29.8.2017

Kun kukaan ei huomannut uutta tukkaa.



- Mitä sun tukasta sanottiin?

- Ei mitään, ei kukaan huomannut.

- Mitäs sun uudesta piposta sanottiin?

- Ei mitään, se oli niin tavallinen.

Molempien keskustelujen jälkeen hymyiltiin toisillemme tyytyväisinä. Näytin varmaan peukkuakin Eli just hyvä tukka ja just hyvä pipo tyypille, joka ei siedä mitään kommentteja muuttuneista ulkonäkö- ja pukeutumisasioista. Ei edes positiivisia. Kuiskaan siis vaivihkaa täällä selkänsä takana, että hyvältä näyttää tukkakin taas!





27.8.2017

Kohtaaminen kettuaitauksella



Lähdettiin tänään käymään Ähtärin eläinpuistossa. Keskimmäinen halusi ottaa Kettunsa mukaan. "Kun se ei oo pitkään aikaan käynyt siellä."

Ja tottahan se onkin: Kettu on ostettu Ähtärin eläinpuistosta vajaat 5,5 vuotta sitten, saajansa odotusaikana. Isoveli sitten toi Ketun laitokselle tullessaan moikkaamaan tuoretta siskoaan ekan kerran. Eikä Kettu sen koommin ole tainnut käydä kotikonnuillaan eläinpuistossa.

Söpöä, että tarina ketun alkuperästä on jäänyt elämään myös lasten mielissä. Ja söpöä oli, kun lopulta kettuaitauksella nämä lajitoverukset kohtasivat. Oikean ketun käytös oli hyvällä mielikuvituksella tulkittavissa mielenkiinnoksi pehmokettua kohtaan. Lähestyi heti uteliaana meitä.

Ei ollut vaikea arvata, minkä eläimen kyseinen lapsi nimesi lempparikseen vielä kotonakin.



Mun lemppari oli tällä kertaa vaikkapa päästäinen, jonka joku lapsista bongasi majavan pesästä ruokavarkaista. Vaikutti aika hömelöltä otukselta yrittäessään epätoivoisoisesti ja kaikin keinoin tunkea liian isoa jyvää suuhunsa. Pöhkö elukka oli se.

Ja hauska päivä oli. Ähtärin eläinpuisto on iki-ihana, täynnä nostalgiaa ja nyt myös uuden odotusta. Pandatalo oli jo hyvällä mallilla. Ensi vuonna uudestaan siis!




24.8.2017

Sopeutumista työrytmiin



Töitä on nyt tehty reilu kaksi viikkoa. Puhuin aiemmin, että luulen saaneeni niin sanotut uomat luotua. Mulla on jonkinlainen hahmotus ja aavistus siitä, millaisiksi tulevan vuoden viikot tulevat muotoutumaan.

Luulen, että tulevat maanantait, tiistait ja keskiviikot oon rättipoikkijapuhki. Päivät ovat pitkiä ja erityissuunnittelua vaativat tunnit ajoittuvat noille päiville. Ajatukset raksuttavat töissä kellon ympäri. Keskiviikkoiltana olen todennäköisesti jatkossakin aina vihainen kuin mikäkin, koska siinä kohtaa alkaa hellittää. (Mistä tulikin mieleeni, että lankakerho on ensi viikolla taas keskiviikkona!) Torstai ja perjantai näyttäisivät olevan lyhyitä ja väljiä päiviä, joina ehdin miettiä välituntien aikana tulevan viikon suuntaviivat. Noina päivinä ehtinen jopa pitää pari kahvitaukoa!

Ei siis huonolta vaikuta yhtään. Kolme raskasta ja hektistä työpäivää, joiden jälkeen kaksi iisiä ja siihen päälle kaksi vapaata. Ajoittaisesta alkuväsystä ja sen tuomista liian tutuista lieveilmiöistä huolimatta oon aika tohkeissani tästä alkaneesta lukuvuodesta.

Yksi huoli mulla kyllä on, ja nyt kun työhöpinät aloitin, niin otanpa senkin esille. Nimittäin pidettävien liikuntatuntien paljous ja erityisesti se, että omat rikkoutuneet korvani eivät kestä pilliin viheltämistä. Oikeassa korvassa varsinkin rätisee kipeästi joka kerta, kun pienestikin vihellän. Tietääkö kukaan onko olemassa korvaystävällisempiä pillejä tai muita äänimerkkitoimintaan sopivia vempaimia...?


Epätarkka kuva jumppakaveriksi lyöttäytyneestä Miukusta ei nyt liity tähän mitenkään, mutta eipä mulla nyt kauheasti työaiheista kuva-aineistoakaan kerry. Toisaalta en tiedä, miten hyvin työaihe nyt muutenkaan sopii tänne blogiin. No, kirjoitan edelleen mieleni päällimmäiset, ja tämä on nyt sitä. Sopeutumista uuteen rooliin.

Ja argh. Nyt katkesi ajatus, ihan tähän paikkaan. Join nimittäin juuri tyhjäksi Sen kahvikupillisen, joka menikin silmien taakse tuikkimaan ja tekemään olosta öllön. Valkoisesta blogipohjasta tuli liian kirkas katsoa ja näppiksen naputusäänestä turhan terävä kuunneltavaksi. Olinpas taas varomaton. Sen siitä saa, kun ehtii pitämään kahvitaukoja niin töissä, kuin kotonakin!



21.8.2017

Metsäretkellä



 



Viikonloppuna reissailtiin siskon perheen kanssa Ilveskivellä. Joka siis näköjään ei sijaitsekaan Pietarsaaressa, kuten kuvittelin koko eilispäivän, vaan Pedersöressä. No, sama sen väliä. Ei tämän ole tarkoituskaan olla tietoisku, sen tehnee siskoni tai joku muu sellainen retkeilijä-bloggailija, joka tutustuu kohteeseen ihan liki ja vähän faktammin. Itsehän en edes ottanut kontaktia koko kiveen, vaan söin lähinnä eväitä. Ja luulin olevani Pietarsaaressa. Sentään yhdessä kuvassa vähän näkyy tuo Ilveskiveksi nimetty jyhkeä siirtolohkare.



Lasten kanssa retkeilevillekin tämä oli kiva paikka. Ihan auton ääressä ei eväitä saa syödä, eikä rattaillakaan kannata kuvitella pääsevänsä perille. Kolmevuotias taisi jaksaa itse kävellä koko kinkkisen polun, käsittääkseni noin kilometrin verran. Ja minä jaksoin juuri ja juuri kantaa erään tymäkän kaksivuotiaan perille ilman syliä kummempaa kantovälinettä.

Menkää. Käykää. Oli hieno! Tai jonnekin muualle, mutta metsään ja eväin. Vielä tarkenee!







19.8.2017

Aikamatka albumien kautta



Tilasin taas pitkästä aikaa tuhatmäärin kuvia albumeihin. Totesin, että vaikkei albumeilla ikuista arvoa olisikaan, on jo se tärkeää, että lapset itse saavat katsella ja läpikäydä elämäänsä kuvina. Ja sen ovat kyllä ahkerasti ja usein tehneetkin.

Pienimmälle en ole vielä aikaisemmin saanut aloitettua omaa albumia. Mutta sentään nyt. Hänkin ihmeissään kuunteli, kun kuvakasojen keskellä osoitteli vauvoja ja kerroin niiden olevan hän itse. Ja oppi siinä kohta itsekin ajattelemaan niin.

Suurin ahaa-elämys Miukulle tuli, kun hän näki kuvassa pehmolelun, jonka kanssa oli juuri hetki sitten nukkunut päiväunet. Haki sen näytille ja silmät loistaen näytti löytönsä mulle. Että katso nyt, tässä ja tässä, sama kissa! Lämpimät terkut tekijälle!


Eli sama johtopäätös taas: kyllä, albumit on hyvä juttu. Ja itselläkin on ollut ihana aikamatka kahden vuoden taakse. Ihmeellinen ja onnekas elämä on mulla kyllä tähän asti ollut, ei voi muuta sanoa!


18.8.2017

Viikko pulkassa



Kiirusta on ollut töiden aloittamisen suhteen. Illat olen käynyt ylikierroksilla ja tehnyt täysin turhaa metatyötä kykenemättä keskittyä esimerkiksi lapsiin lainkaan. Nyt kuitenkin luulen, että himpusti alkaa hellittää. Pääuomat on saatu hahmoteltua syksyä varten ja ajatuksena on nyt letkeästi virrata niitä pitkin tulevat viikot. (Muka...?)

Miukunen on hoitotaipaleen helpon alun jälkeen ottanut takapakkia ja saa tolkuttomia raivareita. Tänään esimerkiksi siitä syystä, että minä aamulla tulin nostamaan sen pois sängystä, eikä isä. Semmoinen kiljunta on kivaa siinä kuuden jälkeen aamulla. Heittelehti lattialla ulvoen kymmenen minuuttia, kunnes vasta rauhoittui syliteltäväksi. Yritin siis sylitellä jo aikaisemmin, mutta en kelvannut ja sain kantapäästä niin tiukkoja osumia, että laskin mieluummin lattialle rimpuilemaan.

Ja ymmärrän toki. Mitäs vein vauvani hoitoon. Enpä sitten saa hoitaa itse enää ollenkaan. Vain isä kelpaa sängystä nostamiseen ja esimerkiksi kaupassa kädestä pitämiseen. Nyyh. Looginen puoleni tietenkin vakuuttaa, että tämä on normaalia ja ymmärrettävää, erillisyyden prosessointia, mutta herkkis minussa on vähän loukkaantunut tästä kaikesta kokemastani syrjimisestä.

Mutta hei, nyt on se hetki, jota tekin ehkä tiedätte mun odottaneen jo pari vuotta: Perjantai-iltapäivä ja aika toivottaa "Hyvää viikonloppua!" Kaikki post it -laput kalenterin välistä saa heittää roskikseen merkiksi siitä, että tehtävät on hoidettu. Kyllä: Hyvää viikonloppua! Ooohhohoo!





14.8.2017

Kukkapenkistä pöytään






Meidän kukkapenkit on olleet vuosikausia kauheassa kunnossa, villimaana. Sinnikkäästi kuitenkin liljat puskevat itsensä sieltä läpi. Tänä vuonna kuukauden normikesäaikataulustaan myöhässä. Päätin surutta niittää kukkasia maljakkoon, koska oon paljon enemmän "leikkokukkatyyppi", kuin puutarhurityyppi. Silti jotenkin vieras ajatus, että sitä napsisi omasta penkistä kasvatteja maljakkoon. Mutta kuitenkin kaupasta voi hakea muiden kasvattamia. Vai onko teistä ihan normaalia tehdä noin?

Ja on komeassa kukassa muuten liljat tänä vuonna! Yhdessäkin varressa on seitsemän kukkaa. Ja ehdottomasti pääsevät keittiössä loistamaan paremmin, kuin hiirenvirnan, nokkosten ja horsman keskellä!




Sinne meni auto



Ohoi! Lankakerho aloittaa syyslukukauden keskiviikkona 16.8.2017 klo 18 kahvilassa Seinäjoella. Olkaahan mukana! (Tarkemmat sijaintitiedot yv:nä.)

Päivän muuna blogiaiheena olkoon autokaupat. Myytiin nimittäin juuri ensiautomme. Alkoi olla meille liian työläs pikkuvikoineen. (Pikkuvikoja, kuten rikkinäiset jarrut...) Oltiin varmasti hyvää kaupantekosakkia, kun itse lipsauttelin suoruuksia siitä, miten röttelöön kuntoon auto on mennyt, ja lapsi ulvoi hysteerisenä, ettei sitä saa myydä. Lapsia en saanut kaupantekotilanteesta kammettua irti, mutta itseni ymmärsin vetää sivummalle pilaamasta potentiaalista ostopäätöstä möläytyksineni.

Ostajat eivät onneksi vähästä hätkähtäneet. Eivät auton kunnon, eivätkä itkujen suhteen. Olisivat varmaan vaikka ottaneet viisivuotiaan itkijänaisen kaupanpäällisinä. Sohvalla jatkettiin kainalokkain ulinaa. Ettei sitä olisi saanut myydä. Ja ettei se auto olisi halunnut luopua meistä. Että se oli ensimmäinen auto, jonka mä oon nähnytyhyy, yääää!! Meinasin tarttua lauseeseen ja sanoa, että niinpä, tuossa autossa teidät isot on aikanaan tuotu laitokselta kotiin. Mutta enhän siinä onnistunut, kun ihan yllättäen aloin itsekin parkua naurunsekaisena vesiputouksena. Sen verran meni jälkikasvu mun itkuista hämilleen, että saatettiin katsoa lopulta Pikkukakkonen rauhassa loppuun. Enää vain ajoittaisten rajuhkojen nyyhkäysten säestämänä.

On tämäkin nyt kans tämmöstä.




12.8.2017

Viisi kynttilää vuosien takaa










Tänään on juhlittu viisivuotiasta. Sankari tälläytyi jo hyvissä ajoin ennen juhlia ja asusteita lisäiltiin pitkin iltaa. Ja hajuvettä... Ihana prinsessa, jolle päivä valkoisessa mekossaan ja huomion keskipisteenä oli toiveiden täyttymys.

Lempijuttu on jo kolmatta synttäriä Frozen, ja hauskasti vieraat olivat ottaneet huomioon topakan toiveen "kaiken täytyy olla elsaa". Etukäteen oli jo arvattu, että kakku on varmasti Elsa-kakku. Lampussa roikkui lumihiutaleita ja turkooseja palloja, ja kaikki mahdollinen oli saanut ripauksen sinistä ja vihreää elintarvikeväriä.


Vaikka saattaa taas kuulostaa, että teemajuhlia olisi suunniteltu ja värkätty pitkään, on totuus toinen: Pallot laitettiin kyllä jo alkuviikosta kattoon, mutta muuten kaikki on lonkalta vuorokaudessa kehiteltyä. Aamulla leivoskelin, mitä mieleen tuli. (Tarjoilut jäivät tosin kuvien ulkopuolelle näköjään.)

Paitsi ainiin, yksi juttu on tehty todella hyvissä ajoissa: kakkukynttilät olen ostanut ehkä 3 vuotta sitten odottamaan tätä päivää. Kaupan poistokorissa oli pojan nimi, jonka kynttiläkirjaimet uudelleen järjestämällä (ja yhden pois jättämällä) sain koottua keskimmäisemme nimen. Ajattelin silloin, että olisi hauska juttu, viisi kirjainkynttilää viisivuotiskakkuun. Tuntui kyllä naurettavalta ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen. Mutta niin vain tänään toteutui silloinen ajatus. Hämmennyn. Liikutun.


Siinä ne vielä värkkäilevät yhden kuvan verran legojuttujaan yökkäreissä. Mutta piti saada pallotkin johonkin kuvaan. Viisivuotias ja seitsemänvuotias. Niin isoja, etten oikein voi uskoakaan.

Tänään ainakin itselläni ja kuopuksella on purkautunut uuden alkaneen arjen stressi. Pienin on itkenyt, kiukutellut ja kaivannut syliin. Itse olen huomannut ajatuksissani tänään takertuvani haasteilta tuntuneisiin pointteihin, jotka vielä eiliseen asti sain pidettyä draivin alla piilossa. Supersankariolo on vaihtunut "mä en sittenkään jaksa" -oloon. "Väsynyt mutta onnellinen" on ollut nyt enemmänkin vain "väsynyt".

Olo kuulunee asiaan ja mennee ohi?



11.8.2017

Alkuspurtti




Huhhuh! Ensimmäinen työviikko takana ja päivät työmaalla on venyneet iltamyöhään asti. Nyt pitäisi päästää pää luottamaan siihen, että maanantai on suunniteltu (Onko? Muistinko kaiken? Valmistelinko? Minne laitoin? Ehdinkö? Varasuunnitelmat? Infosinko?) ja saada pää viikonloppumoodiin. Eli 5-vuotissynttärimoodiin.

Lapsilla on alkanut arki täysin kivuttomasti, jokaisella. Mahtavaa! Eiköhän takkuisiakin aamuja ja väsynsurkeita iltoja vielä tule, mutta helppo alku on iso helpotus!

Tässä pari kuvaa, jotka halusin koulun pihalla kuvattavan minusta ja omasta ekaluokkalaisestani. Eri ovista mentiin kellon soidessa sisään, mutta samaan taloon.







9.8.2017

Odottelevia reppuja





Reput pakattuna huomista varten. Hiippailin ottamassa niistä rakeiset yökuvat.

Talo puhkui koko illan tärisevää intoa ja iloa. Pienet ovat pakanneet tohkeissaan. Koululaisen kanssa käytiin ostamassa kaksi uutta teroitinta. Sanoi hymyillen toivetta kahdesta teroittimesta "suuruudenhulluksi", mutta mielestäni aika kohtuullista, sillä ne olivat ainoat syksyn kouluhankinnat ehdottamani läksyntekoalustan lisäksi.



Hoitoon menijät ovat pakanneet vaihtovaatteensa itse. Pieninkin tohkeissaan hoki "hoitoo, suusut, reppuun". ("Suusut", eli housut.) Vaatteiden ja unikavereiden pakkaamisen välissä reppu on tomerasti pitänyt aina sulkea ja avata uudelleen. "Tämä päälle", hän komensi nukkumaan mennessä ja oli solmussa repun olkainten välissä. Ei laitettu reppua vielä yöksi päälle, vaan sai jäädä lattialle odottamaan aamua.



Keskimmäinen on yhteisen pakkaamisen jälkeen tunkenut salaa laukkunsa täyteen pikkupehmoja. Neuvoin aikaisemmin ottamaan yhden unikaverin. En ajatellut näin ensimmäisenä päivänä vielä salamatkustajiin puuttua, olkoon se nyt hänen pikku jekkunsa... Tuo repun vieressä myttyävä Nalle Puh -huivi on muotoutunut "vanhalla ikää" jonkin sortin turvarievuksi, ja sen mukaan ottamiseen pieni pakkaaja kävi varovasti pyytämässä lupaa. Kun "jos tulee vaikka ikävä".



Mutta mitenkäs, kun yksi reppu lojuu vielä varaston rojunurkassa? Joku taitaa ottaa vähän toisia rennommin? ...Konkari...







8.8.2017

Sukelletaan pää edellä syksyyn!



Kello on yli yksitoista. En ole vielä sängyssä. Opin tämän näköjään kantapään kautta, jos sitenkään.

Huomenna siis töihin. Ja ylihuomenna alkaa koko porukalla uusi arki. Se jännittää vähän kaikkia. Vielä on monta mutkaa suunnittelematta...



Siitä puheen ollen: Posti toi kortin, jossa oli ihana teksti. Menisiköhän kiitos tätä kautta lähettäjälle? Koitetaan: Kiitos! Laitoin kortin työkalenterin väliin. Siinä, missä se muistuttaa pienten asioiden merkityksestä yleisesti, niin luulen saavani siitä evästä myös koulutyön suunnitteluun.

Iloa ja kepeyttä alkavaan kouluarkeen kaikille oppilaille, vanhemmille ja kollegoille!





7.8.2017

Hipsterit (?) kesähäävieraina









Viikonloppuna meillä oli kunnia olla mukana häissä, oikein todellisessa rakkauden riemujuhlassa. Pimenevä kesäilta idyllisessä ympäristössä ihanien ihmisten kanssa jutellen ja villisti jammaillen hujahti äkkiä aamuyön puolelle.

Oltiin mr Piin kanssa lettisamikset, joskin hän avasi omansa pikkutunneilla peteparkkosimitaatioon yleisön pyynnöstä... Krhöm....

Ilta oli täynnä lauluja, jotka sopivat hääparille täydellisesti. Harmittelin, ettei meillä ole "omaa biisiä". Mr Pii muisti mun fiilistelleen Stigin kappaletta "Korjaan sut", mutta rempseä DJ totesi sen kovaäänisesti hipsteripaskaksi ja lopetti soittamisen kesken. Jotenkin se alkoi tuntua vielä entistä enemmän meiltä. Hiihhihii, mä oon niin mielelläni hipsteripaskaa, tuntui jotenkin hauskasti imartelevalta.

Mutta ei kyllä kuulkaa ole tuo valvominen enää mun juttu! Meni seuraava päivä ihan plörinäksi. Hätäilin, etten ikinä ehdi toeta työkuntoon. Mutta kyllä nyt kolmentoistatunnin yöunien jälkeen alkaa hiukan maailma kirkastua. Juhlailokin on yhä ihon alla tallella.










4.8.2017

Töitä ja vohluja







Kävin työpaikalla, näytti ja tuntui hyvältä. Mun luokkaan tulee katon kautta miljoona kuutiota luonnonvaloa. Kun nostan pääni työpöydän takana, näen tämän:


Olin varoittanut, että työorientaatioreissulta tulee todennäköisesti kotiin kiukkuinen, hermostunut ja stressaantunut äiti. En kummemmin ollut. No okei, vähän. Aloin paistaa vohluja ulkona. (Vaikka kukaan ei tunnu ymmärtävän mitä ne ovat, niin en osaa sanoa niitä "vohveleiksi". Se tuntuu niin hirveän kömpelöltä.) Selkää kuumotti kesä. Sitä on vielä jäljellä. Valoa ja lämpöä riittää vielä.

Lukujärjestys oli aikaisista aamuista huolimatta armollinen. Mikäli en roiku tuntien jälkeen työmaalla ikuisuuksia suunnittelemassa, saan ehkä talvisinkin toisinaan olla valoisaan aikaan kotona. Se on elintärkeää.

Kaikesta tulee koko ajan entistä enemmän sellainen olo, että kaikki menee hyvin. Omakuvista taas tulee entistä enemmän sellainen olo, että näytän isäni suvun naisilta!










Vilukissan villasukat








Edelliset villasukkaparit lähtivät maailmalle kulkematta Päikkäreiden kautta. Nämä taitavat olla täällä nyt jäädäkseen. Ovat nimittäin mun hytikylmille kintuille niin lempeät. Ja jostain syystä oon myös hinkunut jonkin aikaa lyhytvartisia sukkia valikoimani jatkoksi.

Tein sukat kaksinkertaisella langalla (Nalle ja 7 Veljestä) ja ihan vain 1o 1n -pinnalla koko matkan. Kärjestä tein pyöreän, mikä on mun uusi lempparikärki! Tulee siisti jopa mun käsialalla, eikä jätä reikiä. Tosin näin joustinneuleessa kavennukset vähän sekaavat 1 o 1 n -tahtia, joten kärjestä ei tule ihan yhtä nätti, kuin sileässä neuleessa on.



Yksinkertaisuudessaan pyöreä kärkikavennus menee näin: Aloita kavennus, kun sukkaosa on MELKEIN riittävän pitkä (ainakin 2 tai 3 pienintä varvasta piilossa, varsinkin, jos isovarvas on kovinkin pitkä).

1. kavennuskerros: *2 yhteen, 3 oikein* (koko kerroksen ajan)
seuraavat 3 kerrosta (2.-4.) kaventamatta.
5. kavennuskerros: *2 yhteen, 2 oikein*
seuraavat 2 kerrosta (6. ja 7.) kaventamatta.
8. kavennuskerros: *2 yhteen, 1 oikein*
seuraava kerros (9.) kaventamatta.
10. kavennuskerros: *2 yhteen*
Mikäli silmukoita on (aloitussilmukkamäärästä riippuen) jäljellä n.8, vedä lanka niiden läpi ja päättele. Jos silmukoita on enemmän, niin oon vielä kavennellut kymppikerroksen mukaisesti pari silmukkaa yhteen.

En nyt tiedä, oliko tämä ihan prikulleen "oikeaoppinen pyöreä sukankärki", mutta näillä ohjeilla olen itse saanut kivan näköiset reiättömät kärjet sukkiin.




1.8.2017

Rakkaat shoppailureissuni






Keväällä mielenterveyshoitaja neuvoi tekemään jotain, mistä nautin. En keksinyt mitään. Paitsi shoppailun, mikä silloin tuntui tosi tyhmältä ajatukselta.

Lähdin kuitenkin, muistaakseni jo samana iltapäivänä tuulettumaan lähikaupunkiin. Huomasin tarvitsevani yksinoloa ja vain itseni huomiomista, vaikkei se alkuun helppoa ollutkaan. Podin syyllisyyttä kotoa lähtemisestä ja autoilukustannuksista. Sittemmin oon käynyt viikottain yksin siinä himpun verran isommassa kaupungissa viettämässä aikaa ja usein ihan vaan sovittelemassa vaatteita tai kahvilla istuskelemassa. Aika maltillisesti olen varsinaista shoppailua tehnyt.

Tuon kuvissa näkyvän pienen ruskean nahkalaukun ostin jollain noista ihan ensimmäisistä reissuista. Kaikilla seuraavilla reissuilla se on keikkunut mukana. Kotona se on roikkunut eteisen naulakossa muistuttamassa yksin menemisen tärkeydestä. (Ei kun hetkinen, eihän meillä ole naulakkoa... Seinälampussahan se onkin roikkunut.)


Tänään tein varmaankin viimeisen tämäntyyppisen shoppailureissun pitkään aikaan. Vaikka olen talvesta asti tiuskinut, että haluan töihin lepäämään, niin nyt, mielen tervehdyttyä ja onnitilan tasaannuttua, tunnen haikeutta tämän kotijakson päättymisestä. Sitä on ihmeen äkkiä unohtanut, miten kamalan raskasta se arki ja oma olo välillä osasikin olla. Mutta jotenkin, silti, oon kiitollinen sekä omasta, että mr Piin uupumisesta. Tämä on opettanut paljon ja laittanut meidät ihan kummalliseen elämänvaiheeseen rimpuilemaan. Näytämme kuitenkin selvinneen aika kunnialla.

Keväällä kuuntelin sinne kaupunkiin ajellessani radiosta Jannan biisiä "Sä et oo hullu" samaistuen siihen (tosin pitäen itseäni kuitenkin aika hulluna, kuten arvelin Jannankin oikeasti pitävän itseään) ja Irinan kappaleeseen "Hiljaisuus". Kesällä fiilistelin sen hetkisen elämäni tunnusbiisinä Juulian kappaletta "Mul oli ikävä mua". Nyt ei ole enää tunnusbiisiä, vaan jammaan vaikka Despaciton tahtiin, ymmärtämättä sanaakaan. En enää tarvitse voimabiisejä, vaan hoiloteltavaa ja hömppää. Tällaista tämä elämä on: Vaiheesta toiseen. Ja sitä kamalaa vaihetta en enää muistaisi, ellei nuo ensimmäisinä mainitut kappaleet herättäisi jonkinlaista etäistä muistijälkeä mussa. Tuntuiko tosiaan tältä? Myötäeläminen on kyllä vaikeaa, kun niihin omiinkin vanhoihin tunteisiin on jälkikäteen aika vaikea saada kosketuspintaa.

Mutta hei. Shoppailureissut on tuottaneet tulosta. Nyt on paitsi helpompi olo, myös kolme uutta tukan väriin sopivaa paitaa, pillifarkut ja kunnon trumpettifarkut. Myös pari hauskaa uutta korua. Tulkoon työt, uskon olevani valmis. Kaikkine normaalikokoisine pelkoineni.