Päikkäreiden vuodenvaihteen perinteinen leikki

Tämän vuodenvaihteen ennustus tulee uudenvuodenlupausten muodossa. Itse olen sellaisia huono lupaamaan, ja näihin teillekin laadittuihin pyysin automatkan ratoksi apua jälkikasvulta. Nämä ovat siis heidän käsialaansa. Ole hyvä ja valitse numero väliltä 1-20. Tämän postauksen lopusta löydät 20 kohdan listan lupauksia ensi vuodelle. Ja tämän voi tietenkin ajatella myös ennustuksensa. Luettuasi koko listan läpi, valitse vielä lupauksista toinen, jonka haluat toteuttaa. Kerro toki meillekin sitten tämä arvalla saatu lupauksesi ja itse valitsemasi, ja mieluusti toki kuulen tulevan vuoden kuluessa, ovatko lupaukset toteutuneet!

No niin, valitse numero väliltä 1-20...

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

1. Lupaan käydä pihalla joka päivä.
2. Lupaan kuntoilla. (Riittää kertakin.)
3. Aion ilman lupaa kiivetä puuhun, tai sitten kivelle.
4. Lupaan mennä mummolaan 30 kertaa vuodessa.
5. Lupaan mennä pilveen ja syödä hattaraa.
6. Lupaan käydä avannossa.
7. Lupaan mennä metsäretkelle ja olla siellä kaksi yötä.
8. Lupaan tehdä koko vuodesta mahtavan.
9. Lupaan käydä ainakin kerran ulkomailla.
10. Lupaan ostaa lemmikin.
11. Lupaan mennä pusikkoon syömään.
12. Lupaan laittaa vaipan päähäni.
13. Lupaan olla rohkea.
14. Lupaan osallistua partiotapahtumaan.
15. Lupaan käydä joka kuukausi uimahallissa.
16. Lupaan mennä junalla.
17. Lupaan käydä teatteriesityksessä.
18. Lupaan käydä alasti lumihangessa.
19. Lupaan laittaa puhelimen viikoksi pois.
20. Lupaan kunnioittaa kaikkien ulkonäköä.


Aika fiksuja(kin) keksivät, vai mitä! Hyvää uutta vuosikymmentä koko perhe Piiltä!

Tärkeistä hetkistä

Joululomalla olen ollut tähän asti vähän sekaisin. Tehnyt ajatuksissani koko ajan isoa kierrosta nopealla vauhdilla. Hyvästä fiiliksestä huonoon, draivista väsyyn, seesteisyydestä paniikkiin. Onneksi loma jatkuu vielä ilahduttavan pitkään tänä vuonna. Aion loppulomasta lötkötellä draculasängyssä ja hymyillä. Nytkin oon lötkötellyt, mutta purrut vähän hammasta samalla. Ja niin on meidän perheessä muutkin, jos saan sanoa. Se on vaikuttanut myös omiin fiiliksiin.

Harmillisen vähän tuli jouluna kuvattua. Ja harmillisen vähän yli päätään. Ja harmillisen vähän niitä kuvia tulee jälkikäteen katsottua, saati paperille teetettyä.

Tässä joskus taannoin juteltiin siitä, miten perheissä on ennen vanhaan (eli esim. niinkin ennen vanhaan, kuin meidän lapsuuden aikoina) näytetty tunteita. Joku sen ajan isä oli pohtinut sitä, miten usein oli jäänyt sanomatta, miten tärkeitä monet hetket olivat silloin hänelle olleet. Itse tiesin aina, että isän mielestä tapahtuu jotain merkityksellistä, kun hän ottaa kameran esille ja ikuistaa tapahtuman. Kun asettelin rannerenkaasta, sormuksista ja kynistä lasipöydälle pöllön, tai kun siskon ja serkkujen kanssa pukeuduttiin hassuiksi tai kun meitä haluttiin kuvata kukkapellossa ihan vain kuvaamisen vuoksi. Tai kun leivottiin joulupipareita aina itsenäisyyspäivänä, tai jouluruoalla otettiin itselaukaisijalla kuva koko väestä. Hetkien, jotka haluttiin ikuistaa, tiesi olevan tärkeitä. Oli tärkeää päästä kuvaan.

Toki itselläkin on kameran muisti täynnä kuvia, mutta kertovatko ne samanlaista tarinaa, kuin 80-luvulla valokuvat kertoivat? Selfieitä, ruoka-annoksia, lapsia irvistelemässä etukameralle...

Miten minä näytän, että hetket ovat mulle tärkeitä? Miten minä näytän rakkautta, kun kameran läpi ei ole mulle yhtä luonteva tapa, kuin isälle oli? Osaanko sanoa? Muistanko edes hymyllä kertoa nauttivani hetkistä? Ja meneekö se viesti perille?

Miten sinä teet?

Upeat jouluhelyni. Taustalla lapset katsovat Star Warsia isänsä kanssa.
Kuvasin heidätkin, mutta he toki eivät sitä tiedä.

Pehmotonttulakki Alizen Puffy -langasta

Kehittelin joulumyyjäisiin nopeatekoisen sormineulotun Pehmotonttulakin. Siitä tuli hauska, ja oon saanut paljon kyselyjä siitä. Siispä julkaisen ohjeen, jonka virittelin monen virheen kautta lopulta aika hyväksi! Suuri tämä on, mutta kuuluu tyyliin. Kokoa on helpoin pienentää tekemällä valkoisen reunustan kireämmäksi. Toki hyvin voi tehdä vähemmilläkin silmukoilla, mutta helposti käykin niin, että tulee LIIAN pieni.

Lankana on Alizen pehmoinen Puffy -lenkkilanka. Värillistä lankaa menee yhteen 1,5 kerää ja valkoista n. 1/3 kerää.

Tässä instagramiin askartelemani kuvat:

Ja vielä sama sanoin:

1. Poimi 31 lenkkiä ja sulje ympyräksi.
2. Ala neuloa vetämällä uusia lenkkejä edellisen kierroksen lenkkien läpi.
3. Jatka näin 9 kierroksen ajan.
4. Kierroksilla 10 ja 11 kavenna 3 silmukkaa yhteen kierroksen vaihtumiskohdassa. Nosta kierroksen ensimmäisen silmukan päälle viereiset ja neulo yhtä aikaa.
5. Tästä eteen päin kavennus vain joka toisella kierroksella.
6. Jatka näin, kunnes silmukkoja on jäljellä 8. Katkaise lanka ja leikkaa auki pari lenkkiä. Vedä lanka lenkkien läpi. Solmi.
7. Virkkaa reunaan n. 33-34 silmukkaa (ei tule liian kiristävä).
8. Virkkaa kierroksilla 2 ja 3 silmukat etureunasta (reunus jää vähän pulleammaksi).
9. Leikkaa ja päättele.

10. Tee tupsu solmimalla 4 lenkkiä kukaksi. Neulo jokaiseen lenkkiin kaksi uutta lenkkiä (etu- ja takareunasta).
11. Neulo syntyneet 8 silmukkaa vielä toisella kierroksella uudelleen.
12. Kavenna 2 yhteen niin, että 8 silmukasta tulee 4. (Eli ts. tupsussa on neljä neulottua kierrosta, joilla silmukkoja 4, 8, 8 ja 4).
13. Päättele ja möyhi. Ei oo niin tarkkaa.
14. Kikkaile hännillä kiinni tupsu lakkiin.
15. Päättele langanpäät sinne jonnekin noin vaan ja HUMPS, se on jo valmis!! Kahdennenkymmenennen tonttulakin jälkeen tämä on alle tunnissa tehty. (Paitsi jos peukalot puutuu niskajumin takia. Se voi vähän hidastaa...)

Partioperinteiden äärellä

Itsenäisyyspäiväämme vaikuttaisi olevan tulossa uusi traditio aktiivisen partioharrastuksen myötä: Lupauksenanto jumalanpalveluksessa. Lupauksenantajia oli kourallinen, ja keväällä/aikaisemmin luvanneisiin lisättynä se on jo ihan kiva määrä puolentoista vuoden partiotyöllä. Hitaasti, mutta tasaisesti lippukuntamme kasvaa, ja perhepartion myötä aikuisia ja uusia tulevia sudenpentuja tulee joukkoon mukaan.

Myönnän, että olen aika ylpeä meistä, myös itsestäni, että saimme tällaista aikaan ja alkuun.

Osa sudenpennuista istui kirkon penkissä, kuin tottelevaiset tatit. Omat pentuni eivät. Pitänee harjoitella vuoden aikana kirkkokäyttäytymistä nykyistä ahkerammin, ettei tarvitse ensi vuonnakin kutsua päivää (peittämällä raivo pieneen vitsiin) itsepäisyyspäiväksi...

(Tosin ei se ihan uusikaan vitsi taida meidän juhlakulttuurissa ollut, sen verran sujuvasti putkahti mieleen...)

Vaikka partiotoiminta on kansainvälistä ja yleismaailmallista, tuli hyvin isänmaallinen olo, kun koko porukalla edustimme sinisissä univormuissa.

Minkäslaisia juttuja voisinkaan kertoa?

Selasin bloggeria. Valtava määrä luonnoksia kuluneelta vuodelta. Paljon enemmän, kuin julki asti päässeitä postauksia. Ja todellakin siis tylsyydestään johtuen ovat jääneet kesken ja julkaisematta. Ja tylsiksi nuo tekstit ovat jääneet aja(tuksie)n puutteen vuoksi. Voi, kun oppisin taas tiivistämään elämästäni pieniä, kivoja yksityiskohtia, joilla tuottaa iloa itselleni blogimuistiinpanojen muodossa.

Mistä voisin kirjoittaa, että pääsisin taas alkuun ja kivan kevyeen rytmiin? Hassuja pikkuhetkiä kotoa? Käsityöprojekteista? Käsityöohjeita? Valtavia ihmisyys- ja itsetutkiskelumaratoneja? Lastenkasvatushaasteita? Höpsötyksiä? Unia? Mikä olisi kiinnostavaa? Kysy jotain! Haluan taas virkistyä kirjoittamaan matalalla kynnyksellä ja suodattimitta!

Ostin muuten kasvomaalit ja aion herätellä nuoruuden hupsutteluharrastusta eloon. Siitäkin voisin varmaan joskus kertoa?

Hmm, olisikohan tästä pitänyt sensuroida naamat, vai ei? :D

Kouluraksalla ja opiskeluajatuksia

Pääsin eilen tutustumaan uuteen, rakenteilla olevaan koulukeskukseen, johon nykyisen koulumme oppilaat ensi vuonna siirtyvät. Olen tainnut ääneen sanoa täällä ennenkin, ettei meille määräaikaisille riitä kaupungilla töitä useiden koulujen mennessä yksiin.

Tutustumiskäynti oli kaikenkaikkiaan surrealistinen. Täydellä työpäivällä uuvutettu pää ja erikoinen, puolivalmis rakennus kiehtovine yksityiskohtineen, keskeneräisine käytävineen ja kaiteettomine portaineen saivat kaiken tuntumaan unelta. Pelottavaa, jännittävää, hämmentävää, superkirkkaita työmaavaloja, pimeitä nurkkia, kaikkialla raikuva ja liian laajasti kaikuva musiikki ja kymmeniä tyhjiä huoneita ilman mitään, mihin katse kiinnittyisi. Ajatuksissa tilat täynnä pulpetteja, piirrustuksia, lapsia, meteliä, kirosanoja, riitoja, naurua ja omia oppilaitani ja lapsiani. Samalla ylivirittynyt ja epämotivoitunut, ja sekä huojentunut, että harmistunut olo siitä, ettei tuo paikka taida kuulua tulevan syksyni suunnitelmiin. Outo mieli. Työkaveria kompatakseni hämärä olo tuntui osittain johtuvan tuosta tiiliskiven painoisesta työmaakypärästä, jonka kannattelu itsessään teki ihan höntiksi.

Tämän tekstin kömpelönä kuvituksena olkoonkin ainoa kuva, vieläpä kaikin tavoin epäonnistunut, jonka kehtasin työmaalla ottaa:

Paitsi otin kyllä salakuvan punatulkun näköisestä sirkkelistä. Totta kai.

Kovasti olen miettinyt, että alkaisinko tosiaan opiskella kaksoiskelpoisuutta. Jos tekisin sen, mikä eniten kiinnostaisi sekä opetettavana, että opiskeltavana aineena, tekisin tietenkin kuvataiteen. Mielenkiintoisena haastajana löysin rinnalle elämänkatsomustiedon suorittamisen avoimessa yliopistossa. Olen joskus pohtinut uskonnon, psykologian ja filosofian opintoja. En kuitenkaan taida jaksaa sukeltaa niin syvälle mihinkään noista. Elämänkatsomustieto voisi olla mukava raapaisu kaikkien noiden kiinnostavien aiheiden pintapuoliskoilta. Tänä vuonna olen nauttinut uskonnon ja yhteiskuntaopin opettamisesta eri ryhmille juuri siksi, että niissä oppiaineissa pääsee kovinkin lähelle oppilaiden arvomaailmaa ja ajatuksia. Elämänkatsomustieto olisi varmasti hyödyllinen oppiaine tässä uskontoja maton alle lakaisevassa maailmassa. Tässä moninaisuuden maailmassa voisi muutenkin olla ihan hyvä, että alakoulussa olisi vain yksi, kaikille yhteinen tunnustukseton katsomusaine, jonka puitteissa voitaisiin opiskella ne ympäripyöreät asiat, joita uskonnossa enää nykyään saa "opettaa". Kurkistaen tietysti "tunnustuksetta" myös kulttuurisesti meille tärkeiden uskontojen sisältöihin. (Pidätän oikeuden muuttaa mielipidettäni tämän suhteen. Sillä olen kyllä uskonnonopetuksen puolustaja, myös tunnustuksellisen. Tämä nyt oli tällainen nopeasti sanoiksi pukeutunut ajatus.)

Mitä sanotte, olisiko taktisesti, teknisesti, voimavarallisesti tai ihan vain jostain muusta näkökulmasta hyvä vai huono idea? Ymmärtääkseni elämänkatsomustiedon opinnot pystyisi suorittamaan omalla aikataululla ja etänä, essein ja tentein. Eli mikäli kävisi niin, että uusi koulu vetäisikin opettajia enemmän, kuin mitä tällä hetkellä luullaan, ja pääsisinkin töihin sinne, niin pystyisin ehkä samalla opiskelemaan itselleni sopivalla tahdilla. Tai voisin siirtää (tai lopettaa) kurssien suorittamisen tuonnemmaksi. Vai voisinko? Miten se menee? Yhdessätoista vuodessa olen tunnetasolla ehtinyt unohtaa, että vihaan opiskelua. (Tietoisella tasolla muistan kyllä vannoneeni, etten ikinä enää tee tenttejä.)

Ottakaa kantaa. Tsempatkaa, antakaa pureskeltavaa tai torpatkaa idea perustellen se pointeilla, jotka olen unohtanut.

Tunnekirjoa hämyisessä putiikissa unikaupungin laidalla

Täytyy taas pitkästä aikaa koittaa purkaa unta tekstiksi, jos löytyisi sieltä pointtia. Pelkällä ääneen selittämällä en päässyt sieluni syövereistä jyvälle.

Ensinnäkin olin kaupassa, pikkuputiikissa. Olen ollut sellaisissa vastaavanlaisissa unissani ennenkin: Seinät lähellä, pieniä ikkunoita korkealla, lämmintä pölyn läpi siivilöityvää valoa. Nämä kaupat  on olleet aina eri paikoissa kyllä, ja fiilikset olleet seurasta riippuen vähän eri sävyisiä. Nyt kiertelin jonkin vanhan kaupungin putiikkeja. Se on mulle tuttu kaupunki unista, ei mikään olemassa oleva kuitenkaan. Siellä on soma keltainen puukirkko kukkulalla, vanhaa, aurinkoista puutaloaluetta putiikkeineen siitä kirkolta yhdelle sivulle päin ja harmaata, loskaista, öistä prismaa toisella suunnalla.

No, kuitenkin. Olin lämminvaloisessa ruskeaseinäisessä vaatekaupassa. Nappasin ensitöikseni hyllystä oranssin nahkatakin kokoa M. Aattelin ihanaksi ja halusin poikkeuksellisesti tehdä onnellisuuksissani nopean päätöksen. Vein sen ja jotain asusteita kassalle ja jatkoin shoppailua. Maksoinkin kai jo, vaikken edes katsonut hintoja.

Vasta sitten löysin kivempiakin takkeja. Mustia ja ruskeita, ajattomampia. Sovitin ja tajusin kaupan koot aika suuriksi. Myös sen sovittamatta ostamani oranssin takin täytyi olla suuri. Muutenkin musta näytti paremmalta, ja sen hinta aiemman 179:n sijaan oli 99. Aloin häärätä, että mitäs nyt tekisin ja sovittelisin ja ostaisin ja saako edelliset kaupat peruttua. Olin yhä innoissani. Kunnes tajusin ystävällisen, ylvään ja vähän pelottavan myyjän yrittäneen sulkea liikettä jo pidemmän aikaa. Kello oli 17:20. Noloa. Tiesin, että päätöksentekokykyni lopahtaisi nolostumisen ja kiireen takia, mutten kehtaisi enää tyhjin käsinkään lähteä. Paineita.

En muista, sainko lopulta mitään matkaani, mutta tunneskaala unessa oli seuraava:

Kutkuttavaa innostusta ja kevyttä iloa, yhtäkkistä heittäytymistä, muidenkin vaihtoehtojen pohdintaa, perääntymistä, epävarmuutta (ja silti yhä samaa uuden äärellä olemisen kutkutusta) ja äkkiä lopulta kauhea nolostuminen ja tilanteen lopahtaminen.

Tunteet olivat niin eläviä, että niiden on pakko kertoa jostain todellisesta. En vain keksi vielä, mistä. En, vaikka kirjoitin. Silloin kaikki yleensä muuttuu itsestäänselväksi.

Palaan tänne kertomaan, jos keksin.
Tai kertokaa te, jos luette sieluani mua paremmin!

4, 7 ja 9.

Luen välillä vanhoja blogitekstejäni. On huippua, että mulla on ikuistettuna tänne palasia ajanjaksoista, joista selkeät, yksityiskohtaiset muistikuvat ovat harvinaista herkkua.

Silmiin osui teksti, jonka kirjoittamisen aikaan odotin kolmattamme. Pohdin siinä isompien lastemme kahden vuoden ikäeroa. Loppuun heitin kysymyksen, että millaistakohan sitten on, kun lapset ovat 1-, 4- ja 6-vuotiaita tai 6-, 9- ja 11-vuotiaita. Jälkimmäisestä mulla ei vielä ole kuin aavistus, ja itseasiassa myös ensimmäisestäkään tilanteesta on mielessä enää vain aavistus.

Sen sijaan osaan aika hyvin kuvailla, millaista on, kun perheessä on 4-, 7- ja 9-vuotiaat.

Ensinnäkin arki on ollut jo reilun vuoden todella paljon helpompaa, kuin minkään edellisen äitiysuravuoden aikana. Kaikki ovat kuivia (lähes aina) ja päiväunettomia (lähes aina). Kaupasta ei enää kanneta vaippoja ja kaikkia reissuja ei tarvitse ajoittaa jonkun unirytmin mukaan. Edes illalla ajelu ei välttämättä sekoita pakkaa kovastikaan.

Loma-aamuisin lapset heräävät itsenäisesti ja katsovat lastenohjelmia sovitusti. Osaavat katsoa kellosta, milloin on aamu ja lupa nousta. Toisinaan (joskin harvemmin) tekevät ihan aamupalatkin itse.

Illat työllistävät yhä, ja odotankin seuraavana isona etappina sitä, että käskystä iltapaloittelevat itsenäisesti ja osaavat ilman erillistä pyyntöä mennä hammaspesulle ja sänkyyn. Iltarutiinit ovat ainakin omasta mielestäni päivän työllistävin urakka, jolloin pitää olla tosi järjestelmällinen ja tiukka. Usein hermoakin alkaa herkimmin kiristää juuri puoli yhdeksän aikaan. Nukkumassa ollaan yhdeksään mennessä. Tosin esikoinen toivoskelee, että saisi valvoa myöhempään. Tämä seuraava vaihe, jossa en olekaan yksin hereillä yömyöhään, jännittää mua. Nautin niin paljon hiljaisista, yksinään tai kaksinaan aikuisten kesken vietetyistä illan tunneista.


Uhmaa on, muutamallakin aina samaan aikaan, ja yhteenottoja tietenkin ihan päivittäin. Kuitenkin lapsista on toisilleen ihan valtavasti seuraa, ja jokaisella sisaruksella on toisensa kanssa riidoista huolimatta hyvät välit ja omat yhteiset juttunsa. Esikoisesta löytyy kuopuksen seurassa sellaista empatiaa, mikä ei välttämättä muulloin juurikaan pääse esille, ja keskimmäinen on päässyt "perässä vedettävän roolistaan", kun on saanut ottaa pikkusiskon komennattavakseen. Pienin matkii kaikessa idoleitaan, varsinkin isosiskoa, ja aina tyhmää tehdessä syy löytyy läheltä: "No kun siskokin." (Vaikkei edes olisi...)

Lapset ovat ihanassa iässä nyt siksi, että ovat kaikki sopivan ikäisiä yhteisiin leikkeihin (kunhan sille päälle sattuvat). Kukaan ei ole vielä "liian iso" ja toisaalta isommat osaavat vähän katsoa, että pienelläkin sujuu meno hyvin. Useimmiten näiden omien lisäksi piha (ja monesti myös koti) on pullollaan myös naapurustoa ja koulukavereita ikähaitarilla 4-11 vuotta.

Kaikki osaavat jo kuvailla olojaan, tunteitaan, särkyjään, kiukkujaan jne. Se helpottaa hurjasti vauvojen äitinä koettua stressiä, kun itkun sävystä piti osata tulkita kaikki. Ja hirveän rauhoittavaa on tautikautena jo ajatuskin siitä, että mikäli oksu saapuu, se osuu lähes varmuudella (jollei ekaa ylläriyrjöä lasketa) aina sankoon. Se on kuulkaa hienoa se.

Kasvatuksellisesti eniten tuottaa päänvaivaa tällä hetkellä käytöstapojen mielessä pitäminen ja kaverisuhteiden pelisääntöjen harjoittelu. Koulussa ja hoidossa tapahtuneita välikohtauksia puidaan usein. Kuka teki, mitä ja miksi. Miten toimit seuraavalla kerralla. Toivon, että kaikki se puhuminen ja sanoittaminen kantaisi tulosta. Vaihtoehtoinen skenaario on se, että lapset uupuvat ja kyllästyvät marmatukseen ja tottelemiseen. Toivon, että tämän tiedostaminen muistuttaisi itseäni kohtuudesta nalkutuksen suhteen ja osaisin pysytellä oleellisessa.

Jotenkin on tunne, ettei tämä pelkästään helpommaksi muutu aikojen kuluessa, mutta kyllä minä silti nautin tästä vaiheesta, jossa perheessä on vauvojen sijaan lapsia. En ole koskaan ollut vauvakuumeilija, vaan tällaisesta arjesta minä pikemminkin olen lapsisunelmia piirrellessäni haaveillut. Välillä on jopa sellainen tunne, että voimavarat riittävät tästä hetkestä nauttimiseen. Välillä tuntuu tosin toiselta, ja se on kyllä harmi.

Vuoden päästä tähän aikaan?

Ohoh, blogi jää koko ajan pidemmiksi ajoiksi ilman huomiota. Sama tilanne on kyllä kaiken somen kanssa, siis siltä osin, että mitä itse kanaviini päivitän. Seuraan kyllä muiden touhuja, mutta oma arki jää jakamatta.

Töissä on mennyt kaksi viikkoa ihan ihanan hyvin. Olen nauttinut, olen saanut ohjat hyvään otteeseen, löytänyt kuin taikaiskuina toimivia keinoja, rentoutunut itsekin ja saanut luokan rentoutumaan. Olen saanut OPETTAA, kurinpidon jäädessä koko ajan entistä pienempään rooliin. Ja olen kuulkaa nauttinut siitä OPETTAMISESTA.

Samalla olen tajunnut, että monestakin syystä johtuen ensi vuonna on luvassa muutoksen vuosi. Ensinnäkin nykyinen kouluni lopettaa toimintansa ja jo se takaa muutoksen. Samalla, kun se tuntuu kaukaiselta ajatukselta, on tuleva muutos kuitenkin jo koko ajan jollain tavalla arjessa läsnä. Kaipaan jo valmiiksi luokkaani. Toisaalta iloisesti kutkuttaa (ehkä harhainen) ajatus mahdollisuuksia pursuavasta maailmasta. Voisin ensi syksynä tehdä vaikkapa seuraavia asioita, ja näiden välillä on varmasti aloitettava jonkinlainen pohdinta jo tässä vaiheessa:

1) Voisin hakea töitä ympäri maakuntaa. Kokeilla uusia tuulia. Kotikaupunkini työllisyystilanne tulee kiristymään koulujen vähentymisen myötä ja meille määräaikaisille tuskin löytyy varmuudella töitä. Jos haluan pelata taloudellisesti varman päälle, on avoimia paikkoja alettava katsella heti hiihtoloman aikoihin.

2) Voisin rohkeasti luottaa siihen, että kevään ja elokuun välillä tulee tapahtumaan yllättäviä muutoksia kaupungin opettajakunnassa, ja muihin hommiin sitoutumattomana voisinkin äkkiä hypätä siihen elokuussa liikkeelle lähtevään junaan muiden pätevien hakijoiden suunnattua jo toisaalle hommiin.

3) Jättäydyn suosiolla "sijaislistoille". Tekisinkin ensi vuonna rennosti sijaisuuksia sieltä täältä, pitäisin kalenterin väljänä, välttäisin wilma-tunnukset, arvioinnit, asiakirjojen laadinnan ja muun, kunhan vain sijaistaisin. Ei yhtään hullumpi, vaan suorastaan leppoisahko ajatus.

4) Tekisin kunnon irtioton ja opiskelisin jonkin kaksoispätevyyden ja nostaisin sen myötä palkkaluokkaani. (Ja kituuttaisin siis vähintään vuoden palkatta opiskellen...?) Vinkkejä tämän idean käytännön toteuttamiseen perhe-elämän ohessa, ainevalintaan ja opiskelupaikkaan?

5) Tekisin jotain Ihan Muuta. Mitä? Opiskelisin ihan muuta alaa? Mitä? Ja miksi? Tekisin jonkin muun alan töitä? Mitä?

En tiedä, onko toiveajattelua, realistista ajattelua vai kauhuskenaario, että luultavasti kohta 2 toteutuu, ja vuoden päästä naureskelen tutun arviointikeskustelurumban ja loppuunpalamisen lomasta näille lennokkaille ajatuksilleni. Mutta jotenkin raikasta on jo näillä ajatuksilla leikittelykin. Ehdota sinäkin, mitä voisin tehdä tulevana elokuuna!

Syyslomasukkia ja pöksyjen jatkoaika

Meidän syysloma on ollut kevyt. Pieniä pyrähtelyjä, enimmäkseen kotoilua. Itse oon käyttänyt aikaani käsitöihin. Tein tytöille toiveidensa mukaiset villasukat. Omat on vielä kesken, kun teen mustia polvisukkia ja ovat siis maailman tylsimmät tehdä.

Pienin valitsi kirjavan langan lempiväreissään. Sukassa näyttävät kyllä tyhmältä. Olisin halunnut pinkit pitsit reunaan, mutta hänen mielestä ne olisi olleet tyhmät kakkapökäleet, joten jätin sitten pois. Hänellä kun on muutenkin rajujen vaaterajoitteiden elämänvaihe meneillään.

Keskisiskon piirtämistä sukkavaihtoehdoista päädyin hauskaan sadepilvi-ideaan. Lapsi kyllä sanoi, että voitais pyytää Muoria tekemään, kun se on, ei millään pahalla, vähän parempi tekemään.  Kieltämättä pitkät juoksutukset ei tulleet ollenkaan nätisti, mutta en jaksa olla sellaisista huolissani. Kyllä nuo silti käyttöön kelpaavat.

Käyttöön kelpaavat jälleen myös Noshin housut, joihin oli mystisesti ilmestynyt reikiä pitkin oikeaa lahjetta. Askartelin päälle kukkasia ja voi että, kun tulikin nätit!

Ja nyt takaisin mustien polvisukkien pariin...

Identiteettikriisi, askel eteen päin.

Voihan taas identiteettikriisi!

Millainen ope minä olen?

Millainen äiti minä olen?

Millainen vaimo minä olen?

Millainen ihminen minä olen?

Viimeviikolla kaahasin liikenteessä parin auton ohi kiukuspäissäni, kun olivat liian hitaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että "Väistäkää nyt, nyssyt, minä olen varmastikin teitä vanhempi, viisaampi ja oikeammassa." Ymmärsin toki, että tuo äkäinen ja oikeuttava ajatukseni johtui ehkä nälästä, kiireestä tai ärsytyksestä. Mutta vähän alkoi naurattaa. Että nytkö oikeasti olen valmis ajattelemaan, että minullakin on oikeuksia ja minäkin voin seistä omien ratkaisujeni (kuten ohi kaahaamisen) takana jämäkästi. Ja etteivät kaikki muut kuskit liikenteessä ole automaattisesti minua tärkeämpiä tai parempia. Pikku juttu, mutta itselleni taas uusi oivallus. Ettei ole varmastikaan väärin ajatella, että kyllä minäkin osaan ja tiedän ja pystyn.

Mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sanoa töissä tai elämässä, että "En osaa, olen tuossa huono, joku muu on varmasti mua parempi jne". Mutta siinä on ollut haastetta, että osaisin sanoa, että "Tiedän, mitä teen, osaan hommani, tässä olen hyvä ja tuossa olen oikeassa". Ei toki  kotona ole ollut sekään vaikeaa, sen tässä heti alleviivaan vielä erikseen, ennen kuin ruokakuntani jäsenet (lapsuudenaikaiset, tai nykyiset) ehtivät kuittailemaan.

Näitä pohdin. Uskon, että vähän saatan taas aikuistua. Ehkä tämä on ammatillinen identiteettikriisi tällä kertaa lähinnä. Onko mitään vähemmän negatiivista sanaa, kuin "kriisi"? Uskon vahvasti, että tällainen "kriisi" on tärkeän askelen ottamista kohti seuraavaa päivitettyä versiota itsestäni. Positiivinen kriisi.

Itsekästä vai epäitsekästä?

Viikot ovat olleet kiireisiä. Meillä on ollut oikeastaan jokaisena arki-iltana joko toisella aikuisella menoa tai sitten koko perheellä. Välillä en ole ehtinyt näkemään lapsia juurikaan koko päivän aikana.

Siksi tunnen piston sydämessäni, kun lauantai menee näin: Minä teen kotona rästihommia (töitä, siviilin rästejä, mankelointia ja myönnettäköön, myös rentoudun) ja lauantaireissu tehdäänkin ilman äitiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa, ettei tähän päivään tullut perheaikaa. Se pisto johtuu varmastikin siitä, että valitsin tämän itse. Samoin, kuin valitsen työpäivän jälkeen jäädä nysväämään työmaalle. Eihän sielläkään oikeasti koskaan tule valmista, niin kuin ei täällä kotonakaan.

Hmph.

No, nyt täytyy ajatella, että rauhallinen, edes vähän todo-listaa lyhentänyt, seesteinen ja siisteyttä näkevä äiti on hyvä äiti. Ettei tämä olisi ollut nyt pelkästään itsekäs valinta, vaikka monen tunnin hiljaisuutta rakastankin! Eihän? Eikö? Joo.

Mankelikaappi odottavine lakanoineen todisteeksi itselleni siitä, että oli hyvä jäädä kotihommiin!

Vihaan olla vihainen

Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.

Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!

Päivän tapahtumat

Tänään on sattunut kaikenlaista.

Aamuyöstä heräsin kiukkuitkuuni, kun teinipojat varastivat ensin toistuvista kielloista huolimatta suihkupulloni ja saippuakuplapurkkini. Kun he lopulta varastivat myös puhelimeni ja alkoivat postata nimissäni instagramiin ja tekemään vitsiä kuvagalleriastani, suutuin niin, että kiukku tuli raivoisaksi nyyhkytykseksi todellisuuteen asti. Heräsin siihen. Tunne on tuttu. Sisuuntuminen. Rajan tuleminen vastaan. Mitan täyttyminen.

Töissä mentiin samoilla fiiliksillä, mihin itseni unissani boostasin. Kiukkulinja tepsi, mutta luotto ei ole kovin korkealla jatkon suhteen. Oon lähellä uupua. Huomaan sen muiden reaktioista, en omistani. Työkaverille nauroin, että mitä enemmän ja maanisemmin säädän lukkaria, sitä lähempänä on päätyminen osastolle. Ja oikeastikin. Säädän paniikissa tuntien paikkoja kuvitellen, että sieltä löytyy kombo, joka mystisesti ratkaisee kaiken, en vain vielä ole osunut oikeaan. Lukkari on ainoa, mitä voin hallita. Ehkä se, että sanoitan ja tulkitsen tämän pöljän toimintani, on hyvä merkki, enkä ehkä ihan (ainakaan täysin yllättäen) tilttaa...?

Kotimatkalla hain lohturuokaa ja ansaittuja herkkuja. Nöf nöf. En mielestäni harrasta tunnesyömistä, mutta tämä oli kyllä puhtaasti sitä. Munkkia, suklaata ja vaniljarahkaa mustikoilla. Niin kerta.

Lapset tulivat kirkuen kotiin uintireissusta. Kuopus pissasi kiireessä esikoisen reppuun. Aika hauskaa, vai mitä? Noin niin kuin etäältä katsottuna ainakin.

Illalla aiheutin varmaan lapsille traumoja olemalla tyly ja kylmä ja kamala. En pystynyt voimattomuuksissani muuhun. Kerroin, ettei hammaskeiju ole totta, ja ettei meillä käy niitä, ja että jos kävisikin, ne olisivat kilttejä. Ja sitten tein taikapölyä, jota puhallettiin oville ja ikkunoille hammaskeijukarkotteeksi. Että se siitä totuudesta. Ja sitten sen jälkeen ryhdyin tylyksi.

Loppukaneetti vielä tuntuu puuttuvan, vaikka makaan jo sängyssä. Kyllä nyt jotain vielä tapahtuu tänään, mikä kruunaa tämän aggressiivisuuden eri sävyjen värittämän päivän. Kerron huomenna kommenteissa, mikä.se lopulta oli.

Perintöjä

Olen oudossa maisemassa mieleni kanssa. (Tai olin perjantai-iltana, mutta tämä teksti halusi hetken leijua.)

Olen juuri lukenut 18 sivua tekstiä, jonka isä on kirjoittanut 1½ vuotta sitten. Ajatuksena hänellä oli valokuvanäyttely, jota varten oli ehtinyt varaamaan kirjaston näyttelytilan lokakuulle 2019. Eli ensikuuksi. Näyttelyn materiaalin hän oli saanut valmiiksi kesän ja syksyn aikana viime vuonna, ja oli nimennyt sen otsikolla "Viimeinen näyttely". Ihan vain siksi, että suunnitteli eläkkeelle jäämistä seuraavana keväänä.

No, uskotte varmasti, että jo nimi yksistään on aika symbolinen. Teksteissä kuuluu isän ääni. Se tuntuu niin oudolta. Ja hienolta. Varsinkin, kun ymmärsin, että tämä on viimeinen isän teksti, jonka oikoluen ja pilkutan. Sitä minä ja muut sisarukset ollaan saatu jo pienestä asti tehdä, kun isällä kirjaimet pomppivat itse diagnosoimansa lukihäiriön myötä miten sattuu. Muistan, miten hassulta tuntui, kun isä  luotti osaamiseeni ja näkemykseeni tuossa asiassa jo pienenä tyttönä. Osaisinpa samoja tunteita tarjota omille ja muille kohtaamilleni lapsille: Sinä osaat. Aikuinen ei ole aina paras kaikessa. Minä en osaa tätä itse. Minä luotan sinuun. Yhteistyöllä tehdään.

Yhteistyöllä ja lapsityövoimaan luottaen (myös muun perheen kanssa) ollaan tehty kaikenlaista suomennetusta kyltistä kanarialaisravintolan ikkunassa aina kirjoihin ja erilaisiin kuvaprojekteihin. Meihin on luotettu. Annettu tehdä ja kokeilla. On saatu kuvata studiossa ja photoshopata kavereiden ylioppilaskuvia. Meiltä on pyydetty mielipiteitä ja apua. Meihin on uskottu.

Jos olette Kurikassa lokakuussa, käykää kirjastossa katsomassa, minkälaisen perinnön kuvien ja ajatusten muodossa isä on teille ja meille jättänyt.

Kattausliinoja ja puuterin väristä Teemaa

Virkkausvimma iski. Kattausliinoja alkoi putkahtaa urakalla. Näiden väri-inspiraationa toimi Teema-sarjaani täydennykseksi hommattu puuterin väriset lautas- ja mukikaksikot. Kahdeksanpaikkaiseen pöytäämme 9 valkoista liinaa ja 3 persikkaista muodostavat hyvän komppanian. Eli liinoja voi välissä pestä, ja silti jää käyttöönkin asti. Ja kattauksen voi siis hoitaa joko kokonaan valkoisena, tai sitten näin sikinsokin väreillä, kuten näköjään kaikissa blogiin päätyneissä kuvissa olen tehnyt.

Näyttää vaan jotenkin niin kivalta, kun jokaisen syöjän paikalla on tällainen liina. Tykkään.

Askartelin pahvista maailman rumimman säilytysrasian liinoille. Höhö.

Ohje on omasta päästä, koska jostain syystä ympyrää virkatessa mun käsiala ei istu valmiisiin ohjeisiin. Tulee kiemura. Nytkin yritin noudattaa säteittäin lisäämistä (12 pylvästä aloitussilmukkaan, ekalla kerroksella jokaiseen 2, tokalla joka toiseen, kolmannella joka kolmanteen jne.), mutta aina lähti menemään kuprulle.

Ratkaisu löytyi siitä, että pylväskerroksen jälkeen tein aina kiinteiden silmukoiden kerroksen, ja lisäykset suluissa olevan kaavan mukaan näillä kiinteillä kerroksilla. Joka toisella kerroksella sitten pelkkä pylväskerros jokaiseen edelliskerroksen kiinteään, mitään lisäilemättä. Tämä teki ihan hauskan rytmin liinaan, eikä säteittäin lisäämisestä jäänyt sitä sellaista merkkiä lisäilykohtaan, kuin muuten jäisi, vaan työ muotoutui selkeämmäksi ympyräksi 12-kulmion sijaan. Lisäksi lisäykset kiinteiden silmukoiden kerroksella oli helpommat tehdä, kuin pylväiden, joiden kanssa menee muutenkin vähän enemmän aina aikaa.

Eli ohje lyhyesti:
1.krs: ketjusilmukkalenkkiin 12 pylvästä.
2.krs: joka silmukkaan 2 kiinteää. (Yht. 24)
3.krs: joka silmukkaan pylväs.
4.krs: kiinteä kerros, joka toiseen 2 ks:aa.
5.krs: pylväitä joka silmukkaan.
6.krs: kiinteä kerros, lisäys joka kolmanteen silmukkaan.
7.krs: pylväskerros
8.krs: kiinteä kerros, lisäys joka neljänteen silmukkaan.
...jne.
Halutessa koossa pykäreuna ympärille.

Lankana mulla Novitan Strömsö ja per liina menekki n. 50g.

Noin.

Päivän fiilismittari

Oon nauranut opettajanhuoneessa katketakseni. Omalla ja kollegoiden kustannuksella.

Ihan parasta.

Kompensoi mennen tullen tämän viikon muut urakat, joten fiilismittari on reilusti plussan puolella näin puolivälissä viikkoa.

Ajattelin vain sanoa, kun sellaista harvoin tulee sanottua.

Ja kuvassa mulla on päässäni kaljaa. Koska kaiken se uskoo ja toivoo ja testaa, kun Curly girl -kaverit Facebookissa käskee. Tosin tuli uusintapesureissu tämän jälkeen. Lemusin ja olin tahmea, vaikkakin sitten komeille korkkiruuveille kähärtynyt.

Lyhyt neuletakki

Olen mielestäni tarvinnut neuletakkia, joka ei kauheasti pörröttäisi vapaana liehuvaa curly girl-pehkoani, joka tosin on voinut viimekuukausina huonommin, kuin mitä taannoin hehkutin. Takkua tulee ja kihara on laiskaa.

Kaapista löytyi mummin (?) vanha ruskea puuvillalanka. Tein arvioita menekistä, ja laskeskelin, että lyhyen neuleen siitä voisi saada. Hihatkin tein naftiksi säästäväisyyssyistä. No, lopulta lankaa jäi vielä puolet yli, eli pitkänkin tästä olisin saanut taskuineen kaikkineen, mutta jotenkin olin ehtinyt innostua tällaisesta niukasta mallista.

Tein takkiin napinlävet, mutta täytyy katsoa, kursinko ne kiinni, sillä eihän tämä nyt napitettuna tulisi toimimaan. Tosin en tiedä, haittaako lävet menoa mitenkään ja olisivatko pienet napit söpö koriste.

Ennen käyttöönottoa olisi tietenkin voinut pingottaa työn ja oikoa esim. hihansuiden resorit. No, meni jo pitoon, joten ihan sama.

Ohje on taas kerran kokonaan omasta päästä ja työn edetessä kehitelty. Ongelmien kohdalla on välillä purettu ja välillä säädetty ja jatkettu matkaa kummemmin mokia murehtimatta.

Siinä kaikki tällä kertaa!
Kippis ja kiitos kirkon väelle!
(Kiitos Keskisiskolle tästä ihanasta sanonnasta.)