30.11.2016

Lankakerhokuulumiset





Lankakerhosta vielä nopeasti oma tekstinsä, kun on jäänyt julkaisematta uusi ajankohta.
Eli keskiviikkona 7.12. klo 18. Taitaa olla vuoden viimeinen kerta, mutta asiaan palataan taas joulun jälkeen.

Lisäilen aina tuonne Lankakerho-sivulle uudet ajat, samoin blogin sivupalkin mainoskuvaan. Ne eivät kuitenkaan näy mobiilisurffailijoille, joten parempi varmaan, että vielä postauksen verran huikin aiheesta. Ettei mene tieto sivu suun keneltäkään kiinnostuneelta.

Syksyn aikana ollaan kokoonnuttu säännöllisesti kahden viikon välein ja osallistujamäärä on ollut aina jotain kahden ja kuuden välillä. Usein ollaan siis oltu Siskon kanssa kaksinkin, eikä se ole yhtään haitannut. Omalta ajalta ja harrastukselta se on silti tuntunut. Mutta vinkkinä vain niille, jotka siellä miettivät, että viitsiikö nyt tuppautua sekaan, niin VIITSII! Tilaa kyllä ehdottomasti on.



Filosofin suusta



Olin ajatellut ruotia aihetta, josta silmiin osui hyvä artikkeli. Sellainen, joka pitkästä aikaa oli jotenkin ajatuksia ja oivalluksia herättävä. Ja omassa perheessä erityisen ajankohtainen. (Varmaan kaikissa muissakin lapsiperheissä kyllä.) No, sormet ei oikein löydä paikkaansa näppikseltä tänään, joten linkkaan vain tekstin: Näin voit tukea lapsesi itsetuntoa - tässä kolme keinoa, joilla lapsesi voi menestyä elämässään.

Yhden jutun kuitenkin kykenen tönköistä sormista (tai aivoista) huolimatta kirjoittamaan aiheeseen liittyen: 6-vuotiaan kanssa tuossa yhtenä iltana puhuttiin päivän mönkään menneistä leikeistä, joissa oli uhkailtu lapiolla ja karjuttu raivopäänä. Puhuttiin siitä, että kiukku on ihan ookoo tunne, mutta ilmaisukeinoja täytyy vähän miettiä ja harkita. Harjoitellakin. Ja kuinka kehitystä jo onkin tapahtunut verrattuna parin vuoden takaiseen. Puhuttiin myös siitä, miten joinain päivinä näkee asioista vain niiden huonot puolet. Keskustelu jatkui näin:

Sitä voi ite päättää, lietsooko kiukkua, vai koittaako löytää asioista hyviä puolia.

Ai mitä on "lietsoa"?

No hmm.. Jos takassa palaa yksi puu, ja sinne lisää toisen, niin se lietsoo tulta.

Aa.. Ahaa!! Mun sisällä on siis kaksi kamiinaa! Kiukun kamiina ja ilon kamiina! ...Joulukuussa aion lisätä puita vain ilon kamiinaan.

Niin. Että jos on sitten tulistuva lapsi, niin on kyllä viisaskin. Tosi hieno mielikuva. Äitikin hiljeni hienouden äärelle, ennen kun osasi edes kehua ja jatkaa oivallisen käänteen saanutta keskustelua. Ja vaikka edelleen välillä räiskyy ja tulee leikeissä riitaa, niin sovittelutaitoa ja itsehillintää on vuosien varrella tarttunut matkaan myös. Hienosti on edistytty asiassa. Tosin yksi, mikä vähän huolettaa, on se, että kaverustossa on luonnollisesti aina sellaisia, jotka tarkoituksella ja itseään viihdyttääkseen koittavat saada räjähdysherkän kilahtamaan. Niihin tilanteisiin toivon itseltäni (tai muilta paikalla olevilta aikuisilta) viisaita sanoja ja tekoja...









28.11.2016

Erikoinen jauhelihakeitto...




Välillä sitä tuntee olonsa niin toheloksi. Ihmettelin kyllä jauhelihakeittoa tehdessäni, että jännän iso möhkäle siellä pakkasessa sitten olikin sitä taannoin ruskistettua jauhelihaa (lihansyönninvähennysmielessä toisinaan ruskistan koko satsin, ja laitankin osan pakkaseen).

Vasta tovin hämmeneltyäni ja kökkärettä pieneksi paukutettuani tajusin lötsäyttäneeni sekaan jäisen lihamurekkeen puolikkaan. No, eipä siinä, aivan hyvää siitä tuli noinkin, ja voi kai sitä yksikseenkin joskus punastua korviaan myöten noloiluilleen. Ja jos seurassa nolostelu tuntuu mielekkäämmältä, kuin yksinään, niin ainahan siitä voi kirjoittaa blogiin.

Toisaalta, jos olisi letkeämpi luonne, voisi ottaa mageet kuvat ja kirjoittaa uudesta resepti-innovaatiosta ihan kirkkain silmin. (Paitsi että lihapullakeitto taitaa olla ihan oikea ruokalaji?)






26.11.2016

Perjantain jouluostoksia





Ei hullumpi juttu tuo Black Friday, vaikken kulutushulluudesta hirveästi tykkääkään. Mutta näin joulun alla se on ihan kätevää, että saa tehtyä pakollisia hankintoja alesta. Rahaa tosin tuli tuskin yhtään säästettyä, mutta laatimalleen budjetille sai paremmin vastinetta.

Nyt sitten pitää saada lapset kirjoittamaan Joulupukille juuri nuo toivomukset. Ne kun sattuvat muuttumaan ihan tuulen suunnan mukana...

Päädyin kesällä paljastamaan 6-vuotiaalle joulupukkitouhun vanhempien salajuoneksi. Tähän asti hän on pitänyt sen omana tietonaan, mutta eilen tuli sisko kiukkuisena kysymään, että eikö muka Joulupukkia ole olemassa. Mitä te vastaisitte? Minä myhäilin kevyesti kaarrellen, ja lapselle riitti lopulta vastaukseksi, että "enpäs taidakaan paljastaa ihan kaikkea". Koska hän ei selvästikään (ja aavistuksestaan huolimatta) halunnut kuulla ihan kaikkea. Sama se, pitääkö joulun taikaa todellisena, vai tietääkö aikuisten luomaksi. Kivaa se on silti.




24.11.2016

Yökyläilyjä



Ohhoh. Olipas kiva loma. Meille siis tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus pieneen irtiottoon, ja niinpä vietettiin miehen synttäreitä ja meidän 9-vuotishääpäivää viemällä lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja karkaamalla itse tutuista tutuimpaan lähikaupunkiin. Eikä tuttuus haitannut yhtään, vaikka vähän sitä etukäteen epäiltiin.

Meidän lapset ovat olleet yökylässä yhden (korkeintaan puolentoista) käden sormilla laskettavan määrän. Ainakin muistini mukaan. Ja jollei lasketa pakollisia kertoja, kun ollaan oltu synnyttämässä, määrä on vieläkin vähäisempi. Pienimmälle tämä oli ihkaensimmäinen kerta. Isoja jännitti kovasti etukäteen, mutta reissu oli sujunut ihan tosi hyvin ja lähtöhaleja lukuunottamatta itkuitta. Miuku oli yön koittaessa järkyttynyt elämänsä ensimmäisestä "vieraasta" yönukuttajasta, ja huutanut itsensä uneen Muorin sylissä. Mutta sitten oli kuitenkin nukkunut tosi hyvän yön.

Pitäisi opetella viemään lapsia silloin tällöin yöhoitoon. Varsinkin, kun ovat koko ajan isompia ja helpompia hoidettavia. On nimittäin itsellekin uusi, ja osittain hauskakin tunne ikävöidä murusiaan. Eikä se pienissä määrissä varmasti lapsillekaan ole vaarallista. Puhumattakaan siitä virkistyksen määrästä, mitä vastuuvapaus ja erilainen ympäristö pään sisällä saavat aikaan!


Ja aivan ehdoton hotellisuositus vielä loppuun: Hotelli Alma on ihan ihana. (Erityisesti uudet vesitornihotellin huoneet!)





22.11.2016

Parisuhdetekoja










Eikä, mahtavaa! Pikkukakkoselle on myönnetty vuoden Parisuhdeteko 2016 -palkinto! Onnea! Me ollaan jo useita vuosia esitetty sille Nobelin rauhanpalkintoa.

No, oli palkinto mikä vaan, niin tänään Pikkukakkosen tuomasta hengähdystauosta saa meidän sijaan nauttia Mummolan väki. Vuoden parisuhdeteon merkeissä me oomme kahdestaan lomalla tänään. (Tätä palkintoa ei muuten ihan joka vuosi oo viimeaikoina jaettukaan..)





21.11.2016

Ihana Saara Aalto!





Voi Saara Aaltoa!

Kuulun niihin, jotka muistavat hänet jo vuosien takaisista kykykilpailuista. Ja tunnustan myös kuuluvani niihin, joiden mielestä hän oli taitava, mutta jotenkin liukas: ei tehnyt vaikutusta sieluun, en saanut otetta olemuksesta. Tuntui vähän liian liioittelevalta. Liian taitavalta, liian pirteältä, liian yrittävältä. Suomalaisittain vähän epäilyttävältä ja ärsyttävältä. (Kateellissävytteinen tunnustus?)

Alkutaival Britannian X-factorissa tuntui samalta. Että vähän överiä ja että eipä kolahda kummemmin. Kunnes lopulta hahmo tuli lähelle, "tutuksi", ja lava ja show kasvoivat riittävän suuriksi. Sitten jopa minä tajusin, mistä Saara Aallon karismassa on kyse. Hän tarvitsi vain isomman lavan, suuremman shown, avoimemman, iloisemman ja rohkeamman kulttuurin ja vastaanottavamman yleisön. Kuulun itsekin tätä nykyä viimeksi mainittuun.

(Mainittakoon nyt tässä kohtaa, että seuraan kyseistä ohjelmaa vain nettilehtien kertomana ja vain Saara Aallon osalta.)

Let it go -versio puhutteli mut kananlihalle disneyprinsessataustaa ja Saaran elämästään kertomia asioita vasten laulettuna, ja Titanic-biisistä tuli liikutus jo siinä vaiheessa, kun kuulin biisivalinnan. Näin sen muuten unissanikin ennen varsinaista esitystä. Oli vähän erikoinen se uniesitys, hyvin ylä-äänipainotteinen, mutta liikutuin tietysti siitäkin. My heart will go on -version oon katsonut youtubesta ehkä neljä kertaa. Jos en ihan nyyhkien, niin nieleskellen ainakin.

Mikä tosielämän todellinen Tuhkimo-tarina, ihan mahtavaa.

Eipä mulla muuta. Kunhan halusin tunnoltani pois tämän "ennen en tykännyt - nyt tykkään" -paljastuksen. Vaikka siistimpää olisi tietenkin voida sanoa, että kyllä mä jo silloin aikojen alussa tiesin, että siitä vielä tulee jotain.  Paitsi että juuri ennen "julkaise"-nappia tajusin, että puhuttelee tämä mua yleisemmälläkin (ja toisaalta henkilökohtaisellaki) tasolla:

Läheltä ja kaukaa katsottuna asiat voivat näyttää niin erilaisilta. Mittakaavaa ja syy-seuraussuhdetta on joskus vaikea itse hahmottaa. Miksi joskus vain tuntuu, että jotain puuttuu? Kannattaisiko kokeilla uutta näkökulmaa, uutta ympäristöä samalle showlle? Missä roolissa ja millä lavalla meistä kukin loistaisi parhaimpana versiona itsestään?

Niin...
Niinpä...?




20.11.2016

En kai vain sanonut mitään tyhmää?



Käykö teille muille koskaan niin, että puheentäyteisen tapaamisen jälkeen iskee karmaiseva olo siitä, mitä tajuaa puhuneensa.

Mussa on joku sellainen vamma, että kun yritän sanoa jotain tosissani, saatankin heittää sen hämmennyksissäni sellaisena vitsinä, että kuulostaa tosi tökeröltä ja ajattelemattomalta.

Niin kuin vaikka vauvan sukupuolesta puhuttaessa saatan ajatella, että eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä, ja että eihän sitä tiedä yhtään, miten "tyttömäinen" tai "poikamainen" siitä tulee. Ja päätän muotoilla lauseeni naurahdukseen, että "no, mistäs sitä tietää, kumpiko hän isona päättää olla, höhö", jolloin kuulostan vitsailevan alentavasti asialla, jonka tärkeyttä päin vastoin yritin tuoda sivulauseen verran esille.

Tulee mieleen niin monta vastaavaa juttua, että ihan puistattaa. En niitä viitsi ääneen sanoa, sillä onhan tässä vielä se mahdollisuus, että juttukaverit tulkitsivat mua lempeästi ja loukkaantumatta.

Usein havahdun hämmästelemään lauseita, joista juttukaverini kertovat muiden kanssa käymissään keskusteluissa loukkaantuneensa. Lauseita, jotka omaan korvaan kuulostavat harmittomilta - juuri sellaisilta, mitä itsekin olisin saattanut rentouksissani heittää. Alkaa pelottaa niiden ihmisten kanssa juttelu, kun pelkään väärin valittuja heittoja ja huonosti ajoitettuja naurahduksia.

Ja sitten, jos en joskus olekaan spontaani reaktioissani, jään häpeämään niitä hiljaisia sekunteja, jotka keskusteluun jää. Vitsi, kun saisi aivonsa taas jonkinlaiseen toimintakuntoon. Sellaiseen, jossa olisi vähän tilanteenlukutaitoa ja parempi reaktionopeus ja arviointikyky...


(Kuvaksi kelvatkoon prinsessaleikkien lomassa otettu möläytyksentajuamistunnettakin kuvaava ilme.)






19.11.2016

Perinteiset lähetysmyyjäiset




Oon tainnut vuosittain blogissakin mainita huutokauppana järjestettävistä lähetysmyyjäisistä, joihin aina pystyessäni marraskuun lopulla osallistun. Näin on ollut pikkuipanasta asti ja näin oli jopa omien häiden aattona 9 vuotta sitten. Ihanaa, että samaisista myyjäisistä on tullut myös omille lapsilleni yksi vuoden odotetuista kohokohdista. Jännityksellä kuunnellaan, mistä tavarasta tulee isoimmat huudot ja vingutaan, saisiko jotain ehkä huutaa itselleenkin.

Tänä vuonna poika huusi itselleen 7 euron karkkipussin (Ohhoh. No, hyväntekeväisyyshengessä...) ja keskisisko huusi ihanan pipon. Pikkusisko huusi isompien lapsien hauskuudeksi "Kakka! Kakka! Kaaakkkaa!!"

Itse en ollut ehtinyt valmistella mitään tuotteita myyntiin, vaikka sekin on jo pitkään kuulunut kuvioon osana perinnettä. Esikoinen kuitenkin pitkin päivää kysyi, että eikö muka mitään enää ehtisi tehdä. Koska aikaa tosiaan hiukan oli, ja edellispäivänä oli osunut silmiin söpö punatulkkupostaus seuraamassani blogissa, niin vielä viimeminuuteilla ennen myyjäisiin lähtöä ommeltiin Muorin askartelulaatikosta helmiä nokiksi pienelle punatulkkuparvelle. Toki pientä bisnesmiestä jäi hiukan kaivelemaan, että mitäs, jos sittenkin olis saanut ne rahat ittelleen...







18.11.2016

Rallirataa, askelia ja jouluvaloja





Elän jotenkin hämmentävässä elämänvaiheessa. En tiedä, onko se välittynyt tänne. Kaikki on ihan hyvin, ei huolta siitä. Mutta pään sisällä on rallirata, jossa ajatukset ajavat kilpaa toistensa ohi ja välillä kurveissa törmäävät toisiinsa tai seinään. Siksi tyhjä blogisivu saa sormet pysähtymään 2 senttiä ennen näppistä. Ei vain tiedä, minkä kirjaimen valitsisi seuraavaksi.


Ö...?
P..?
K...?

No, kerrotaan vaikka seuraavaksi, että lapset saivat kaupasta valita huoneisiinsa jouluvalot. Valitsivat söpöimmät ja olivat maailman onnellisimpia niistä.



Hmph. Avasin Bloggerin tavoitteenani kirjoittaa jotakin raikasta. Sellaista, mikä saisi rallikisan päässä hetkeksi tauolle. En usko onnistuneeni siinä, vaan tunkkaiselta tuntuu tämäkin. No, yritän parhaani mukaan nauttia tästä vaiheesta, sillä vahva tunne (tai ainakin toive) on siitä, että seuraavaa askelta varten nostettu jalka laskeutuu kyllä tasaiselle pohjalle, vaikken vielä tiedäkään tarkalleen, minne. Joko seuraavalle portaalle, tai takaisin toisen jalan viereen. Kunhan nyt ei kauaa tarvitsisi enää yhdellä jalalla keikkua, vaikka fiilistelenkin flamingon tasapainoa, jonka olen onnistuneesti saavuttanut.

(Vaikutanko sekavalta ja mielisairaalta? No, vaikuttaisin varmaan vähemmän, jos puhuisin selkeämmillä lauseilla. En vain täällä sitten kuitenkaan viitsi. Vakuutan, että livenä olen vähemmän kummallinen, uskoakseni.)



16.11.2016

Uusi, söpö haalari!




Aina tasaisin väliajoin täytyy kunnostautua blogissa lastenmuodin trendsetterinä. Sehän kun kuitenkin on mulle se yksi omimmista jutuista. (Huomasittehan sarkasmin?)

Miukun makee, uusi, ihana haalari on hankittu huippumuodin Mekasta, lähi-Lidlistä. 16,90€.

(Pienempi koko olisi ollut "liian sopiva", otin kasvunvaraa. Ja sehän ei tietenkään tee kuvissa parasta oikeutta vaatteelle. Tuotetta oli myymälöissä 14.11. alkaen ja kuosivalikoima sellainen ihanasti valintaa vaikeuttava.)





Ja mikäs sen mukavampaa, kuin napata Aikainen Lintu joka-aamuiselle taksipysäkkilenkille mukaan? Tänä aamuna hän heräsi kuudelta. Se on mun rytmiin ainakin 1½ tuntia turhan aikaisin.




14.11.2016

Arjen pikkuapulaiset: Peltorit



Heippahei Kiukkumutsin keittiöstä! Akuuttina apuna heikkohermoisuuteen toimii Peltorit. Ihan oikeasti, suosittelen. Olen 101 % varma, että ruokaa odottava fortissimosopraano olisi saanut pinnani räjähtämään miljoonaksi sirpaleeksi kiljunnallaan. Mutta Peltorit pelastivat. Onnistuin jopa paijailemaan kirkujaa ruoanlaiton välissä.




Oikeasti kirjoitin pitkät pätkät ihan muusta. Mutta ei, ei siitä aiheesta saa blogikelpoista tekstiä. Mua välillä pelottaa lähitulevaisuuden haasteet ja omat (ja perheen) voimavarat. Siinä lienee tiivistetyin lause, jonka jopa uskallan vielä julkaistakin...



12.11.2016

Mikäköhän olisi HYVÄÄ ruokaa?



Varmaan jokaisella äidillä on kokemusta siitä tunteesta, kun on puurtanut äärirajoilla koko viikon tätä vitsin äitiduunia. Pakottanut lapset heräämään LIIIAN AIKAISIN YÄÄ!!, tarjonnut puettavaksi tyhmiä vaatteita, tehnyt lähinnä PAHAAAAA, YÄK! -ruokaa ja huolehtinut kaikkien tarpeista, eli "kiusannut". Ja sitten jo keitellessä kasvissosekeittoa lauantailounaaksi, tietää saavansa ne tutut YÄKit kannustusulinoineen. Sitä yrittää laittaa hämäykseksi kivan kattauksen ja leipää kivoine päällisineen tarjolle. Ärsyttää silti jo valmiiksi. Ja väsyttääkin, kun lapsista yhden kanssa sai valvoa yön niin, että unta tuli yhteensä ehkä 3 tuntia kahdessa pätkässä.

Ja sitten ruokapöytään. Kyllä, huudoksihan se menee: EIII TÄTÄ PAHAA RUOKAA YÄÄÄKK, ja sellaista kyökkäilyelehdintää siihen oheen.

Niin, että tuttu tunne, eikö?

No, mitenkäs te sen tunteenne sitten panette täytäntöön? Itse nielin viikon mittaan kiukkuni, mutta nyt rähjäsin raivopäänä itseni keittoineni työhuoneeseen syömään paremmassa seurassa. Blogiseurassa. Kasvatuksellisesti varsin huono esitys, liekö opettaa mitään inhimillisyydestäkään.

Sitä paitsi mun mielestä tämä ruoka oli hyvää.






9.11.2016

Miukun hampaat ja uusi perhekuva





Otimme uuden perhekuvan tuonne Perhekuva -välilehteen. Kiva aina silloin tällöin ikuistaa porukka samaan kuvaan. Kurkkaa!

Viikko on ollut, hmm, monipuolinen. On ollut huolta, on ollut helpotusta. On ollut turhautumista ja ärinääkin. Ei mitään, mistä teidän tarvitsisi murehtia, mutta sellaista kuitenkin, että meidän mittakaavassa on merkittävää. On ollut ties mitä, ja ties mitä vielä tuleekaan. Kivoja juttuja kyllä ainakin on luvassa, joista ensimmäisenä tulee HUOMINEN LANKAKERHO! Muistittehan? Mukaan vaan!



8.11.2016

Onko Pirkka-Pekka Petelius oikea ihminen?



Äiti, onko Pilkka-Pekka Petelius oikee ihminen?

Joo on se. 

Miks Pilkka-Pekka Petelius on Pikkukakkosessa?

No se on siellä töissä.

Joskus Pilkka-Pekka Peteliuksella on töitä ja joskus ei. 

Sillon ku ei, niin Pilkka-Pekka Peteliuksella on vapaapäivä ja se lukee satuja Pikkukakkosessa. Siinä voi tulla väsy.

Sillon ku Pilkka-Pekka Petelius on Possessa, niin on ilta, ja silloin vasta tuleeki väsy!

- - -

Erityisen hauskaa on, kun hän joka lauseessa käyttää Pirkka-Pekka Peteliuksen koko nimeä. Meillä puhutaan hänestä hämmentävän usein. Ollaan kerrattu moneen kertaan, mikä on sen sukunimi ja mikä etunimi, mutta on niin vaikea muistaa. Pirkka-Pekka Petelius on kyllä, by the way, NIIN koko kansan pirkkapekka. Lastenohjelmista Posseen ja vuosikymmententakaiseen potkukelkkailuun, ja miljoonaan siitä väliltä. Ihana. (Ja ei, perheemme lapsilla ei ole lupaa katsoa possea, vaikka vilkaisu ja ppp kerran tekivätkin lähtemättömän vaikutuksen.)



6.11.2016

Maailman pienin (?) Vain elämää -fani




Vain elämää oli taas ihana. Kokoonnuttiin viikottain katsomaan porukalla (tosin harvoin koko jaksoa), ja isommille laitettiin pikkukippoihin naposteltavaa. Pienin ei sentään oo vielä sipsi-iässä, sai talk-muruja omaan kippoonsa, kun niin kovasti vaati samanlaista kohtelua, kuin muut. Ja olikin sitten niin tärkeenä, etten kestä. Tämän kuvan aikaan oli juuri saanut kipponsa ja istunut niille sijoilleen. Sittemmin on mieluummin hakeutunut isompien kanssa tuolle tyynylle istumaan.

Viimejakson aikaan meillä olikin iltakahvivieras Vaikkareiden aikaan, ja ohjelma soi itsekseen taustalla. Huomasin vasta kohta, että Miuku oli mennyt yksin istumaan telkkarin ääreen tyynylle, jolla se ei siis mitään muuta ohjelmaa katsoessaan istu.

Eiks aika hullun söpöö?



4.11.2016

Naisellinen pitsikauluri






Miuku puki yhtenä päivänä sen Frozen-kruunun kaulaansa. Siitäpä inspiroiduin ja keksin tehdä itselleni pitsireunaisen kaulurin. Koska mikään ei oo niin kätevä talviulkoilussa, kuin kauluri. Ja mikään ei oo myöskään niin ruma, kuin kauluri. Mutta tästä kaulurista tuli ihan kiva. Neuloin ja virkkasin kolminkertaisella mohair-puuvilla-kulta -lankanipulla. Lopputulos näyttää vähän niskatuelta. Teenpä ehkä jostain muusta langasta vielä toisen, vähän laskeutuvammasta ehkä. Ainakin pitsiosiosta tuli turhan jäykkä. Siihenhän voisi askarrella vaikka helmiä ja vaikka mitä! Joo, näistä vois tulla sellainen hittijuttu, jokaiselle personoitu koristekauluri! No joo... Enkä näköjään ottanut yhtäkään kuvaa niin, että kaulus on kaksinkerroin. Siten oon koko päivän tätä viluihini käyttänyt ensiavuksi.

Yhä totuttelen uuteen ulkonäkööni. Huomaan peilikuvan nähdessäni katsovani niitä itseäni 15 vuotta vanhempia serkkuja. Näytän rilleineni heidän rippi- ja ylioppilaskuviltaan. Hih, hauskaa. Ja vähän teini-iskältäni. Ja Phoebeltä. 





3.11.2016

Uusi, hihityttävä lookki




Sain eilen naurua pidätteleviä katseita perheenjäseniltä ja peilikuvalta. Hain uudet lasini, nimittäin.

Vaikka nämä ovatkin hihityttävät, viihdyn lookissa hyvin. (Tosin sangat vähän puristaa ja joutunen käydä niitä säädättämässä. Tylsää.) Eilen ja tänään olenkin testannut, miten kakkulat toimivat in action.


Juu, opettajatar-look toimii.

Hillitty look toimii.

Aamuvarhaisen taksipysäkki -look, no, toimii tavallaan.

Kiukuttelu toimii.

Pelleily toimii oikein hyvin. Sitä tekee nyt mieli tehdä tavallista enemmän. Ei kai se ole huono?

Mr Piin mielestä mulla pitäisi olla nuttura, joka aukeaa hulmuten yhden pinnin irrottamisella. Laskeskelisin, että hihityksen lisäksi siis look senkin mielestä jotenkin toimii. Ainakin, siis jos olisi sellainen nuttura.

Ainoa, mikä vähän EI toimi, on uuden puhelimeni "kaunista"-toiminto. Se käyttää sitä aina kysymättä, ja vaikka viekin rypyt ja näpyt, niin näyttää kyllä kauhealta. Mielelläni näen selfiestä suunnilleen sellaisen naaman, kuin oikeasti omistankin. Paitsi jollei noita filttereitä voisi saada suoraan naamalle asennettavaksi. Sitten olisi eri juttu. Sen huolisin.


















1.11.2016

OVI, ASU, ILO, PMS, jne...






Googlailinpa taas PMS-oireiden ja ahdistuksen yhteyttä. Aina se jotenkin helpottaa lukea, että tuotahan tämä nyt juuri on.

Kirjoitinkin sitten tähän pitkän pätkän aiheesta "Henkilökohtaiset PMS-vammani". No, henkilökohtainen oikolukijani sanoi, että meni liian henkilökohtaiseksi. Siispä PMS:n sijaan kerron muista, kivemmista kirjainyhdistelmistä. Neljävuotias nimittäin oivalsi, miten kirjoitetaan "ovi", "asu", "ilo", "uni" ja muita lyhyitä sanoja ja tavuja! Jee! Hyvä, Pikkiriikkinen!

PMS:ään palaan henkilökohtaisuuksien sijaan vielä parin linkin verran ja toivon mahdollista vertaistukea aiheen tiimoilta, vaikken yksityiskohtiin (vielä) mennytkään:

http://www.kotivinkki.fi/hyva-olo/pms-oireet-ja-kuinka-selvita-niista
https://www.terve.fi/masennus/kuukautisia-edeltava-masennus-pms  )