31.12.2017

Katsaus taakse ja eteen (=perinteinen uudenvuodenennustus)



Viime vuosi on ollut raskas. Ihan toisella tavalla, kuin osasin odottaa. Alkuvuodesta miehen toettua omasta väsystään taisin antaa itselleni luvan hajota, ja niin sitten toden teolla teinkin. Päätös talon myymisestä ja muutosta syntymäkaupunkiimme tuntui oikealta ja kutkuttavalta, mutta koko prosessin ajan menin epätietoisuuden takia enemmän ja enemmän takkuun ja paniikkiin ollen kesäkuussa jo aivan toimintakyvytön hermoraunio. Podin huonoa omaatuntoa hallitsemattomista tunteenpurkauksista ja kyvyttömyydestä olla tasapainoinen ja järkevä. Lopulta hain ja sain sekä jutteluapua, että fysioterapiaa takkuuntuneeseen kroppaani. Ja aloin liikkua! Nämä yhdessä kesäkuun pakkoloman kanssa, jonka mies tarjosi mulle hoitaen kaikki kotihommat ja velvollisuudet, tuli todella tarpeeseen. Lojuin kotona ja viipotin itseeni uppoutuen kaupungeissa. Heinäkuuhun mennessä koin olevani jotenkin jaloillani. Sain työpaikan ja otettiin talo pois myynnistä. Helpotti. Pettymystä oli kuitenkin käsitelty pitkin kevättä silloin, kun mitään vain ei ottanut tapahtuakseen, vaikka sitä NIIN kipeästi toivottiin.

Syksyn mukana tuli kiireinen arki, joka kyllä tuntui hyvältä. Ja humps. Nyt on jo vuodenvaihde. Työvuosi on ollut paitsi palkitseva, myös raskas. Niin työnkuvan osalta, kuin äidinkin roolissa.

Monella tavalla perhearki on kuitenkin helpottanut tänä vuonna verrattuna edellisiin. Olen sen huomannut vasta, kun olen nähnyt vauvaperheitä läheltä: Ai niin, meidänhän ei enää tarvitse miettiä tällaisia ja tuollaisia juttuja. Että ollaankin jo aika vapaita tekemään monenlaista ja olemaan kuin "isojen lasten perhe". Se on hyvin voimaannuttava ajatus kaltaiselleni vauvavuosien kammoajalle. Niin paljon, kuin vauvoista tietenkin tykkäänkin, on kolme vauvavuotta kuuden vuoden sisällä ollut ihan riittävästi mulle. Viimeisin tosin oli eheyttävä kokemus. Mutta silti vauvavuosi, ja onnellisesti takana päin.

Tällä kertaa suurin toiveeni on, että tuleva vuosi olisi tasainen ja helppo. Viime vuonna toivoin mullistusta. En sitä saanut. Nyt en osaa enää sellaisesta haaveilla. Oikeastaan ihan kammottaakin ajatus. Mutta näinhän se on, että mitään en voi tulevasta tietää. Tulee, mitä on tullakseen, ja sitten toivotaan, että voimavarat riittävät niihin. Mutta JOS saa toivoa, niin toivon leppoisaa, rentoa, iloista ja mutkatonta vuotta. Sävyisiä tunteita ja iisiä ajatuksenjuoksua. Kevätlukukauden toivon olevan töiden osalta syyslukukautta kevyempi ja raikkaampi. Uudenvuodenlupauksena olkoon se, että pyrin jakamaan energiani tasaisemmin työn ja kodin välillä. Syksyllä lähes kaikki energia meni töihin. Se ei ole hyvä juttu perheen hyvinvoinnin kannalta. Se, miten aion käytännössä tämän toteuttaa, jää vielä nähtäväksi.

Kulmat kurtussa tässä kuitenkin istun ja murehdin, että mitenköhän tämä homma nyt oikein tulee menemään vuonna 2018... Ja koska sitä kristallipalloa ei yhäkään ole sen kummemmin nettikaupoista kuin lähitokmanniltakaan saatavilla, niin on tyydyttävä Päikkäreiden uudenvuodenennustuksiin. Tällä kertaa tarjolla on kaksiosainen ennustus. Kuvan kuppien alla on lastenhuoneista löytyneitä pikkuesineitä. Lisäksi saat kuvailevan sanan, kun valitset numeron väliltä 1-20. Sanat on aamupalapöydässä perheen kesken putkautettuja. Valittuasi numerot, klikkaa kuvatekstiä ja pääset toiselle sivulle. Siellä voit tulkita ennustuksen itse tai antaa sen minulle ja muille innokkaille arvuuteltavaksi. Samalla voit kurkata, miten edellisvuotinen ennustus on kakstuhattaseitsemässäsitoista toteutunut.

Kun olet valinnut, niin klikkaa tästä. Muista myös numero väliltä 1-20!




30.12.2017

Epäonnistuneiden suunnitelmien joululoma







Ensimmäisenä lomapäivänä tuli ensimmäinen potilas taloon. Aika iisisti poti, ja jouluna oli jo suht kunnossa. Joulupäivän kyläreissu loppui kuitenkin lyhyeen, kun toinenkin sairastui. Seuraavalta päivältä jäi myös suunnittelemani mummolayökyläily välistä ja homehduttiin puolikuntoisten ja kiukkuisten lasten kanssa neljästään kotona miehen ollessa omissa riennoissaan. Jos nyt eräretkeilyä voi sanoa riennoiksi. Paluupäivälleen suunnitellun ravintolapäivällisen sijaan olisimme voineet yhtä hyvin laittaa parikymmentä euroa suoraan roskikseen. Nyt ne menivät lasten lautasten kautta samaiseen paikkaan. Lähtökohtaisestikin typerä ajatus tarjota puolikuntoisille ruokaa.

Sitten viime yönä pienin tuli vuorostaan sairaaksi ja päätin antaa sille ja isälle köhimis- ja itkemisiltapäivän ihan kahden kesken. Suunnittelin siis leffaretken naapuricityyn isompien kanssa.  Houkuteltiin kavereitakin mukaan. Teatteri olikin täynnä, tietenkin, kappas kun en hoksannut varmistaa. Ja muutenkin oltiin liki myöhässä, koska näin se nyt vaan näinä typerinä päivinä menee. Itse päätimme odotella pari tuntia seuraavan näytöksen alkuun, kaverit lähtivät kahvittelun ja kirppistelyn jälkeen kotiin (kuin myös sairastamaan). Keskimmäinen valahti odottelun ja leffan mittaan uudelleen kipeäksi ja ilta meni häntä perässä hinatessa. Nyt kitisee ja kiukkuaa unissaan ja mietin, mikäköhän sitä tällä kertaa vaivaa. Huomiselle olisi kiva tapahtuma tiedossa, samoin uudenvuodenpäivälle ja vielä parille illalle ensi viikolla olisi suunnitelmia. Mitä luultavimmin kiukuttelemme ja kipeilemme kotona. Kai nyt aikuisetkin vielä ehtivät sairastaa ennen töiden alkua. Joka muuten koittaa jo keskiviikkona. Jipii.

En nyt katkeruudeksi nimittäisi olotilaani, vitutus voisi taas sopia tähän hetkeen paremmin. Ärtymyksen lisäksi olen myös (tyylilleni uskollisena) jatkuvasti vähän hätääntynyt lasten ollessa kipeinä. En osaa nykyään(kään?) reagoida murheisiin ja stressiin muulla, kuin paniikkihäiriön oireilla, mikä aiheuttaa kilahtelua ja tyhmyyttä, eli mm. draamaa, kohtuutonta paasaamista ja vinkumista. Ja näistä seuraavaa morkkista ja sekopäisyyttä.

Eli tämmöinen "palauttava" joululoma. Jollei muuten, niin "maan pinnalle palauttava". Hyvä ettei jo vähän pinnan allekin asti oo menty, ihan maanrakoon asti suorastaan. Hei vaan täältä rakosesta, onko täällä muita lomaansa pettyneitä sekopäitä?


28.12.2017

Ruusupannat siskoksille




Välipäivien välipalatyönä hurautin tytöille pannat. Tytöt valitsivat itse langat mun kätköistäni. Laventelin värinen on Dropsin Baby Merinoa ja sinisessä lankana kuin myös Dropsin Baby Alpaca Silk (70 % alpakkaa ja 30 % silkkiä) kaksinkertaisena neulottuna. Molemmille kutinaherkille kelpasi.

Tuo Baby Merino onkin entuudestaan tuttu ja tykkään siitä kovasti. Silkkialpakka on uusi tuttavuus ja ainakin ensituntuman perusteella uskallan suositella sitäkin. On juuri niin ihanan tuntuinen, kuin miltä kuulostaakin. Ja yksinkerroin neulottuna vielä silkkisemmän näköinen ja kevyempi.

Pantojen takaosat eivät näköjään näy, mutta panta on takaa vähän matalampi (lyhennetyt kerrokset) ja siniseen tein keskelle taakse 14 silmukan pätkälle sileän sijaan ainaoikeinneuletta, minkä takia panta mukautuu pään muotoon paremmin.





"Oli kivaa halata", totesi pienempi kuvaustuokion päätteeksi.



26.12.2017

Jouluvillatakki







Meidän joulu on sujahtanut vauhdikkaasti. Aatoksi saatiin vieraita kotiimme ja joulupäivänä kyläilimme itse. Tänään pari rohkeaa uskalsi meille kylään, kun omat tapaninpäivälle ja välipäiville suunnitellut reissut peruttiin. Keskimmäinen tuli nimittäin kipeäksi. Vanhinkin taannoin vähän sairasti, ja nyt oman tautinsa jälkimainingeissa vikisee korvaansa. Itse vikisen loman lyhyyttä (opelomamittakaavassa) ja töistä palautumisen totaalista vaikeutta ja siitä syntynyttä lukkoa ja kriisiä.

Mutta sain valmiiksi stressineuleeni. "Stressi"-etuliite siksi, että sileää sai posottaa isoilla puikoilla huolettomasti ja aivottomana niinä hetkinä, kun muut hommat kinnasi.

Jostain syystä mulla on ollut punaisten sävyjen syksy. Se on jännä, mitkä värit milloinkin maistuvat. Nyt tämmöiset.

Lanka on sockiplussaa, joka on isoveljen tyyppinen ja paksuinen villa-akryyli-sekoite, mutta jotenkin paljon isoveljeä pehmeämpi. Varmaan kohta nyppyinen, niin kuin tämä taannoinenkin neule, mutta oon niin ihastunut paksuihin lämpimiin neuleisiin, mutta so what tälläkin kertaa. Kun mulla oli tuo linkin takaa löytyvä sininen villatakki koulun joulukirkossa, kihnutti vieruskaveri naamoinen ihan kylkeeni kiinni ja huokaisi lopulta, miten ihanan tuntuinen takkini oli. Ihana, varmaan ikuinen muisto tarttui siihenkin takkiin tuosta hetkestä.







23.12.2017

Joululahjoja maailmalle



Tänä jouluna on helpompaa taloudellisesti, kuin kotiäitivuosina. Siitä kiitollisena päätin pitää lapsille opetustuokion hyväntekeväisyydestä ja antaa valita itse kohteet.

Puhuttiin tyttöjen asemasta, kummilapsista maailmalla, eläinten auttamisesta, kehitysmaista, pakolaisista, Suomen kohteista, vanhuksista ja köyhyydestä.
Lapset innostuivat eniten Kirkon Ulkomaanavun Toisenlaisista Lahjoista ja sivustolla kerrotuista tarinoista, miten lahjat olivat auttaneet ihmisten elämään.

7v: Mä haluan antaa vuohen.
5v: Joo minäkin haluan vuohen! Itelle!
2v: Mulle heppa!

Esikoinen luki pitkään kuvauksia ja valitsi lopulta rauhan ja lääkkeiden väliltä lääkkeet. Olin ylpeä siitä, että  piti niitä tärkeimpinä. Keskimmäinen päätyi vuoheen, koska siitä saa maitoa ja kilejä. Ja vuohi on söpö.

Haluaisin ajatella, että siellä nyt joku saa meidän allekirjoittamalla pakettikortilla vuohen tai tärkeitä lääkkeitä. Ja vaikkei se nyt ihan niinkään menisi, niin tuskin haittaa, että ajattelemme niin. Siihen tuo toisenlaisen lahjan idea perustuukin: ajatuksen konkretisoimiseen. Ja hyvä mieli tuli. Vaikka ensireaktio yhdellä lapsista olikin jotain tämän tyylistä:

No hei enhän mä nyt mun rahoja kenellekään toiselle anna!

Nyt yritetään saada tämä päivä tonttulauman kanssa kulumaan.







22.12.2017

Kirjavia tunnelmia jouluviikolta


Viimepäivät on olleet tunteikkaita:

Oon ollut loputtoman uupunut ja kyllästynyt. Oon ollut huolissani ja harmissani, jopa vihainen.

Oon ollut myös superinnoissani, kun sain pomputella bassoa opebändissä. Taitavia ja niin ihania työkavereita.

Oon liikuttunut paitsi oppilailta saamistani muistamisista ja kauniista sanoista, mutta myös tunnetaidoista, joissa on menty isoin loikkauksin eteen päin syksyn aikana. Kuin täydellisenä joululahjana opelle ne ratkaisivat hassun riidan ihan itse ja juuri niin kuin oon koko syksyn jankuttanut. Rakkaiksi tulleet nuo toistenkin lapset tässä.

Oon intoillut ja stressannut joululahjoista. Tonttupuuhaillut puoli kahteen yöllä. Fiilistellyt perhettäni.

Nyt istun kuusen neulasten keskellä olohuoneeseen saapuneen kuusen kanssa jouluradion soidessa. Muu perhe on päiväreissussa ja mulla on suursiivouspäivä. Saankohan aikaiseksi kaiken haluamani?

No, ainakin tämä hyggehetki tuli todella tarpeeseen hyvin hyvin HYVIN työlään syyslukukauden päätteeksi.



Ja sit mentiin!





14.12.2017

Turvallisuudentunnetta unista



Tuskastelin tätä yhtä kurjaa tilannetta, mikä meillä on ja josta en tarkemmin voi tässä kertoa. Sisimpäni mielestä tällaisiin asioihin pitää reagoida paniikkikohtauksilla, mikä on Järjen Äänen mielestä aivan typerää. Olen kyllä pyristellyt melko onnistuneesti vastaan, mutta huonojakin päiviä on ollut.

Niinpä tilasin itselleni rauhoittavan unen nukkumaan mennessäni. Sain sellaisen. Olin ulkomaanreissulla, lapsen roolissa, vaikka omakin perhe oli mukana. Istuin auton kyydissä luottaen, että pääsen huolehtimatta perille. Isä hoiti passit, aikataulut, vuokra-autot ja kohteet. Rentouduin, oli hyvä mieli, nautin maisemista ja haaveilin lämpimästä merestä.

Seuraavana päivänä fiilistelin toteutunutta unitoivetta ja siinä vallinnutta turvallisuudentunnetta, ymmärtämättä kuitenkaan yhteyttä tarkemmin. Tilasin seuraavaksi yöksi uuden unen.

Tällä kertaa olin taas lapsi, pelkäsin erästä lapsuuden pelottavaa asiaa. Pääsin turvaan, kun istuin hiljaisessa, pimeässä elokuvateatterissa äidin ja tädin väliin. Unohdin uhan ja olin suojassa, vaikken edes kertonut vieruskavereilleni pelänneeni jotain. Myöhemmin lähdettiin kovalla vauhdilla köysihissillä korkeuksiin, ja olin yhä äidin ja tädin kainalossa. Hissin ampaistessa matkaan parkaisin kauhuissani "VITTU!!" vaikka eihän nyt äidin kuullen saisi.. Mutta kävikin niin, että äiti vinkaisi samoin. Oho.

Aamulla myhäilin taas ihanalle, rauhoittavalle unelle ja mietin, että turvallisuudentunnetta taidan kaivata. Vasta, kun aloin sanoittaa näitä unia tarkemmin, tajusin, että nämä kaksi unta eivät olekaan mulle lohduksi, vaan ihan oikeiksi ohjeiksi ja neuvoiksi, joita todellakin oon ollut vailla:

Näytä lapselle, että asia on hoidossa ja hallinnassa.

Ota viereen. Ei ole edes pakko puhua ja tietää.

Ja anna tilaa kurjille tunteille.  Älä tuomitse tunnetta, ja ole tukena, vaikka joskus tunne tulisi ulos väärinkin.


Mä oon jotenkin hämilläni, että mun aivoni toimivat näin. Että pystyn auttamaan ja tsemppaamaan itseäni näin, ja jopa hyvinkin heikolla hetkellä. Oon aika ylpeäkin unistani, joista oon aikojen saatossa saanut isoja oivalluksia ja oppinut aika erikoisiakin asioita.












10.12.2017

"Tylsä loppui."



2,5-vuotiaalla on ollut uusi, ikävä tapa, että untenmaille pääsee vain kilahtamisen kautta. Eli käytännössä kaava menee niin, että jos sille antaa yhtään siimaa, menee homma pelleshowksi, joka vain yltyy ja yltyy. Jos taas ottaa löysät pois ja niputtaa rimpuilijan syliin, alkaa lohduton itku, että "päästä pois", ja "sattuu". (Kysyn aina huolehtien, että mihin, ja olen todennut, että sattuminen on henkistä ja sattuu minne sattuu. Egoon ehkä.).

Tänään lähdettiin taas löysin siimoin, mutta jo parin pellenäytöksen jälkeen koppasin hepulaisen syliin, ja homma vaihtui rutiininomaisesti heti huutoon, että "päästä pois, sattuu". Tällä kertaa huuto loppui hyvin pian, ja kesken kiukkuisen hengenvedon silmät pyörähtivät ihmetellen itsekin hiljaisuutta. Kohdensi katseensa muhun, kuin olisi palannut itseensä. Totesi tyynenä, että "tylsä loppui". Varmistin vielä, ai että lakkasiko kiukku nyt noin yhtäkkiä? Nyökkäsi, tasasi hengityksen ja nukahti kainaloon.

Tämä oli hyvä kokemus mulle. Koska kieltämättä tuntuu itsestäkin välillä väärältä tämä rimpuilijan pakolla pitäminen. Haluaisin itsekin, että jokin muu toimisi. Mutta sen rajojen hakemisen ja itkun kautta tämä nyt joka ilta on mennyt. Tuli olo, että ehkä tämä pitääkin hoitaa näin, vaikka välillä epäilyttää. Tylsäähän se on, mutta kyllä se siitä. Ilta illalta tylsä loppuu nopeammin.






9.12.2017

Raskas juhlaviikko



Sama meno jatkuu: blogiin ei riitä aika. Olisin halunnut kertoa itsenäisyyden juhlinnasta ja mielessä risteilleistä ajatuksista. Tosin jälkimmäinen aihe on liian henkilökohtainen (tai paremminkin toista ihmistä koskeva), joten siihen en voi mennä. Mutta raskas viikko on sen kertomatta jätettävän asian ja hulluna työllistäneen Suomi 100 -juhlan takia ollut. Ollaan tosin iloksemme tavattu tällä viikolla paljon meidän tärkeitä ihmisiä. Moninaista ja tunnevärikästä on ollut.

Tämä kuva on neljän seinän sisällä vietetystä perhejuhlasta, kuten luovista asuista voi päätellä:



Luulin, että tämän viikon jälkeen voin keskittyä joulun ja tavallisen koulun valmisteluun. Mutta epäilemättä joudun valitsemaan vain toisen. Jälkimmäisen. Koulua on tänä vuonna tosi myöhään, loma alkaa vasta 22. päivä. Viime vuonna tosin opin, ettei joulufiilis tule kuuratuista nurkista, vaan ihan vaikka vain koristeluista ja jouluvaloista. Ne ehkä ehdin laittaa.

Kunpa se yksi murhe vain helpottaisi...





3.12.2017

Leimoja askareista





Meillä ei vielä ole ollut ajankohtaista maksaa lapsille viikkorahaa. Muutenkaan en tiedä, sitoisinko sitä tulevaisuudessa kotitöiden tekemiseen. Nyt otettiin kuitenkin "joulusiivous"-teemalla käyttöön leimapassi, johon lapset saavat tapauskohtaisesti erilaisista hommista leimoja. Ja aatonaattona lasketaan saldo, jolloin sitten mr Piin kanssa olemme heille velkaa euron jokaisesta kymmenestä leimasta.

Nyt siivoavat tohkeissaan ja yhdessä tyttöjen huonetta. Sopimuksen yhteydessä myös todettiin, että osa hommista kuuluu edelleen normaaleihin askareisiin. Katsotaan, saataisiinko tästä tavallista innokkaampia apukäsiä joulun alle, jolloin sotkut ja sekavuus käyvät itsellä tavallista enemmän hermoille. Nuo nimittäin ovat jo aika näppäriä apulaisia! Ja aika käsittämättömän sotkuisia kanssaeläjiä.

Eikun jahas, tyttöjen huoneessa meni jo riidaksi...


1.12.2017

Iloa joulun odotukseen.



On ollut raskas viikko. Kalenterin puolesta helpotti keskiviikkona, mutta sitten on ollut mielelle painava loppuviikko. Leijonaemoilua ja salassa itkemistä. Ei oo ihan kivutonta ollut nyt taas äitiyden ja opeuden samalla markilla yhdistäminen. Ei siitä sen enempää.


Paitsi sen verran, että eilen  suurehkoissa surusteluissani lähdin kauppaan ja lohdutuspalkinnoksi itselle ja perheelle ostin muumihahmokalenterin, jollaista olen vitsillä hinkunut koko talven. Siihen kalenterin kohdalle kävellessä tajusin, että olen aikuinen. Että voin oikeasti ostaa sen.



"Koska olen aikuinen, voin ostaa, mitä tahdon" 
/
"Vaikka olen aikuinen, voin ostaa muumihahmokalenterin."