30.11.2014

Hirmurentouttava viikonloppu



Otsikko pitää lukea sarkastisella äänensävyllä. Vaikka voisin tietysti aloittaa muotoilemalla, että  "olipas mukava viettää laatuaikaa tuntikaupalla miehen kanssa vierekkäin istuen ja kuiskutellen". Olisi sekin totta, mutta kirjoitan silti niin, kuin asia oikeammin oli: Viikonloppumme nimittäin alkoi tämän mittaisella lauantaikoulutuksella:


Ja jatkui sitten tämmöisellä viikonloppucoctaililla:


Lapsi itse oli mielissään laskiessaan, mihin kaikkiin reikiin EI laiteta lääkettä. Positiivinen asenne. Vaikka man flu on kyllä man flu, oli  mies minkä ikäinen vaan...


26.11.2014

Sateenkaarikannanotto





Kaikista aloittamistani blogiteksteistä tuli niin typeriä, että olkoon nyt tällainen vanha kuva sitten kannanottoni. Vaikkei toki vauvaa pitäisi valjastaa kantaa ottamaan. Mutta toisaalta hyvä kannanotto on kai sekin, ettei lasteni mielestä ole mitään kummallista siinä, että eräässä perheessä on kaksi äitiä. Ei yhtään kummallista.

Lakataan me aikuisetkin pelkäämästä, tuomitsemasta ja kieltämästä asioita muilta vain siksi, että itsestä ne tuntuvat vierailta. Tai vaikka ne sitten olisivatkin omaa arvomaailmaa vastaan. Kukin vastaa vain itsestään ja omista valinnoistaan. Annetaan muillekin mahdollisuus samoihin oikeuksiin ja mahdollisuuksiin, kuin meillä. Ei siinä kellekään ulkopuoliselle huonosti käy. Ihan oikeesti, haloo.

(Olisi pitänyt laittaa vain kuva. Kaikki sanat on jotenkin niin tyhmiä ja sanottuja ja riittämättömiä.)



24.11.2014

Villahäät





Meillä on tänään hääpäivä. Unohdin. On ollut "tosi juhlallista". Ollaan tultu töistä ja päiväkodeista kauppojen kautta kotiin niin, että huikittiin heipat eri huoneisiin puoli viideltä. Pikkukakkosen ajan mr Pii nuokkui sohvalla ja minä sängyssä. Ja syötiin. Siinä välissä se toivotti hyvää hääpäivää. Oho, hups, joo samoin, ai siks olit laittanut jälkkäriäkin! Sitten on vuoroteltu raskailta tuntuvien lasten kaitsemisessa. Eivät kai ne oikeasti erityisen raskaita ole olleet. Normaalimeluisia, joskin kieltämättä aika helposti tulistuvia tänään. Mutta kun omat olot on olleet niin hirveän löllöt ja vellit.

Välillä mietin, että minkälaiset olisivat meidän häät, jos olisimme edenneet toisessa järjestyksessä. Ettei olisikaan juhlittu satamasta tuntemattomaan reissuun lähtevää laivaa, vaan jossain välietapilla matkan piristykseksi ja hyvin sujuneen matkan kunniaksi. Jos menisimmekin naimisiin vasta nyt, kakkavaippojen, vauvavuosikoomien, parisuhdekyllästymisien ja muiden kriisien jälkeen? Olisivatko ne juhlat sitten arkiset pirskeet, vai olisivatko ne "sitä jotain", mitä tässä lapsiperhearjessa aina välillä kipeästi tarvitsisi? Muistutusta siitä, miten hyvä tiimi ollaan, seurustelun alkuaikojen fiilisten tavoittamista, tunnelmallista nostalgiaa ja isoa (vähän vaivalla esiin kaivettua) kiitollisuutta? Saisiko siihenkin jonkinlaista taikaa, niin kuin oli siellä lähtösatamassa silloin?

No, en tiedä. Enkä tarkoita, ettenkö olisi halunnut juuri tässä järjestyksessä asioita tehdä. Vaan ehkä sitä, että nyt jos koska sitä tarvitsisi juhlaa, jossa nostaa tuo nurkassa pölyttyvä parisuhde jalustalle ja ylistää sitä. Hiphip, huraa!! Hiphip, huraa!!! Hiphip.... krooh pyyh... No, pöly ei onneksi ole kovin vaarallista, kunhan vähän muistaa välillä puhallella enimpiä pois.


Tunteileva




Hanuan kattoa Hami Piikikonnaa! Ai Sammy Kilpikonnaa vai? Sähän itkit viimeksi koko elokuvan ajan? Joo-o, hanuan! Eiks se ollut aika surullinen? Hmm-m, oji. 

Nyt se tuli tähän syliin ja piirtää koko perheen. Kaikki ovat vihaisia. (Kuulemma. Kuvasta sitä on vaikea sanoa, kaikki ovat suheroja.) Toivottavasti tämä kertoo tunneälyn kehittymisestä ja tunteiden harjoittelusta, eikä melankolisesta ja synkästä sielunmaisemasta...


21.11.2014

Täällä on aika kivaa. Kuitenkin.



Eilinen työpäivä venyi koululla järjestämiemme myyjäisten myötä kolmetoistatuntiseksi. Lähdin koululta todeten, etten taida jaksaa aamuksi takaisin. Mutta mitä vielä, intoa puhkuen nousin sängystä varttia aikaisemmin kuin yleensä. Hiphei ja huomenta!

Luulin olevani tämän rutistuksen jälkeen ihan naatti, mutta kummasti sitä saakin virtaa onnistuneesti järjestetystä tapahtumasta. Ja siitä, että huomaa olevansa kotiutunut kouluun ja kaupunkiin. Tapahtumamme kokosi väkeä hirveän määrän, ja huomasin moikkailevani monia. Oppilaiden vanhempia, sekä omieni, että muiden luokkien. Lasten päiväkotikavereiden perheitä. Neuvola- ja kerhotätejä ja kerhosta tuttuja äitejä.

Onkohan tällä jokin merkitys, että samaan aikaan kun kamalien kouluverkkouudistusten lomassa mietin vakavasti syitä vaihtaa kotikaupunkia, alan huomata, että olenkin sopeutunut ja soluttautunut sekaan aika täydellisesti?




18.11.2014

Jouluverhoihminen








Bongasin jo hyvissä ajoin tiedon, että marraskuussa S-kauppoihin tulee Housen uudella Ensilumi-kuosilla ihania juttuja. Ihailin pöytäliinoja, keittiöpyyhkeitä, pannunalusia ja tyynynpäällisiä ja näin muka jossain kuvassa verhotkin. Sellaiset päätin haluta, vaikka olen moneen otteeseen mainostanut, etten ole "jouluverhoihminen". Mutta ihastuin niin, että näiden vuoksi myönnyin muuttumaan "jouluverhoihmiseksi".

Vihdoin sitten viikonloppuna Prismassa hypistelin ihanaa tuotevalikoimaa tajutakseni, ettei verhoja kuulunut kattaukseen ensinkään. Jossain kuvassa olin kai tulkinnut seinällä roikkuvat keittiöliinat verhoiksi. Ihan itseäkin yllätti yltyvän harmituksen määrä.

Kunnes "kekkasin", (kuten äitini tapaa sanoa. Hyvä sanavalinta siksikin, että itse kekkauskin oli aika äitimäinen.) että ostan pussilakanan ja ompelen siitä verhot.

Helppo homma! Alareunan käänne oli valmiina, sivut auki vaan ja valmiita taitteita pitkin siisteiksi ja kuja yläreunaan. Ihan ei täysmittaista tullut, mutta eihän keittiössä tarvitsekaan?


Piti tähän aikaan vuodesta ihan vain sovittaa ikkunaan, mutta enhän sitten malttanut niitä enää ottaa pois. Itse olin kuviosta rekisteröinyt sen verran, että siinä on värikäs kaupunkimaisemavilske. Lapset kuitenkin innostuivat heti etsimään verhoista ties mitä, kuten katolla liukuvan "iskän". Näitä sitten pidän varmaankin maaliskuuhun asti, kun näin "jouluverhoihmiseksi" olen vähän hidas näiden sesonginvaihdosten kanssa...






13.11.2014

Talvikranssi






Eilisen totaalihyytymisen en osannut odottaa, että tänään iskisi askarteluinspiraatio. No, iski. Ollaan koulussa tehty oppilaiden kanssa myyjäisiin lankatupsuista kransseja. Päätin tehdä kotona samanlaisen yksiin toisiin myyjäisiin. (Jollen sitten sorru pitämään tuota itse...)

Kieputtelin +40 tupsua sormien ympärille, solmin keskeltä ja siistin saksilla. Ei toki yhtä siistejä palloja tule, kuin pahvimuotilla, mutta tähän ei niin ole tarviskaan. Lankoina kahta 7 veljeksen eri valkoista, ehkä kerän verran meni yhteensä. Solmin tupsut paksusta rautalangasta väännettyyn renkaaseen ja koristelin punaisilla helmillä. Ajattelin hopeisia ja valkoisia, mutta näyttikin visiota laimeammalta, joten päädyin värillisiin.

Oppilaat ovat olleet yhteistyönä tekemistään kransseista ihan innoissaan. Mieluiten pukevat ne päähänsä ja näyttävät kieltämättä supertrendikkäiltä.




12.11.2014

Ei nyt oikein riitä.


Musta ei nyt näköjään oikein riitä tänne blogiin tällä hetkellä. Töissä menee pimeään asti, ja kotona aivot tai kroppa lakkaa toimimasta viimeistään puoli seitsemältä. Eli ei kovin montaa tuntia toimintakykyistä aikaa. Kodin sotkut kasvavat päivä päivältä. Joululomakin lähestyy päivä päivältä, eikö?



9.11.2014

Yhtä juhlaa





Perjantaiset aikuisten juhlat olivat hauskat. Sankareina oma mies ja pari muuta erään yhteisön pyöreitä täyttäviä. Kimppasynttärit. Kesken illan, kuten toisinaan muulloinkin, mulla iski ihan yllättäen ekaluokkalais-filtteri päälle, ja näinkin kaikki ihmiset ekaluokkalaisina. Pieninä pimpuloina, viattomina lapsina. Samoin käy joskus ekaluokassa: näenkin ne aikuisina, tai ainakin sellaisiksi kasvavina ihmisinä. Molemmat on ajatuksina hirveän hauskoja. Antaa perspektiiviä elämään ja vuorovaikutukseen.

Lauantaina sain ristiäisissä kunnian kannatella ulvovaa kummipoikaa kasteen ajan. Kuinka olikaan otteet hukassa! Siinäkin jäin miettimään, että jonain päivänä tämä mytty on iso poika. Elämä on ihmeellistä, toivottavasti osaan omassa roolissani piirtää siihenkin tyhjään tauluun sointuvia värejä ja iloisia asioita.

Tänään juhlaputki huipentuu isänpäivään. Aamulla lapset metelöivät ja äiti suhisee, että olkaa hiljaa. Ei leivottu kakkua, kun perjantailta jäi. Leivottiin voisarvia. Isänpäivälahjoista keskusteltiin menneellä viikolla seuraavasti:

Mitähän voitaisiin yhdessä isälle antaa?
Poravasara!!
Huummani!
Hmm, ei ehkä poravasaraa osata kyllä sille ostaa. Oisko muita ehdotuksia?
Moottorisaha!
Huummani!
No ei moottorisahaa sen kummemmin. Ja ruuvareita sillä kyllä on jo.
Moottorikelkka!
Huummani!
No ei sentään...
Huummani!
No kompuran putki. Sillä on jo kaksi, mutta voisin yllättää kolmannella.

Etukäteen pelkäsin, että isäkin olisi ilahtunut enemmän noista jälkikasvun ehdotuksista, kuin siitä, mihin sitten päädyttiin. Mutta ne ilmeet päiväkodissa tehtyjä lahjoja availlessa olivat sekä lapsilla että isällä sen arvoiset, ettei siinä nyt olisi yksi poravasara pystynyt parempaan.






6.11.2014

Hän laulaa


Muumipeikko Pikkumyy, Muumipappa ehiintyy, hinnoin aunu kuttukoon, tuijottenutuokioon, muumitajon ahukkaat, päähet mukaan viijakkoon, taikapiivikaakenoon.

Peettene mut äiti, peettene mut. Peettene mut, äitiii.

Ämä-ämä-äkki, kiipet annanne, tuuuji, ankka, ämä-äkin vei.

Uikaa uikaa ohaatte, ammetta ui, uikaa uikaa, ohaatte.

Tänä iltana hän ei kiukuttele sängyssään. Laulaa. Tämän päivän vaippasuosikki oli apinavaippa. Meinasin kirjoittaa, että tässä on nyt jotain mätää, mutta menisi pessimismin puolelle, joten tyydyn ihan vain hämmästelemään.

Kiireinen viikko lähenee loppuaan. Vanhempainiltoja (omien lasten), vanhempainvartteja (töissä) ja piiiitkiksi venyneitä päiviä. Mr Pii on hoitanut kotia huomisia vieraita varten kuntoon. Aikuisten juhlat tiedossa. Omituista, niin erilaista. Varmaankin aika hauskaa.

Loppuun vielä voltti- ja mahalaskukerhosta terveisiä:


4.11.2014

Päivätotiin!



Tyttäreni on niin ristiriitainen. Niin pitkään, kuin se on iltaisin peiton alta monkunut, että eeei päivätotiin, eeei päivätotiin, eei päivätotiin, niin tänään se sitten vinkuu haluavansa sinne. Nyt heti. Ja kirkkoon. Kun siellä saa hänen ymmärtääkseen nakkia, puuroa, mehua ja ketsuppia. Ja mummolakin olisi yksi vaihtoehto. Näköjään siitä vinkumisesta ja jankuttamisesta on tullut kiva pieni nukahtamisrutiini, ei sillä aiheella niin väliä. Ihanaa meidän kaikkien kannalta. Ideoita kierteen katkaisemiseen?

Mutta ihanaa on se, että nyt päiväkoti maistuu. Ei se enää malta edes viedessä kääntyä äidille moikkaamaan, vaan tepsuttelee aamupalapöytään ja hihkaisee muille, että "MINÄ tulin!"




3.11.2014

Niisk...





Viikonloppu oli semmoinen sitten. Kuin arvelinkin. Huoh. Olot on kankeassa ja tukkoisessa viikonloppufiiliksessä edelleen, vaikka kuulemma ollaan jo maanantai-illassa. (Ja vaikka olin mä ilmeisesti 9 tuntia töissäkin tänään.)

Flunssaisena kahden hoitaminen yksin oli aika heviä. Kun päiväunille ei sitten nukahtanut kumpikaan, jäi toteutettavaksi suunnitelma B: muksut sohvalle, itselle patja eteen barrikadiksi. Ja lastenelokuvaa. Isoveljelle kuiskutin, että mikäli nukahdan, niin herätä mut, jos pikkusisko lähtee jonnekin sohvalta. Nukahdin yllättäen heti. (Heti nämä esittelemäni näkymät peiton alta kuvattuani.) Heräsin tunnin päästä miellyttävään rysäykseen, kun pikkusisko pomppasi hirnuen sohvalta mun vatsalle. Isoveli tuli perässä kuiskaten hellästi, että "äitii, sisko lähti nyt".  Aijaa, ihaks tosi? Mutta miten kiitollinen olinkaan tunnin (!) flunssanhoitounista!

Olisi varmaan kiva lukea vähän pirteämpiä kuulumisia välillä, vai? Kyllä, olisi kiva sellaisia kirjoittaakin. Pistetään tilaukseen!