, niin saataisiin sovittua asia jotenkin... Hyvitykseksi annan tietenkin ilmaista mainostilaa täällä blogissani näin: Elämäni Helinä )

16.1.2013

Hetkiin tarttuminen...

Tartu hetkeen. 
Mun mielestä sitä sanontaa pitäisi vähän päivittää. Esim.



"Päästä irti muista hetkistä."



Mä en oo vielä hammaslääkärillä.
Mä en oo enää yläasteella.
Mä en juuri nyt nukuta lapsia.
Mä en oo tällä hetkellä kipeä.
Mä en oo nyt reissussa.
Mä en vielä mene töihin.
Mä en oo menettänyt perheenjäsentä.
Mä en pidä hetkeen vanhempainiltaa.
Mun kimppuun ei tällä hetkellä oo hämähäkki hyökkäämässä.
Mun talo ei pala.

Jospa vain keskittyisi iloitsemaan tai ahdistumaan yhdestä asiasta kerrallaan. Selviän tästä hetkestä, en vielä huomisesta. Suuri osa taakoista on ihan turhia pelkoja. Ehdin kantaa niitä sitten, kun (jos) ne ovat ajankohtaisia. Eikä tämä tietenkään aina ole näin mustavalkoista. Simppeleimmillään kyllä.

15.1.2013

MUSTA MIES!


Olen ilokseni (?) saanut huomata, että lapseni on siinä iässä, että näkee kaiken ja kuulee kaiken. Kyselee ja ihmettelee kaikkea estoitta. Mm. kaupungilla vastaantulevia ihmisiä.

Sähkömenopelillä kulkeva nuori nainen on varmaan tottunut (pikkupoikien ihasteleviin) katseisiin, mutta mietin kovasti, miten minun pitäisi suhtautua lapseni osoitellessa ja ihmetellessä asiaa. Nainen vaikutti huvittuneelta, joten ihastelin sitten pojan kanssa yhdessä "autoa", jolla voi huristella kaupan sisällä.

Ei kukaan aikuinen varmasti pahastu pikkulapsen kommenteista, mutta vanhempien reaktiot taatusti huomioidaan tarkkaan.

Ja sitten oli se "MUSTA MIES"! Siitä meninkin enemmän hämilleni, ja hymähtelin vain, että et olekaan aiemmin tainnut nähdä. (Silleen tosi juntisti, että "kato nyt sitten kunnolla, eikös ookin ihme juttu"...) (ja poika vastasi muuten takaisin, että "oo-oon, elokuvassa".) Ensi kerralla vastaan, että "joo, eikös ookin komea".



Miksi ei saa tuijottaa? 
Miksi ei saa kysyä? 
Miksi pitää esittää, että ollaan kaikki samanlaisia,
ja ettei erilaisuus kiinnostaisi?



Koitan miettiä näitä ennen seuraavaa vastaavaa tilannetta.


Vauva nukahti 22:45. En uskalla odottaa sen perusteella mitään. Totean vain, että NYT tuntuu mainiolta.

14.1.2013

Pinna kiristyy

 Tältä näyttää normaali pinna. Mm. "työpinnallani" on paljon varaa kiristyä ennen seuraamuksia.

Tältä näyttää pinnani nyt. Kai nyt, jos noin ison kelan kanssa veivaa, niin pienestäkin liikkeestä jo kinnaa. Vaikka kuinka tuntuisi, että nyt on hyvä olla, nyt ei ärsytä, niin ei tarvitse kuin pikkuisen pyöräyttää nupista, niin jo napsahtaa. Suht ärsyttävää.

Tiedän, mitkä asiat vaikuttavat "kelan kokoon" ja mitkä jutut on niitä "veivaajia", joten mitään ei taida nyt lähiaikoina olla tehtävissä. Lähinnä taidan keskittyä pitämään veivaajat loitolla ja toisaalta sitten olemaan armollinen itselleni, kun kinnaa.

13.1.2013

Kotona

Vaihtelu virkistää.
Vaihtelu väsyttää.

Virkistys voitti about 6-4, eli hyvä reissu, kuitenkin.

Ostin ostoskeskuksesta (oo!!) korun, ja vasta kotona tajusin, mikä siinä viehättää. Kun aamulla sain vaatteet päälle ja kilisevän korun kaulaan, tuli sellainen olo, että olen valmis hommiin. Tämä koru tuntuu ja kuulostaa ihan työavaimilta! Ihanaa! En kaipaa töihin, mutta hyvät muistot viime vuodelta saavat haikailemaan tiettyjä etuja nykyiseen työsuhteeseeni.

Huomisesta alkaen kahvitauot tulevat olemaan taas vähemmän seesteisiä. Hyvää töihinpaluuta Ikkälle.

Ja siitä aamuisesta olen valmis hommiin -olosta: siirryin sohvalle syöttämään vauvaa ja nukahdin istualleen takkatulen ääreen, vauva sylissä. Viidenkympin parkkisakon lisäksi taidan tänään ainakin joutua maksamaan reissusta väsähdyksellä.

10.1.2013

Reissukiukku

Huomenna lähdetään viikonloppureissuun. Reissukiukkua ilmassa.
Kaiken lisäksi kyseessä on juhlat. Juhlakiukkua ilmassa.

Perinteisesti ennen reissua tai juhlia vouhotan kotona ympäriinsä. Teen listoja pakattavista tavaroista, mietin aikatauluja, lasten päiväunia, juhlavaatteita (se onkin se kaikkein kiukkuanostattavin ja stressaavin juttu), viipotan ympäri taloa. Puolipukeissa, juhlapukeissa, juhlapukeissa nro2, juhlapukeissa nro3, puolipukeissa, juhlapukeissa nro 2... Ja siinä samalla, kun kiukku jo muutenkin alkaa nousta, rupean näkemään kaikki kodin sotkut. Alkaa ärsyttää, että ne sotkut on siinä sitten kotiintullessa odottamassa. Joten sen sijaan, että pakkaisin tai päättäisin vaatteiden suhteen jotain, alan puuhata nuutuneita kukkia roskikseen, laittelemaan pyykkejä kaappeihin, kiikuttamaan tavaroita paikoilleen, järjestelemään paperinkeräyslaatikoita, tyhjäämään tiskikaappia, oikomaan sohvatyynyjä jne.

No, AIKAISEMMIN reissukiukku syntyi lähinnä tästä. Ja sitten siitä tietenkin, että yksi toinen meillä (tai no nykyään kaksi) reagoi reissuunlähtöhulinoihin rallattelemalla ja hoilottamalla, mikä kiukkuhetkessä ottaa aivoon. No. Nyt on tämä vauva. Niin nyt sitten reissukiukun aikaan ainoa, mitä pystyn tekemään, on sohvalla istuminen ja imettäminen. Jalat vipeltää ja poskilihakset pingottaa. Huomaamattani istun lihakset jännitettynä sohvan reunalla, valmiina ampaisemaan kohti mieleen tulevia reissujärjestelyjä. Mutta en tietenkään pääse niitä hoitamaan. Voi argh, voiko olla kiristävämpää?

Miksi reissuun lähteminen stressaa? Miksi stressaantuneena on pakko siivota? Kohtalotovereita?

Ja tarkennettakoon vielä: Tykkään reissuista. Tykkään juhlista.


*


...Sitten kun ojennan vauvan mrPiille ja olisin vapaa sovittelemaan ja pakkailemaan, päätänkin tulla bloggailemaan... Ehkä ajattelin testata, vähentäisikö julkinen avautuminen stressin määrää. Kunpa en huomenna pimahtaisi. Mutta pyydän jo kanssa-asujiltani valmiiksi anteeksi: luultavasti ainakin tiuskin...

Laatikkoprojekti

1. Idea, johon törmäsin toisessa blogissa.
2. Suunnitelmia ja hahmotelmia.
3. Kaksi joulukoristelaatikkoa Enkelin Eväspussin ale-osastolta.
4. Maalia.
5. Innokas apulainen.
6. Tärpätit varaston lattialla (ihan omasta toimesta kyllä).

Katsotaan, tuleeko tästä jonain päivänä Semmoinen Juttu, jonka viitsisin täällä esitellä (semmoisina hempeiksi photoshopattuina pumpulienkeliromantiikkaa puhkuvina kuvina).

9.1.2013

Askartelupäivä

"Minä HA-lu-AN leikata muumisaksilla! O-o-ON askartelupäivä!"

Tänään ei askarreltu paperisilppua kummempaa, mutta aina toisinaan ollaan jotain tehtykin. Ei siksi, että olisin superaktiivinen äiti, vaan siksi, että tykkään askarrella.
"Äiti minä haluan maalata!"
Automatto kartongista (kontaktimuovitettu).

Kaksivuotiaan tonttupukit ovat taatusti ilmeikkäämpiä, kuin mitä mun tekemistä olisi tullut.
Legokuvastojen uusi elämä. 
(Päällä erikeepperiä. Erehdyin joskus ostamaan oikein sitä 
decupaaacchhhlakkaa, mutta liimakin toimii ihan hyvin.)
Kirjainsilpulla päällystetty rasia puukirjaimille.
Kruunupäivä
Maalattiin ikkunatusseilla taideteos. Päiväuniaikaan kuului huoneesta iloinen ilmoitus:
"Minä pesin ikkunan suulla!"


Tämä ei nyt liity askarteluun muuten, kuin että herättävät mussa luovuudenpuuskia. Ostin tämmöisiä ihania rinkuloita, joilla saan viritettyä pikkusiskolle lelut aina hollille esim. pianonsoitto-, isoveljen tukanleikkuu- ja muun perheen ruokailuhetkien ajaksi.
Pikkumimmi muuten viittä vaille kääntyy! Ja mahalla ollessaan on kova ähinä ja hinku päästä muka eteenpäin! Hullu juttu...






8.1.2013

Perhekuva





Tämän päivän päiväkirjamerkintänä väsäilin välilehdelle perhekuvan, esittelyn poppoostani.





 
Hyvä mieli. Perhekerho alkoi taas. Se on tärkeä harrastus, pitää omalta osaltaan päätä kunnossa. Hyvinkin paljon.

Siitä voimaantuneena lähetin miehen hiihtoreissulle (isyyslomailee tämän viikon). Ajattelin tuikkaista sen vielä Hobittiakin katsomaan tänä iltana. On semmoinen olo, että selviän taas itsekseni tämän päivän. Itse asiassa kerhossa tuli semmoinenkin olo, että menisi jo töihin taas, niin saataisiin ote tästä tavallisesta arjesta. Vaikka onkin ollut isona apuna täällä. Mutta mulla on ollut sellainen lysähtämisfiilis koko sen ajan, kun hän on täällä ollut varta vasten ottamassa vastaan, jos lysähdän. Nyt oon kai sitten lysähdellyt tarpeeksi, ja olisin valmis olemaan taas reipas.

7.1.2013

Kasvatuskaaosta

Ääliömäisin idea pitkään aikaan oli lähteä kaupoille koko päiväksi. Olin tänään se äiti, joita oon itse nolostellen katsonut. Semmoinen, joka ärjyy kaupassa mukanaan raahaamalle pitkästyneelle ipanalle. Ja meidän isäkin taisi olla tänään sellainen. "Nyt et koske, nyt et juokse, nyt et venkuloi! Nyt vien sut kyllä isälle! Nyt kyllä joudut jäähylle! Nyt kyllä! Nyt!!" Sitten roikotetaan hihasta lasta. Ensin hervottomana hirnuvaa lasta, seuraavaksi räkä poskella ulvovaa.

Tämä kasvattaminen on niin hankalaa. Kaikkialla väitetään, että joka asiaan on Se Ainoa Oikea Tapa Toimia. Ja sitten sitä pyörittää päänsä puhki, että mikäs ongelma mulle tulevaisuudessa tulee, jos nyt oikaisen tästä. Ja mikäs vaiva lapselle tulee, jos nyt teen näin. Trauma vähintään. Ja kuinka pitää Oikeasti nukuttaa. Kuinka pitää Oikeasti syöttää. Ja millä tavalla ei saa kehua (siitäkin luin jonkun ihan tyhmän lehtijutun).

Jos vain luottaisi itseensä. Toimisi niin kuin hetki vaatii, ja vaikka nyt välillä vähän mokaisikin. Kun nyt saisi hengissä nämä pidettyä ja jotenkuten tyytyväisinä. Ei se mun ymmärtääkseni ihan rakettitiedettä ole (vaikka koulutukseni puitteissa ja sitä yliarvostaakseni mun kai pitäisi niin väittää).

Päätin eilisestä alkaen ruveta syöttämään vauvalle porkkanaa. Jos vaikka saataisiin yöuniin jotain rytmiä ruokailutapoja muuttamalla. No, vauva nukahtikin heti samana iltana 22:30 (tähän asti on aina nukahtanut vasta 00-02). Ohhoh. Ja olin unohtanut antaa sitä porkkanaakin.

Mutta se tuntui suorastaan kettuilulta (tulkitsin syylliseksi itse Isä Jumalan, jolta oon toistuvasti, kauniisti pyytänyt iltaan paria ekstratuntia nukkuvien lasten muodossa), kun vauva sitten päätti valvoa kakkaillen, ruokaillen, jutellen ja vaipan läpi pissien klo 01:30-04:00.

6.1.2013

Mielikuvittelua

Tämä on auto.
Tää on ökökkä.
                        (Ruokalautaselta löytynyttä) 

Ollaan äiti koiria!

Tässä on dieselveturi.
Tämä on paloauto.
Nämä nallet on autotallissa.
                         (Peittomytyt sängyssä, kun ei tule uni)

Oo äiti postipate!

Verhon takana on kummitus!

Isä on töissä yläkaapissa.


Suuruudenhullut lumiukon pyörittelijät




On hauska huomata, miten lapsen mielikuvitus alkaa muotoutua. Ja yhtäkkiä ymmärrän, miksi oon itse ollut välillä tosi rasittava lapsena. Ruokalautaselta löytyy milloin mitäkin, samoin sängystä. Ja se on tietenkin kaikki pois nukkumisesta ja syömisestä... Ja siivoamisesta, pukemisesta, läksyjen tekemisestä... Mitä vielä?

En tiedä, miten paljon oli mielikuvituksella osuutta asiaan, mutta uskon nähneeni äsken takapihalla varpuspöllön. Aiheesta löytyy myös (mielikuvitukselle tilaa jättävää) videomateriaalia. Oon ihan innoissani, varpuspöllö!

5.1.2013

Armollisuutta


Osaisinpa opettaa lapsilleni armollisuutta.

Ei saa tuomita. En ole varma, onko toisten valintoja pakko hyväksyä, mutta ihmisestä pitää välittää. Olla sille armollinen. Nähdä ihmisessä muutakin, kuin erilaisuus, heikkous ja viat. Välittää siitä huolimatta, ettei ole ihan varma, mitä ajattelee toisen valinnoista. (Rikokset nyt on tietenkin asia erikseen, tarkoitan enemmän vaikkapa luonteenpiirteitä, elämäntapavalintoja ja inhimillisiä virheitä, joita kaikki tekevät.) Kukin vastaa oikeasti vain omista teoistaan, toisten tekemisiä on maailman turhinta arvostella, varsinkin selän takana.

Ja joo, juttelen toisten ihmisten kuulumisista ja tekemisistä, juoruilenkin. Mutta haluaisin opetella puhumaan (ja olemaan puhumatta) sellaisia asioita, jotka voisin sanoa myös kyseisen ihmisen kuullen. Haastetta kerrakseen. Ja nyt kun sen sanoin ääneen, niin saatte oikein luvan kanssa osoitella sitten aina, kun harhaudun tekemään toisin. Auts.

Haluan, että lapseni ovat aikanaan armollisia mua kohtaan. Uskon, että epätäydellinen kasvattaja on parempi esimerkki, kuin mukatäydellinen. Silloin lapsikin uskoo pärjäävänsä hyvin kasvaessaan aikuiseksi. Kun ei tarvitsekaan olla yli-ihminen. Riittää, että on riittävä. Ei tarvitse tietää kaikkea ja olla kaikkea. Terveiset omille vanhemmille: ootte olleet hyvät, riittävät ja sopivan inhimilliset vanhemmat. Ja mainiot isovanhemmat. 

(Voikohan olla muuten niin, että juuri sen takia sitä jossain vaiheessa takkuaa vanhempiensa kanssa ja osoittelee heidän vikojaan? Että se on jokin identiteettikriisi, matka omanlaiseen aikuisuuteen?)

(Ja toivottavasti on yhtä helppo tehdä, kuin sanoa. Tällaisissa ääneen sanotuissa sanoissa on se vaara, että jonain päivänä huomaamattaan syö ne.)


4.1.2013

Rubens barn


Tämä on näitä tytärhömpötyksiä. Nelikuinen vauvani vaatimalla vaati tätä joulupukilta, joten olihan se pakko hommata.

Mutta hei, eikö oo nyt hiukan ihana?

Onko tämän nimi Emma, niin kuin paketissa lukee, vai pitäisikö se ristiä persoonallisesti niin, ettei kaikilla äideil--- ei kun tyttärillä siis ole samanniminen vauveli?




Karkasin kotoa

Mä meinaan karata.
- Jaa, ootko kauan?
Ehkä kolme tuntia.
-Syötkö eka?
...No, vaikka.


Olin 1½ tuntia, en oikein osannut olla. Salakuuntelin ihmisiä.



Paksu isäntä vaatekaupassa: 

"Tartten sellaaset sortsit jokka mahtuu päälle." Kaikkiin myyjän ehdotuksiin (varsinkin kukkakuvioisiin) se sanoi "Ei saatana!" ja jäi sitten sortsit ostamatta. Oli varannut äkkilähdön.



Duunareiden päiväkahvitreffit kahvilassa:

"No tuo on justihin yks syy mitä varte en syä noita (croissantteja). Ripajaa joka paikkahan, sotkoo ympäristön. Purista siältä ilimat pihalle ja puraase sitte." Sitten keskustelu siirtyi kikkiliiveihin ja toiveeseen, että kuntosalilla olisi vain miesten vuoroja. Ei menisi "tekstiiliurheiluksi", ku naisia varte pitää reenata pyhähousuus.




No, kai mulla vähän oli hauskaa.
Pohjanmaan murre naurattaa mua.



3.1.2013

Poltettu kuusi

Kuusi näytti aamulla tuolta. Minä myös. Kuusi päätyi takkaan, joten siihen verrattuna mulle kuuluu ihan hyvää.

Repaleinen yö. Unirytminpeukalointiyritykset lienee osasyyllinen, ja viimeaikaiset viipotukset.

Luin joululahjakirjan (J. K. Rowling, Paikka vapaana). En ole mikään lukuharrastelija, joten jännittää kommentoida mitenkään. Jos mielipiteeni ovatkin noloja... Mutta kyllä se otteessaan piti. Henkilöiden pään sisälle oli helppo päästä, ihailen taitoa pysäyttää tunteet sanoiksi. Viihdyttävä ja koskettava. Noin. Oma mielipide sanottu. Nyt sitten luen jotain "oikeita arvosteluja", ja uskon, jos niissä sanotaan, että ei ollut yhtään viihdyttävä eikä koskettava, eikä osaa tunteita kuvata hän.

2.1.2013

Shoppailupäivä

Meidän miehet lähtivät Seinäjoelle asioille. Minäkin päätin pitää shoppailupäivän.

Vauva vaunuihin ja kaupoille.

Imetykseen sopivista paidoista mulla on krooninen pula, ja järjenvastainen hinku olisi löytää kirjekuorikäsilaukku (missä ihmeessä sellaista käyttäisin?).

Kaikenlaista kivaa tuli hypisteltyä:

Imetykseen sopivia paitoja

alelöytöjä
Hömpönpömpötyksiä

Noi saappaat on makeet. Pohjassa lukee miljoonakaupunkien nimiä. Ruskeita saappaita mulla ei vielä ole, ja kadehdin niitä aina muilla. Ne tokikin tarvitsisivat kaveriksi ruskean laukun.

Päiväkahvihetki & luumupiparijuustokakku
No, en ostanut mitään. Näin päässäni tutun kuvion, joka päättyy epäselviin laskuihin, tavaoroiden palautteluun ja rahan hukkumiseen jonnekin matkan varrelle. Kiitos kuitenkin shoppailuelämyksestä Ellokselle (eka kuva) H&M:lle (toka kuva) ja Zalandolle (kolmas kuva). Ja kiitos kotikeittiölle kahveista ja pikkuprinsessalle katkotta nukutuista päiväunista.







1.1.2013

2013



Uudenvuodentinojen sijaan tulevaisuutta ennustettiin joulupipareista. Mulle ennustui kuu ja tähti, varmaankin lupailivat hyviä öitä (heheh). Mies ei ymmärtänyt pipariinsa taiteilemaani sotkua, eikä kyennyt tulkitsemaan sitä kuinkaan. Ennustus sekin. Poika sai tassunjäljen ja vieraat löysivät työ- ja perhejuttuja.Vielä löytyisi ennustuskeksejä, tulkaa kylään poimimaan omanne!

Uudenvuodenlupauksia en osaa tehdä. En kai koe minkään asian olevan kovin surkeasti, kun en kaipaa muutosta. Ainakaan mitään sellaista, minkä voisin omilla tekemisilläni aikaansaada. Tai ehkä jotain, mutta niitä en putkauta päivänvaloon. ;)


 ---------------------------------------------------------------------------------------

  Heidille pipari poimittu.
Anteeksi.
 Olisin poiminut uuden,
mutta sehän olisi ollut huijausta.
Tämä on se, johon truuttasin 
kaiken jäljelle jääneen mössön.
Miten tulkitset?





H3, sä sait myös todella
luovan yksilön.
 Kehitteles nyt tähän
 sitten jotain