Lyhyt neuletakki

Olen mielestäni tarvinnut neuletakkia, joka ei kauheasti pörröttäisi vapaana liehuvaa curly girl-pehkoani, joka tosin on voinut viimekuukausina huonommin, kuin mitä taannoin hehkutin. Takkua tulee ja kihara on laiskaa.

Kaapista löytyi mummin (?) vanha ruskea puuvillalanka. Tein arvioita menekistä, ja laskeskelin, että lyhyen neuleen siitä voisi saada. Hihatkin tein naftiksi säästäväisyyssyistä. No, lopulta lankaa jäi vielä puolet yli, eli pitkänkin tästä olisin saanut taskuineen kaikkineen, mutta jotenkin olin ehtinyt innostua tällaisesta niukasta mallista.

Tein takkiin napinlävet, mutta täytyy katsoa, kursinko ne kiinni, sillä eihän tämä nyt napitettuna tulisi toimimaan. Tosin en tiedä, haittaako lävet menoa mitenkään ja olisivatko pienet napit söpö koriste.

Ennen käyttöönottoa olisi tietenkin voinut pingottaa työn ja oikoa esim. hihansuiden resorit. No, meni jo pitoon, joten ihan sama.

Ohje on taas kerran kokonaan omasta päästä ja työn edetessä kehitelty. Ongelmien kohdalla on välillä purettu ja välillä säädetty ja jatkettu matkaa kummemmin mokia murehtimatta.

Siinä kaikki tällä kertaa!
Kippis ja kiitos kirkon väelle!
(Kiitos Keskisiskolle tästä ihanasta sanonnasta.)

Pitsitoppeja kesäksi

Aina yhtä hassua, kun ensimmäistä kertaa keväässä tarkenee ulkona hepeneissä. Tänä vuonna olin osannut ennakoida. Tai toivoa, ehkä se oli paremminkin sitä. Mutta ajoissa olin sikäli, että haaveissa ollut pitsitoppi alkoi muotoutua jo monta viikkoa sitten. Valmiin, hyvän ohjeen etsimisen sijaan käytän aina mieluummin aikani siihen, että teen työn omasta päästä ja siitä syystä useimmiten moneen kertaan. Heh. Ensin virkkasin beigen testiversion mallia varten. Monen mutkan jälkeen siitä tuli ihan ookoo, ja hankin käsiini valkoista, sillä valkoinen toppi mulla alun alkaen olikin haaveissa.

No, lanka olikin ratkaisevasti paksumpaa ja lopputuloksesta tuli tönkkö. Toppi kyllä näyttää näissä parissa kuvassa ihan kivalta, mutta jotain kertoo se, että yhdessäkään kuvassa ei ollut sekä toppi, että naama hyvin. (Ja kriteerit eivät olleet kummoiset, huomaatte kyllä näistä julkaissuista kuvista.) Mutta toppi siis ei istunut päälle luontevasti. Jatkoin testailua tekemällä lasten kokoisia versioita, ja päädyin yhdistelemään neulomista ja virkkausta. Näin syntyi kaksi pientä toppia. Toinen liian iso omille lapsilleni ja toinen liian pieni kummallekin. Mutta idea oli hyvä, ja niinpä purin tuon päälläni olleen valkoisen virkatun topin pääntielle asti, ja neuloin uudelleen. Nyt se on hyvä. Tylsin näistä kolmesta, mutta sellainen, minkä halusinkin. Hyvähyvä.

Hattaraa ja Pyryä.

Viikko on ollut paska. Anteeksi vaan, mutta on. En ymmärrä, miten työpäivät yhä venyvät. En osaa selittää, mitä tehdessä kello humpsahtaa aina neljään tai viiteen, vaikka opetustunnit loppuisivat jo kahdelta tai kolmelta. Olen väsynyt ja hidas. En taida uskaltaa tässä kirjoittaa, mitkä asiat koen työssäni kohtuuttomina ja järjenvastaisina. Mutta sellaisten asioiden olemassaolo vaikuttaa kyllä merkittävästi kokemukseen työn mielekkyydestä ja motivaatioon.

Paska viikko sai kuitenkin hyvän päätöksen: Kiva perjantai, onnistuneet tunnit oppilaiden kanssa, iltapäivään hiljentyneen koulun uumenissa hattaralle kutsutut openaapurit ja oma hiljainen hetki luokan lattialla istuen ennen kotiin lähtöä.

Kotona ajatukset juoksevat marraskuulta tuttua rataa: Poukkoillen asiasta seuraavaan niin nopeasti, että jokainen päässä käynyt ajatus jää kesken ja tekee vähän entistä levottomammaksi. Tekemättömiä päätöksiä, hoitamattomia asioita, pohtimattomia ratkaisuja, unohtuneita lupauksia, innostavia suunnitelmia, kiukkua, turhautumista, ja sitten mieleen tule isä. Että sitä ei enää ole. Että en voi uskoa sitä. Muut ajatukset tipahtavat päästä lattialle sikin sokin tukalaksi sotkuksi ja seison taas kerran silittämässä isän elotonta, keltaista ihoa. Oudosti tuo ajatus tulee nykyään paljon useammin mieleen, kuin vielä jokin aika sitten. Kestää pienen hetken, että saan itseni kasaan. Ihan vain aloittaakseni saman ajatusrallin alusta.

Jälleen kerran pyyhin tästä parin kappaleen verran tekstiä siihen liittyen, mitkä asiat arkikuormastani karsisin, jos uskaltaisin (ja saisin) sanoa sen, minkä oikeaksi tunnen ja tiedän. No, annanpa olla ja keskityn valoisiin asioihin. Sillä niitäkin ehdottomasti on. Kuten kiva päivä, kivat oppilaat, kivat työkaverit, kiva perhe, hattarakone valinnaistunnilla ja NOSHin uusi Pyry-mekko. Nyt annan viikonlopun tulla ja tyhjentää kiireen ja ajatussotkun päästä, toivottavasti.

Kukkakuosissa päästä varpaisiin

Lukuvuosi koostuu etapeista: Alkuhässäkkä, syysloma, jouluhässäkkä, joululoma, arvioinnit, hiihtoloma, pääsiäinen, keväthässäkkä, kesäloma. Pääsin perjantaina arviointietapin yli, ja nyt posotellaan rennosti kohti hiihtolomaa. Toki tahti kiristyy ja uusia deadlineja tulee koko ajan. Mutta riemuitsen vielä tämän ja huomisen päivän saavutetusta merkkipaalusta. Ja uudesta mekosta riemuitsen myös. Pukeuduin siihen lauantai-illan ratoksi, ja pukkasin pilkkusukkani oikein korkkareihin. Oli siinä mukavampi tunkea pyykkiä koneeseen, kun oli kukkea fiilis. Tykkään olla pitkä ja lauta. Se oli tämän päivän yllättävä, maininnan arvoinen huomio. Sikälikin, että viime päivinä olen julistanut olevani vain ja pelkästään ope. Niin hei, tänään olin sen lisäksi myös tyytyväinen, pitkä lauta, joka muist(utt)i mummiaan ottaessaan illan kruunuksi lasillisen sherryä.

Onneksi elämä on niin monenlaista, ja onneksi tänään tällaista.

Kissapetohavainto takametsässä

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt. Jonkin aikaa jo aavistelin, että se olisi väistämätöntä, mutta silti se, että se tuli näin varoittamatta ja äkkiä, yllätti.

Nimittäin ompelin kaappiini jo vuosia sitten päätyneestä äidin vanhasta pantterikankaasta mekon itselleni. Ja olen käyttänyt sitä julkisesti moneen kertaan, vaikka lupasin itselleni, etten... Etten ompelisi ja etten käyttäisi. Mutta oi kyllä, riittaväisänen minussa hihkuu riemua.

Kuvat otin tinttiterapiaistunnon aikana takametsässä. Itselaukaisijalla puolukkapuskasta, mikä selittää päättömyyden ja oudosti ajoitetut poseeraukset. (Viisi sekuntia ja korolliset saappaat mättäillä...) Uskomaton metsä, minun Taikametsäni. Niin kotoisa käpytikan nakutus ja jäisissä puissa rapistelevat, koko ajan lähemmäs uskaltavat tiaiset. Kuvittelin jo päässäni, kuinka istahtavat kohta olkapäälle ja saan kuiskailla niille kuulumiseni. Eivät istahtaneet, ja korvat alkoivat jäätyä, mutta ei se mitään. Hoiduin silti vähän aikasempaa seesteisemmäksi.

Kuinka mulle käy arjessa?

Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.

Työkengät nro 1

Kiitos kenkävinkeistä! Sovittelin ehdottamianne ja reinot melkein ostinkin. Mikään ei kuitenkaan ollut Just Hyvä. Siinä kohtaa päätin tarttua siihen ajatukseen, että kenkiä voi hyvin olla kahdetkin. Villasukkapäiville omansa. Villasukkatohvelit löytyi lopulta lähikaupan alekopasta, ja hinnasta huolimatta sain ne tossut, jotka tuntuivat jaloissa parhailta.

Eilen taas löysin tähän hetkeen sopivat tossut. Mummotöppöset, pehmeät ja napakat, helposti puettavat. Jo kaupassa visioin kenkien päälle mustat silkkirusetit, ja tänään ne jo nököttävätkin siinä. Näin, kun farkut on kääritty korkealle ja nilkasta paljastuu tyylikkäästi (Aahhahhahhaa!) pohkeeseen asti kiskottu nilkkasukka, näytän sopivan kivasti Mozartilta. Hyvähyvä.

Nämä on riittävän simppelit ollakseen monikäyttöiset. Ja riittävän höpsöt ollakseen itseni näköiset. (Ja riittävän umpinaiset peittämään rumatsukat-päiväni.)

Vinkeistänne oli hyötyä, vaikka lähdinkin vähän eri suuntaan. Erityisesti tartuin tuohon, että kenkiä tosiaankin voi olla useammat, kuin yhdet. Villasukkapäiville ehdottomasti omansa. Onhan mulla pukukoppi niiden säilyttämistä varten.

Unikaverina sipulia...

Mies lähti tapaamaan opiskelukavereitaan. Mulla oli monenlaisia hulluja suunnitelmia, miten saan kolme päivää kulumaan lasten kanssa, hulluimmissa suunnitelmissa jopa huikean elämyksellisesti. Ehkä joku kepeä roadtrip, ehkä pyjamabileet tai edes telttailua takapihalla. No, olinkin huikean elämyksellisesti sitten kipeä ja röhnötin. Toisaalta hyvä, koska flunssan varjolla tekemättömyys oli hyväksyttävämpää, kuin aikaansaamattomuuden. Totta puhuen tekemättömyys oli melko todennäköinen skenaario ilman flunssaakin.

Eilen raivostutti jo valmiiksi mennä nukkumaan, kun nenä valui solkenaan. Muistin kikan, jota käytän lasten räkäöinä: silputtu sipuli avaa nenän ja rauhoittaa yöunen. (Ja saa talon haisemaan grilliruoalta.) Koko äitiurani ajan olen tuota niksiä käyttänyt, kun en muutakaan ole nuhaan keksinyt. Ja äitinä aina jotain on saatava tehdä, kun toisella on huono olla. Monta kertaa oon arvellut nuhan laantumisen olleen enemmän sattumaa, kuin sipulista johtuvaa. Mutta kyllä, taaskin helpotti. Sattumaa tai ei. Sen verran sattuvaa sattumaa kuitenkin, että tarjoan vinkkini jakoon muillekin kesäflunssaa poteville. (Olen sen toki tainnut tehdä aiemminkin.) Eli sipulia paloiksi nukkujan viereen. Peukku sille. Viimeöisen sipulin muotoilin vieläpä erityisen söpöksi. (Basilika poseerasi vierellä.)

Ihan söpö oli mun kukka-aamutakilla kruunattu överi flunssa-aamukahvilookikin. Ja vielä söpömpi Miuku, jonka luulin poseeraavan vieressäni. Löydätkö kuvasta?

Rimmaavat siskokset

Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.

Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?

Fiiliksen tavoittelua

Ihan eilisten toiveiden mukaista autuutta ei tänä aamuna ollut. Lapset on äänekkäitä, riitaisia ja sotkevia, ja itsellä polttelee tarve tehdä jonkinlaiset lomasuunnitelmat. Vieläkään ei kukaan ole sairastunut, mikä hämmentää mua. Voitaisiin siis tehdä mitä vaan, ja pelkään, että jos ei tehdäkään mitään.

Ostin blogikirppikseltä Flippa K:n villamekon. Tai varteni pituus määrittelee sen paremminkin paidaksi. Ihastuin hihoihin ja avaraan selkään. Poika kuvasi mun kynsien lakkausta. Taustalla tuoreen olympiakullan jälkimainingit. Takassa tuli, ulkona pakkasaurinko. Meikkasin fiiliksen takia. Ja nätin paidan takia. Riitaisat ipanat tai ei, ja reissusuunnitelmia tai ei, niin loman tuntua jo vähän on. Vois vaikka paistaa lounaaksi makkaraa takassa?

Mikä on parasta, mitä ihminen voi tehdä itselleen?

No tietenkin aurinkosateenkaariraitavillahousut!

Ennen villahousuesitelmää kerron käsityöaiheeseen liittyen pari seuraavaa lankakerhoaikaa. Peräti kaksi kerralla, koska unohdan niistä aina nykyään infota. Eli keskiviikot 25.10. ja 8.11., tervetuloa uudet ja vanhat lankailijat!

Mutta takaisin pöksyihini: jotain piti alkaa neuloa, kun syyslomaillat  meinasi mennä ihan naposteluksi vain! Tällaiset langat löytyi kaapista ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tosin turkoosi-pinkki raitalanka loppui kesken ja lähetin viestin äidille ja siskolle, josko heiltä löytyisi kaapista tätä, mitä kaupoista enää ei löytynyt. Ja totta kai löytyi! Oli kuulemma niin karmean väristä, ettei Muori ollut keksinyt siitä mitään neulottavaa.

Housut neuloin ylhäältä alas päin. Laskin ensin kokonaismäärän silmukoille vertaamalla vyötärönympärystä koetilkkuun. Ajatuksenani oli mukailla ompelussa käytettävää housun kaavaa, ja niinpä lisäilin silmukoita intuitioni mukaan työn edetessä. (Kokosin tähän kuvan, joka havainnollistaa hiukan...)

Yläreuna piti saada viistoksi, joten aloitin luomalla 20 silmukkaa. Puikon päässä lisäsin aina 10 silmukkaa, kunnes kokonaismäärä oli haluttu. Toki viistotus olisi saanut olla jyrkempi, esimerkiksi 7 silmukkaa joka puikon päässä (?).  Lisäksi lisäsin keskisaumaan pyllyn puolelle joka 8. kerros yhden silmukan.

Niin ja hei, muistathan tehdä toisen lahkeen peilikuvana!

Haaraa lähestyttäessä tein jyrkemmän mutkan takapuolelle ja loivemman etupuolelle (olisiko ollut takapuolella +1, +1, +1, +1, +1, +2, +3, +5 ja etupuolella +1, +2, +3, +5) niin, että viimeiset 5 silmukkaa lisättiin peräkkäisillä kierroksilla. Eli että valmistuivat yhtä aikaa. Eli siis takapuolen puolella aloitin lisäykset aikaisemmin. (Eli eli eli. Pääsisin varmaan johonkin käsityölehteen toimittajaksi, vai mitä luulette?) Sitten siirsin silmukat pyöröpuikoille ja aloin porhaltaa lahkeita alas päin. Lahkeita kavensin 2 yhteen joka 8. kerroksella sisäkeskisauman molemmilta puolilta. Laskin siis nilkan silmukkamäärän ja tuon suljetuksi neuleeksi yhdistetyn kohdan silmukkamäärän erotuksen, jaoin kahdella (koska kavensin aina kahdesti samalla kierroksella) ja tulon jaoin jalan pituudella. Selvittääkseni siis, että monenko sentin/kierroksen välein pitää suunnilleen kaventaa.

Ompelin lahkeet yhteen ja keräsin vyötäröltä silmukat kuminauhakujaa varten. Sitä posottelin sopivan verran, käänsin, ja ompelin sisäpuolelle kiinni ja pujottelin kuminauhan sisään.

Noin. Valmis. Ja instagramista näitte kenties, kuinka tanssitti uusissa pöksyissä! Hirmuhyvät muuvit, niin kuin aina...

Langat:
Novitan 7 veljestä
- Polaris (pinkki-turkoosi),
- Aurora aurinko ja
- valkoinen.
Menekki yht. n. 400 g.

Sekavaa, eikö? Sori. Tämän ei ollut nyt tarkoitus olla aukoton ohje vasta-alkajalle, vaan lähinnä ajatusvinkkejä niille, jotka olitte samanlaista pöksyprojektia pohtineet ja osaatte hahmottaa näitä jo vähän vanhastaan. Ja muistiinpanoiksi itselle, mikäli tahtoisin tehdä uudet villapöksyt. Niinkin saattaa käydä, koska nämä ensipakkasetkin käyvät sietokyvyn päälle jo sen verran tiukasti.

(Kuvaajana oli ekaluokkalainen, kuvattava jorasi levottomasti ja kamera alkaa olla aika nuhjuisessa kunnossa. Mutta ei haittaa. Olkoon.)

Seuraavaksi taidan taas neuloa vaan...

Sain eräältä tuttavalta säkillisen ikivanhoja fleecekankaita. Töihin niitä tarjottiin ja lupasin ilolla viedäkin. Mutta sitten kävi niin, että varaston nurkassa odotteleva säkki alkoi inspiroida itseänikin...

Synttärilahjaksi sain ompelukonehuollon, ja nyt taas kelpaa surrutella. Keksin, että teen esikoiselle fleecetakin, koska niitä tympii kaupasta ostaa. "Välivaatteita" inhoava lapsi kun ei välttämättä käytä kovalla hinnalla ostettuja vaatteita lainkaan. Tai ainakaan taisteluitta. Nyt lapsi saikin suunnitella oman takkinsa ja otin hänet ompeluassistentiksi mukaan. Nollabudjetilla saatiin takki, johon sillä on ainakin hyvä tunneside. Ensikommentti oli hämmästynyt "tästähän tuli aika hyvä". Katsotaan, voiko tätäkään silti tunkea talvipakkasilla takin alle, vai alkaako AAAAHDISTAAAA ja ÄÄÄÄÄRSYTTÄÄÄÄÄRGH.

Itselleni ajattelin tänään surauttaa oman visioni mukaisen takkilaisen. Huono idea. Väristä, vetskarista ja koristenauhasta tykkään kyllä paljon. Mutta mittaukseni menivät tietenkin kriittisesti väärin. Kauluksesta tuli suunniteltua pidempi ja helmastä jäi vetskari vajaaksi. Kikkailin kiukuspäissäni tyhmästi ja olin lopulta tyytymätön koko pläjäykseen.

Juuri pahimman harmin ja pettymyksen hetkellä lapset tulivat sisälle kuralätäköistä ja kohdistin kilarini heidän yltäpäältä kuraisiin vaatteisiin, typeriin hätävalheisiin ja selityksiin ja bonuksena vielä kaatopaikaksi räjähtäneisiin huoneisiin. Semmoista. Tunsin siis oloni todella onnistuneeksi paitsi ompelijana, myös äitinä.

Jatkossa teen lasten läsnäollessa vain lankatöitä, jotka voi lopettaa lennosta. Ompelukone nostetaan tulevaisuudessa pöydälle vain silloin, kun ei ole muita velvollisuuksia. Muistuttakaa mua tästä lupauksesta.

Ja kyllä, selvitettiin kilarini ja pyysin nöyränä anteeksi. Mutta kurkussa ja sydämessä on ikävä, karhean tuntuinen muistutus siitä, että käytin ääntäni todellakin enemmän, kuin olisi tarvinnut...

Vilukissa varautuu talveen (Osa 152 tms)

Hinguin itselleni marjapuuronpunaista nilkkapituista villatakkia vaatekaupasta. En malttanut hinnan (ja käsinpesumerkin) takia ostaa. Päätin tehdä. Paitsi etten malttanut sitten kuitenkaan odottaa löytäväni sopivaa lankaa. Otin kaupan alelaarista 4 kerää kympillä, Novitan Lumoa. Ikävästi akryylia. Mutta hirveä aloittamishinku oli, ja päätin sitten tehdä vaikka testitakin, jollen muuta.

Värisävyt sinällään on kivat, mutta raitaisuus tuntui alusta alkaen huonolta. Varsinkin, kun neuloin kainaloihin asti yhtenä tasona, ja raidat jäivät siksi melko kapeiksi. Jälkikäteen ajattelin, että olisi pitänyt rikkoa raitaa pari kertaa useamminkin, eikä vain niissä kohdissa, joissa vaihtui kerä ja päätin olla välittämättä sävyjärjestyksestä.

Mutta ollakseen parin illan projekti, tästä tuli aivan kiva. Ja mikä parasta, ihanan lämmin ja pehmeä! Kädet kaipaisivat taskuja, joissa lämmitellä. Mutta sellaisten oltua paidassa kiinni 5 minuuttia päätin irrottaa ne. Näytti tyhmältä ja nuhjuiselta, vaikka tuntuikin kivalta.

Hipsterit (?) kesähäävieraina

Viikonloppuna meillä oli kunnia olla mukana häissä, oikein todellisessa rakkauden riemujuhlassa. Pimenevä kesäilta idyllisessä ympäristössä ihanien ihmisten kanssa jutellen ja villisti jammaillen hujahti äkkiä aamuyön puolelle.

Oltiin mr Piin kanssa lettisamikset, joskin hän avasi omansa pikkutunneilla peteparkkosimitaatioon yleisön pyynnöstä... Krhöm....

Ilta oli täynnä lauluja, jotka sopivat hääparille täydellisesti. Harmittelin, ettei meillä ole "omaa biisiä". Mr Pii muisti mun fiilistelleen Stigin kappaletta "Korjaan sut", mutta rempseä DJ totesi sen kovaäänisesti hipsteripaskaksi ja lopetti soittamisen kesken. Jotenkin se alkoi tuntua vielä entistä enemmän meiltä. Hiihhihii, mä oon niin mielelläni hipsteripaskaa, tuntui jotenkin hauskasti imartelevalta.

Mutta ei kyllä kuulkaa ole tuo valvominen enää mun juttu! Meni seuraava päivä ihan plörinäksi. Hätäilin, etten ikinä ehdi toeta työkuntoon. Mutta kyllä nyt kolmentoistatunnin yöunien jälkeen alkaa hiukan maailma kirkastua. Juhlailokin on yhä ihon alla tallella.

Villasukkia ja palelevia jalkoja

Mä oon taas palellut, kuin pakkasilla konsanaan. Eilen menin nukkumaan kaksissa villasukissa ja merinovillahousuissa. Sukkiin laitoin vielä ne sellaiset pikkulämmittimet. Ihan hirvittävä tunne olla niin kylmissään. Se jo ihan sattuu kaikkialle.

No, siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen:

Lankakerho kokoontuu kesätyyliin extemporepäätöksellä TÄNÄÄN Siskolassa klo 18. Itselläni on punaiset villasukat puikoilla. Selvästikin noita sukkia tarvitaan täällä taloudessa jokaiseen asukokonaisuuteen mätsäävinä.