28.6.2014

Kolme askelta eteen ja kaksi taakse.




Silloin tällöin tulee tehtyä käsitöitä, jotka ovat täyttä plörinää. Valmis työ jää kaapin pohjalle muistuttamaan hyvästä visiosta ja surkeasta lopputuloksesta.

Tällä kertaa tavoittelen visiota vähän kärsivällisemmin. Taannoin aloittamastani salaperäisestä projektista on tulossa takki. Takki, jonka helmaa virkkaan jo kolmatta kertaa, enkä vieläkään ole varma, tuleeko hyvä. Mutta kun malli tulee omasta päästä, enkä osaa arvioida puolivalmista... Pitää siis virkata valmiiksi ja miettiä sitten, miten olisi pitänyt tehdä. Nytkin tuntuu, että kavennukset meni vähän hullusti, mutta kun en varmaksi tiedä, niin en pura. Vielä.


Klipsklips, vähän tekee pahaa...

Kuten näkyy...

Ja ei muuta kuin uudestaan rullalle...

Palataan asiaan. Ellei sitten päädy plörinäosastolle kaapin perukoille...




26.6.2014

Perheloma, eli lomaa perheestä



Tänään olin siellä hammaslääkärissä.

Illalla työnsin orastavan paniikin suht onnistuneesti sivuun, vaikka sovittiinkin mr Piin kanssa, että jään päiväksi kotiin toipumaan hampaidenpoistoista ja muista verisistä toimenpiteistä, joita itselleni suunnittelin. He lähtisivät Mummolaan kylään.

Aamulla ei tee mieli nousta sängystä. Paniikki hiipi, vaikka mietinkin olevani vielä ihan turvassa.  Kotona. Peiton alla. Jos uskaltaisin, jäisin tänne piiloon. Muistan myös ajatella, ettei se oikeasti oo varmasti kovin kamalaa. Ehkä.

Kello tulee 10. Puoli tuntia aikaa. Oonkohan tunnin päästä vielä hengissä? Pyörrynköhän hammaslääkäriin? Pitäisikö ottaa saattaja mukaan?

Autossa keskityn hengittämään tasaisesti ja vähän naurattaakin oma hermoilu. Enhän mä varmaankaan kuole, vaikka vähän vihlaisisikin?

Odotushuoneessa minuutit matelevat. Myöhässä. Liikaa aikaa miettiä hengitystä ja pulssia ja suunnitella niitä hoitotoimenpiteitä itse. Tukehdunkohan, jos se puuduttaa vahingossa mun kurkun?

Mun nimi sanotaan! Ilmoitan heti ovella, että meinasin jo odotushuoneessa pyörtyä, enkä välttämättä muista hengittää ja pelkään sitten jokaista suuhun laitettavaa juttua. Osoittelin kyllä hammaslääkärin työkaluja noin sanoessani, mutta mukavan oloinen nuori hämmäslääkärisetä keventää oloani vitsailemalla, että pelkäänkö esimerkiksi ruokaa, sipsiä ja karkkeja. Aika huono vitsi, mutta keventää kyllä.

Penkissä rentoudun vähän, kun huomaan lääkärin ja hoitajan olevan erityisen helläkätisiä kammoni kanssa. "Mitenköhän voisin oikein varovasti tökätä tuohon", se miettii. Hammaskiven poiston aikana on pakko nyppiä kuolalappua silpuksi. Hammaslääkäri kertoo menevänsä Cheekin stadionkeikalle ja hoitaja näyttää yhdeltä teinivuosien kaverilta. Hämmäslääkäri näyttää muuten Kalle Palanderilta. Naurattaa jo koko homma vähän. Mieleen valu taas tuttu helpotuksesta ja nolotuksesta sekoittuva tunne, että eihän tämä ollut yhtään kamalaa. Että eihän tätä tarvitse jännittää.

Suurempia operaatioita ei tehty, eikä tarvitsekaan. Seuraava pikkujuttua (?) varten varattu aika ei tällä hetkellä pelota yhtään. Tällä hetkellä. Olin itse ehtinyt suunnitella aika paljon karseampia toimenpiteitä, kuin mitä on oikeasti luvassa.

En siis makaa raatona tätä päivää. Päätin kuitenkin jäädä kotiin, vaikka muut lähtivät. Mr Pii ehdotti, että mulle voisi tehdä hyvää loma perheestä. Olen samaa mieltä. Poikakin hihkui, että "jää sä vaan tänne keitteleen kahvia, me lähdetään!" No minäpä jään. Tai ties vaikka kävisin jossain ulkona hienosti kaffilla. Selviytymiskaffilla. Tai jos vaan virkkaisin hipihiljaa. Tai katsoisin liian kauan telkkaria. Ties vaikka.







25.6.2014

TOP 5 -asioita


Joku aika sitten jommassakummassa iltapäivälehdistä listattiin 30 must have -tavaraa, joilla vauvan tuloon pitää valmistautua. Naureskellen totesin omistaneeni niistä vain muutaman. Nyt Riikka blogissaan kysyi top 5 -lastentarvikelistaa. Vähän haastavaa laittaa niitä johonkin tärkeysjärjestykseen, mainitsematta kuitenkaan vaippoja, vaatteita ja muita itsestäänselvyyksiä. Tai kirjoittamatta juuri samoja, kuin Riikka itse luetteli. Koitankin siis listata viisi sellaista erilaisempaa asiaa, jotka ovat helpottaneet arkeamme erityisellä tavalla. Ilman, että väittäisin näitä ainoiksi tärkeiksi tarvikkeiksi tai edes millään tapaa välttämättömiksi.



1. Sisarusistuin

Esikoinen oli reilu kaksivuotias, kun pikkusisko syntyi. Seisomalauta ei tuntunut sopivalta vaihtoehdolta meille, enkä halunnut tuplarattaitakaan. Hankimme Emmaljungan vaunuihin sisarusistuimen, mikä osoittautui nappivalinnaksi.



2. Autopeili

Molemmat lapsemme ovat olleet kohtuullisen hyviä matkustajia. Halleluja. Kaukaloikäisinä luulin aina välillä niiden lakanneen hengittämästä, kun olivat niin hiljaa. Ennen takapenkkiin asennettavaa peiliä kiipeilin apukuskin paikalta vaarantamaan turvallisuutta nähdäkseni lapsen. Tai työnsin sormet nenän oletettuun suuntaan kopeloidakseni, tuntuuko hengitys (usein tietenkin herättäen kohteen). Autopeili rauhoitti äidin, kun tsekkaukset sai tehtyä pienellä vilkaisulla.



3. Patjarahi

Kolmeen palaan leikattu patja, ommeltu taiteltavaksi patjarahiksi. Toiminut sairastupavuoteena lastenhuoneessa, majana, vieraspetinä, jokapäiväisenä leikkipaikkana. Olisi ehkä uuden kankaan tarpeessa. Tällä kertaa jonkin kauniimman?




4. Laatikkopyörä

Kakkosauton myötä pyörän käyttöaste on jäänyt vähäiseksi, mutta viime syksynä se oli kova sana! Lapset tykkäsi ja päästiin kätevästi kerhoihin ym.



5. Plaston potkumopo

Ehkä käytetyin leluistamme. Sen kanssa on monet lenkkarit potkittu puhki. Pienempi oppi potkuttelun keväällä ja isompi hurjastelee rallia naapurinpoikien kanssa.


Olisin halunnut tänään kirjoittaa muustakin, kuten lakivaliokunnan päätöksestä. Mutta ei kieli ja mieli taivu viisauksiin, joten sanot vaan, että tsemppiä homot. Ehkä jonain päivänä jokin muuttuu... Minä liputan sateenkaaren puolesta. Siinä, missä liputan "tavallisuudenkin" puolesta. Liputan kaikkien ihmisten ja tasa-arvon puolesta.


24.6.2014

Eihän tätä voi edes otsikoida mitenkään.



Ärsyttävästi nyt tökkii jotkut asiat. Kuten hakemuksen tekeminen sivulla, joka on jumittanut ja takunnut eilisestä asti. Ja se yksi kadonnut paperi, jonka tarvitsisin liitteeksi. Ensimmäisestä oman maan raparperipiirakasta tuli omituisen makuinen. Kaiken muun lisäksi sekoilee bloggerin lukulista. Kiukuspäissäni lisäilin Bloglovin-painikkeen tuonne sivupalkkiin. Nyt voitte klikkautua sitäkin kautta mukaan. Klikkautukaa, niin pääsen ehkä jotenkin kärryile siitäkin hommasta. Vähän kun on vielä kömpelöä tämä mun Bloglovin-motoriikka.

Simpsoneista opitun juonimallin mukaan vaihdan aihetta ihan yllättäen kesken tekstin: Varasin hammaslääkäriajan itselleni. Hyvä etten hyperventiloinut, kun odotin minuuttikaupalla jonkun vastaavan. Ystävällinen ihminen siellä lohdutteli (kun koin tietenkin tarpeelliseksi korostaa jo hänelle, miten paniikissa olen), että oon paljon monia reippaampi, kun uskalsin edes varata ajan. Hassua, miten rohkaisi. Niinpäs olenkin reipas, kyllä se tästä. Pahin on takana: päätös, että pitää mennä ja ajan varaaminen. Toivottavasti ainakin, ettei siis olisi kovin pahoja korjauksia edessä...

Vinkkejä hammaslääkärikammoon?



Simpsoneissakaan ei vaihdeta aihetta kolmeen kertaan, mutta minäpä laitankin paremmaksi lisäämällä mihinkään liittymättömän kuvan. Juhannuksen jalkakylvystä, joka räätälöitiin väitettyjen terveysvaikutusten mukaan jokaiselle sopivaksi. Luulin kyllä bloggeria avatessani, että mulla olisi ollut jotakin viisasta sanottavaakin, mutta nyt vaivaa taas sen sortin keskittymishäiriö, etten edes yritä muotoilla ajatuksistani tämän kummempaa. Huomiseen, kenties!


23.6.2014

Aurinkoinenkin juhannus.





Viikonloppu vietettiin perinteisin juhannusmenoin ison perhelauman kesken. Syötiin, kisailtiin, saunottiin. Poika halusi unissaankin paljuun ja Pikkiriikkinen aamulla ensitöikseen riisui itsensä: "Uimaan!" Kuvia otettiin lähinnä niinä hetkinä, kun aurinko paistoi. Valitsin muistaa paisteen, enkä rakeita ja haalarikelejä. Vältyimme onneksi suuremmilta sateilta, eikä siis ulko-oven kynnys käynyt etukäteen pelätyn korkeaksi. Kalsarit olisi kyllä pitänyt ottaa itselle mukaan, ja lapsille kintaat. Onneksi mökkivaatevarasto kaikessa tyylikkyydessään taas pelasti. Mielenjumia hellitin virkkaamalla ja seisomalla metsässä hiljaa pikkulintujen ihmeteltävänä. Niskajumia hellitin virkkaustauolla ja mielenjumin hellittämisellä.

Paluu arkeen on jokseenkin kankeaa, mutta eiköhän se tästä.

Pikkuhiljaa.


18.6.2014

Oi jospa kuin lintunen laulaen vain




Oi katsohan lintua oksalla puun,
se laulaa niin kauniisti aina.
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun,
kun huolet sen mieltä ei paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.

Ei kylvä, ei niitä, ei aittaansa tuo
se seuraavan päivänkään ruokaa.
Ei murheiden painaa se mieltänsä suo,
ei huomisen huolia huokaa,
vaan silti ei puutetta kärsi.

Jo aamulla alkaa se laulaen työt
ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt,
kuin vuode ois peitetty villoin,
ja kattona sillä on taivas.

Oi jospa kuin lintunen laulaen vain
myös lähteä päivääni voisin.
Kun eilenkin Herralta hoitoa sain,
niin nytkö hän toimisi toisin?
Ei lapsensa tarvitse surra.





En tiedä, miten paljon teitä kiinnostaa mun tinttiraportit, mutta kyllästymisennekin uhalla aion taas kerrata pihapiirin pesintätilanteen.

Olohuoneen ikkunasta on mahtava seurata lintuvilskettä, mutta vielä mahtavampaa on mennä ulos ja yrittää saada selvää niiden puheesta. Hauskimmalta kuulostivat räksät, jotka pusikoissa pomppivat ja ulisivat äitiä. Ja äiti komensi lentämään. Tintit huutavat milloin mistäkin syystä, mutta kirjosiepot eivät vaivaudu enää varoittelemaan meistä ihmisistä. Välillä ovat kuitenkin siihen malliin huutaneet ja hyökkineet pönttönsä ympärillä, että olen ymmärtänyt mennä hätistelemään oravia tai tikkoja pois muna-apajilta.




Kierrettiin tänään oman jälkikasvun kanssa varovasti tutkimassa pesiä. Olen aavistellut viherpeipon pesivän uudelleen pihatuijassamme, mutta arvauksen tueksi ei vielä löytynyt todisteita. Räkättirastaan pesä löytyi naapurituijasta, ja untuvanyytit siellä hytisivät ihan uutukaisina. Pihassa pyörineen komean leppälintupariskunnan koti löytyi sattumalta, kun putkahtivat leikkimökin välikatosta. Lautojen välistä pilkottaa risupesä. Yksi takapihan tinttipoikue oli jo lähtenyt maailmalle, toisesta pöntöstä kuului vielä huuto, mutta luukkua ei saa heidän onnekseen auki. Yhden pohjasta avattavan pöntön asukkaat ovat jääneet epäselviksi, kenties kirjosieppoja. Kirjosieppoja asuu myös viereisessä pöntössä, jossa käytiin äsken parin päivän ikäisiä ammottavia nokkia kurkkaamassa. Kurkistettuani säikähdin isäsieppoa, joka oli pyrähtämässä kotiin. Sekin säikähti mua, mutta jäi metrin päähän oksalle odottamaan, jotta saan siitä kuvan. Ohhoh. Ei mikään Vuoden Luontokuva, mutta ihan kelpo sieppo-otos mun ottamakseni.



Pikkulinnut ovat kivaa seurattavaa. Välillä hoksaan hämmästellä, että nuo samaiset viipottavat talvet Afrikassa. Ihan oikeasti näkevät sellaista maailmaa, mitä minä tuskin koskaan pääsen näkemään. Ja sitten muuttavat meidän takapihalle. Eniten kuitenkin tällä hetkellä kiehtoo niiden lastenkasvatuspuuhat. Aavistelen sen johtuvan ihailusta ja kateudesta, jota tunnen miettiessäni niiden ahkeruutta vanhempina. Sitä peippoäitiä, joka yksin sinnikkäästi rakensi kodin, hautoi ja puolusti muniaan. Kirjosieppoihin samaistun enemmän. Hautomahommien jälkeen rouva näyttää ottavan vähän iisimmin, ja isä hyörii pöntön ympärillä. Tunteekohan senkin perheen äiti huonoa omaatuntoa, kun isä hoitaa homman ympäri vuorokauden ja itse ei oikein saa mistään otetta?

Linnut näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suoriutuvan pesintähommasta moitteetta. Luonto ohjaa. Eivät ne näytä haikailevan yksikseen kuusenlatvassa istumista tai riekkumisesta pitkin metsiä, jos on poikasia hoidettavana. Eivätkä murehdi turhia... Eivät valita, kun on niin rankkaa, vaikka on ihan tavallista. Eivätkä sano, että "oota hetki", kun pitäisi ruokkia lapset kesken blogikirjoittelun.

Laulu, jolla aloitin tämän tekstin, raikui toissailtana pikkuisessa mökissä, ja siitä alkaen on soinut omassa päässäni. Ihana, ajaton laulu, osuva sisältö.



17.6.2014

Se ei välttämättä ole kamalaa.




Viimeviikkoina kohdalle on sattunut monta synnytykeskustelua. Äitiblogeissa synnytyskertomukset ovat vakiokamaa, mutta itse en nyt koe luontevana omiani tähän läväyttää. Sitä paitsi muistoni ovat aivan epämääräiset ja hatarat. Pääkohdat sentään ovat mielessäni positiivisina, rentoina muistoina. Ensimmäisen jälkeen muistan hihkuneeni paikkauspöydällä, että mun on pakko kertoa kaikille, ettei tämä ollut ollenkaan kamalaa! En oo varma, oonko muistanut vielä kaikille kertoa. Jollen, niin kuulkaa: Se ei välttämättä ole ollenkaan kamalaa!

Olin kuullut verrattavan synnytystä maratoniin, mikä aiheutti panikointia rapakuntoisessa möhömahassa. Ei ollut maratonkestävyys tarpeen, sen voin kertoa muillekin vertauksesta ahdistuneille. Eikä sen puoleen oo kuulemma maratonkunnostakaan hyötyä, jos osuu toisenlainen synnytys kohdalle.

Tuntuu epäreilulta, että toiset joutuvat kokemaan traumautisoivan synnytyksen, jonka muisteleminen ahdistaa vielä vuosienkin jälkeen. Synnytystraumoista on hyvä päästä puhumaan, se on selvä. Mutta ne, jotka eivät vielä ole synnyttäneet, ovat mielestäni oikeutettuja kuulemaan myös sen, että tämmöinenkin matalan kipukynnyksen nynny draamatar on sattunut saamaan kohdalleen simppelit, helpot ja varsin siedettävät kokemukset synnyttämisestä. Toki mielelläni ajattelisin, että olen henkisesti niin vahva ja positiivinen, että osasin sulkea kivun mielestäni ja keskittyä oikeisiin asioihin. Mutta enpä usko. Kävi vain tuuri, kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan.

Omat ohjeeni synnyttäjälle voisivat olla: Jos mahdollista, älä pelkää etukäteen. Äläkä pety jälkikäteen, jos asiat etenivät toisin, kuin olit ajatellut. Ota tilanne vastaan sellaisena, kuin se tulee. Anna ohjat kätilölle, hän on synnyttänyt varmasti useammin, kuin sinä. Päätä selviytyä yhdestä kivusta ja vaivasta kerrallaan, seuraavaa on vielä ihan turha miettiä. Älä ota paineita tunteistasi. Olet niin monella tasolla sekaisin siinä hetkessä, ettet voikaan ajatella millään tapaa järkevästi. Puhu. Puhu, jos ahdistaa, harmittaa tai mietityttää. Saa hyvistäkin tunteista puhua. Ja viimeisenä kenties ainoa neuvo, jota ääneenkin tapaan jaella: venyttele ja jumppaa sairaalassa käsiä ja hartioita. Synnytys- ja vastasyntyneenkannattelujumit ovat rajuimmat lihasjumit, mitä itselläni on koskaan ollut. Ihan oikeasti, sano mun sanoneen!

Tiedän, että jos vielä päädyn synnyttämään, lähden siihen hyvistä kokemuksistani huolimatta ihan yhtä jännittäen, kuin jokainen. Koska tiedän, etten voi yhtään tietää, mitä tuleman pitää. Pitää vain muistaa, että jokaista mieleen tulevaa kauhukertomusta kohden on varmasti useampia hyvin sujuneita synnytyksiä. Kuten ne omani.

Mitenkäs muut? Mitä neuvoja kokeneet antaisivat? Mistä neuvosta itsellenne on ollut eniten hyötyä? Mitä hulluja tai ärsyttäviä ohjeita ootte saaneet? Entäs mitä huolia on teillä, jotka vielä olette matkalla kohti omaa synnytyskertomustanne?

Oli pakko laittaa nämä "ennen" ja "jälkeen" -kuvat väärään järjestykseen,
koska halusin aloittaa tuolla merkityksellisemmällä kuvalla.


15.6.2014

Käsityöfestareilta poimittua







Tällä viikolla oon ravannut harva se päivä käsityöostoksilla. Ensimmäisellä kerralla mukaan lähti vain idea. Toisella kerralla katsastin tarjonnan ja jäin jatkokehittelemään ajatusta. Toki kassikaupalla jäi kaupungilta muita käsityöfestivaalitarjouksia, kuten käsin kudottu huivi (ovh 170 €) kympillä ja laatikollinen alenappeja. Niin kuin karkkikaupassa ennen vanhaan: markalla noita, ja sit kaks tollasta.

Tekniikka, jonka erään mallin pohjalta keksin ja kehittelin, oli aivan omasta päästä, mutten usko, etteikö se olisi jo jonkun nimeämäkin, olemassa oleva tekniikka. Niin simppeli ja hauska. Katso kuvista ja nimeä mulle, jos tiedät. Siellä siis kulkee puuvillalankavirkkuun lomassa trikookude ja lopputulos näyttää vähän kudotulta. En kerro vielä, mitä valkoisesta on tarkoitus tulla. Sinisestä tuli kylppärin matto, koekappaletyyliin ihan muikulainen tosin. Muttei haittaa, koska innostuin tekniikasta niin, että koko mattotarve unohtui, ja haluan vain saada tuon valkoisen inspiraation etenemään. Siksipä lopetankin bloggailun tältä erää tähän ja siirryn takaisin virkkaamaan.





Retkellä





Koska kotona on ollut hulinaa, on blogissa ollut hiljaista. Viimeisten neljän päivän aikana meillä on vieraillut 8 aikuista, 1 melkeinaikuinen, 1 vauva, 1 hauva ja 1 semmoinen, jota ei vielä pystynyt näkemään, kuin kumpuna paidan läpi. Hulinaa siis. Mukavaa hulinaa.

Viikonloppuvieraiden kanssa käytiin lähikodalla. Tai no, 2,7 kilometrin matka ei tällä karavaanilla tuntunutkaan ihan lyhyeltä. Hassua, miten moneen kertaan ehti maisemat vaihtua matkan aikana! Aurinkoista vihreää, synkkää havua, tupasvillamättäitä, helppoa pururataa, viidakkoa... Ja sitten oltiinkin yhtäkkiä omassa pihassa. Männyille näyteltiin takaisin keskaria Erään (toistaiseksi ainoan tapaamani) kanssa, jonka mielestä ne myös näyttää tien varsilla sitä kerjäävän.

Jään odottelemaan, näkyykö kyseisen heristelijän blogissa näitä näissäkin kuvissa nähtyjen kamerapyllistelyjen tuloksia.









Ai niin, ja yksi surullinen asia mun on nyt jaettava kanssanne. Arvoisaa peipponaapuriamme on kohdannut tragedia. Eilisen odottelin sydän kurkussa rouvaa kotiin, mutta ei tullut. Totesimme tänään pesän tyhjäksi. Joku toinen luontokappale on siis saanut (toivottavasti tärkeän) välipalan. Nyyh...



11.6.2014

Kouluverkkouudistus menee metsään.





Meidän kaupungissa on viimevuosina ripotellut vähän väliä uutispommeja eri kylille siitä, miten koulut lakkautetaan. Ensin on viety pienimmät sivukoulut, ja nyt ehdotetaan jo suurempienkin lakkauttamista, samoin toisen lukion ja kolmen yläkoulun.

Koulumatkat ovat jo nyt monella pienellä todella pitkät, eikä mielestäni yläkoulu- tai lukioikäisenkään ole hyvä venyttää työpäiväänsä tunnin mittaisilla matkoilla per suunta. Lukion vetovoima heikkenee ihan varmasti, kun matkaa on 30 kilometriä. Syntyy paikkakuntakohtaista eriarvoisuutta opiskelumahdollisuuksien suhteen, ja väitänpä tämänkin lisäävän omalta osaltaan sitä syrjäytymisriskiä, mitä nytkin toisin kampanjoin koitetaan kitkeä.

Lukioiden ja yläkoulujen lakkautus tuntuu ahdistavalta, huonolta ja aivan väärältä ratkaisulta, mutta niin tuntuu alakoulujenkin. Jo ensi syksynä kotikaupunkimme koulujen seinät pullistelevat oppilaista, jotka joutuvat lakkautusten vuoksi ahtautumaan liian pieniin (huhujen mukaan myös homeremontteja odotteleviin) tiloihin.

Suuntana näyttää olevan isot koulukeskukset. Ja se, että niitä perustellaan säästöillä, tuntuu räikeältä valehtelulta. Tarvitaan tiloja, tarvitaan kyydityksiä, ja tuleehan niistä tyhjilleen jäävistä tiloistakin kustannuksia. Kaikkia tulevia tarpeita tuskin osataan edes ennakoida. En tiedä, onko säästöjä ja suunnitelmia laskeskellessa yhtään arvioitu sitä, millaisena opetuksen taso voi pysyä tällaisessa myllerryksessä. Oletetaanko kaiken pysyvän yhtä hyvänä, kuin se näinä hyvinä (?) nykyisinä aikoina on ollut? Onko laskelmissa minkäänlaista pedagogisten ja inhimillisten asioiden pohdintaa? Kyllä hyvinvoinnilla on oltava aika raskas painoarvo, myös kauaskantoisten säästöjen kannalta.

Onko otettu huomioon erityisoppilaat? Onko otettu huomioon kylien elinvoimaisuuden ja vetovoiman suora yhteys lähikoulujen olemassaoloon? Onko otettu huomioon, mikä etu on se, että koulun aikuiset tuntevat kaikki oppilaat nimeltä? Onko huomioitu sitä, miten tämä vaikuttaa opettajiin? Miten minä jaksan, jos olen työyhteisössäni "yksi sadasta" ja opetan 25 oppilasta, johon mahtuu normaalin oppilaskirjon lisäksi myös niitä, jotka väsyvät tuntien päivittäisestä matkustamisesta?

Kyllä tässä joutuu itsekin miettimään ja kyseenalaistamaan ammatinvalintansa ja asuinpaikkansa. Jokaikinen, joita nämä asiat henkilökohtaisella tasolla koskettavat, miettivät varmasti läpi samat asiat. Laskekaa nyt nekin asiat mukaan, hyvät päättäjät. Ja tuo viimeisin esityksenne koskee nyt satoja perheitä ja opettajia.

Omat mielipiteeni ovat mutua (tosin voimakasta ja varmaa), mutta niin tuntuu olevan päättäjien esityslistat perusteluineen, joten samalta pohjalta huudellaan. Harmi vaan, että valta on nyt sellaisten käsissä, jotka ajattelevat... no, väärin.


10.6.2014

Ehtisinpä ajatella.


Tuntuu, ettei mun pääni sisälle mahdu nykyään yhtään ainoata kirkasta ajatusta muulloin, kuin lasten nukkuessa. Tänään eivät monen tunnin yrityksestä huolimatta nukkuneet päiväunia, joten en saanut mitään aikaiseksi, kun istuin vain pinkeänä odottamassa turhaan, että saisin ajateltua selkeästi. Ennen sängyistään vapauttamista kävin epäkypsästi purkamassa ärsytykseni komentamalla heidät siivoamaan oman huoneensa. Se sitten yllättäen sujuikin ihan mainiosti. Pieni höpisi "kejää, kejää, kejää" ja iso selosti innosta puuskuttaen jokaisen tekemisensä.

Ja sitten jäi Siskon sormet oven väliin. Nyt istutaan sylikkäin koneella ja toivotaan, että särkylääke alkaisi auttaa ja sormenpään jyskytys unohtuisi.

Mua hermostuttaa. Olen varmasti tässä ja nyt tarpeellinen, mutta häiritsee, etten ole ehtinyt ajatella yhtäkään kokonaista ajatusta koko päivänä. Saati, että olisin saanut tehtyä jotain.

Taidan tarjota huomenna ostopullaa niiden juustokakkusuunnitelmien sijaan.


Mustelma havaittavissa nimettömässä. Ja laastari peukussa, mutta oma vaurio on seurausta hermostuneesta kynsinauhojen pureskelusta.

9.6.2014

Ikkunanpesukaveri






Keskisellä hukkasin meidän perheen miehet, eikä puhelin toiminut. Puolen tunnin etsimisen jälkeen löytyivät, ja olin valmis vastaamaan väsyneenä kaikkiin hifivekotinehdotuksiin "joo, vaikka". Mies toki hyödynsi tilanteen hienosti. Ja niinpä meille tuli Kärcherin ikkunanpesin. Muunmuassa.

Kotona piti päästä heti kokeilemaan. Ja kyllä, kätevä on! Ei lirise ja valu! Kun seuraavalla kerralla kauhistelen likaista keittiön lasia, ainakin teoreettisella tasolla voisin pesaista sen samantien. Tähän asti oon tyytynyt niissä tilanteissa vaan puuskahtamaan, että täytyypä joku päivä pestä lasit. Turhahan yhden ikkunan takia olisi viritellä pyyhkeet, rätit, sangot, aineet ja lastat...

Oli hassu tunne surauttaa ikkuna kiiltäväksi ja ihan vain siirtyä seuraavalle. Välillä vahingossa kyykistelin ja ihmettelin, että missäs ne, ne... ne...? Ei kun eihän mulla ollutkaan sankoja ja rättejä.

Suosittelen.



Valmis!



7.6.2014

Kuraprinsessa ja linnajuhlat









Reissattiin lyhyellä kaavalla. Ratkaisu, jonka päälle oli helpompi hengittää.

Vaan olipa mainio matka! Juhlittiin oikein linnassa! Tytärtämme olen tovin kutsunut (omasta mielestäni oikein söötillä) tittelillä Kuraprinsessa. Tänään hän taas lunasti nimensä pomppimalla valkoiset kenkänsä lätäkössä mustiksi. Ei olleet tossut enää edes "kaksivuotiaan valkoiset", kuten eräs ihanasti määritteli kenkien värin ENNEN kuralätäkköä.

Kyseisen määritelmän kehittäjälle vielä terveiset tätäkin kautta, että makuupussi, jonka Poika teiltä sai, oli kuulemma parasta koko reissussa. Vaikka oli linnan kiertäminenkin kivaa kuulemma. Kuunneltiin automatkalla ihan ihmeissämme, kun hän selosti salakäytävästä, joka aukesi kirjahyllystä, ja "siitä naisesta, joka on asunut linnassa jo tosi kauan". Vähän jäi mietityttämään, kävikö hän oikeasti salakäytävissä ja poimiko "naisen" jostain tarinoista, vai onko lapsellani kenties yliluonnolisia kykyjä vaistota linnakummituksia?








6.6.2014

Ahdistaako muita koskaan?



Mulla on ilmeisesti erityisen kieroutunut ja ahdistunut suhde reissaamiseen. En tajua, miksi. Raottaakseni henkilökohtaisten tunteideni lisäksi myös parisuhdeasioita, tunnustan sen olleen riitojen yksi ykkösaiheista aina, vaikka omaakin oloa hankaloittavaksi ongelmaksi tämä on noussut vasta lasten kanssa reissaamisen myötä. (Ihan oikeasti en varmaan vieläkään pitäisi asennettani ongelmallisena, ellei nämä erilaiset luonnesidonnaiset matkailumieltymykset kolisisi näin kovasti vastakkain...)

En tiedä, onko tunne "olen hankalaa matkaseuraa" ja "kelvoton reissaaja" iskostunut muhun niin, että jo reissusuunnitelmien tullessa puheeksi heittäydyn ahdistuneeksi, enkä mieluiten haluaisi lähteä ollenkaan. Alan mielessäni heti valmistautua vastaamaan niihin kaikkein pöyristyttävimpiin ehdotuksiin, jotka toisen mielestä olisivat aivan varteenotettavia vaihtoehtoja vaikkapa majoittumiseen. Mutta entäs päiväunet? Rattaat ei kyllä mahdu autoon. Entäs ruokatauot? Kuinkas nukuttaminen? Ja mihin mahtuu matkasänky? Missäs toinen nukkuu? Muistatkos senkin kerran, kun se huusi niin ja niin kauan?

Syyt, joiden takia pidän ylimääräisiä mutkia, pitkiä matkoja ja nurkissa majoittumista ahdistavina, ovat mielestäni useimmiten järkeviä. Kuten tunteikkaat (=yliviritetyt, kitisevät, riehuvat, kiljuvat, väsyneet, jännittyneet jne) lapset, joiden vahtiminen ja tarpeista huolehtiminen reissussa käy todellakin työstä. Tai vastalauseena mökkimajoittumiselle "eräs vaihe, jossa haluan, että ulottuvilla on juoksevaa vettä", mutta sitä nyt miehen ei voikaan olettaa ymmärtävän... Voi olla, että ne pohjimmiltaan ovatkin tekosyitä, vaikka oikeasti annankin niille painokkaan merkityksen. Turhankin? Ei tokikaan tuntuisi riittävältä selitykseltä sanoa, että en halua. Eikä mun ole sillä haluamattomuudella todellakaan tarkoitus loukata ketään, en vain halua. Tuntuu ja on mulle vaikeaa. Vaikken osaakaan tarkemmin selittää, miksi.

Sanokaa nyt, mikä mua vaivaa. Vai vaivaako vain se, että joku saa minut tuntemaan olevani poikkeuksellisen hankala? Etten oikeasti olekaan yhtään hankalampi, kuin te muut, jotka pidätte lasten kanssa reissaamista erilaisena, kuin matkoja aikuisessa seurassa. Te, jotka myös majoitutte reissuillanne korkeintaan hotellissa, jonne voi vetäytyä nollaamaan perheensä ja oman päänsä muiden katseiden ja sosiaalisten paineiden ulottumattomiin. Purkamaan kotona olemattomuuden ja skarppaamisen aiheuttamaa tiivistä ajatustakkua. Käymään yksityisyydessä ja hiljaisuudessa läpi päivän (usein tosi kivan sellaisen) tapahtumia ja kohtaamisia. Helpottaisiko koko homma, jos mua ei moitittaisi aina (no okei, liioittelen) näiden tilanteiden tullen niin mahdottoman vaikeaksi?

Niinpä niin, meillä on tässä siis vielä viikonlopun suunnitelmat auki. Että lähtisikö tänään vai huomenna, ja missä sitä olisi yötä, ja mitkä kohteet sisällyttäisi tälle tourneelle. Vai ajaisiko suoraan juhlista kotiin? (Ihanat juhlat muuten tiedossa, enkä tokikaan näistä tunteistani huolimatta koskaan ole halunnut tärkeiden ihmisten juhlia ja tapaamisia jättää välistä!! Näissä tunteissa ei siis oikeasti ole kyse ihmisistä, vaan jostain muusta.) Musta tuntuu, että se Pojan toivoma asuntoauto olisi helpoin ratkaisu tähän pulmaan... Yksityisyys kulkisi mukana. Voisi vaikka pysähtyä Prisman parkkipaikalle lataamaan akkuja. Taidan olla vähän erakko? Hmm. Voisin oikeastaan ottaa tuon "taidan" -sanan tuosta lauseesta pois, mutta annetaan nyt olla. Ihan vain havainnollistamaan, että taisin oikeasti vasta nyt sen tajuta. "Vähän" -sanan annan olla, se on ihan sopiva.

Jotenkin naku olo, kun oon tämänkin itselleni aran asian ääneen sanonut. Kun koko juttu on ihan tyhmä, ollakseen noin iso. Ja ymmärrän kyllä, ettei sen reissaamisen tarvitsisi olla niin itkettävän vakavaa, eikä niiden matkasuunnitelmien niin aukottoman täydellisiä. Tiedän kyllä, en vain pysty tuntemaan toisin, ja ärsyynnyn, kun joku väittää sen olevan yksinkertaista, ja pitää reaktioitani ärsyttävinä ja naurettavina.


Kuva viimekesäiseltä reissulta, jolta jäi monen hyvän muiston lisäksi myös juurikin ylläkuvattuja riitoja mieleen...


5.6.2014

Etpäs osaa riisua tätä!




Tarve: Tytölle yöpuku, jota ei saisi itse riisuttua yöllä pois.

Materiaalit: Muorin kaapista löytynyt retrotrikoo.

Suunnitelma: Klipsklips vaikka tosta ja kehitetään se suunnitelma sitten työn edetessä.

Lopputulos: Just hyvä.