27.2.2013

Ovikissa

Tuntuu, että tänään olisi tuhat asiaa, joista haluaisin kertoa! Kevät, kevät ja kevät. Kerron kuitenkin ilonaiheista pienimmästä: meillä on nyt kissa. Ovikissa.


Ovikissa lämmittelee kevätauringossa.

Ovikissa rötköttää tauolla.

Ovikissa työvuorossa.


Makuuhuoneen ovea on ollut tuskastuttavan vaikea asetella iltaisin Pikkuprinsessan nukahdettua: tarpeeksi kiinni, pikkuisen raolleen. Ja sitten se alkaa valua ja puolen minuutin päästä on taas sepposen selällään, apposen auki. Taaksehan ei tietenkään saa asennettua ovistopparia, kun itse yrittää päästä samalla ulkopuolelle. Eilen illalla Mr Pii tökkäsi oven alle sukan stopiksi, minä ilostuin saamastani ideasta, ja tunnin päästä meillä oli Ovikissa, Suloinen Riisipussukka.

Ja sittenpä se vauveli heräsikin taas toviksi itkeskelemään. Oon opettanut Prinsessaiseni, Armaan Sylivauvani rauhoittumaan vain ruokaillen. Jos siis herää, ei mistään muusta ole apua, kuin maidosta. Virkistyy vain juttelemaan, vaikka olisin huomioimatta, tassuttelisin, hyssyttelisin, tutittelisin tai mitä vaan. Ja juttelun jälkeen alkaa sitten itku. Ideoita? Vaikka ei sillä, tuskin kuitenkaan saan aikaiseksi kokeilla mitään. On liian helppokäyttöiset rauhoitteluvälineet täällä paidan alla...



26.2.2013

En aio pysähtyä ajattelemaan paremmin



Ideavilinää päässä, ja silti leppoisan laiska mieli.

En osaa tarttua mihinkään ohisujahtavaan ajatukseen paremmin. Teen listoja, ripottelen ajatukset narulle roikkumaan. Poimin myöhemmin parhaat.

Sisustushaaveita. Remonttisuunnitelmia. Reissusuunnitelmat jumittaa. Vispaava, iloisesti tanssiva vauva, iskän iloksi musadiggari. Talvi valuu katolta alas. Ja rytisee. Aurinko. Pöpöt kiertävät perheenjäsenestä toiseen. Isoveljen päiväunet. Postiyllätyksiä! Pitäisi itsekin yllättää! Tikit kinnaa. En osaa lepuuttaa.

Miksi aina vuoden takainen minä tuntuu paljon nykyistä lapsellisemmalta? Joka vuosi. Eikä koskaan tunnu kuitenkaan kypsältä.

Olohuoneessa kuuntelevat Semmareita ja poksuttelevat kuplamuovia. Menen mukaan. Loma.






25.2.2013

Raitashortsit ja muita kesähaaveita



Meillä odotetaan kesää. Ihan lapsellisen kärsimättöminä (minä erityisesti).

Poika siksi, että saisi käyttää lippistä, läpsyjä ja autopaitaa.

Minäkin voisin luetella 500 yksittäistä syytä, mutta totean vain, että horrostan talvella.

Ostin narsissin muistuttamaan kukkapenkkiin haudatuista sipuleista.

Ja ostin Pikkiriikkiselle shortsit, vaikka kesällä sillä olisi varmaankin enemmän tarvetta polvisuojille.

Mutta näiden avulla alan pikkuhiljaa heräillä talvipesästä...







Muuten, yllättävän moneen asiaan tarvitsee oikean käden taittamista. Mm. syömiseen. Ei sillä, vasemmalla olen tottunut puolen vuoden aikana jo muutenkin syömään aika sujuvasti.





24.2.2013

Pikkureissu ja potilastietoja



Päätettiin lähteä käväisemään mökillä. Toivoen kovasti, ettei toipilaiset tartuta/pahenna pöpöjään. Reissu meni muilta osin hyvin, mutta toinen lapsista ulvoi tuon tuostakin väsyään. Kun ei vieraassa paikassa tule uni, ja sitten väsyneenä kaikki tuntuu pelottavalta. Ja toinen ulvoi autossa MINÄ EN HALUA LÄHTEÄ KOTIIIIIN!!!! Ihan näin niin kuin yksittäisinä otteina kannanotoistaan. Että jos on tähän asti ollut reissustressien kanssa tasapainottelua, niin... Niin. Mutta kivaa oli. Ja pikkiriikkisempi on taas iloinen (joskin vähän köhäinen yhä) oma itsensä, kikattelee olkkarissa iskälle. Ja isompi nukkuu tyytyväisenä kotimatkalla aloitettuja unia omassa sängyssään. Tänään on jo vähän ruokakin maistunut.

Huomenna musta tulee talon potilas: pikkuinen operaatio kyynärtaipeeseen. Viikkoon en saa nostella mitään (joopa), ja vähän jännittää syöttelyhommatkin. Katsotaan, katsotaan. Onneksi mies hiihtolomailee. On sitten kiva senkin palata töihin lepäämään.



(Mökillä myös, hiihtolomalla 2012)



23.2.2013

Tiimityötä sairastuvalla

Me ollaan hyvä tiimi, mr Pii ja minä.

Kun pikkuisista yksi oksentaa sängyn täyteen ja toinen rauhoittuu nukkumaan kurkkukipuisena vain syliin me saadaan kaikki sujumaan hyvin. Ollaan reippaita eikä harmitella mönkään mennyttä saunailtaa yhtään.

Pestään lakanapyykkiä keskellä yötä, jaetaan vahtivuoroja, kehutaan sankoon oksentavaa potilasta ja nukutaan nojatuolissa.

Yön tunteina mieleen hiipi, että olisiko perhepedin plussat sittenkin painavampia, kuin mahdolliset haasteet. Mikä olisi ihanampaa, kuin nukkua äidin sylissä muulloinkin, kuin kipeänä... Ja mikä onkaan ihanampaa, kuin tuijotella yön hämärässä käsivarsille peittokääröön rentoutunutta potilasta, jolla on Maailman Pisimmät Silmäripset.


Kaikki konstit pitää kokeilla: sipulisilppua sängynpäädyssä


Vanha Karhu ja Isoveli ottivat hilpeät yökylvyt.


22.2.2013

Ihan hyvä viikko



Nyt tuntuu perjantai perinteiseltä perjantailta! Takana on työläs viikko (mikä tuli aivan odottamatta, kun jonkin aikaa tuntui niin hyvältä ja arki sujui niin sukkelasti). Koska blogissa olen keskittynyt lähinnä vinkumaan, niin kerron nyt, mitä kivoja juttuja ollaan viikolla saatu aikaan.


Marjamarenkimuffinsit


Enpä olisi uskonut, että koskaan kirjoitan leivontapäivitystä. Alkuviikosta tarvittiin arjenluksusta iltaan, joten yhtäkkisen inspiraation vallassa testasin mieleen pompsahtanutta ajatusta: kaupan murotaikinasta pyöreät kiekot muffinsivuokiin ja päälle pursotin perusmarenkimössön, johon sekoitin vadelmia ja mustikoita. Mieskin sanoi kyseenalaisen yllättyneenä, että "oho, tämähän on hyvää" (samaan aikaan, kun poika yllättyneenä huudahti "hyi!"). Ja tykkäsin kyllä itsekin. Jempalle terkut, että ajatushan on oikeastaan jatkojalostettu "mustikka-touché".



Legoleikkihetki



Ihanat lapseni leikkivät yhdessä legoilla. Pienempi harjoitteli sinnikkäästi ryömimistä karkaavien legoukkojen perässä (lähinnä onnistumatta) ja isompi harjoitteli jakamista. Pikkiriikkinen kiipesi viikolla myös pariin otteeseen konttausasentoon, josta vain kerran tuiskahti nenälleen.


Muistikirjamaaliskuu


Bongasin hauskan haasteen Hupsistarallaa-blogista ja askartelin sitä varten vihon odottamaan. Sain askarteluseuraa, poika täyttää "päiväkirjaansa". Harmi vain, pojan päikkäri taisi unohtua eiliseen ravintolaan, jossa oli "tyylikkäät portaat, minun päiväkirjakin mahtui sinne väliin". Täytyy varmaan lähteä kyselemään sen perään. Saavutus oli sekin, että osallistuttiin ko. ravintolassa kyläyhdistyksen kokoukseen. Oltiin rohkeita uusia asukkaita ja oli mukavaa!


Ikkunatussit
  
 

Taiteiluorientoitunut lapseni ehdotti eilen myös, että "piirretään ikkunatusseilla". Niinpä työhuoneeseen kurkkii takapihalta lauma metsän eläimiä.




Ihan hyvä viikko tästä tuli.

Ihan hyvä.

Tuli tuli...





21.2.2013

Oranssien housujen päivä

Koittipa päivä viime yönkin jälkeen. Jossain määrin olen yllättynyt.

Päivä, jona olisi viisainta lähteä päivälepoaikaan reissuun. Ettei vainkaan kuvittelisi pääsevänsä itse hengähtämään. Todennäköisestä pettymyksestä aiheutuvat seuraukset pelottavat ja nolottavat valmiiksi...

Päivä, jona keitin suosiolla kaksi kupillista aamukahvia ensimmäistä kertaa ikinä. Ikinä.

En millään jaksa kuvailla enää tarkemmin. Siispä vain lisään kuvan meidän oransseista housuista.

Päivä, jona oranssit housut ovat viimeinen, vähän jo huvittavankin epätoivoinen keino ylläpitää mielenterveyttä.                    ...Blogin lisäksi.







19.2.2013

Tikasauto päiväunipetinä (ja muita unenhäiritsijöitä)



Välillä on vaiheita, jolloin elän tyytyväisenä päivän kerrallaan ja yösyötön kerrallaan. Nyt lähestytään kuitenkin sitä tunnetilaa, että illalla ahdistaa mennä nukkumaan, kun ei tiedä, kuinka pian pitää taas nousta. Vauva ei tahdo syötyään nukahtaa uudestaan. Syynä lienee tällä kertaa elinpiirin (ja liikeratojen) laajeneminen. Uni karkaa kropasta ähinän ja hyörimisen myötä. Omaan väsyyn ei auta päiväunet, tuskin hotelliyökään. Sen sijaan varmuus ja vakuutus siitä, että jonain päivänä nukutaan taas kokonaisia öitä voisi auttaa. Saisinpa nyt jotenkin karistettua taas muut hetket mielestäni ja elettyä tätä sekuntia kerrallaan.



Kuva on lavastettu, vauvalla on stuntti


Ison pojan päiväunikuviot hakevat muotoaan. Silloin tällöin tulee uni, eilen ei tullut. Päiväuniyritykset katkesivat taas pyllynpesuun. Hommien lomassa poika alkaa selostaa:
 
- Tuolla mun auton päällä on tikkaat!

- Oho, näytäpä mulle!

- Tässä näin! 

Esittelee sänkyyn rytättyä peittomyttyä, joka on ilmeisesti auto, ja päälle on tikkaiksi aseteltu tyyny.

- Vau, miten hieno! 

Nyt sitten olisi taas se korvaamaton ylpeä hymy näytillä, harmi, kun ette näe.

- Menisitkö jatkamaan unia sinne auton katolle? Uskaltaisitko?

Ihailen hyväntuulisuuttani. Joinain päivinä ihan surutta puran peittorakennelmat ja komennan leikkimisen sijaan menemään HETI. NUKKUMAAN. ONKO SELVÄ?

- Hih, voin yrittää! Näinkö?  

Kiipeää pienen kasan päälle tositosi varovasti, niin kuin auton katolle nyt vain kiivetään.

- Hui että, uskallatko nyt tosiaan nukkua siellä?

- Joo... (ujona)

- Oota, tuon sulle vielä uuden peiton sinne. 

Vien "Taikapeiton", jonka alla tulee aina hyvä mieli. Sekin toimii yllättävällä tavalla joka kerta. Pikkuinen jää pikkuisena myttynä pötköttelemään peittomyttyjensä päälle.

Uni ei tule, mutta kai se päivälevosta taas menee. Kerran kiipeää sängystä pois, mutta käyn kiltisti ehdottamassa, että mee vielä hetkeksi pötköttelemään sängylle, siihen asti, kun ovi kolahtaa (=isä tulee kotiin). 

- Voin ehdottomasti, tähän auton tikkaille.

Ja sitten ovi kolahtaa, hän huutelee huoneen ovesta kurkkivalle isälle:

- Kato tätä, tämä on paloauto.

 Olohuoneessa odottaa jokin toinen rakennelma, auto sekin. Isommankin pienen maailma laajenee.


Kaarle Kustaa Karhu tikasautokasan alla








18.2.2013

Laivoja ja lentokoneita


Taas on takana kummatunnelmaisten unien öitä. Löytyisiköhän taustatunteet tälläkin kertaa kirjallisen avautumisen myötä?

Tapahtumapaikkana on ollut viime aikoina usein laiva, ja tarkemmin vielä laivan hyttikäytävät. Unien pointtina on aina ollut jännittää, millainen hytti laivamatkaa varten ollaan saatu. Joskus olen joutunut nukkumaan ventovieraiden kanssa, joskus hytti on pelottavan syvällä laivan sisällä, ahtaiden käytävien päässä. Usein jännitän, että riittääköhän meille hyttiä lainkaan, tai että löydänkö sitä laivasta. Tai että mihin saan maksaa ja kuinka kallista on. Yleensä niissä on aina jotakin epämukavaa, mutta toisinaan pystyn olemaan välittämättä siitä. Laivaunissa piipahtelee myös pelko: pelkään syvää merta, ulappaa, uppoamista ja veden varaan joutumista. Huomaan usein miettiväni, että oonpas reipas, kun peloistani huolimatta lähdin laivareissuun. Vaikka useimmiten olen luottavainen laivan kellumiseen, niin välillä iskee huoli, että mitä jos jotain sattuu.

Laiva edustaa varmaankin jotain elämänhallinnallista asiaa samoin kuin auto ja muu matkustamiseen liittyvä. Lapsiperhe-/vauva -arki voisi olla (välillä pelottavakin) laivareissu: matkaa uuteen, vaikeinekin tunteineen ainakin välttämätön välivaihe, jos haluaa päästä kohteeseen. Ja miksei tietysti elämys sellaisenaankin, niin kuin risteilykin. Ja hytithän voisivat olla vertauskuvia lepäämisestä. Jännittää, että onkohan tällä kertaa luvassa millainen hytti, jos ollenkaan... Saan tästä ajatuksesta oikeastaan aika paljon irti, mutta ei taida olla tarpeen enempää tässä avata. Pointti tuli selväksi, ja löytyi siis yhteneviä tunteita, tälläkin kertaa. Jotenkin käsitteleminen rauhoittaa oloa, vaikkei tämän vakavammasta ole kyse. Kyllä ne unitunnelmat kuitenkin usein jäävät vaivaamaan. Kannatti taas avautua, joskin tähän tarkoitukseen olisi kyllä riittänyt ihan privaatti päiväkirjakin...


Muuta kulkuneuvoihin ja uniin liittyvää: Tämän päivän huonoista päiväunista kiitän ilmavoimia:

KIITOS, ILMAVOIMAT! 

Tavalliset ylilennot häiritsevät ulkona nukkuvaa Todellista Prinsessaa vähemmän, kuin herne patjan alla. Mutta nyt hävittäjät jylisevät tauotta puiden takana, äänestä päätellen laumana, tai ainakin pareina. Kuulemma tätä on luvassa koko viikon, yötä myöten, jotkin superharjoitukset meneillään. Vielä muina aikoina jaksan vaikuttua koneista, mutta päiväuniaikana kroppa jännittyy jokaisen jyrähdyksen myötä. Ja jollei vielä jatkuvat itkunpurskahdukset ja nyyhkyttämällä nukkuva Murunen hetkauta äidin mielialaa, niin viimeistään sitten hyssyttelyt kasvavassa hangessa alkavat kiukuttaa.


17.2.2013

Kuka haluaa lahjalehden?

Lehtitilauksen myötä saa aina joskus mahdollisuuden valita itselle tai ystävälle yhden numeron muutamista lehtivaihtoehdoista. Sain tämmöisen edun tilattuani Suuri Käsityö -lehden. Itselleni en nyt tarvitse mitään. Haluaisiko teistä joku näytenumeron jostain seuraavista lehdistä:

Gloria
Me Naiset Sport
Mikrobitti
Autobild
Glorian Antiikki
Iiris
Kodin Kuvalehti
Kodinrakentaja

Kommentoi tähän, minkä lehden haluaisit. Jos halukkaita ilmaantuu enemmän kuin yksi, suoritan kommentoineiden kesken arvonnan, hmm, vaikkapa 20.2. Jos ei ilmaannu yhtään kiinnostunutta, niin tilaan mrPiille Mikrobitin. Muuten hän joutuu osallistumaan arvontaan muiden tavoin.

Mikäli arvelet, etten tunnista sinua nimimerkin perusteella, laita mukaan sähköpostiosoite, niin saan ajoissa (tuo etuni ei ole näköjään enää kovin kauaa voimassa) osoitetietosi talteen.



16.2.2013

Hääpukutulkintoja

Myönnän tässä nyt nolon jutun: tykkään ihan hirveästi hääpukuohjelmista. Tällä viikolla katselin taas "Hulluna häämekkoihin" -hömppää ja naureskelin morsiantyypeille:

- Joku oli sovittanut tolkuttoman määrän pukuja, mutta mikään ei kolahtanut, vaikka olivatkin nättejä. 

- Joku muukin sovitteli kymmeniä pukuja, tykkäsi kaikista hirveästi, ja tykkäsi sovittelusta niin hirveästi, ettei vain halunnut päättää ja lopettaa. 

- Joku taas itki entisen pukunsa perään: oli löytänyt täydellisen, mutta jotain olikin mennyt mönkään, eikä se sitten uskaltanutkaan valita enää uutta, vaikka löysikin kivan. 

- Joku taas halusi ostaa monta pukua, ihan vain, koska on prinsessa eikä osaa päättää.

Aloin olettaa, että kukin morsiamista on varmaankin valinnut sulhasensa samalla kaavalla, kuin pukunsa. Ja vasta sitten mietin, että kuinkas itse valitsinkaan ja kertooko prosessi musta muutakin, kuin hääpukuni valitsemistarinan.



Löysin pukuni toisesta liikkeestä, jossa kävin (ensimmäisessä kävin vain päästäkseni fiilikseen). Muistaakseni mulla oli rivissä 3 pukua. Olin ajatellut romanttista pitsiä ja hörhelöä, runsasta ja prinsessaista. Mutta saatuani yksinkertaisen kiiltävän puvun päälleni, muistan onnellisena päättäneeni hyvinkin pian, että se on pukuni, ja lopetin sovittelun. Vaikkei se yhtään ollutkaan sellainen, kuin olin suunnitellut. Siksi sitten myöhemmin mietinkin välillä, että miksihän valitsin juuri sen, kaikkien joukosta. Että miksi en etsinyt hörhelöä, kun kerrankin olisi ollut mahdollisuus. Mutta toisaalta voin pukeutua hörhelöön muutenkin, kuin morsiamena. Sitä paitsi makutuomaritkin vakuuttivat juuri tuon puvun olevan sopivin mulle. Se on tyylikäs ja ajaton, eikä varmaankaan näytä vuosienkaan päästä (esim. lapsieni silmissä) nololta. (Niin varmaan...)



Voisi kai tästä jonkin tulkinnan vetää mun miesvalintaankin, jos oikein soveltaa ja säveltää: en ottanutkaan romanttista, vaan yksinkertaisen. Noo, vitsivitsi. Vakavasti ajatellen oon ollut yhtä vakuuttunut molemmista valinnoistani, pienistä epäröinnin hetkistä huolimatta. Eikä tarvinnut kaikkia liikkeen pukuja testata vakuuttuakseen siitä. Makutuomarit komppaavat tässäkin. Enkä myöskään ole haikaillut minkään muun puvun perään ikinä, muut sovitukset ei jääneet millään tapaa mieleen. (Paitsi yhden muistan, joka oli hieno, mutta jonka kanssa en olisi ollut oma itseni. Siis puvun, mutta ehkä sellaisia ihastuksiakin oli joskus.) Ja tuo mies saa mut tuntemaan oloni hyväksi, niin kuin sai hääpukunikin. Sen kanssa oon vähän parempi kuin ilman sitä.



Nyt mua kiinnostaa oikeastikin ihan tosi paljon teidän hääpukujenne tarinat!

Ainakin yhtä hääpukua oon ollut makutuomarin tehtävissä mukana ostamassa: morsian etsi rekeistä kaikenlaista toiveidensa mukaista. Myyjä sanoi heti ovella, että tuo toiveista huolimatta yhden erilaisen, "se sopisi sulle". Ja niin sopi. Ja niin se taisi käydä sulhasenkin suhteen.

15.2.2013

Kesävaatepostia!





Olin silloin joku viikko sitten Me&I -kutsuilla. Poika valitsi sieltä itselleen paidan, suosikista ei ollut epäselvyyttä. Ja pari päivää sitten  tuli postista odotettu vaatepaketti.  Hymy venyi korvasta toiseen ja paitaa piti sovittaa heti, mikä on täysin poikkeuksellista. Kun sitten sovittiin, että kesällä voit tätä käyttää, on ensimmäinen kysymys aamulla ja päiväunien jälkeen ollut "Onko jo kesä?". Välillä on jo ehtinyt riisua toisen paidan valmiiksi ja tonkia uuden paidan kaapistaan. Tätä paitaahan siis täytyy välttämättä säilyttää alahyllyllä itse kyhätyssä mytyssä. Käden ulottuvilla.

Tyttöjen vaatteita mun on ollut vielä vaikea nähdä ja ostaa. Oon niin tottunut miettimään poikien vaatetarjonnasta suosikkejani, että edelleen hyppään automaattisesti mekkojen yli. Me&I -kutsuilla mietin tuon automekon kohdalla, että onpa söpö, sopisi tosi kivasti ystävän tytölle. Kunnes sitten vasta tilausta tehdessä tajusin, että omakin tyttöni voisi käyttää tätä ensi kesänä! Jollei nämä nyt ihan sukupuolineutraalia vaatetusta ole, niin ainakin sukupuolirajoja vähäsen härnäävää. Tykkään hirmuisesti.


Lasteni kaapeista löytyy aika niukasti "silmällä" ostettuja vaatteita, erityisiä tai trendikkäitä. Mutta muutamia Me&I -vaatteita siellä on, tykkään niistä. Hinnasta riippumatta ne on ostettu ihan samoihin tarkoituksiin, kuin halpisvaatteet: arkeen, leikkiin, käyttöön. Ja väitän kyllä, että ovat olleet maksettujen eurojen arvoisia: laadukkaita, kestäviä ja ainakin meidän lasten kasvutahdilla ihan hullun pitkään sopivia. Ja hirveän pitkään myös kestävät "uuden näköisinä", esimerkiksi itelle aikoja sitten hankittu pipo tuntuisi olevan paitsi ikuinen, myös ikuisesti hyvässä kunnossa.

Viimeksi pari tuntia sitten kiskoin sen päähäni ja vähän kävi mielessä, kuitenkin, että

onko jo kesä?



14.2.2013

Ystävyyttä pyyhkeessä

Ihanaa ystävänpäivää Ystäville! Mulla on teitä ikävä...

Tänään on päivä, jolloin hoidan asioita (mm. päiväunikiukuttelevia lapsia) sisällä toppatakki päällä ja ulkona puolipukeissa. Ystävänpäivätoivotuksiin unohtuu varmaankin vastata, vaikka vielä onkin vakaa aikomus. Mikään ei suju mutkitta ja kahvi seisoo toista tuntia pannussa. Siksi piipahdan vain pikaisesti täällä lisäämässä teille ihanan ystävänpäiväkuvan:




Minun vauvapyyhe. Eikös ookin ihan mielettömän ihana? Muistan kääriytyneeni tähän jossain uimarannalla, samalla reissulla, josta muistan isoja puutarhatonttuja. Oon aina pitänyt sitä mun ensimmäisenä lapsuusmuistona, mutta oikeasti mulla ei oo mitään käsitystä, minkä ikäinen oon silloin ollut. Ja että onko mulla oikeasti ollut juuri tämä pyyhe. Ja että oliko ne tontut edes samassa paikassa. Mutta ajatus on jotenkin taianomainen.

Iloitsen teistä, Ystävistä. Olisi niin kiva viettää tätä päivää ihan oikeasti kanssanne kahvitellen ja kuulumisille hihitellen!

13.2.2013

Jumppapalloaskartelua

Tässä muutaman päivän on ollut vähän huolta ilmastossa, joten ajatuksia vältelläkseni oon täyttänyt kodin kaikenmaailmanprojekteilla. Ikään kuin niille olisi tilaa tai aikaa. Mutta niin vain on tullut valmista, kolmekin käsityötä. Joista aion nyt esitellä yhden.

Purkauksesta tulee pitkä, ja jo hyvin pian lukija saattaa arvata, ettei mennyt niin kuin siinä yhdessä askarteluohjelmassa tämä homma. Eli periaatteessa lukemisen voi lopettaa tähän.


Suuri Käsityö -lehdessä oli hieno ja helppo kaava jumppapallon päälliseen, päätin tehdä meillekin trendikkään ja hauskan, kirjavan pallon. Tai oikeastaan voisin tehdä harmaakirjavista kankaista, niin sopisi olohuoneeseen.

Harmaakirjava ei kaupassa näyttänytkään hyvältä, joten otinkin sitten harmaata kirjainkangasta. Vasta myöhemmin tajusin etääntyneeni alkuperäisestä ajatuksesta. Ei tule hauskaa kirjavaa huvikumpusisustuselementtiä tästä.

Pallokaupoille. Hakusessa ohjeen mukainen 55-senttinen. Ei löydy (yllätys). Ostan lopulta kiireessä 65-senttisen.

Kotona tajuan ostaneeni liian vähän kangasta isompaa palloa varten. Vaikka reilusti otinkin.

Sovellan kaavaa parhaani mukaan ja yritän leikata 10 suikaletta kankaasta. 2 suikaletta joudun kokoamaan 2 palasta, jotta saan kaikki palaset.

Pumppaan pallon täyteen. Jahas, koko onkin reilut 5 senttiä vähemmän, kuin luvattiin. Plääh.

Alan ommella palasia kiukuspäissäni yhteen. Tässä vaiheessa päätän, että kun menee plörinäksi, en laske hukkaan heitettyä rahasummaa.

Kaventelen ja suunnittelen ja kiukuttelen. Pallo peittyykin 9 palalla. Samalla heitän koko ohjeen menemään ja päädyn takaiskuista lannistuneena taas soveltamaan ihansama -meiningillä.

Loppuperhe leikkii olohuoneessa jumppapallon kanssa ja poika rusauttaa nenänsä lattiaan. Semmoista. Hyvin turpoaa ja sinertyy. Itellä meinaa lähteä jalat alta. Musta on tullut yliherkkä muiden (varsinkin lasteni) kivun suhteen. Jääpussittelua siis tähän väliin. Hyvät on ruhjeet sekä otsassa, että nenänpäässä ja -pielessä.

Puuhpläähargh. Ja noin, vetskarit vaikka tohon, tulipa törkeen ruma. 

Puetaan pallon päälle. Hyi. Enkä kyllä korjaa. Ei kiinnosta enää.

Aamulla päätin kokeilla pumpata palloon lisää ilmaa. Pumppu hajoaa, joten puhallan letkun kautta. Lapsia naurattaa. Muakin tänään jo aikalailla.  Poikasen naama ei ole sininen, nenänpää kylläkin huvittavasti ruvella.

Ohhoh, vetskarikin oikeni vähän, hipihitusen.

Saan otettua yhden edustavan kuvan. Ajattelen katkerana, että näin ne ovat taatusti käsityölehdenkin kuvaa varten taistelleet. Että varmasti tuo kuvan toinen pallo ainakin on ruma, miksi siitä muuten näkyisi vain puolet.
 
Itse julkaisen silti rumine yksityiskohtineen. Eikös se ollut tämä blogisteluni ideakin: näyttää elämästä kupruisiakin kuvia, niiden hienojen otosten ohella. Sitä paitsi tällä on jo leikitty paljon (kolhuitta).

Uhmaruokailija

Otsikon otus majailee nykyään meillä.

Tänäaamuna istutaan ensin puoli tuntia aamupalapöydässä yhdessä. Syötän pientä (joka siis osallistuu jo ruokailuhetkiin) ja iloisesti juttelen ison kanssa. Jaahas, vähän meinaa tihkaista isommalla syöjällä puuron kanssa: alkaa "lisää maitoa yms. tms. jne." -temppuilu. Tsemppaan itseäni tsemppaamaan ruokailijaa. Pienempi on jo valmis ja kannustan isompaa jo vähän kärsimättömämmin. Hömpöttelyä, suostuttelua. Uhkaus. Kiukku. Päätän kadota paikalta, etten pimahda. Keittiön kaapin oven kanssa jo sen verran nimittäin tuli pamautettua, uhkauksen äänitehosteena, että totean olevani huono esimerkki itsehillinnästä. Jätän pojan syöttötuoliin käskyn kanssa: ennemmin et pöydästä nouse, kun lautanen on tyhjä. (Tosin joudun jo miettimään, että mitenkäs sitten nämä sanani syön, jos lautanen vaan ei tyhjene.) Ulvontaa. Pelleilyä. Leikin pienen kanssa muualla, iso istuu 20 minuuttia pöydässä, kunnes pelleilyjen jälkeen leikkiseura alkaa houkuttaa ja lopulta nöyrtyy syömään lautasen tyhjäksi. Ihme, että se tapahtui, mutta hyvä niin.

Sama toistunee päivällisellä, viimeistään iltapalalla. Lounas sujuu varmaankin hyvin, koska huomiota varastava siskonen nukkuu ulkona.

Ja sitten oonkin tuosta asti miettinyt, että oonko liian ankara äiti. Onko oikeasti niin huono asia, kuin kuvittelen, jos välillä vaan antaisi periksi? Ja sitten taas, kun annan periksi, mietin toisin päin. Että minkälaista kasvatusta tämäkin nyt sitten on. Hohhoi. Nyt päätän unohtaa koko homman. Paitsi siltä osin, että lopputulos oli hyvä. Se riittää.


2 tyhjää aamupuurolautasta!


















12.2.2013

½ -synttärit

Puolivuotias

tykkää paukuttaa
tykkää mouruta
tykkää soseista
tykkää musiikista

kutiaa ja nauraa katketakseen
yrittää ryömiä
harjoittelee syöttötuolissa istumista
on hirmuisen pikkiriikkinen

vuoroin valvottaa
vuoroin nukkuu tosi hyvin
maha mietityttää toisinaan

isoveljen silmäterä
äidin ja isän tosirakas murunen
ylpeyden aihe

ihan valtavan kaunis.



En malttanut olla julkaisematta puolivuotiskuvia. Tässä tulee taas tämmöinen logiikan huipentuma: kompromissina puolikkaita kuvia. Meillä on ihan mieletön etuoikeus päästä sopuhintaisiin potretteihin aina halutessamme (no okei, laskua ei vielä toistaiseksi olla koskaan saatu, joten mistäs tiedän, onko se sitten sopuhintaista vai ei). Faarin kuvaamia kuvia siis tässä julkaisen. Toivottavasti ei tälläkään kertaa tule haastetta tästä luvattomasta käyttämisestä.

Jos oikein zoomaa, saattaa viimeisen kuvan varpaista pystyä tihrustamaan söpöläisen sydänvarpaat. Molempien jalkojen "etu- ja keskivarpaat" ovat ekaan niveleen asti yhdessä. Syndaktylia on virallinen nimi asialle. Varpaita ei tarvitse koskaan erottaa, jollei sitten tyttösen silmää häiritse. Oon ihan nolon ylpeä ominaisuudestansa, meidän mutanttikilpikonnastamme.



11.2.2013

Unelmille siivet - Onko pakko?

Muistatteko, kun pohdin, etten osaa unelmoida? Nyt sitten hankin itselleni tällaisen vihon, johon ajattelin kehitellä jotain unelmia. No, kehittelin kolme. Ihan kevyttä. Yksi oli hassu keksimällä keksitty haave, toinen oli hempeilyhömppää ja kolmas oli lehdestä leikattu kuva upeasta sohvasta. Heti alkoi ahdistaa. Kävi sääliksi nykyisiä sohvia, joista tykkään tosi paljon. Ja rupesi nolottamaan ne muutkin haaveet. Ihan kuin en olisi tyytyväinen ilman niiden toteutumista. Olen, todellakin.

Mun täytyy nyt vielä harjoitella tätä haaveiluasiaa. Opetella, ettei unelma ole sama kuin suunnitelma, ja että unelmointi voi olla höpsöä hupsuttelua vaan. Tai sitten en unelmoi, ei sekään varmaan väärin ole. Suunnittelen mieluummin. Parasta oli vihon askartelu. Ehkä tästä tuleekin vain päiväkirja 52?


*

Asiasta ihan toiseen: poikani on laajentanut taiteellista ilmaisuaan löytämänsä pikkukameran myötä. 162 kuvaa kahdessa päivässä. Nyt kamera on jäähyllä, kun meni räpeltämiseksi ja kiukutteluksi. Mutta esittelenpä teille vähän valokuvaajafaarin tyttärenpojan ensiotoksia. Kohteina tärkeitä, meitä ihmisiä ja kylppärityökaluja. Ja sitten on seassa jotain hyvin abstraktia ja kiinnostavaa. Mukana kuva mm. "ahkeenteuustaan" (=askartelustaan): post it -lappuja soda stream -pullossa. "Ohhoh, katso! Tämä on hieno ahkenteu!"




8.2.2013

Arvokasta rihkamaa

Askartelin tämmöisen perhekorun, ja tykkään ihan hirveästi! Ajatus syntyi Tiimarissa, kun käsiini osui pussillinen korupohjia (2,99€/4kpl). Mitä lie materiaalia, mutta jonkin verran painavat ja kivasti kilisevät kaulassa. Ja sitten ihan vain paperille tulostettuja kuvia väkertelemään kehyksiin erikeepperin kanssa. Hopearinkulat varastin vanhasta korusta.
...Me ja meidän vauvat... Pitää hakea vielä monta pussillista näitä lisää, heti tuli ajatuksia korviksista ja avaimenperistä ja ideoita, mitä muuta tuohon kehykseen voisi laittaa.

Mittasuhde ei ehkä välity, mutta kuvat ovat n. 2cm korkeita. Ja liima ei ole vielä kokonaan kuivunut, mikä kivasti sensuroi naamoja nettikelpoisiksi.  
(Joskaan en ole vielä kovin johdonmukainen sen suhteen, miten tunnistettavia kuvia haluan julkaista. Pitäisi miettiä. Mitä mieltä te olette asiasta?)

 

7.2.2013

Päikkärisatuja

Rakas Päiväkirja,
tänäänkään minulla ei ole oikein mitään sanottavaa.
Varmaan se on hyvä asia.



Siispä aion lojua päikkäriajan sohvalla, en tietokoneella. Seuranani kuvan ihanat sadut ja pikkumyymukillinen kahvia.

Päikkäriajasta puheenollen 2,5-vuotias on lakannut nukkumasta niitä. Tarvetta olisi, minkä huomaa levottomista yöunista päiväunettomien päivien jälkeen. Mutta hassu poika, kun jaksaa kuunnella tunninkin äänisatuja sängyssään pötkötellen. Kai sekin päivälevosta menee, ainakin paremmin, kuin nukkumisesta riitely, äidin ärsyttäminen ja juoksuttaminen, kiljuminen ja sängystä karkailu.

6.2.2013

Keltaista ja oranssia


Haluaisin julkaista jotain kivaa...
Taidanpa laittaa tähän pari kaikkienaikojenlempiväristä kuvaa.
Päivän Oranssit ja Kullankeltaiset Hetket:




Uusi kettuhuivi, jonka ostin tosi halvalla, josta saattaa tulla joskus vaikka jotain muuta. Miehen tuoman kimpun oranssit liljat alkavat vähän nuupahtaa. Olohuoneen lattialla lojuvia tietyökoneita

Jollerlarven, juutuben Dinojuna jaetulla näytöllä ja Oranssi Aamupalahetki kera kahden pikkiriikkisen. Pienempikin "istui" syöttötuolissa, käärittynä vilttiin kainaloista alaspäin. Hyvin pysyi ja hyvin viihtyi.





Jostain syystä ei nyt blogihomma anna mulle tänään  mitään. Ei omat blogit, ei muiden blogit. Kieltämättä on muutenkin sellainen päivä ja sellainen olo, muunkin kuin bloggailun suhteen. Vähän semmoinen tunne, kuin tökkivän tietokoneen kanssa: Yrittää tehdä ja toimia, mutta mikään ei oikein tapahdu niin kuin haluaisi. Jumittaa ja alkaa suututtaa.


5.2.2013

Haluaisin

minä haluaisin ommella
minä haluaisin nollata 
minä haluaisin shoppailla
minä haluaisin hierontaa
minä haluaisin askarrella
minä haluaisin käydä uimassa
minä haluaisin repäistä
minä haluaisin käyttää epätarkoituksenmukaisia vaatteita
minä haluaisin ostaa koristeteippejä
minä haluaisin virkata
minä haluaisin ulkomaille
minä haluaisin luoda
minä haluaisin tehdä extempore
minä haluaisin nukkua vaatimuksitta
minä haluaisin viettää tyttöjen iltaa
minä haluaisin keskittyä tuntikaupalla itseeni
minä haluaisin pelata lautapelejä
minä haluaisin valkoviiniä
minä haluaisin olla riippumaton
minä haluaisin olla koko päivän yksin kotona
minä haluaisin käydä kahviloissa
minä haluaisin harrastaa
minä haluaisin levätä
minä haluaisin pitää lastenvaatekutsut
minä haluaisin laittautua
minä haluaisin rentoutua
minä haluaisin keskittyä vieraisiini
minä haluaisin lähteä jonnekin kädet tyhjinä
minä haluaisin nauraa katketakseni
minä haluaisin hemmottelua
minä haluaisin palkinnon
minä haluaisin katsella kotisohvalla telkkaria
minä haluaisin käydä suihkussa miettimättä ja kiirehtimättä ja yksin
minä haluaisin kiireettömälle ravintolaillalliselle 
minä haluaisin soitella pianoa
minä haluaisin juhlia
minä haluaisin mennä elokuviin


No, jonain päivänä taas. Varmaan aika piankin. Liian pian, kuulemma lapset on pieniä niin ohikiitävän hetken. Ja tuo kuvakatsaus Elämäni Hetkiin tuokoon perspektiiviä siihen, mitä oikeasti haluan. Luultavasti, jos saisin tilaisuuden tehdä tuon kaiken huomenna, kieltäytyisin. Haluan kuitenkin mieluummin keskittyä näihin ohikiitävän pieniin lapsiin. Mutta jospa edes yhden asian saisin tehtyä listalta per päivä. Tai viikko. Tai silloin tällöin.



Minä haluaisin osata nauttia ihan täysillä Tästä Kaikesta.



Havahduin joku päivä siihen, kun pohdin unelmiani ja haaveitani, ja mieleen tuli vain juttuja tyyliin "unelmoin nukkuvani kokonaisen yön". Ei se ole mikään unelma, ei mikään tavoittelemalla toteutuva juttu. Se tapahtuu (tai ei tapahdu) ihan tekemisistäni riippumatta. Pitää oikein miettiä, että mistä tosiaan unelmoin. Mitä lähtisin epäonnistumisenkin riskillä tavoittelemaan. Vielä en keksinyt mitään, mutta ajatus kutkuttaa.




(Ja kyllä. Tänään on to-del-la valivalipäivä. Ihan to-del-la. Tökkii.)


4.2.2013

Kivisilta pellolla






Sain viikonloppuna villapaidan (kurkkaa tänne). Hihhei! Lunastin myös samanväriset villasukat, hiphiphei! Ja mieheni ostaman kukkakimpun lisäksi hain sen tarjousorkidean. Hihhurraa! Ihania valoistavia asioita maanantaissani! Mutta sunnuntai-ilta on aina pahin: jotenkin ei pääse yli tunteesta, että tästä ei nyt taas tule mitään. Väsy lamaannuttaa, vaikka miten koittaa ajatella, että maanantait on (jokasunnuntaisista fiiliksistä huolimatta) olleet toistaiseksi yksiä viikon onnistuneimmista päivistä. Niin tänäänkin.

Kivaa tänään oli siksikin, että meillä piipahti vieraita, autolastillinen työnhakijoita, oman paikkansa etsijöitä. Tuli mieleen oma viime kevät, kun tärkeät asiat olivat taas ihan auki ja tuntui, että kaikki menee ihan hullusti, toisin, kuin oli suunnitellut. Ja siitä tuli mieleen yksi tilanne, samaiselta keväältä.

Ajeltiin peltojen poikki, ja silmiin osui hassu näky. Keskelle peltoa oli rakennettu sillan näköinen korotettu tie. Hienon näköinen, kivireunusteinen. Muistan kummastelleeni, älytön juttu. Kunnes sitten ajettiin myöhemmin keväällä uudelleen paikan ohi. Pelloille nousseet kevättulvat lainehtivat kivisillan molemmin puolin. Ja tajusin, että muutkin tällä hetkellä järjettömiltä tuntuvat tilanteet saattavat jonain päivänä näyttää ihan yhtä tarpeellisilta ja järkeviltä.

Oppisipa tasapainottamaan tyytymisen ja tavoittelun. Osata ajatella, että tämä hetki on Sitä Elämää, eikä Vain Välivaihe. Ja toisaalta osata nähdä sekin, ettei päätöksiä ja sen näkökulmia tarvitse tai voi ajatella ikuisuusnäkökulmasta. Että tässäkö nyt asun loppuelämäni, tässäkö firmassa teen elämäntyöni. Ja että ne kummalliselta tuntuvat takaiskut ja suunnitelmanmuutokset voivatkin olla niitä hyvin tarpeellisia siltoja tulvapäivien varalle.

Joidenkin (joskus jopa niiden isojen ja kurjien) siltojen merkitys saattaa jäädä mysteeriksi, mutta oppisipa hyväksymään senkin.

3.2.2013

Tunteiden kravatti


Harmi 

- Onko tuo toinen kravatti minun?
Voi ei, se on isän, unohdin sun oman kotiin! Anteeksi!
- *itkuun purskahdus* Äitiii, miksi unohdit?!
No jos laittaisit sitten parin viikon päästä Toisiin Juhliin?

Ilo

Miten iloista onkaa, kun Toisten Juhlien aamu koitti ja kravatti muistettiin ottaa esille.

Paha mieli

Äiti uhkaili hyvin epäkypsästi ja mielivaltaisesti, että kravattia ei sitten kyllä laiteta, jos et pian rupea syömään aamupalaasi. Poika parkui, että eiiiikä, älä ota sitä pois! En tiedä, kummalle lopulta jäi pahempi mieli tästä tilanteesta. Äitiä ainakin hävettää.

Riemu

Ihanaa, kun se sitten viimein puetaan päälle ja kaikki ihastelevat. Komea poika. Nuorimies...

Nolostus

Tajuan taas vasta jälkikäteen, että tuonkin ikäinen saattaa nolostua, kun kerron ihmisille parin viikon takaista kravatti-itkua hauskana juttuna. Ja se kyllä kuulee kaiken, vaikkei näyttäisi siltä: Jatkoi tarinaani, kun itse unohdin sanoa jonkun lauseen, jonka olin jollekin muulle samaan asiaan liittyen sanonut.

Lämpö

Mun iso poika leikkii komeana ja suloisena juhlissa. Lämmittää. Sillä on kravatti.

Huvitus

"Onko isällä kravatti? Onko kummisedällä kravatti? Äitillä ei ole kravattia." ja muita kravattiaiheisia keskusteluja.

Liikutus

Heräsi, kun kannettiin juhlien jälkeen autosta sisälle. Seisoo eteisessä unentakkuisena, paidan napit repsottaen. "Missä minun kravatti" oli ensimmäinen mieleen tullut asia. Kaulassasi. "Minä haluan sen unikaveriksi." Ei saanut, mutta söötti ajatus.

Haikeus

Vielä yöllä hiippailen pojan huoneeseen. En tiedä miksi, mutta tuo juhlavaatekasa kravatteineen tekee jotenkin mielen haikeaksi.

















1.2.2013

Poikkeuksellinen sattumus


Mulla on hirveän reilu mies. Se ei oleta, että koska mä olen nainen, vastaan automaattisesti meillä kotitöistä. Tai siitäkään huolimatta, että olen "vain kotona". Olen saanut ihan luvan kanssa luistaa kotitöistä, jos sillä helpotan muuten työläältä tuntuvaa arkea. Ja kyllä, siinä kohdassa oon (viime aikoina varsinkin) oikaissut aika reippaasti.

Mutta jos nyt tänään jaksaisin edes heittää likaiset tiskit koneeseen. Noin. Katohan, ei tähän tiskipöydälle jäänytkään enää paljon mitään. Teenpä näistä lopuista nätin pinon tiskialtaaseen. Ohhoh, tämän pöydänhän saa jopa pyyhittyä! Pyyhinpä ruokapöydänkin, äkkiäkös sen tyhjääkin. ...Vanhat tulppaanit, aamupalalautaset, ja mitähän tästä on syöty ja koska? Mutta siivoamaan en kyllä ala. Yäk, syöttötuoli on ihan järkyttävän näköinen, jaksaisinko hinkata puhtaaksi. Kokeillaan. Kappas. Sain apulaisenkin. Jääkaapin ovessa muuten taisi olla jotain töhnää, pyyhinpä sen. Ja kaapinovet, pojat askartelivat eilen sähkövatkaimen kanssa... Hmm. Enköhän mä nyt kuitenkin noi tiskitkin tiskaa, vauvakin posottelee hyvin pihalla. Ja jos nyt ihan pikaisesti vain rikkaimurin kanssa nurkat huristelisin. Voisin kai samalla suihkia isoimmat tahrat lattialta oikein pesuaineen kanssa. Muutenkin, etupihalle ajoi traktori auraamaan lunta, joten mulla on vartti "omaa aikaa", jos ei lasketa sitä, että vain kuuntelen höpötystä "miksei lakkolin kauha nouse, minä haluan että se nousee, meijän auton kuolaa on siellä kukkapulkissa, tuliko se tuosta lakkolista, kolaako se noita poltteja, nyt se meni naapulin pihaan" ja lopulta "eiiii, lakkoli lähti, minä haluan sen takaisin, se on ihana". Ja sitten tämä yhtäkkiä onkin putipuhdas. Tämä keittiö. Ihmeellistä. Arvatkaa, miltä näytän, kun mies tulee tänään töistä kotiin! (Vinkki: taannoin kuvailemani repputilanne.)

Iltapäivällä kyllä haen kaupasta uusia tulppaaneita. Tai jopa orkidean, joka jäi tarjouslehdestä roikkumaan mieleen.