31.5.2016

Kesälomasää



Ei ehkä parempaa säätä olisi voinut osua lasten ensimmäiselle kesälomapäivälle. Ollaan asuttu ulkona pientä lepohetkeä lukuun ottamatta. Kaikki ruoat on katettu terassille tai kiville.








Iho tuoksuu kuumalta ja aurinkorasvalta. Ammeisiin kannettu vesi pysyy lämpimänä. Terassimatto taianomaisesti on kasvanut oikean mittaiseksi. Ja omenapuut ripisevät jo täälläkin. Neiti puussa on nätti kuin omenapuun kukka. Vaikka ruokailuhetkinä riiteleekin kuin riivattu. (Mikä ei onneksi näy eikä kuulu kuvissa.)








30.5.2016

Viimeinen hoitopäivä






Jokakeväinen dilemma: Viedäkö hoitajille muistamisia? Mitä? Muistoksi jäävää? Kulutustavaraa? Kukka? Mikä on liian pientä? Mikä on liian mahtailevaa?

Tyhmä dilemma sikäli, että opena en itsekään missään nimessä oleta saavani keväällä mitään muistamisia. Ja kaikenlaisista tuomisista oon oikeasti ilahtunut.

Nyt tuntui siltä, että viedään jotain, mistä ei jää muistoa, koska vuosi sitten askarreltiin tällaiset. Mansikoita ja kukkia. Harmi vaan, kun hakiessa oli omat hoitajat jo lähteneet. Jäi halaukset halaamatta ja kiitokset kasvokkain sanomatta. Mansikatkin olisi olleet ehkä parhaimmillaan tänä iltana. No, ajatus on tärkein. Vai mitä mieltä ovat muut lahjojen hankkijat ja saajat?

Se olikin sitten esikoisen viimeinen hoitopäivä ikinä. Ja keskimmäinenkin jää syksyllä kotiin. Meinasin sanoa tälle viimeiselle hoitopäivälle "snif" tai "nyyh", mutta en mä kyllä ole sellainen nyyhkijä näissä jutuissa. Elämä on vaiheita. Tuntuu hauskalta tässä kohtaa siirtyä uuteen, ei niinkään surulliselta. Korkeintaan hauskasti haikealta.






29.5.2016

Neuletakki ja lastenvaateläjiä




Tyhjäsin tänään todella/liian pitkästä aikaa poistolastenvaateläjiä. Nyt olisi kirpparikuormaa. Ei vain kiinnosta kirpparipöydän varaaminen ja hoitaminen. Ehdotuksia? Tiedättekö tarvitsijoita lasten arkivaatteille? Laatikot odottavat eteisessä pusseissa, mutta visioni tuskin toteutuu. Siis sellainen visio, että joku siitä ohi kulkiessaan huomaisi tarvitsemiaan vaatteita ja tarjoaisi niistä mulle lasten lenkkarihankintoihin riittävän summan verran rahaa.

Kasasta löytyi Pikkiriikkiselle ostamani Reiman neulehaalari. Ärsytti, kun se alkoi melkein heti käyttöön otettaessa repsottaa saumoista. Nyt lahkeen nappilista oli revennyt jo kokonaan. Olin jo heittämässä pois, kunnes näin potentiaalin. Nopea leikkely ja laatikosta löytynyt itse virkattu pitsi: Jee, hieno neuletakki! (Ihanan ryttyinen, kun olin hätäinen kuvan oton suhteen. Ja niin oli mallikin, muuten...)




Haastetta muuten riitti lootia tyhjätessä, kun lapset pyörivät ympärillä löytäen omia vanhoja lemppareitaan. Esimerkiksi Me&I:n pupuhaalaria "EI SAA LAITTAA SISKOLLE!! SE SOPII MULLE VIELÄ!!"



28.5.2016

Pari kuvaa ja pomppivaa ajatusta


Ruokkimisihme: vieraiden jälkeen on enemmän herkkuja, kuin ennen tuloaan. Tuliaisdonitsit ja mansikkamuffinsit, iltaherkkuja itselle. Nam!


Keltaisia krysanteemeja, oo! Likainen ikkuna läpikuultavan keltaisen kanssa tekee jännän vaikutelman. Tulee omituinen hämärä mielikuva yhdestä lapsuuden pääsiäiskortista, joka sekin herätti kummallisen tunnelman väreillään. En saa otetta, mutta se omituisuus on kiva tunne ja ajatus.


Inhoan tuota muovihämähäkkiä. Mutta toisaalta on parempi, että tiedän, missä se on. Jos en viekään sitä siivotessani lasten lelukoppaan, vaan asettelen pöydälle kauniiksi (heh) koristeeksi, niin se ei pääse yllättämään. Nämä on taas näitä sisustusjuttuja, että siivoamisen sijaan laitetaan epämääräiset lelut koristeiksi...

On nyt jotenkin irrallista ja epämääräistä tämä postailu näinä päivinä. Pomppivaa ja levotonta, mutta huoletonta. Ei se mitään, kuvastaa vallitsevaa tunnetta hyvin.






27.5.2016

Omenapuun kukinta paljastaa...



...bloggaajien ja instaihmisten sijainnin. Se on hauskaa. Monen sometutun asuinpaikkaa ja -seutua en tiedä, tai ole edes koskaan hoksannut ajatella. Viimeviikkoina blogit ja instagram on täyttyneet omenan kukkien kuvista. Tajusin, että ne, joiden puut kukkivat näinä päivinä, saattavat asua vaikka ihan lähellä. Ja ne, joilla kukki jo viime viikolla, asuvat etelässä. Strömsössä on instagramin mukaan vasta nupulla, joten siitä voi kukin arvuutella näiden puiden sijaintia.


Kuinkas on teidän omenapuidenne laita? Asutteko lähellä vai kaukana meistä? (Vaikka ehkä tähän voi vaikuttaa muutkin asiat, kuin korkeus kartalta katsottuna. En tiedä, kun en ole hortonomi. -kaan.)





26.5.2016

Läpinäkyviä kuvia...




Leikkasin revenneet lempifarkut shortseiksi. Lapsi keksi leikkiä merenneitoa pukeutumalla lahkeeseen. Tein blogipostauksen, jossa oli kolme pyllyä ja puolialaston merenneito. Alkoi ihmetyttää, että miksiköhän tein. Ja sitten mietin, että miksiköhän muka ei, kun julkaisen kaikkea muutakin vähäjärkistä ja privaattiuden rajamailla keikkuvaa. Kompromissina vetäisin kuvat läpinäkyviksi. Aika huono kompromissi ja logiikka. Samoin kuin siinä, etten lähtisi noin lyhyissä shortseissa esim. kauppaan, mutta blogiin tulin tuollaisiin pukeutuneena tosta vaan.

Olispa kesä taas. Kun näistä farkkushortseista mun lähinnä piti puhua. Mut ei niistä sitten oikein ollut juttua enempää....

Joo... Moikka!


25.5.2016

Vuoden ensimmäinen virkkuukoukku






Lähti pitkästä aikaa virkkuukoukku lapasesta. Tai siis jäin koukkuun. Edellinen virkkuuvimma taisi olla marraskuussa, joten aika kauan pysyin kuivilla. Yhdestä pienestä matosta se lähti, ja nyt varmaan väännän pipoja (?) siihen asti, että hartiajumi etenee aivoihin asti.

Miukun myssyyn hain hellehattutunnelmaa, mutta tuli vähän turhan liru ja reikäinen. Mutta tuotekehittely jatkuu.



Terassin mattoon ostin Lankavasta kilon Esteri-ontelokudetta, joka on 100% polyesteria ja sopii siis säiden armoille. Olisi pitänyt tehdä 5 senttiä kapeampi, niin olisi saanut pituuteen vähän lisää. En nimittäin malttaisi ostaa uutta kilon rullaa paria lisäkerrosta varten. No, katsotaan, puranko ja alako sadannen kerran alusta. Vai menettelisikö näin?


Kaikki mallit omasta päästä. Onnistuneimpana pidän maton kuviota. Piposta kuvasin fiksusti juuri kerrosten vaihtumiskohdan. No, en olekaan ammattibloggaaja (mitä alleviivaa myös taustan lelusekamelska), ja mallikin oli suhteellisen vauhdikas. On oppinut muuten ihan sujuvasti kävelemään, juuri ennen 11-kuukauden rajapyykkiä. Näppärä neiti!


23.5.2016

Glitterin kiharruspampulat





Hiuksenihan ovat tätä nykyä luonnonkiharat, mutta vastoin aikaisempia oletuksiani, se ei automaattisesti tarkoitakaan sitä, että olisivat aina laittamatta nätit. Mainoksen uhrina lähdin varta vasten Glitteristä ostamaan hiuksien kihartamiseen tarkoitettuja pompuloita. Jälleen uusi, iisi lisä laiskan tukanlaittajan hiusrutiineihin. Illalla pallerot päähän ja aamulla pois. Kiharat näyttävät iltaa kohden vain paremmilta, kun vähän oleentuvat.

Naureskelin mainokselle, joka kehui palleroita pehmeiksi, kuin "toinen tyyny". Mutta oikeasti nämä päässä on ihan kelvollista nukkua. Paljon peruspaplareita ja pötkylöitä mukavemmat! Välillä olen rullannut tiiviisti ylös saakka, ja välillä paremminkin latvoja. Tämän postauksen kuvissa on suoritettu edellisyönä tehtyjen kiharoiden puolihuolimaton korjauskiharrus pitämällä seuraavan yön yli latvat rullalla. Tää on niin epämuotiblogi, että voin esitellä suositteluni näinkin puolihuolimattomalla otteella.




Eli suosittelen. Ehdottomasti. Omaan tukkaani riittää 12 pampulaa (6kpl/9,90€). Mikähän näiden oikea nimi muuten oli? Oon puhunut sikin sokin pampuloista, palleroista ja pompuloista...





21.5.2016

Tähtitaivas ja muita yöjuttuja



Miuku on valvottanut monta yötä. Joka yö aikaisemmin alkaa hysteerinen huuto (joka siis yltyy hiljalleen ihan rauhallisen heräämisen ja havahtumisen jälkeen). Huutokohtaus tuntuu joka yö kestävän edellistä kauemman. Tutti ei käy. Istahtaminen ei käy. Sänkyyn laittaminen ei käy. Maito kylläkin käy (vaikka yösyötöistä oli jo päästy...), mutta sen jälkeen huudetaan taas samaan malliin selkä kaarella ja vesi silmistä valuen. Särkylääkekään ei tunnu auttavan. Pitää hämätä ja hyssyttää, ja sekin auttaa vain satunnaisesti. Toissayönä auttoi lopulta silikonisen pullasudin imeskely, seuraavana hän nukahti puristaen isosiskon pientä hiusharjaa. Viimeyönä luovutin viiden jälkeen vuoron mr Piille, joka nousi kiljujan kanssa aloittelemaan päivää.

Huoh.

Olisipa syynä hammas, ja tulisipa se pian läpi. Muuten alan olla aika neuvoton. Ja väsynyt.

Aamupäivä oli kaunis ja lämmin. Pikkupöytä terassilla näytti siitepölyn takia tähtitaivaalta. Virkkaisinko sään kestävän mustan maton penkin eteen?



Sitten olisi vuorossa jääkiekkoa. Kotikatsomoissa tulee olemaan jännitystä, sillä keskimmäinen kannustaa aina punaista.


19.5.2016

Eskimoita laktonauteille




Pojalla on kesällä synttärit. Päiväkodissa halutaan juhlia heitäkin, jotka omana synttärinään eivät ole hoidossa, joten tänään oli tulevan 6-vuotiaan (vapaaehtoinen) vuoro viedä jätskit kavereille.

"Mä haluan viedä äiti noita pingviinejä. Kun ne on kylmimpiä."
"Kylmimpiä?"
"Niin, ku ne on Suomen pakastetuimpia jäätelöitä."

Ja hei, huomaatteko: LAKTOOSITON!! Vaikka itselleni kaikki maitotuotteet sopivatkin, en voisi olla onnellisempi jokaisesta uudesta laktoosittomaksi muuttuneesta lempparista. Perheessämme nimittäin puolet ovat laktonautteja. ("Laktonautit komentosillalle! Laktohälytys!!" Kuka tunnistaa viittauksen?) Hinnatkin alkavat monen tuotteen kohdalla olla samassa, kuin normaaleissa maitotuotteissa. Hiphiphurraa!

* * *

Kuvasin muuten aamulla videon. Laitan siitä tähän pätkän, vaikkei se jätskiteemaan sovikaan, mutta ei siitä oikein omaksi postaukseksi asti ole. Halusin takapihan äänimaiseman talteen. Vanhuksena haluan sitten katsella ja kuunnella näitä metsävideoita, jos en enää muuten pääse ulos. Tai jos ei enää ole pikkulintuja..

video





18.5.2016

Omia kavereita ja kamalia tunteita



Tuun varmaan järkyttymään tulevaisuudessa isommistakin selkäni takana tapahtuvista asioista, kuin tänään. Muotoilin tähän lauseita, mutta totesin, etten taida kuitenkaan tarkemmin asiaa avata. Ehkä sen verran sanon, että isoimpana toiveena olisi saada keskimmäiselle OMIA kavereita, kun isojen poikien leikit ovat vähän, no, isojen poikien leikkejä. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tuntea olevansa kivaa ja tykättyä leikkiseuraa. Ilman "jos teet jotain tyhmää, niin saat leikkiä meidän kaa" -juttuja...

Mutta kuten sanottua, tähän sydäntä riipivään tunteeseen tulen varmaan törmäämään jatkossakin. En yhtään haluaisi..




17.5.2016

Hei Heidi!



Aloin tässä kommenttitietoja selaillessani naureskella faktalle, että mulla on kauhean monta kaimaa täällä taustajoukoissa! Tai no ainakin kolme vakkariheidiä lisäkseni.

Hei Heidi siellä, ilmianna itsesi! Vastaa ystäväkirjaani kommenttiboksissa:

1. Kerro tarkemmin, kuka Heidi olet.
2. Oliko koulussa luokallasi monta Heidiä?
3. Koitko D:n jotenkin omaksi kirjaimeksesi?
4. Mietitkö, mitä tarkoittaa "jalosukuinen ja jalomuotoinen nainen"?
5. Olitko nokkela ja kirjoitit joskus nimesi "Hady"?

Mun luokalla lukiossa oli 5 Heidiä (n. 20 oppilaasta), ja itse keksin teininä paljon lasten nimiä, joissa olisi D. Olisin halunnut omien lasteni nimiin sen myös. Siis silloin. Vain Pikkiriikkisen toisessa nimessä lopulta on D. Ja mua nolotti kamalasti, kun Heidi-nimen historiasta kerrottiin, että se viittaa saksankieliseen nimeen Adelheid, joka tarkoitti jalosukuista ja jalomuotoista naista. En tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta jalomuotoisuusviittaukset nolottivat, kun podin lähinnä muodottomuutta. Pikku-Heidi -kirjoja sain lahjaksi aina silloin tällöin. Ja kyllä, nimeni rimmasi "ladyyn", joten kirjoitin toisinaan "Hady". Ja joskus, kun oon epävarma, pitääkö esitellä itsensä, vai tietääkö kättelijä jo nimeni, saatan nolosti sanoa "Hei!.....di..."

Vaikka et olisi Heidi, mutta aihe herättää ajatuksia omaan nimeesi liittyen, niin kerro toki! Nimiasioihin liittyy päivän kuvakin, kaappilöydöksistä kyhätty onnittelukakku.





16.5.2016

Ihmisiä ja kohtaamisia


Viimepäiviin on mahtunut monenlaisia kohtaamisia:

Piipahdus Mummolassa, ja toinen Isomummolassa.

 
Yksi ilta vauvantuoksuisessa Ystävälässä. Se puolitoistaviikkoinen oli niin käsittämättömän pieni, että päässä alkoi vähän humista ja polvet meni veteliksi. Ja isoveljeksi muuttunut kummipoika oli niin sööttinen. Neljä isointa touhusivat omia hurjia leikkejään yläkerrassa ja pienin tietenkin tuhisi itsekseen, mutta nämä kuvassa pelleilevät pienet leikkivät keskenään. Hauska näky.



Sitten yksi ystävä kyläili yhden yön verran lapsineen meillä. Sellainen, jonka olen tavannut viimeksi kolme lasta sitten. Hänestä oli tullut äiti tuona aikana kahdelle ja oma laumani on kasvanut yhdellä. Ja silti kaikki oli ihan niin kuin ennenkin. (No ehkä vähän levottomampaa, tai ainakin eri tavalla levotonta, kuin ennen. Heheh.)


Paljon ihmisiä ja kohtaamisia (terkkuja kaikille mainituille!!), joiden takia en ole kokenut moneen päivään tarvetta uppoutua blogimaailmaan. Mutta sitten, kun vauhti hidastui, tuli äkkiä hassusti ikävä tänne. Kummallista. Kivaakin. Että moikka vaan, Päikkäreiden väki, hauska nähdä! Mitä kuuluu?






13.5.2016

Tyttöjen kesken kaupungilla



Livistin shoppailemaan, kun mr Pii tuli töistä. Sain luvan karata yksin, mutta halusin Isomman Tytön mukaani. Tuntui, että voisi olla irtioton ja huomion tarpeessa hänkin. Arvelin oikein senkin, kun ennustin hänen hidastavan shoppailutahtia ja vähentävän käyntikohteita merkittävästi. Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana oltiin käyty kolmesti kakkalla (kahdesti turhaan) ja kerran syömässä. Eikä sitten muuta. Sen jälkeen ehdittiin vähän kiertää kauppojakin.


Ipana oli näkynä aika söötti: saparoiden ja repsottavien vaatteiden lisäksi Hesen lasten aterian muovirekka ja kotoa mukaan otettu Hiipari roikkuivat avainnauhassa. Ihan vain, koska tältä nimenomaiselta shoppailijalta tapaa kaikki irtotavara unohtua hyllyjen väliin. Jonne hän itsekin välillä valitettavasti katoaa. Mua vähän hirvittää, kun hän kokee karkuun juoksemisen hauskana ja pysähtymiskäskyt ja esiintulokomennukset saa huutaa kuuroille korville. Tämän lapsen kohdalla olen miettinyt toisinaan, miten kätevä olisi asennuttaa lapseen jokin paikannussiru tai muu vastaava jäljityslaite... Tai talutusnauha.

Tyttö osti itselleen ponipinnit, joissa oli tekohiustöyhdöt, ja lippiksen. Heserekan hän antoi häkellyttävän jalosti veljelle kotiin päästyämme. Kotimatkalla hän nimittäin alkoi kovasti miettiä, että suuttukohan veli, kun ei saa mitään. Oih... (Itse aattelen, ettei kaikkien tarvitse saada aina jotain ja yhtä paljon, kun jokainen saa kuitenkin joskus jotain. Mitenkäs muut aattelee?) Itse löysin vihdoin farkut, wohoo!

En tiedä, jääkö Pikkiriikkiselle reissusta samat muistot, kuin mulle. Mun mielestä ihan parasta oli keskittyä juuri Häneen sataprosenttisesti. Kävellä käsi kädessä. Jutella päiväkotijutuista ja kavereista. Kantaa hartioilla, kun jalat väsyi, höpsötellä, laittaa lapsi sovituskopin nurkkaan syömään jämäranskiksia, että saan sovitettua kuudet farkut, testailla pieniin korviin nipsukorviksia ja selittää kymmeneen kertaan, että ei osteta vauvalahjaa O:lle, vaan O:n upouudelle pikkusiskolle. Muistaakohan se kaupasta napatut eväsbanaanit ja kesken kotimatkan auenneen turvavyön? Tai sen, että nähtiin juna ylikulkusillalla? Ja hirviveistos tien varressa? Niin ja sellainen kauko-ohjattava helikopteri jalkakäytävällä suoraan meidän yläpuolella. Toivottavasti ainakin muistaisi molemminpuoliset hehkutukset siitä, kuinka hauskaa meillä oli. Ihan hullun mukavaa.






12.5.2016

Askelia



10,5-kuisen taidonnäyte. Olipa kerrankin videokamera oikealla hetkellä paikalla. Blurraus toki on ihan teitä varten vaan (hih), oikea kotivideo on ihan tarkka.

video


Ja äiti hihkuu juuri niin nolosti, kuin tällaiseen asiaan kuuluukin.



10.5.2016

Askarrellaan leppäkerttu



"Leikatkaa ensin kaikki palaset valmiiksi. Montakos jalkaa leppäkertulla onkaan? Oisko kuusi? Ja sitten kaksi tikkua vielä tuntosarviksi. Aikuisen pitää liimata silmät, kun se on sellaista erilaista liimaa. Leikataan pienistä neliöistä kulmat pois, niin tulee pyöreitä pilkkuja. Silkkipaperista voi vielä rypistää sille hauskan nenän. Laitetaan tää malli tohon seinään. Noin."

Lapsi A:
"En laita kuutta jalkaa. Haluan pään toiseen paikkaan. En tee nenää. Haluan pienemmät sarvet. Haluan liimata itse. MENI PILALLE!!! RUMA!!! ARGH!!! Haluan kynän, piirrän sille suun."

Lapsi B:
Silppuaa paperia miettimättä yhtää. Sutii liimaa kaikkialle. Liimakippo lentää nurin. Liimaa sarvet mallin mukaan keskelle paperia, mutta matkii pään sijoittelussa vieruskaveria. Pilkut sai jäädä neliskanttisiksi ja jalkoja laitetaan tietenkin niin paljon, kuin mahtuu. Ja suu, sehän oli hyvä idea, kyllä se vielä johonkin sopii.


Tulipas tekijöidensä näköiset tuotokset. Huoletonta hupsua vai tarkkaa, oman pään mukaan tehtyä? Vauhdikasta vai harkittua? Vähäeleistä vai runsasta? Sivusilmällä huomasin, että muiden kerholaisten äidit auttoivat leikkaamisessa ja liimaamisessa. Minä en. Syötin väsykiukkuista vauvaa ja puhisin, että me kyllä lähdetään NYT JUSTIIN KOTIIN, kun te takkuatte joka asiaa ja ootte niin raivokkaalla tuulella. Ja pian lähdettiinkin. Mutta hauskat leppäkertut saatiin kotiintuomisiksi. Ja kaikella rakkaudella tämän vertailun ja lasteni kustannuksella hihittelyn tein. Sillä ovathan noi nyt molemmat niiiiiin ihania.






9.5.2016

Kaksi pikkuista sisustushankintaa





Teen harvoin sisustusostoksia, ja yhtä harvoin kirpparilöytöjä. Nyt tein molemmat kerralla vapputorin peräkonttikirppiksellä: pikkuiset tuolit lapsille. Nämä sopivat sisustussilmääni, joka on vasta hiljalleen orastavassa taimivaiheessa, enkä tiedä, millainen siitä isona tulee. Keveys, koivu ja valkoinen ainakin miellyttävät.

Kaverina kuvassa on miehen tekemä pallotuoli, joka myös istuu mieltymyksiini muotokieleltään ja materiaaleiltaan.

Meille tultuaan nämä pikkutuolit ovat nököttäneet lastenhuoneen sijaan olohuoneen ikkunan edessä. Siitä on kiva katsella ulkona touhuavia kevätlintuja. Ensi viikolla vietetään meilläkin perinteeksi muodostunutta Birdlifen Lasten lintuviikkoa. Vinkvink, opettajat, äidit ja muut lasten kanssa päiviään viettävät!




8.5.2016

Tämmöinen äiti




Välillä tuntuu, etten ole kummoinenkaan äiti. Etten huushollaa riittävästi. Että meidän ovesta kuullaan iltaisin useammin isän huutavan lapsille "Syömään!", kuin mun. Etten pese pyykkiä riittävän säännöllisesti ja oikeaoppisesti. Ja päästän kodinhoitohuoneen räjähtämään päivässä. Enkä ole tällä hetkellä riittävästi kahden isomman lapsen käytettävissä. Että näytän huonoa esimerkkiä välillä liian riehakkaan ja toisinaan turhan tulistuvan luonteeni kanssa. Ja niin edelleen.

Mutta mitä vielä. Äiti minä silti olen, meriiteistä huolimatta. Näille kolmelle olen jotain, mitä kukaan muu ei voi koskaan olla: Äiti. Toissapäivänä askartelin lapsilleni monisivuiset tehtäväkirjat. Joskus kerron iltasaduksi vitsejä ja laulan iltalauluja itse keksityillä sanoilla. Viime yönä laitoin pinnejä unenpöpperössä raivoavan tytön päähän, jolla meni tukka silmille (kesti muuten tovi selvittää raivon syy). Aamulla otin kiukkupussin vessaan istumaan, kun meikkasin. Juteltiin elämän tärkeistä asioista. Ja eilen vilkuilin 80 kilometrin päässä kotoa hermostuneesti puhelinta kahdeksasta yhdeksään. Tehden kaiken mahdollisen ajatustyön helpottaakseni kotona ensimmäistä kertaa ilman mua tapahtuvaa vauvan nukutusta. Äiti ei ole lomalla äitinä olemisesta, vaikka viettäisikin ihanaa vapaailtaa. Äiti ei ole vähemmän äiti, vaikka tuoksuisi pullalta vain kerran viidessä vuodessa tai vaikka pesisi toisinaan valkoista ja kirjavaa pyykkiä huolettomasti sekaisin. Tai vaikka se diagnosoisi aurinkoihottuman ensin täitartunnaksi ja köhän heti keuhkokuumeeksi. Olen tämmöinen äiti, kuin olen. Ja niin täydestä sydämestäni ja sielustani.

Onnea kaikille äideille!



7.5.2016

Puutarhahommia ja muita puuhailupohdintoja


Neljän omakotitaloasumisvuoden jälkeen meinasin jo vaipua synkkyyteen. Että ei musta ole puutarhanhoitajaksi, ja huushollauskin repsottaa pahasti. Sitten tajusin, että enhän mitenkään voi määritellä itseäni juuri NÄIDEN neljän vuoden perusteella. (Enkä ehkä vielä ihan tulevankaan vuoden?) Neljä vuotta, joista kolme on mennyt vauvavuoteen tai raskaana olemiseen. Mikä mun tapauksessa tarkoittaa rajoittuneen huomiokyvyn kapenemista pelkästään vauvaan ja tuo myös oleellisia fyysisiä vaivoja.

En toki tiedä, löydänkö siltikään tulevaisuudessa itsestäni huippuhortonomia tai superkuuraajaa, mutta sen verran oivalluksestani innostuin, että ylipäätään näin, mitä ulkona voisi tehdä: Nappasin haravan käteen ja tein tuhat läjää. Ja keräsin roskia, puutarhaletkuja ja välillä erilaisen hartiarasituksen takia kurkottelin narulta pyykit. Huomasin myös maalausta kaipaavan terassin aidan ("huomaaminenkaan" ei ole mulle ominaista). Tulin sisälle ja raivasin kodinhoitohuoneen (no okei: -huoneTTA...), pesin ison kylppärin ja imuroin vähän muualtakin.

Mutta Päivän uurastaja -palkinnon saa kuitenkin esikoinen, joka hiki hatussa ja kädet rikki (raukka!!) haravoi ja kärräsi roskia kauemman, kuin kukaan muu. Eikä olisihalunnut lopettaa, vaikka totesi itsekin uupuneena, että "mun jalat ei enää kanna". Ei oo siis sohvaperunuus ainakaan geeneissä. Ja mallioppimisenkin haluan estää. Varmaan vuosi vuodelta paremmin, kun ei tarvitse touhutessa pitää koko ajan toista silmää vauvassa, että onko sillä edelleen suussa tutti, vaiko esim. käpy. Haluaisin siis saada puutarhanhoidon edes kohtuullisesti hanskaan. Niin kuin nyt taas pikkuhiljaa nämä seinien sisäpuolisetkin asiat. Ja auts, selkä pitäisi saada kuntoon myös.




Pienen työmiehen kädet.


3.5.2016

Antti Tuiskun kanssa puutarhassa












Muistatteko, kun sain toivomani puutarhatontun joululahjaksi? Mulla ei oo ollut sydäntä viedä sitä ulos kylmään ja pimeään, joten hän on pönöttänyt vierashuoneessa tuijottamassa yökyläilijöitä. Joku päivä sitten koitti sopiva lämmin kevätpäivä ulkoistamiselle. Tonttu sai taannoin nimekseen Antti Tuisku(nen). Kuljin Antti kainalossa ympäri pihaa kahden tontunsijoitteluassistentin kanssa.

"Ei Anttia siihen! Siinä me aina leikitään! Siinä mä aina istuksin, ei siihen. Siinä Antti Tuisku kaatuu, ei siihenkään. Ei sekään oo hyvä paikka, etitään joku muu."

Sisällä oli kolmas sijoitteluassistentti, mies, joka kauhistui Antin jättämistä etupihan kukkapenkkiin naapureita (tai häntä itseään) pelottelemaan. Tässä muutaman päivän ajan olenkin tarttunut tasaisin väliajoin Anttia sarvista, eikun tonttulakista, ja kiikuttanut ympäri pihaa. Varmaankin Antti lopulta asettuu päiväkahvinurkkaukseni tuntumaan terassille. Tai sitten vaeltelee vielä jonkin aikaa paikasta toiseen etsien parasta kolosta itselleen. Varmaankin puutarhaan kesän myötä saapuva värikkyys saa räikeän Antsan sulautumaan kohteisiin vähän tämänhetkistä paremmin. Itse hän näyttää kuitenkin kaikkialla suloisen tyytyväiseltä. Myhäilee hennon rennosti kädet taskuissa.





Ja ei, musta ei tule hullua puutarhatonttunaista. Vaikka se sopisikin tuohon mielikuvaan, jonka itsestäni annan poseeratessani blogissa pantteripöksyissä ja puutarhacrocseissa. Antti riittää mulle. Toistaiseksi. Ei kun lopullisesti.





Ja tauti. Kyllä: Miuku-raasu oksensi yön, minä oon maannut raatona ja taidokkaasti oksennusta pidätellen tämän päivän. Mutta nytpä ei tarvi enää jännittää, kun 5/5 on käyty läpi.