AkuLux akustiikka-valoteos keittiöön

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen on vuorossa keittiöömme putkahtanut akustiikka-valo-design teos, joka saa mut ihastelusta kiemuralle! Siksi miljoona kuvaa, tässä näin, olkaa hyvät:

Serkkuni Mikon yritys AkuLux etsi taannoin Facebookissa kohteita erilaisille akustiikka- ja valoteoksille. Keittiömme on ollut sekä akustisesti, valaistuksellisesti ja sisustuksellisesti puutteellinen ja epätoimiva, joten inspiroiduin tämäntyyppisestä ideasta saman tien. Inspiraatio levisi vähän laajemmaksikin ja saimme vihdoin sen pitkään puhutun pintaremontin olohuone-keittiöakselillekin tehtyä. Eli auringonhaalistama persikkainen tapetti lähti ja tilalle tulvahti valkoinen, muitakin (osin epämieluisia) keittiön värejä kirkastava maali. Valkoinen seinäpinta antoi samalla mahdollisuuden uudenlaiseen väreillä leikkimiseen.

Monien suunnitteluvaiheiden jälkeen tällainen upea moni-ilmeinen akustiikka-valotaideteos koristaa keittiömme seinää! Tykätään! Keittiöön tuli heti aimoannos valoa, väriä, designia, hauskuutta ja katseenvangitsijaa. Teoksella ei suuressa, kolkossa viistokattoisessa keittiössämme ole täysin akustiikkaongelmaa ratkaisevaa vaikutusta, mutta ei siitä tietenkään haittaakaan ole.

 

Valitsin värit loputtoman pyörittelyn jälkeen Uhanan Pisara-korviksista, joiden väreistä oon aina jaksanut ilahtua ja jotka aina jotenkin koen omikseni. Jokainen levy on toiselta puolelta harmaa ja toiselta värillinen, ja kevyet turvelevyt on magneettikiinnityksen takia helposti käännettävissä ihan parissa sekunnissa. Turvepinta on ihanan elävä karvoineen ja epäkohtineen. Hyvä alusta valoille ja varjoille. Jokaisen levyn alla on kehys, jossa kulkee valonauha. Valitsimme lasten(kin) mieliksi värillisen vaihtoehdon, ja kovalla käytöllä on kaukosäädin varsinkin iltaisin ollut. Stroboja testaillessa osaavat jo sanoa, että "äiti, laita silmät kiinni".

Olisi tehnyt mieli kuvata tätä koko päivä, vaihdella levyjen ja valojen värejä, muuta sisustusta ja kuvakulmia. Vaihtoehdot ovat loputtomia ja inspiroidun tästä helposta muunneltavuudesta. Itseni sisustajana tuntien luulen, että alkuun vaihtelen lookkeja paljon, ja sitten jämähdän johonkin lemppariin pitkäksi aikaa. Keskisisko kiinnittelee teoksen kulmiin magneettikirjaimia ja itse olen laittanut välillä jotain kivaa ja nättiä nuppineulalla levyyn kiinni. Pieniä kukkia tai kortteja. En ole osannut vielä päättää, tykkäänkö eniten värikkäistä vai harmaista puolista, ja valkoisesta valosta vai lookista ilman valoja. Tykkään nimittäin kaikista näistä ihan tosi paljon ja lempparilook vaihtelee päivänkin aikana. Positiivista on, että yleensä ehdottomalta lempparilta tuntuu juuri se, minkä milloinkin näkee. Lookkien vaihtelu siis ei johdu siitä, että kyllästyisi vuorossa olevaan lookkiin, vaan siitä, että haluaa kiireellä iloita kaikista puolista. Värivaloista en väitä hirveästi tykkääväni, enkä häpeä sitä tässä myöntää. Tykkään kuitenkin siitä, miten paljon lapset niistä tykkäävät.

Oli hienoa olla mukana suunnitteluprojektissa alusta alkaen ja saada lopulta nähdä, kuinka lopputulos oli juuri niin siisti ja kätevä, kuin oli parhaimmillaan varovasti toivonutkin!

Valkoista pintaan - sisällä ja pihalla

Lumikaaos ja tapettikaaos. Ensimmäisestä piti selviytyä itse. Jälkimmäisen ulkoistimme. Meillä siis remppaillaan keittiön ja olohuoneen pintoja. Tapetit olivat menettäneet värinsä (mistä en ollut pelkästään pahoillani) ja repsottivat jo monesta paikkaa. Tilalle saan valkoista maalia. Ihanaa. Tylsää, ja ihanaa.

Vielä on homma kesken. Periaatteessa inhoan keskeneräisyyttä, mutta toisaalta, kun hommasta huolehtii maksettu työmies, ei keskeneräisyyskään niin paljoa haittaa.

Outoa, että vaikka pahimmat pakkaset jo taittuivat, on nyt iskenyt järjettömän hytinän ja palelun aika. Viime yönä nukuin lämmittimet sukkien sisällä, ja silti meinasi jalkapohjat krampata. Yngh. En suuntaa katsettani kesään, se tuntuu näistä kinoksista käsin niin toivottomalta. Suuntaan katseeni valoisiin aamuihin. Laskelmieni mukaan saan hiihtoloman jälkeen taas herätä valoisaan aikaan. Wohoo! Palelusta aion pelastaa itseni tänään menemällä seuraavaksi niin kuumaan suihkuun, että veri kihisee pitkään. Jos ei nyt toukokuuhun asti, niin edes aamuyöhön, kiitos.

Remppaäiti hoitaa...

Vessan lukko repsotti monta kuukautta. Mies kyllä toi kaupasta uuden, mutta ei saanut sitä vaihdetuksi. Ajattelin osoittaa, ettei hän ole joka asiassa korvaamaton (se kun oli ikävä tunne sillä hetkellä) ja vaihdoin sen itse, tuosta vain, suit sait. Poika kyllä vieressä arveli omiaan ja yritti vihjata, että menee mönkään. Suhahdin ruuvarilla pois osoittaen, että menetkös siitä, kyllä mä nyt osaan.

Vaan olisi pitänyt kuunnella. Olin jättänyt lukon väärään asentoon: lukittuna näytti ulkopuolelle valkoista ja avattuna punaista. Pöh. Ja olinpa kiristänyt vielä niin tiukalle ruuvit, etten saanut niitä auki, vaan taisin rikkoa kierteet. Pyöri enää tyhjää.

Niinpä lukko taas repsotti ärsyttävänä monta kuukautta. Kunnossa, mutta jumissa vääränlaisena ja vieraita hämmentävänä. Eilen tyydyin suunnitelma B:hen ja väritin punaiset kohdat valkoisella tussilla ja laitoin valkoisten päälle punaista kimalletarraa. Mä. Olen. Niin. Onnellinen. Ja taas ylpeä itsestäni.

Ja niin oli viimein poikakin.

Vessan listahylly

Olisikohan siitä puolitoista vuotta, kun tehtiin pikkuremppa pikkuvessaan? Vessassa kun oli kuultovalkoiset (eli vaaleanpunaiset) puolipaneelit, harmaa lattia, kerman väriset kaapin ovet ja pyökin väriset tasot. Ja on siis edelleen. Mutta keltaruskeankirjava tapetti revittiin ilolla pois ja maalattiin tilalle valkoista. Vaikken oikein mistään noista alussa luettelemistani jutuista pidä, oli toi tapetti kaikkein kamalinta, ja nyt vessa on ihan ookoo siihen asti, että on visiota ja aikaa isommalle rempalle.

Silloin aikanaan jo pikkuremppasuunnitelmaan kuului puolipaneelin päälle asennettava listahylly (itse keksitty sana...?), mutta homma jäi roikkumaan ja valmistui vasta nyt. Musta on hauska ajatus, että tuohon vessan seinälle voi valita kivoja pikkuesineitä näytille. Silloin puolitoista vuotta sitten siihen oli suunnitteilla myös valtava ötökkätaulu. Senkin kanssa ollaan vielä vähän vaiheessa...

Majakkataulua ihailin käsityömessuilla ja sainkin sen (iiihan yllättäen...) synttärilahjaksi. Sille kyllä isketään naula olohuoneen seinään, mutta koska on mahdollista, että se tapahtuu vasta 1½ vuoden päästä, pääsi taulu kakkaajien ja pissaajien ihasteltavaksi. Ei se vähennä taulun arvoa, eihän? Harvassa muussa tilanteessa on aikaa tutkailla taidetta niin hartaasti.

Pantteripaidasta sanottakoon vielä sen verran, että Mr Pii ei oikein suhtaudu siihen hyvin. Suunnittelin hälle (ja tietenkin blogiin samalla) sellaista väisässhokkihoitoa. Olisin pukenut kaikki riittaväisäsaiheiset vaatekappaleeni (pantterit ja rimpsut) kerralla päälle, samoin parit(kymmenet) korut ja pörröttänyt tukkaa kunnolla. Ja sitten sen jälkeen olisin pukenut pantteripaidan ihan vain farkkujen kanssa. Olisi pelkkä paita saattanut näyttää sen mielestä vähemmän hihityttävältä. Toistaiseksi se jäi nyt mielikuvaharjoituksen tasolle.

Mutta tottahan se on, tämä pantterihomma lähtee mulla pian käsistä.

Uusi järjestys

No niin! Katsotaan kuinka käy. Että tykkäämmekö, vaiko emme. Siis uudesta lookista.

Edellinen oli  niin rauhallinen ja pehmeä, että sen päälle oli helppo kirjoittaa mitä vain. Tämä on aika kirpsakka ja värikäs, niin kuin ne hinkumani irtokarkit. Mitäs jos tulevat aihepiirit ja tunnelmat ei nyt sitten sovikaan tänne? No, pohjan halusin valkoiseksi. Näköjään on silmä niin tottunut, kun sellaistahan tällä hetkellä muillakin on. Jotenkin tilan tuntu vain nyt miellyttää erityisesti. Kaikkialla, täälläkin.

Päivitin välilehdille perhepotretin ja tarinaa Päikkäreiden alkumetreiltä. Vaikka fontit ovatkin vähän lapsellisia, melkein Comic Sans -luokkaa, niin halusin pitää ne samoina. Tuntuvat niin tutulta...

Omalta käsialalta.

Poika väritti perhekuvasta oman versionsa. Miksi lie sisko kokonaan pinkki?

Vapaapäivä työhuoneessa.

Tänään oon saanut kokonaisvaltaisen maistiaisen siitä kotiäitiarjesta, jota aina välillä muka niin kaipaan: Riita jo aamupalapöydässä, väärän värinen muki ja väärin laitetut juustot. Sotkua. Hassut vaatteet, jotka saa valita pelkästään lämmittävyyskriteerein. Revittyjä lempikirjan sivuja. Laululeikkituokio Youtuben tahdissa. Lelukopasta löytyvä lapsi. Tunnnin pannussa odottanut aamukahvi. Sylittelyä. Ruokainnovaatioita kaapin perältä. Posliinikipon sirpaleet kivilattialla. Ihanaa rahkajälkkäriä. Päivälevolla kuiskutellen kirjaansa lukeva isoveli. Moneen kertaan vaatteensa (ja vaippansa) itsenäisesti vaihtanut pikkusisko. Päiväuniaikaan kirjoitettu blogiteksti. Päiväuniaikaan sängyssään pelleilevä ja vinkuva ipana. Ja päiväuniaikaan hiuksiaan repivä äiti.

Toinen lapsi tuli siis eilisen hoitopäivän aikana kuumeeseen. Kotona valitti, että oksettaa ja kurkku on kipeä. Yölläkin niin itketti, yskitti ja niiskutti. Luulin, että tästä alkaisi joku kamala tauti ja jäätiin kotiin. Mutta taisikin olla pikapöpö. Musta tuntuu, että lintsaan töistä ihan turhaan. No, omaatuntoa lievittääkseni teen vähän paperihommia täältä käsin.

Tällaisen perjantain lisäksi kerron vähän meidän työhuoneesta, josta tykkään miljoona kertaa enemmän, kuin edellisestä. Vaikka täällä onkin vielä keskeneräistä ja paljasta.

- Liitutaulutapettipallot seinällä.
- Mr Piiltä tilattu vanerihylly.
- Ikean hullluin pöytä.
- Vieraspetareita on hankala säilyttää missään. Päätyivät toistaiseksi pitsiliinojen kanssa penkkiä pehmustamaan.
- Pienimmän uusi lempparihengailupaikka pienessä nurkassa. Pehmustin sen, mutta veikkaan, ettei kelpaa, kuin alkuperäisenä.
- Kirjahyllyn järjestely odottelee vielä inspiraatiotaan.
- Videokameran laturi meni totaalisen hukkaan.
- Taas kivan väriseksi seinien värinvaihdon myötä muuttunut katto.

Vireystasossa vikaa

Mun vireystaso on nyt aivan väärää paria muun perheen kanssa. Tämä viikonloppu on tähän asti ollut lasten osalta juuri sellainen, kuin osasin arvellakin. Omassa olossa ärsyttää, etten edelleen käynnisty. Käsityömessut jäi ainakin tältä päivältä, samoin ehdotetut kyläpaikat. Haluaisin kodin siistiksi, mutta koska erehdyin ostamaan viikonloppukukat ennen siivousta, ei enää taida olla toivoa, että löytäisin motivaatiota.

Oon suunnitellut kyllä, sekä siivoamista, ompelemista, leipomista, neulomista, hyllyn maalaamista, reissuja, mutta käytännössä oon kuitenkin isunut koko päivän lähinnä tässä ja näyttänyt koko päivän lähinnä tältä:

(Ja kappas, sattumalta saitte kuvan myötä vilauksen työn alla olevasta työhuoneesta. Heti alkoi tuntua freesimältä, kun blogiinkin putkahti vähän freesimpi aihe, jokin aikaansaannos. Rempattu huone.)

Kaappi- ja laatikkojuttuja edelleen.

Eilinenkin kului kaapeissa, jatkaakseni edellispostauksessa aloittamaani teemaa. Kokosin uusia ikeoita. Tutustuin tuohon ET:ltä näyttävään kaveriin hyvinkin läheisesti. (Mulla on sitten keltaiset sukkikset. Pahoittelen siis, jos erehdyit luulemaan paljastavammaksi kuvaksi tätä...)

Tämän päivän olen sen sijaan viettänyt laatikoissa. Tonkinut paperirojua ja heittänyt menemään. Ja sitten jämähtänyt lueskelemaan tunneiksi. Vaikka toisaalta haluaisin saada nämä remppasotkut jo pois ja kaiken äkkiä valmiiksi, on oma hohtonsa myös istua alas ja fiilistellä laatikon pohjille hautautunutta historiaa. Löysin kirjeenvaihtoa kymmenen vuoden takaa, armeija-ajoilta. Mun kirjoittamia aivan valtavan kasan. Mr Piin kirjoittamia yhden (puolentoista arkin mittaisen). Oma osuutensa lienee sillä, että mr Pii on säästänyt seurusteluajoilta mm. kauppalistan, jonka sille oon kirjoittanut ja kirjepaperinakin toimineen karkkipussin, jonka taisin lähettää partioleirievääksi.

Joskin toisaalta... Ei kirjepinojen ero pelkästään sillä selity. Mun kirjeiden ollessa 11 sivun mittaisia öisiä tajunnanvirtoja, lukee tuon ainokaisen löytyneen mr Piin tikkukirjaimilla kirjoitetun kirjeen lopussa "PS EI MENNYT KUIN 9 PÄIVÄÄ KUN KIRJOITIN TÄTÄ KIRJETTÄ..."

Juups. Omista runoiluistani lainaan vaikka tätä: "Meidän rakkaus on kuin satua! Ei mikään rinsessasatu, vaan Hannu ja Kerttu. Ja minä paistan sut, kun oot tarpeeksi suuri!"

Jaahas. Syvällistä sekin.

Eikä laatikon pohjia vieläkään näy. Koskahan nämä kamat on lopulta paikoillaan?

Osittain kaapissa.

Tuossa remppahommia tehdessäni tajusin hukanneeni osan itsestäni kaapin pohjalle. Löysin sen nimittäin ohimennen, tutkailin sitä, ja työnsin sen vähän haikeana takaisin kaappiin. Mutta päätin, että tuo osa minusta saa "tulla kaapista" sitten, kun lapset ovat isompia ja mulla on taas aikaa itselleni ja kykyä omistautumiselle. Sen on pakko, en saa pitää sellaista paloa kaapissa.

Se, mitä sieltä kaapista löytyi, oli siis kuvataiteen sivuaineopintojen muistiinpanot ja portfoliot. En ollenkaan muistanut, miten kiinnostunut olen siitä ollut, ja miten taitava piirtäjä olen silloin ollut. Enkä nyt siis todellakaan vertaa itseäni muihin piirtäjiin, vaan siihen, millainen olen nyt. En lähellekään yhtä hyvä. Miten olisinkaan, kun en piirrä?

No, en minä toki mikään mullistava taiteilija ole ollut. Mutta uskalsin näköjään sittenkin heittäytyä enemmän kuin muistinkaan, eikä se naivistinen käsialani näyttänyt enää nololta, vaan ihan persoonalliselta ja ilmeikkäältä. Omalta, tutulta. Vaikka podinkin silloin kriisiä, etten ollut sellainen "omituinen taiteilija omituisine ajatuksineen", vaan vähän tylsä ja yksinkertainen. Ja toisaalta ne kotitehtävätekstit ja -analyysit tulkintoineen tuntuivatkin nyt luettuina kummallisen viisailta ja oivaltavilta. Onko mulla tosiaan ajatus kulkenut noin? Haluan voida vielä jonain päivänä hurahtaa kunnolla. Ja muistelin sitä ihanaa opettajaa, jonka lellikkilapsi ihan huvittavan läpinäkyvästi olin. Ihanin ylisanoin se mulle palautetta kirjoitti viitosten viereen. Mutta tuntuihan se nyt silti hyvältä, tuntuu vieläkin.

No, jonain päivänä. Sitten otan taas lyijykynän ja piirrän tuntikaupalla käsiä, korvia ja silmiä. Ja maalaan oranssilla ja keltaisella. Tutustun taas kuivapastelliliituihin ja opettelen vihdoin niitä grafiikkajuttujakin. Olen taas taiteilija, enkä vain tilattujen pikapiirustusten suhertaja ja photoshoppaaja.

Värikäs lastenhuone

No nyt on lastenhuone kuvattu. Vaikka tiukkaa teki, kun apulaiset hyörivät jaloissa, sängyissä, lelulaatikoilla ja oven takana. Ja hups. Tuo patjarahi mun oli tarkoitus ottaa kuvanoton ajaksi pois sängyn alta. En muistanut.

Remontti siis kesti reilun viikon. Olen ylpeä lopputuloksesta ja osuudestani siinä. Pohjamaaliin asti jaksoin puuskuttaa kaiken itse. Mitä nyt listojen irrottamiseen ja pistorasia-asioihin välillä tarvitsin apua. Sitten loppui puhti ja pyysin vähän apuakin. Mutta silti. Aika itse osasin. Halusin osata.

Sänky sen sijaan on kokonaan mr Piin käsialaa. (Paitsi eikös kuuluisten työt nimetä suunnittelijan, eikä tekijän mukaan? No, en yritä sellaisellakaan konstilla nyt viedä kunniaa taitavalta tekijältä.) Yritin siis etsiä meille sitä kerrossänkyä, kuten muistanette. Mr Pii aina välillä heitti, että eihän semmoista nyt olisi vaikea itsekään tehdä. Kyseenalaistin ajatusta pitkään, kunnes lopulta myönsin, ettei sellaista hinkumaani löydy kohtuuhintaan riittävän läheltä. Kunnes sitten sänkyprojektin alkamisesta seuraavana päivänä kaveri vinkkasi juuri sellaisesta. Mutta ei harmita. Onhan tuo nyt ihan perfect, ja vielä iskän tekemä. Pojalla on alkanut "meidän isä on parempi kuin teidän isä" -vaihe, joten hyvää buustia antaa isän tekemä kerrossänky niillekin jutuille.

Tuohon kuvissa vilahtaneeseen puuhun olin alunalkaenkin suunnitellut värikkäitä nuppeja naulakoiksi. Harmi, kun niitä ei noin pehmoiseen seinään saa niin tukevasti kiinni, että uskaltaisi antaa luvan kiipeillä. Tai siis ei saa helposti niin tukevasti kiinni...

Tykkään tästä huoneesta. Lapsetkin tykkäävät. Valoisa, raikas ja leikkisä. Varmasti moni asia vielä muuttuu, ja taulujakin on tarkoitus seinille naulata. Jokin pitkä värikäs räsymatto voisi olla hauskan näköinen sängyn edessä. Ja noista päiväpeitoista kirjoitankin tähän perään vielä oman postauksensa, jos suinkin ehdin.

Lapset siis nukkuivat viimeyön ensimmäistä kertaa kerrossängyssään. Tämänhetkinen ratkaisu iltavillien katkaisuun on seuraavanlainen: minä luen iltasadun tytölle makuuhuoneen nojatuolissa ja laitan petiinsä. Mr Pii lukee samaan aikaan tarinaa vierashuoneessa pojalle. Poika jää pötköttämään vierashuoneen sohvalle, kunnes pikkusisko nukkuu. Eilen kannoin äkillisesti simahtaneen pojankin nukkuvana sänkyyn. Kuulostaa oudolta, mutta ei auta. Kun ei se jokailtainen villitys vaan ota loppuakseen muuten. Ja eilen toimi tosi hyvin noin. Nukahtaminen kesti alle puoli tuntia. Se on hyvin. Silti. Jotenkin tuntuu itsestä oudolta.

(Taas muuten ihmeesti aloin tykätä kuultovalkoisesta lautakatosta. Keltaisten tapettien, samoin kuin makuuhuoneen edellisten vihreiden tapettien kanssa suorastaan inhosin sitä.)

Projekti 3

Ensimmäinen oli hankala. Vaikka oli sekin suunniteltu ja harkittu, oikein pitkänkin kaavan mukaan. Silti. Kaikki piti opetella alusta alkaen, tunsin oloni kyvyttömäksi ja tarvitsin koko ajan apua. Kaikki kesti kauan ja koko ajan piti tuumailla. Varmaan tehtiin aika paljon virheitäkin. Sen jälkeen ei tehnyt mieli ryhtyä ihan heti hommaan uudestaan. Vaikka hyvähän siitä tuli.

No, sitten jossain vaiheessa tuli se hetki, kun ihan tosta vaan totesin, että nyt on seuraavan vuoro. Rupesin kai samantien hommiin, mieheltä kysymättä edes. Toisella kertaa kaikki sujui paljon näppärämmin. Itsekin osasin jo monta juttua, joihin viimeksi tarvitsin apua. Hoidinkin aika pitkälle kaiken yksin, mistä tuli hirveän hyvä ja pätevä fiilis. Siinä ohessa pohdittiin kovasti, että ryhdytäänkö kolmanteenkin, vai jätetäänkö toistaiseksi tähän. Juupas eipäs juupas eipäs, kun sitten taas yhtäkkiä päätin, että antaa palaa, ja polkaisin projektin nro 3 käyntiin.

Eli repäisin kolmannenkin huoneen tapetin nurkasta ja nyt on viimeinenkin makuuhuone remontissa. Huomenna maalaan. (Vielä puntaroin, että sopisiko tulevaan työhuoneeseen jokin värillinen tai tapetoitu tehosteseinä vai huitaisenko vain sillä unelmieni valkoisella kaiken.) Sitten saakin ruveta kokoamaan eilisen reissun ostoksia. Ja niin, lupasin kertoa reissusta: hyvin se meni. Vähän piti alkuun tiuskia, mutta olihan se nyt ihan mieletöntä, että sai kulkea omaan tahtiin ja valita ruokapaikoissa kahden hengen pöydät. Ja lapsiakin oli aika kiva ikävöidä.

Ehtikö joku luulla, että puhuin tuossa alussa jostain muusta, kuin remonteista? Haha, tuskinpa kuitenkaan. Itse asiassa vasta hoksasin, että vitsihän sitä paitsi ontuu. En laskenut pikkupikkuvessaremppaa, joka tekee tästä työhuonerempasta järjestyksessään neljännen.

Tuota lastenhuonetta haluaisin keritä vielä paremmin kuvata ja teille esitellä, koska siellä on monta juttua, joista oon ylpeä ja erityisen innoissani. Mutta tällä erää vain kuva, jossa ipanat nukkuvat siellä somasti. Uhkailu-kiristys -metodilta taas vähän pohja putosi, kun temppuiluista huolimatta päädyttiin ratkaisuun, että pääsevät uusiin sänkyihinsä. Kun kerran se vanha makkarinsa meni remonttiin...

Ruuhkaa päässä

Kummallinen olo. Monenmoista ajatusta sekaisin, limittäin ja vuorottain. Jumissa ajatusruuhkassa.

Lastenhuoneessa näyttää hyvältä. Järjesteltävää vielä on, mutta kokonaisuus on nähtävissä. Vastaa visiota.

Töissä tunnen olevani oikealla paikalla. Tosin näen unia, joissa oppilaat tekevät kaikkensa suututtaakseen mut, ja lopulta onnistuvat siinä. Kai pelkään epäonnistumista siinä omalla tärkeällä paikallani.

Kotona mussa on kaksi eri fiilistä: iltapäivän energinen ilo ja onni, sekä nukkumaanmenoajan kihisevä kiukku ja pettymys.

Huomenna on tiedossa shoppailureissu kauemmas. Tiukalla aikataululla, illaksi kotiin. Mutta siinä välissä kauan autossa kaksin istuen. Oudosti sekin hermostuttaa. Kaksinolon määrä tulee olemaan niin radikaalisti eri, kuin pitkään aikaan. Siitä ei välttämättä seuraa pelkkää hyvää.

Katsotaan. Kerron sitten.

Ja ihan varmasti kerron lastenhuoneestakin, kun saadaan kaikki lopulta paikoilleen. Sen verran ylpeä Meistä olen.

Punainen puu ja ajatuksia

Tapetteja nyppiessä ja seiniä maalatessa jää aivoille aikaa raksuttaa. Olen miettinyt ammatillista identiteettiäni. Ammattitaitoani ja itseluottamusta työssäni. Olen sanonut mielessäni asioita, joita en ääneen oikeasti sanoisi. Olen antanut itseni tuntea tunteita, jotka ovat vähän lapsellisia. Olen mielikuvitusleikein ratkaissut monta asiaa, jotka oikeassa elämässä ovat hirveän vaikeita. Kun oikeassa elämässä en voi puhua niitä toistenkin vuorosanoja. Olen miettinyt, että olenko sittenkään auttanut oikeassa ongelmassa, vai olenko vain tekeytynyt kaveriksi. Eihän se poista ongelmaa. Mutta ei kai ystävällisyys voi koskaan olla pahasta?

Olen maalannut punaisen puun tulevaan lastenhuoneeseen. Poika olisi halunnut koko huoneen punaiseksi. Tulin valkoisine seinineni vastaan tämän verran. Tyttö osaa jo yhdistellä sanoja. Tuli katsomaan maalausta ja totesi "Hieno puu! Pitkä puu. Sininen." Opettelimme, että punainen. Remppa etenee hitaasti, mutta kohtalaisen varmasti.