29.2.2016

Palas päivä ja arvontamuistutus






Huippuviikonloppu!

Tampere, Finlaysonin palatsi ja häät. Juhlalliset ja "tavalliset" (Pojan kehujen mukaan), juuri siinä suhteessa, että sekä aikuiset, että lapset viihtyivät täydellisesti. Iltapalaa juhlatamineissa Burger Kingissä. Torni-hotelli ja verhot auki koko yön. Oli kiva herätä syöttämään vauvaa ja katsella kaupungin valoja. Vaikkei ihan kerroksessa 25 oltukaan. (Kuutosessa tarkemmin sanottuna.) Kylpyamme ja ikkunasta näkyvä ratapiha takasivat lasten riemun.

Seuraavana päivänä koottiin juhlahumun rippeitä sisarusteni (3/4) kesken hotellin aamiaisella ja ennen seuraavaa kohdetta, 1-vuotissynttäreitä, pyörähdettiin nopeasti Jääkausi-näyttelyssä Vapriikissa. Yöllä tulvi reissukassia ja inisevää jälkikasvua kotieteinen täyteen. Pian hiljenivät taas kukin sänkyihinsä.

Reissun fiiliksistä kertoisi paljon enemmän tietenkin kuvat ihmisistä, joiden kanssa aikaa vietettiin. Mutta hauska fiilis (ainakin itselle) välittyy myös tästä pönötysposeerauksesta ja hotellin kylppärissä otetusta yöllisestä omakuvasta.

Hiihtoloma-aamuun on tänään herätty hyvillä mielin: "Äiti, tämä on mun palas päivä! Minä ostan sulle kukkia ja siivoan! Minä tykkään susta ja isästä!" Ja sitten kaatui maitomuki uudelle perhospaidalle: "Muitten syy, että mun palas päivä on nyt pilalla!"

Kyllä tänään vähän on Palas Päivä, vielä nimittäin ehtii osallistua INSJÖ-arvontaan. Huomenna joku onnekas voittaa omakseen haluamansa sisälaukun! Osallistujia on tullut jo mukava joukko, mutta vielä mahtuu ja ehtii mukaan!




27.2.2016

Lemmikkikuume



"Äitii, mä haluan jonkun eläimen meille!"

No nyt sekin on kuultu. Ja sitä jatkui puolen tunnin automatkan verran. Pistäydyttiin kauppareissulla marketin yhteydessä olleessa eläinkaupasta. Siitä se ajatus sitten lähti. Marsu. Tai gerbiili. Ehkä sittenkin kilpikonna. Itse en tunne tällä hetkellä suurtakaan kutsumusta lemmikkieläimen hoitamiseen, mutta olen aina sanonut haluavani tarjota lapsille mahdollisuuden eläimeen. Jos sitä toivovat. Nyt sitten puntaroidaan. Ja voi olla, että puntaroidaan turhaan. Taloudessa nimittäin kajahti kaksi isoa EI! -kannanottoa saman tien. Uhmakas kolmevuotias ilmoitti mm. potkivansa sitä ja menevänsä sen päälle makaamaan. (Kauhee!!) Iskä ei ollut ihan yhtä uhmakas, mutta vakuuttavan kuuloinen kuitenkin.

Onko teillä eläimiä? Vinkkejä, kummalle kannalle tässä itse päätyisin: edustamaan pienempää JOO-puoluetta vai olemaan järkevä?


Tämmöinen söpö pääjalkainen, jerboa, loikkasi juuri herkkyyskauteni huipussa netskusta näytille. Aww! (Kuvan otin nettiartikkelista ihan omin lupineni.)

26.2.2016

Vauhtivekaravaroitus











Pienimmäinen on saanut vaihteen silmään ja vauhti on kova. Vähän väliä kuuluu isompien kiljunta "EEEEEII TÄNNE ÄÄÄÄÄK!!" Pikkulegoleikkien on korkea aika siirtyä korkeammalle. Ja pöydän alta pitäisi jonkun muun ehtiä siivota ripisseet kökkäreet ennen Mönkeröisen ehtivää pinsettiotetta.

Tyyli 8-kuisella on omintakeinen. Ryömiminen jo sujuu, mutta ei yhtään kiinnosta. Suorastaan suututtaa, kun päätyy vahingossa mahalleen (paitsi yöllä, uni tulee nykyään parhaiten masullaan). Siksi hän vaatii päästä jatkuvasti istualleen, itse kun ei sieltä vielä konttausasentoon pääse. Siitä hän sitten hinaa itseään käsillä menemään. Toinen jalka tulee usein konttausasentoon ja toinen törröttää sivulla. Liikettä ei jalkoihin ole vielä saatu ohjelmoitua. Välillä käy niin, että nousee karhukonttausasentoon varpaiden varaan, mutta se vähän säikähdyttää ipanan itsensäkin. Onneksi korjausliike on tapahtunut toistaiseksi aina oikeaan suuntaan, vaikka omaan silmään ehtiikin näyttää, että nyt mennään otsa edellä mattoon.

Pesin vahingossa muun pyykin mukana joskus aikoja sitten neulomani myssyn. Huopui, hups. Mutta aika hyvä vahinko se oli. Nimittäin ennen se oli ihan iso ja löysä mysseröinen. Nyt se on sopivan kokoinen, napakka ja lämmin. Jes.




25.2.2016

Olemme erilaisia. Hyvä niin.



Me olemme erilaisia. Hyvä niin.

Näin muistuttaa perussuomalaisten uunituore kampanja. Kuulostaa hyvältä. Kuvassa poseeraa joukko lippispäisiä nuoria. Lakki kertoo, onko käyttäjällä pimppi vai pippeli. Miksi?

Näin siis tulkitsin sen, kun lätsässä lukee joko "tyttö" tai "poika". Biologisen erilaisuuden korostamiseen siinä kuulemma vedotaan. Ja tottahan se on: teknisesti ottaen meitä on kahta eri sukupuolta. Tyttöjä ja poikia. Suurin osa meistä kuuluu biologisesti määriteltynä jompaankumpaan ryhmään. On ehdottomasti hyvä asia, että tämä opetetaan lapsille. Että oppivat, miksi on eri sukupuolet ja mitä asioita kummankin sukupuolen biologiaan liittyy. Mutta ei sen perusteella tarvitse laittaa leimaa otsaan (lippikseen), että sä oot toi ja sä tää. En näe siihen mitään syytä. Eikä sillä, lippikset sinällään ovat hauskan näköiset. En provosoituisi, jos sellaisen kaupungilla näkisin (jollen tietäisi sen liittyvän tähän kampanjaan...) Tuntuu vain suorastaan tukalalta ajatus, että sukupuolijakoa pidetään noin mustavalkoisena ja tärkeänä. Miltä mahtaa tuntua siitä, joka ei haluaisi käyttää biologisten ominaisuuksiensa perusteella määräytyvää lippistä? Tai muutakaan normeihin sidottua vaatetta? Sitä oon miettinyt jo tätä kampanjaa ennen, vaikken mikään äärimielipiteen ihminen tässä asiassa olekaan. Oon yrittänyt muotoilla ajatuksia lauseiksi, onnistumatta kuitenkaan. Nyt kihisevän ärsytyksen vallassa taas vähän yritän.

Se, että tämmöistä valitaan puolueen kampanjan teemaksi, tuntuu ihan älyvapaalta ja lapselliselta. Käytännössähän se tuntuu kohdistetulta nyrkin iskulta niiden kasvoille, jotka eivät tunne tätä jaottelua omaksi. Joissa se aiheuttaa epävarmuutta ja jo valmiiksi vaikeita tunteita. Joita mies- ja naislokeroiden seinät ahdistavat. Ja ymmärrän senkin, että tämä kampanjointi varmaankin perustuu "mieheksi ja naiseksi hän heidät loi" -juttuun. No, siitähän Se Tarina alkaa. Mutta ei tuo lause oikein lyömäaseeksi sovi. Se on vain lähtöasetelma. Miehestä ja naisesta syntyi lisää miehiä ja naisia. Ja syntyi myös sellaisia, jotka ovat vähän molempia. Ja sellaisia, jotka kokevat olevansa sisäpuolelta muuta, kuin ulkokuoren perusteella voi päätellä. Seksuaalisuus ja sukupuolinormien täyttäminen ovat haastavia juttuja lapselle. Ja nuorelle. Ja aikuiselle. Ihmiselle.

Itsekin tuskailin sukupuoli-identiteettini kanssa. Tai tarkemmin sanottuna kroppani kanssa. Kun tissejä ei vain kuulunut. Luulin silloin, etteivät muut tuskaile, kun muita tissittömiä ei ollut, mutta taidan olla väärässä. Tuskat saattoivat olla jossain muissa kohdissa. Tai tissit tennissukkia. Samoin, kuin ärsyynnyn tyttö-poika -kampanjasta, ärsyynnyn 17-vuotiaana silikonit ottavista lapsista. Se muottiin sopimis -kriisi kannattaisi käydä läpi ennen tuollaisia päätöksiä. Se kriisi on oikeasti ihan hyvä juttu. Itse huomasin lopulta olevani ihan kelvollinen, vaikken mallinukelta näyttänytkään. Olen oppinut olemaan ylpeä erilaisuudestani ja sen hyväksymisestä. Toivon, että olonsa voisi tuntea kelvolliseksi muutkin sellaiset, joilla kroppa ei vastaa sitä, millainen sen omien ja muiden odotusten mukaan pitäisi olla. (Onko oikeasti edes olemassa ihmistä, joka ei tätä kriisiä olisi käynyt läpi?)

Mulla tuli hyvä fiilis, kun Jukka Rasila esiintyi telkkarissa samanlaisissa vaatteissa ja näytösmeikeissä, kuin naiset. Ilman tekotissejä ja muutenkaan naista esittämättä. Tuli myös hyvä mieli, kun MHL:ssä Jani Toivolalla oli Marimekon pallopaita puvun takin alla ja Heikki Soinilla valkoinen "naisellinen" paita ja näyttävä riipus. Tai kun blogien pienillä pojilla liehuvat pitkät letit ja yllä on näyttävä kukkakuosipaita. Kun rikotaan rajoja, ei kenenkään tarvitse tuntea oloaan huonoksi missään lokerossa. Ei tarvitse olla "joko tai". Voi olla "miehekäs" mies tai "epänaisellinen" nainen. Voi halutessaan olla paljastamatta ulkonäöllään, mitä jalkojen välistä löytyy.

Sen perusteella, miltä näytän, voi musta tehdä monenlaisia johtopäätöksiä. Luonteestani, elämäntavoista, seksuaalisesta suuntautumisesta tai siitä, mitä on alimman vaatekerroksen alla piilossa. Olen aika varma, että silti jokaisen tarkasteltavan kohdalla jokin olettamus menee väärin. Onko niin, että jos sukupuolen arvaa ulkonäön perusteella väärin, se on arvaajalle niin nolo asia, että siitä vähän pitää suuttua. Että mitä tuokin nyt tuolta näyttää. Onko se oikeasti niin iso asia ulkopuoliselle, jos kaikki ulkomuodolla lähetetyt viestit eivät olekaan yksiselitteisen mustia tai valkoisia?

Voisiko olla, ettei joskus hamassa tulevaisuudessa kenenkään tarvitsisi tuntea oloaan niin vääränlaiseksi, että haluaisi leikellä itseään "sopivammaksi"? Jos hyväksyisimme ulkonäkömme normaalien identiteettikriisien kautta? En näytä välttämättä siltä, miltä haluaisin. Mutta se on elämää, jokaisen ihmisen elämää.

Vaikka olemmekin lopulta niin hirvittävän erilaisia. Ja hyvä niin.


#minävaan


(Tämä teksti on monen asian summa, eikä pelkästään ko. kampanjasta liikkeelle lähtenyt ajatuskulku. Sallinette silti, että täällä Omassa Paikassani yhdistelin nämä asiat nyt tällä kertaa tällaiseksi kokonaisuudeksi. Muulta medialta toivon tietenkin ammattitaitoisempaa käsittelytapaa.)



Murehtijalapsi (ja -äiti)






Viimepäivinä oon miettinyt taas kontrolliasioita. Kuinka tykkäisin kontrolloida tunteeni ja sen, miten ne vaikuttavat muhun. Ja miten niin mielelläni kontrolloisin kaikkien lähelläni olevien käytöstä. Ja kuinka en oikein kumpaankaan pysty. Eikä varmasti ole tarkoituskaan.

Olen alkanut taas varovasti vaatia näissäkin asioissa itseltäni kontrollista luopumista. Mutta raja esimerkiksi turhien asioiden murehtimisen ja järkevän suunnitelmallisuuden välillä on niin häilyvä. Omien tunteiden kontrolloinnista taas oivalsin, että jos pystyisin pitämään kaikki tunteet etäällä ja mikään tapahtuma tai tunne ei vaikuttaisi muhun mitenkään, olisin varmaankin psykopaatti. Eli tunteminen ja tunteiden takia naarmuuntuminen (ja välillä vähän hajoaminenkin) on inhimillistä.

Mutta entäs sitten, kun viisivuotias on tullut äitiinsä ja valvoo yömyöhään miettien eskaria. Että missä sielä istutaan? Ja onko siellä yhtään tuttuja? Ja kauanko siellä on aikaa syödä? Onko tämänhetkinen reppu liian pieni? Mistähän voisi ostaa uuden? Mistä taksi lähtee? Mitä, jos jännittää? Mistä tietää, minne pitää mennä? Missä siellä enimmäkseen ollaan? Mitä jos ei osaakaan niitä tehtäviä? Näkeekö niitä vanhempia kavereita ulkona?

Lapsi rauhoittui ja tyyntyi juttelemalla. Valmistautumalla henkisesti. Mutta kun juuri olen itselleni yrittänyt opettaa, ettei kaikkea tarvitse etukäteen hahmottaa ja hallita. Toivoisin lapsenkin ajattelevan niin ja lakkaavan murehtimasta. Mutta eihän niin voi sanoa, siis ainakaan pelkästään. Kun hän nyt näköjään on jännittäjä ja mietiskelijä, joka saa mielenrauhan valmistautumisen kautta. Toki sanoin, että ei heidän oleteta etukäteen tietävän mitään ja että heille kyllä kerrotaan kaikki tarpeellinen ajallaan.

Onneksi viikonlopun hääpaikasta löytyi tällainen tilaesittely. Vaihtui "mä en halua tulla" -jankutus innostukseksi. Leikkihuonekin löytyi! Ja hieno katto, ja eläinten päitä! Aikoo hiippailla tarkistamaan, mitä on sen oven takana, minne esittelyohjelma ei antanut mennä. Kuulemma jotain jännittävää ja salaista. Ehkä salakäytävä.

Niin. Vaikka nyt kirjoitan samassa asiayhteydessä itsestäni ja lapsesta, en tarkoita meidän olevan samassa tilanteessa. Vaikka tunteet ovatkin samoja. Luulen vain, että näillä mun omaan käytökseen liittyvillä pohdinnoilla ja lapsen käytöksen herättämillä ajatuksilla (mm. sillä, ettei lapset kontrolloi tunteitaan ja käytöstään lainkaan) on vahva yhteys. Syy, miksi lasten kontrolloimattomuus juuri tällä hetkellä ärsyttää, onkin itsessäni. Ärsyynnyn itsessäni siihen samaan asiaan ja siksi sitä on vaikea sietää lapsiltakaan, vaikka ymmärränkin heiltä sen käytöksen olevan vielä ihan normaalia. Eli ehkä, jos pääsisin yli omasta tarpeestani kontrolloida kaikkea, osaisin suhtautua paremmin lasten hallitsemattomaan käytökseen? Vai?

Hmm.. Tulikohan tästä nyt ihan sekava juttu? Vähän tuntuu siltä. En oikein itsekään ymmärrä toisella lukemalla joka lausetta. En vaan oo varma, onko kyse luetun ymmärtämisessä vai ulosannissa. Tarkkaavaisuus on nimittäin ollut viimeaikoina ihan karmean heikko. Mutta en nyt jaksa virheiden ja väärinymmärrysten pelossa vältellä kaikkea keskustelua. En täällä, enkä livenä. Antakaa anteeksi mahdollinen kömpelyyteni.

Ja hei, loistolomaa niille, joilla se on meneillään, ja joilla kutkuttavasti nurkan takana!



24.2.2016

Hassuttelevat orkideat



Mulla on kolme orkideaa. Kaikki puskevat uutta:



Toiseksi vanhin orkidea katkesi joku vuosi sitten nupulla olevasta varresta. Teki sitten jäljelle jääneen varren puoliväliin uudet lehdet ja ilmeisesti juuria.


Uusin orkeidea tekee uusia varsia (?).



Vanhimmasta kaverista katkaisin myös nupullaan olevan varren. Heti se alkoi tehdä uusia nuppuja, nyt kahteen kohtaan. Katkeamiskohtaan ja vähän alemmas.

Hauskaa. En ole mikään viherpeukalo (tiedätte kyllä), enkä hoida orkideojani ohjeiden mukaan. (Mm. katkaisen näköjään niiden varsia säännöllisin väliajoin.) Siksi koen tarpeelliseksi aina silloin tällöin esitellä niiden ihmeellisen hyvää vointia ja kukkimiskuulumisia täällä blogissakin. Sen voitte kyllä kertoa, että kuinka tarpeen nuo olisi siirtää suurempiin ruukkuihin? Juuret tursuavat yli äyräiden. Kuoleeko todennäköisemmin ahtauteen vai siirtelytraumaan?

Ja hei, muistakaa Insjö-arvonta! 




22.2.2016

Pitkään ilostuttavat ruusut







Sitä välillä miettii leikkokukkia ostaessaan, että aikamoista rahan haaskausta. Mutta edellisistäkin ruusuista on ollut melkein kuukaudeksi iloa: ensin juhlistivat lastenhuoneen hyllyssä siivousurakkaa, sitten siirtyivät keittiöön. Pikkuhiljaa muuttuivat rumiksi. Ennen biojätteeseen pääsemistä irrotin vielä terälehdet koristamaan lipaston päälle päässyttä ½-vuotiskuvakollaasia.



Että kylläpä vain oli näistäkin leikkokukista pidempiaikainen ilo, kuin esimerkiksi viimeksi ostamastani ruukkumuratista. Tai siitä lastenhuoneen siivouksesta.


21.2.2016

Iloista iltapalaa!




Mulle päivän raskain hetki on monesti iltapala-aika. Kaikki ovat jo väsyneitä, ja jokaisella on väsyneenä omanlaisensa tarpeet ja ennen kaikkea omanlaisensa tavat ilmaista väsyään. Aikuiset hyytyvät ja lapset, no, todellakaan eivät. Eli tiivistettynä kyseessä on varsin kaoottinen hetki, joka ainakin mulla johtaa usein hermostumiseen ja ärjyilyyn.

Päätettiin, että tarvitaan taas selkeä rakenne. Ei niin, että huudellaan omien puuhien keskeltä "kuka haluaa mitäkin" ja metsästetään jokaista vuorollaan pöytään koittaen pysyä kärryillä, meneekö kenelläkään mitään mahaan asti (en tiedä, missä vaiheessa tämä on tällaiseksi edes mennyt...). Iltapala siis katetaan valmiiksi. Istutaan kattajan kutsusta pöytään ja syödään vain sitä, mitä on tarjolla. Ollaan rauhassa ja noustaan vasta, kun ollaan valmiita. Jutellaan. Kiitetään ruoan tekijää. Näinhän meillä toimitaan muidenkin ruokien aikaan.


Nyt olen jo parin viikon kattanut iltapalan siistiin pöytään jommankumman isomman lapsen kanssa. Ihan tavallisia iltapaloja ollaan tarjottu, vaikka jo pitkin päivää jutellaankin vastuuvuorolaisen kanssa, että mitäs laitettaisiin. Ja apulaisella on sananvaltaa, mistä ovat hirveän tohkeissaan. Kuten koko kokkaus- ja kattamisvuorostaan. Ja hyvää harjoitusta tulee myös kateuden sietämiseen. Alkuun meinasi nimittäin olla niin, että varsinkin Siskon iltapaloille kiljaisi Veli "Yäk!" ihan vain kateudesta. Kun ei itse ollut saanut käyttää Tupperwaren silppurihurvelia tonnikalatahnan tekemiseen.

Iltapalan tekemiseen on helpompi ottaa lapsi mukaan, kuin ruokien valmistamiseen. Kun kyseessä on usein nopeampi ja yksinkertaisempi homma. Ollaan harjoiteltu isomman kanssa uunin käyttöä (varovasti pienemmänkin). Samoin tutumpia hommia, kuten pilkkomista, kattamista, pöydän pyyhkimistä, puuron keittämistä, hedelmien kuorimista, munakellon käyttämistä ja muita keittiöjuttuja. Parasta kuitenkin on, että iltapalatuokiot ovat nyt positiivisesti latautuneita. Vuorossa oleva kokki on tuotoksestaan ylpeä ja varsinkin isoveli on oppinut olemaan kohtelias, vaikka tarjonta ei olisi mieleen. Tai vaikka suututtaisi, ettei itse saanut tehdä juuri tätä ruokaa. Kehutaan tarjoiluja ja kiitetään. Lisäksi valmistelut tulee aloitettua riittävän ajoissa, eikä tilanne siksikään johda kaaokseen, jossa yritetään mahduttaa illan viimeisiin minuutteihin ruokaa, vaatteiden vaihtoa, hammaspesua ja suihkua.


Yleensä kattaukset ovat olleet ihan yksinkertaisia: voileipiä, jugurttia, hedelmiä, uunipuuroa, kiisseliä. (Leipä uppoaa muuten pikkuisina suupaloina paljon helpommin, kuin kokonaisina leipinä.) Tonnikala-tuorejuustoleipiä, karjalanpiirakoita, croisanteja, perunamuusinjämärieskaa. Joskus poikkeustapauksessa jopa jätskiä tai makeita leipomuksia.

Antakaas tekin vinkkejä tulevia iltapaloja varten! Kiinnostaisi myös tietää, onko teidän iltapalahetket aina seesteisiä ja hallittuja? Ollaanko me ainoita, joilla meinaa tässä vaiheessa päivää karata mopo käsistä, jos ei tiukenneta otetta ja skarpata erityisesti?




20.2.2016

Ööö... ... ...



Eilen tein...
Meille kuuluu...
Rupesin neulomaan ja...
Oon miettinyt, että...
Ja pää tuntuu ihan...
En jotenkin...
Mun piti...
Niin ja eiku...
Ööö...
Äh...


Pää on niin takussa, että välillä vähän huolestuttaa. Siinä vihdoin kokonainen lause. Vaaleanpunainen vauvakuva pehmentää tönkköä postausta, eikö:




18.2.2016

Vauvan villasukat ja muita ihania




Neuloin Novitan tossuohjetta mukaillen Miukulle villasukat. Hauska tekniikka, vaihtelua tavalliselle sukkamallille. Oikeastaan tässä ei ole varsinaiseen ohjeeseen verrattuna muuta samaa, kuin jalkaosa. Varren tein joustinneuleella ja virkkasin reunaan pitsin. Josta tuli kyllä vähän tylsä. Vastasyntyneellä tämän mallinen tossu ehkä pysyy paremmin jalassa, mutta menevämmälle ipanalle oli hyvä idea pujottaa löyhä kuminauha nilkan kohtaan.



En tiedä, halusinko enemmän esitellä näitä tossuja vai Ihanan Vauvani Ihania pulleita jalkoja, aitajuoksija-asentoa ja täydellistä pyörremyrskypyörylää takaraivolla. No, samalla iskulla tulevat kaikki nuo.

Muistakaahan osallistua arvontaan (linkki) ja uusille lukijoille lämmin ja iloinen tervetulotoivotus Päikkäreille!





17.2.2016

Insjön bagINbag -arvonta!






Oon vähän niin kuin poikani: en oikein uskalla käydä pyytämässä kavereita leikkimään, vaikka mieli tekisi.

Nyt kuitenkin kävi niin, että uskalsin. Pyysin nimittäin Insjötä kaveriksi. Ja se tuli leikkiin mun kaa! Jipii!



Kerroinkin aiemmin, että aion hankkia nahkalaukkuuni Insjöltä sisälaukun. No, nyt mulla on ikioma Saimaa Sweet Peach bagINbag. Sain sen uudelta leikkikaveriltani, kun lupasin kirjoittaa siitä pikkuiseen blogiini! Oon sitä nyt muutaman reissun verran testaillut, järjestellyt ja uudelleenpakannut. Ensin ajattelin, että siitä tulee vauvanhoitopussukka. Nyttemmin olen kuitenkin todennut, että vaihtovaatteita tarvitaan hyvin harvoin, joten pakkaan ne toiseen pikkukassiin tämän varsinaisen sisälaukun viereen. Sisälaukkuun pakkaan sitten niitä juttuja, joita tarvitsen useammin. Ja niitä pikkutavaroita, jotka muuten pyörisivät laukun pohjalla.

Sisälaukussani kulkevat siis lompakko, kännykkä (ulkotaskussa, helppo hapuilla esille), nenäliinoja, särkylääkettä ja laktoosivammaisille pillereitä, pari laastaria, vaippoja, kynsisakset, purulelu, kirja ja muovirenksuja vauvalle, sosepurkki ja lusikka. Ja tilasta riippuen kosteuspyyhepaketti. (Käsidesi muuten täytyy laittaa mukaan myös!) Järjestys hakee varmasti vielä parin käyttökerran ajan lopullista ja toimivinta muotoaan.



BagINbag sopii hyvin sekä isoon laukkuun, että esimerkiksi Marimekon olkalaukkuun. Jälkimmäiseen se on itse asiassa humpsahtaa kuin nenä päähän. Vaikka bagINbag on suhteessa nahkalaukkuuni aika pieni, se ryhdistää lörpön kassin oikein hyvin. Ja se oli tarkoituskin, säilytyslokeroiden lisäksi. Kosteuspyyhkeet pakkasin sisälaukun viereen tuomaan lisäryhtiä, ja ainakin eilisellä jätskinsyöntireissulla oli oikein oiva juttu, että kosteuspyyhkeitä ei tarvinnut hakea kaksin (likaisin) käsin vetskarin takaa.

Aloin fiilistellä, että olisipa kaksi bagINbagia: toiseen vauvanhoitotarvikkeet ja toiseen omat. Reissusta riippuen sitten valitsen, kumman otan mukaan. Ja jos olen lähdössä jonnekin, missä tarvitsen kumpiakin, ottaisin vain mukaan niin ison laukun, että molemmat mahtuisivat sinne. Täydellistä.

Laukun materiaali on helposti puhdistettavaa ja kosteutta hylkivää nailonia ja säilytyslokeroita on moneen lähtöön: laukun sisäpuolella 8 eri kokoista lokeroa ja vetoketjutasku. Ulkopinnan taskuista toinen puoli on jaettu kolmeen osaan (täydellinen kolo kännykälle) ja toisella puolella on napilla suljettava iso tasku. Laukun saa nipsaistua painonapeilla kassin suulta sirommaksi. Sekä sisäpuolella, että ulkopuolella on taskuun piilotettu avainlenkki, johon voi kiinnittää vaikkapa avaimet.

Laukun mukana sainkin tällaisen valkoisen nahkalenkin avaimia varten. Lenkki on niin pitkä, että oven saa näppärästi avattua ilman, että avaimia täytyy irrottaa. Rupesin kuvatessani etsimään, että minnekäs sen nyt laitoinkaan. Hetken pyörittyäni ja etsittyäni ympäri huonetta löysin sen ranteestani. Oli niin houkutteleva ja sopiva, että napsaisin sen melkein itseltäkin huomaamatta rannekoruksi. Eiks aika hieno? Muista lisätarvikkeista tykkään erityisesti nahkahihnasta, jolla bagINbagista voi tehdä ihan tavallisen laukun.



Tavaroiden järjestäminen sisälaukkuun on ollut ihan hirveän tyydyttävää ja hauskaa, sopii mun mielenlaadulle. Sopisiko sun? No, kävipä tuuri: Saan nimittäin kunnian arpoa yhden bagINbag -sisälaukun tähän postaukseen kommentoivien kesken! Mahtavaa! Kerro kommentissa laukunkäyttötavoistasi ja mikä olisi lemppariväri Insjön valikoimasta. (Voittaja saa toki sitten miettiä värin uudelleen. Itsekin vaihdoin lempiväriäni joka kerta, kun vaihtoehtoja katsoin.) Laita kommenttiin myös yhteystietosi. Arvonta-aikaa on kuun loppuun, 29.2. keskiyöhön asti. Karkauspäivä on aina jotenkin jännä ja erikoinen päivä, joten tiivistetään tämäkin jännitys sinne.

Muistathan myös, että vaikka et itse olisi laukkuihminen, sellainen taatusti lähipiiristä löytyy. Eli laitapa vaikka äitienpäivälahjavinkkinä korvan taakse.

Mä oon niin tosi iloinen, kun saan arpoa näin kivan jutun teille! Arpaonnea matkaan!







16.2.2016

Fred Perryn viimeinen työtehtävä








Ei siksi, että tämä olisi huikean hieno ompelus, vaan siksi, että teinpäs pitkästä aikaa jotain.

Housut Miukulle, mr Piin rikkinäisestä ja haalistuneesta Fred Perryn pikeepaidasta. Nurjalta puolelta kangas nimittäin näytti vielä tosi kivan raikkaalta. Mallina käytin äitiyspakkauksen ruskea-valkoraitaisia housuja, jotka istuvat tosi kivasti meidän vauvan muodoille.

No, kangas oli sitten kuitenkin niin puhkihiutunutta, että ompeleet illottaa näkyviin ja ekan käyttökerran jälkeen oli vyötäröllä sauman vieressä jo reikäkin. Voisin tietysti ommella harmaalla langalla sauman vahvistukseksi saumurin jäljen viereen. Tuskin kauheasti auttaisi. Ja voi olla, ettei rotureidet enää mahtuisi pöksyihin, jos pari milliä lähtisi saumasta...

Mutta yritinpä kierrättää ja säästää luontoa ja rahaa. Ja sitä paitsi kivointa oli vain tehdä, pitkästä aikaa.










14.2.2016

Hyvää ystävänpäivää, blogiystävät!






Kaksi pientä elefanttia marssi näin
aurinkoista tietä eteenpäin. 
Koska matka oli hauska niin,
pyysivät he mukaan yhden toverin.


Hyvää ystävänpäivää, elefanttitoverit!



13.2.2016

Ihanat värit








Jos katsoo männyn latvaa silmät sirrillä, se melkein näyttää palmulta. Taivaskin on suorastaan trooppisen kuuman näköinen.

Olisipa talvella aina näin nättiä... Valittaisin varmasti vähemmän. Vähän tämä jo tuntuu keväältä. Huomaan vilkuilevani etupihan tuijiin. Kyllä viherpeipot kohta tulevat.




11.2.2016

Tänään tämmöistä, huomenna toisenmoista.



Havahduin puoli kahdeksan aikaan, kun keskimmäinen huhuili, saako nousta sängystä. Iskä nousi sille kaveriksi ja minä testailin, vieläkö vieressä kieppuva vauva nukahtaisi uudelleen. Yö meni vähän huonosti, kun selkäkivun takia vauvan nostaminen sängystä ja hyssyttely ei sujunut oikein mitenkään. Nyt sisarusten höpinät kuultuaan se kuitenkin hihkui päästä mukaan. Minä hihkuin puolestani iskälle, että saisinko vielä 10 minuuttia nukkua ennen töihinlähtöään. Tuli tarpeeseen, mutta loppui liian lyhyeen. Isommat katsoivat muutaman ohjelman verran Pikkukakkosta yrittäen saada samalla vaatteet päälleen. Ihanaa, kun on jo aikaisin aamusta valoisaa!

Aamupalaa. Jugurttiin sai valita, mitä haluaa. Muroja, hunajaa, kiiviä. Pienimmälle mangososetta ja puuroa. Itse söin kiivin, en kerinnyt ja muistanut muuta. Soitto lääkäriin selvensi edellisviikkoista käyntiä ja uuden lääkärikäynnin sijaan käytiinkin vain apteekissa. Korvajuttuja hoidetaan taas. Apteekkireissuun valmistautuminen kesti puoli tuntia, reissu ehkä 7 minuuttia. Vauva itki, joten unohdin ajatuksen kahvilakäynnistä ja tultiin kotiin laittamaan pienin unille. Kello on kymmenen ja vauva ulkona uinumassa. Keitän kahvia, tulee maha kipeäksi. Vauva nukkui 40 minuuttia. Yritän hetken hyssytellä kärryissä unille. Haen postin, ei ole vielä tullut. Isommat rakensivat palikoista torneja ja riitelivät. Minä aloin neuloa sukkaa.

Ruoka-aika. Pienimmälle bataattia ja kanaa, isommille lihamureketta ja perunaa. Itse söin eilisen kasvispaistoksen. Paitsi munakoisot. Ne ei toiseen kertaan lämmitettyinä maistuneet hyviltä. Vauva vain itkee ja inisee. Kaikki harmittaa. Veli kyllä koittaa viihdyttää, välillä ansiokkaastikin. Isosiskon hampaat kuitenkin tapaturmaisesti kolahtavat pienen otsaan. Itkettää, vähän molempia. Tulee mustelma.

Vauvan on aika mennä uusille unille. Kello on yksi. Isommat laitoin päivälevolle. Kuuntelevat Tassulan tarinoita. Levy pomppii, lapset ei moiti. En tajua. Ehdin neuloa ekan sukan loppuun. Kolmevuotias on levännyt riittävästi ja vaihtelee vaatteita ollen välillä lepakko ja välillä prinsessa. Isoveli kuuntelee vielä tarinaa, siskon kanssa laitetaan välipalakattaus. Jätskiä. Otin salaa yhden siivun enemmän, kuin muut. Ikkunasta näkyy, että ulkona olisi kaveri. Annan luvan käydä postilaatikolla. Yöllisen kuumeen takia ei pidempää ulkoilulupaa tullut. Postilaatikossa oli lapsille kirje serkulta, sekös oli hauskaa! (Terveiset ja kiitokset tätä kautta! Meidän piti lähettää whatsup-tervehdys, mutta unohtui toistaiseksi.)

Puoli neljään mennessä iskä tulee kotiin. Juuri silloin, kun karjaisen pojalle, jolle ei mennyt perille käsky lopettaa nukenrattailla rallittelu. Iskä luulee meidän riidelleen koko päivän. Iskä menee korjaamaan autoa ulos. Ruvetaan tekemään ruokaa. Poika pitää seuraa juuri heränneelle vauvalle (toimii!) ja sisko auttaa ruoanlaitossa. Kunnes raastaa parmesaanin sekaan rystysiä. Itkettää. Isä pitää houkutella sisälle syömään.  Auto ei kuulemma tuu kuntoon.

Pikkukakkonen. Pojan kanssa laitetaan uunipuuro iltapalaksi valmistumaan. Hän laittaa, ihan itse. Kaiken. Jumitan koneella. Selaan paria valinta-asiaa netissä. Toisen saan valittua, toista en. Vauvakin seuraa Pikkukakkosta. Kuuntelen toiseen huoneeseen. Niin kauan, kun Sophie-kirahvi vinkuu rytmikkäästi, tiedän sen istuvan ja paukuttavan lattiaa kirahvilla siinä, mihin sen laitoin. Hiljaisina hetkinä pitää kuitenkin kurkotella kurkistamaan. Iskäkin tulee sisälle ja saan lopettaa lasten kuulostelun.

Iltapala tuoksuu valmiilta. Keitetään vielä kiisseli kaveriksi. Mulla on vikiseväksi muuttunut vauva kainalossa, joten tarvitsen viisivuotiaan apukäsiä. Hyvät kädet ovatkin. Vaikka kiisseliin tulee vähän klönttejä, kun ei uskalla sekoittaa nopeammin. Ettei roisku mun käsille. Keskisisko polttaa sormensa uunista otettuun puurovuokaan.

Iltapalan jälkeen iskä pesee liukuhihnatekniikalla muksut. Pienimmän minä otan vastaan puettavaksi, muut osaavat itse. Vaikkakin homma etenee tooooodella hitaasti. Lopulta ollaan kuitenkin hammaspesulla ja lukemassa. Isä hoitaa. Minä nukutan vauvaa. Nukahtaakin ihan itsekseen, on niin väsynyt.

Nyt istun sohvalla nollaamassa. Aivot käy ylikierroksilla ja selkäkipu on kiivennyt niskaan ja päänahkaan niin, ettei voi pitää silmälaseja päässä. Tunnen väsynyttä ylpeyttä. Selviän kyllä tällaisista päivistä, mutta voimia vie. Tarvitsen niitä hiljaisia päiviä myös. En tiedä, mitä musta olisi jäljellä, jos arki olisi ollut tällaista syksystä asti. Se, että surin tänään lattialla vikisevää vauvaa ("äiti IHAN kohta ottaa sut syliin"), oli oikeastaan positiivinenkin huomio: ensimmäisten 7 kuukauden aikana näitä tilanteita on ollut aika vähän. Enimmäkseen oon omistautunut hänelle. Ja se on ollut niin ihanaa. Mutta ihanaa on ollut nyt tämäkin, että oon saanut puuhasteltua kaikkien lasten kanssa erikseen omia juttuja.

Huomenna istutaan taas koko päivä sylikkäin vauvan kanssa. En kokkaile itselleni, syön jotain höpöhöpöä. Ehkä en vie vauvaa ulos päiväunille, nukutaan ehkä sylikkäin.

Keväällä isompien hoitopäivät vähenevät viidestätoista kymmeneen. Se tuntuu hyvältä. Menneen syksyn järjestelyt osuivat myös niin nappiin. Hyvä. Hyvä hyvä. Toivottavasti muillakin on tarvittaessa rohkeutta tehdä päätöksiä, joilla ei pääse todistelemaan omaa tehokkuuttaan tai muutenkaan rehvastelemaan. Päätöksiä, joista sanotaan, ettei noin voi tehdä. En enää tunne syyllisyyttä, kun joku sanoo, ettei lasta voi viedä hoitoon äidin ollessa kotona. Kuulen kyllä, miltä se kuulostaa. Itsekin mietin, mistä syystä muut valitsevat niin. Samasta, kuin me, vai jostain muusta. Mutta tiedän, että olisin hirveä äiti, jos olisin jokaisen päivän päätteeksi yhtä väsynyt, kuin tänään.


(Kuvaksi paidanhelma. Kuvan täydentää tekstiä viestittämällä, että oon vähän tööt. Etten vain jaksa siirtyä sohvalta minnekään kikkailemaan kivaa kuvaa blogia varten.)





10.2.2016

Hymyjä pienille asioille



On joitain esineitä, joiden näkeminen aina hymyilyttää.

Eilen nämä kolme osuivat silmiini ja muodostuivat päässäni tuoksi äsken sanomakseni pieneksi lauseeksi. Olisivat ne voineet olla jotkin muutkin esineet, mutta näistä se tuli nyt mieleen. Pääsevät sen kunniaksi blogiin.



Ivana Helsingin Muumilaukku. Tilaajalahja parin Ellen mittaisesta puoli-ilmaisesta lehtitilauksesta.

Vaaleanpunaiset ensikengät odottavat ensikesää pöydällä koristeina.

Siniset sakset, joilla kaksi ensimmäistä ovat leikanneet niin, että lopulta terän kiinnikkeet murtuivat. Tällaiset pitää ostaa vielä pienimmällekin. Että häntäkin voitaisiin sitten kerhoissa ja hoidossa kehua, kun on niin taitava leikkaaja. Suosittelen muillekin pikkuisille näitä Fiskarsin saksia: ei tarvitse osata kuin puristaa, sakset palautuvat itsekseen auki. Näillä on silputtu satoja mainoslehtiä ja aanelosia.

Tulee isomminkin hyvä fiilis, kun huomaa iloitsevansa pienistä asioista.



9.2.2016

Hupenevat päivät





Oon jotenkin jämähtänyt. Silleen, että luulen nyt olevan ehkä viides helmikuuta. Ei missään tapauksessa yhdeksäs. Ja silleen, että luulin vielä olevan hirveästi aikaa ystävänpäiväpostien lähettämiseen ja eskari-ilmoittautumisen miettimiseen.

Mitkä teidän mielestä on tärkeimpiä kriteereitä koulun valinnassa: koulumatka, sisäilma, koulun koko, kaverit vai mikä? Meillä on kahteen yhtä pitkä matka ja molemmissa on puolensa. Hyvät ja huonot. Niin kuin kaikessa aina... On vaarallista koulumatkaa ja vain toiseen kyyditysmahdollisuus. On sisäilmaongelmaepäilyjä ja on lakkautusuhkaa. Ja ahdasta. Sitä taitaa olla kaikkialla. Arvotaanpa tässä nyt sitten päätöstä (toivottavasti) tuleviksi 12 alakouluvuodeksi...

Ystävänpäiväpostien kanssa voi kyllä käydä huonosti. Anteeksi, ystävät...




6.2.2016

Silkkivillavaatteita hakusessa






Mä jo mielessäni pakkaan kesän telttareissua varten. Sitä toivoo etukäteisvalmisteluilla välttyvänsä isoimmilta kaaoksilta. Päivitetään välineistöä kuntoon. Oon päättänyt hankkia muutaman vaatekerran verran silkkivillaisia vaatteita ainakin pienimmälle. Ne sopivat mainiosti sekä superhelteisiin, että viileisiin ilmoihin. Ja telttaöihin. Ne vain on aika kalliita. Selailin jo pitkin maailmaa, että mistäkö tilaisi. Mutta kun maailma on niin suuri, että tulee vähän hulluksi etsiessään. Välilehtiä on auki suunnilleen 50. Kohta klikkaan ne kaikki kiinni ostamatta mitään. Kone tilttaa, kun on liikaa prosesseja meneillään. Siis mun pää, se "kone".

Nyt on ollut muutenkin päätösten suhteen sellainen olo, että pakka hajoaa ja hengitys menee pienestäkin solmuun. Eikä liity (vielä) kesän leiriin, vaan muihin mutkiin, kuten auto-ongelmiin ja hiihtolomakuvioihin. Ja eskarin ilmoittautumislomakkeeseen. Olo kulminoitui eilisessä iltapalapöydässä, jossa miljoonan pikkulegon ja lapsiperheen äänimaailman kakofonia kiristyi tukalaksi pakkopaidaksi hätääntyvän äidin ympärille. Ärsyttävää, ei oo hetkeen ollut tämmöistä. Hengitä sisään, hengitä ulos....

Vinkkejä? Ei panikointiin, vaan silkkivillavaatteisiin, siis. Onko joku testannut saksalaista Engel-merkkiä? Liityin jo käytettyjen ruskovillojen fb-ryhmäänkin. Ongelmahan tässä on vain se, että vaihtoehtomäärä lisääntyy, mikä ei lopulta tee valintaa yhtään helpommaksi.

(Kuvassa Miukulla meidän toistaiseksi ainoa silkkivillavaate. Pikkiriikkinen käytti sitä varmaan vuoden, eli toista kierrosta mennään. Ei näy missään. Kestävä ja joustava vaate siis.)


5.2.2016

Automatto DIY









Nyt paljastan, miksi kädet olivat likaiset pari päivää sitten. Jaa, ja näköjään ovat vieläkin.

Tein lapsille automaton. Liikennematto, automatto, leikkimatto, diy. Ihan vain siksi kirjoitin hakusanarimpsun, että googlailemalla en itse löytänyt, kuin isotöisiä kangasmattoja, hihi.

Autoleikit ovat niitä, jotka sujuvat meidän lapsilla yhteisleikkinä. Kaupan mattoa en ole halunnut hankkia, kun meidän lattialämmityksen kanssa jatkuvasti lattiassa pidettävät isot muovimatot tuntuvat hankalilta ja kauppojen automattoja on vaikea rullata mihinkään helppoon väliaikaissäilöön.

Siispä ostin vahakangasta (tämän maton nurjalla puolella on punavalkoinen piknik-ruudutus) ja piirsin permanenttitusseilla kaupungin. Etuna kaupan mattoihin on, että tämän saa taiteltua pieneen tilaan. Ja tietenkin se, että tässä matossa on juuri meidän lasten lempparipaikat. Jäteasema ja kirjasto esimerkiksi. Ja oma koti lähileikkipuistoineen. Päälle suihkittiin vesiohenteinen spraylakka. Vähän näyttää väri tarttuvan vielä käsiin. Katsotaan, käsitelläänkö vielä jotenkin toisin.

Mutta hauskaa on.  Veli riehuu, että "Auto, vankilaan heti paikalla! Haluatko kuoleman vai satasen sakon?" ja Sisko juttelee: "Tälle autolle pitää löytää vielä vaimo". Eli kuten sanoin: Leikki, joka sopii moneen makuun.