31.3.2014

Luopuisinko?



Tyhjensin kaappia tulevaa kirpparikuormaa varten. Nyt, kun ollaan asuttu tässä kodissa reilut 1½ vuotta, on helppo tehdä päätöksiä vaatteiden suhteen: jollen ole jotain käyttänyt tuossa ajassa, tuskin tarvitsen sitä jatkossakaan. Vaatetta lensi kirpparikassiin vinot pinot.

Tätä ihanaa en kuitenkaan saa sinne kassiin käärittyä, vaikka käyttöaste on ollut sitä luokkaa, että pitäisi laittaa tämäkin hyvä kiertämään. En malttaisi. Kyseessä on parin vuoden takaa Me&I:n ihana velourpaita. Rakkautta ensisilmäyksellä ja edelleen priimaiskussa. Mutta kun. Se kinnaa. Oli alunalkaenkin vähän pieni, enkä näköjään oo vuosien saatossa kutistunut.

Ehdotuksia, mitä tälle tekisin? Vaihtaako joku isompaan vastaavaan? (Tämä on siis S-kokoinen, M sopisi mulle paremmin.) Tai tekeekö joku sellaisen tunteisiini vetoavan sijoittamissuunnitelman, josta en voi kieltäytyä?



Ja ei, ne eiliset näpyt on melkein kaikki kadonneet. Olin jo (taas) ihan varma. Toisella kertaa sitten.

30.3.2014

Ajatuscocktail


Maanantaihin lähdetään taas tutuissa fiiliksissä: tökkii. Viikonloppu on ollut selkeästi hyvä, kun työjutut on niin totaalisesti unohtuneet. Tuntuu hankalalta taas orientoitua niihin asioihin. Mutta hyvin se menee.

Lauantaina messuiltiin ja kyläiltiin. Satojen ihmisten seassa messuilla näin joitain tuttuja ja joitain naamoja, jotka luultavasti olisi pitänyt tunnistaa, mutten pystynyt yhdistämään. Se tuntuu aina niin nololta. Jotkut "vanhojen setien" naamat tunnistin tarkemmalla tuijottamisella rinnakkaisluokkalaisikseni. Apua, näytänkö mäkin jo noin vanhalta?

Tänään oli niin sunnuntai, kuin vain olla voi. Aurinkoa ja pullakahvit pihalla kesken kevyen haravoinnin. Pihatouhujen lomassa mietin dramatisoidulla ajatuksensävyllä, että mitä mulle oikein on tapahtumassa: nautin risukasoista, märän mullan tuoksusta ja kompostin tallaamisesta. Ei kuulosta yhtään multa. Ei yh-tään.

Iltavieraiden kanssa ihmeteltiin päivän päätteeksi, että mitä ihmeen näppyjä lapsissa (varsinkin toisessa) on. Huomenna selvinnee, ovatko "sitä", mitä oon jo monesti luullut tulevaksi. Pari eilistä kummallisuutta selittyisikin hyvin "sen" ensioireina. Ja niin, huojentava havainto: kiipeilytaitoa on toistaiseksi testattu aika hillitysti ja hallitusti.



En räpsinyt kivasta viikonlopustamme yhtään kuvia, joten olkoon kuvituksena tällä kertaa puutarhateeman innoittamana viimesyksyinen marjacocktail (eikä edes omista pensaista tämäkään sato). Lisäksi Photoshopyhteistyö on tauolla, joten katsotaan, miten blogikuvien kanssa jatkossa käy...



28.3.2014

Kiipeilijän geenit



Noin vaan Pienin oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Iltasadun jälkeen odottelin lasten nukahtavan ja surffailin lastenhuoneen seinän takana, kun Pikkutyyppi yhtäkkiä tepsutti viereeni hymyillen muina tyttöinä. Olin silleen, et "....!... !!!? ...?!??". Tunsin ylpeyttä, mutta vähän alkoi saman tien pinnaa kiristää, sillä hilpeästä tilanteesta huolimatta tajusin, mitä on odotettavissa.

Palautin Beiben petiin, mutta jo muutaman minuutin kuluttua kikattelivat molemmat isoveljen sängyssä. Mr Piin kanssa tirskuttiin vähän oven takana ennen nuhtelua. Ja Beibe petiin. Isoveli alkoi kuiskutella toiseen sänkyyn hepulin kieppeillä "tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne", ja muhunkin alkoi iskostua epätoivo kaoottiseksi kallistuvan tilanteen suhteen. Sisko jatkoi kiipeilyä ja minä jäin sängyn viereen palauttamaan kapuajaa peiton alle. Veljen suhteen mulla ei ollutkaan yhtä selkeää toimintamallia, sillä on vähän epäloogista ärähdellä kuiskutellen, että "nyt hiljaa", eikä sellainen kyllä hepuloivalle minkäänlaiseen jakeluun menekään.

Pienempi hyytyi siliteltynä hetkeksi sänkynsä pohjalle ja minä nappasin isomman pois huoneestaan pitääkseni toisaalla puhuttelun yltyneestä tilanteesta. Kunnes lastenhuoneesta kuului tössäys. Pieni mäsähti naamalleen lattiaan. Kiidätetään siis Isompi takaisin sänkyynsä ja ulvova reppana kaapataan tutkittavaksi ja hyssyttelyyn. Tulkitsin, että tuli lattiaan tutti edellä, mikä varmaan säästi vähän nenäressua törmäykseltä. Äidin stressitaso kuitenkin nousi nousemistaan, kun hyssytelin väsynyttä ja kolhiintunutta ulisijaa, jonka päätin viedä sänkyynsä vasta, kun villitsijäosapuoli nukahtaa.

Viimein ulvonta ja venkulointi hiipui ja kiipeilijä valahti takaisin vauvaksi nukahdettuaan mun syliin. Isompikin oli ehtinyt nukahtaa. Oma stressi loppui äkkiä ja tajusin, että ei nämä illat ehkä lopullisesti menneet plörinäksi, vaikka Hän nyt pääseekin sängystään pois. Että kai ne lapset sen jossain vaiheessa tapaavat aina oppia. Mutta en voi väittää, etteikö jännittäisi, millaisia tilanteita tästä nyt sitten seuraa. Mäsähdyksiä, äidille aiheutuvia tykytyksiä yllättäen tyhjentyneen sängyn edessä vai tällaisia iltahepuleita? Toivottavasti ei mitään, ainakaan liikaa. Mieleen palasi vain liian elävästi kaikki nukuttamiseen liittyvät vaikeudet, joita 3½-vuotisen urani aikana oon kohdannut. Siinä hyssytellessäni ehdin laskea, että olihan tässä jo ehkä kuukauden verran helppoja nukahtamisia. ...No, ehkei kannata vielä valmistautua kaikenmaailman skenaarioihin. Sitä paitsi seinän takana näyttää nyt tältä:

Eli aika ihanalta.


Yöksi nupulle.



Tällä viikolla oon kirjoittanut kolme sellaista tekstiä, joille oon "julkaise"-napin sijaan painanut vaan "tallenna". En tiedä, miksen oo saanut niitä sen hetken fiiliksiä julkaistua, varsinkin kun ovat olleet ihan positiivisia juttuja kaikki. Oon joka päivä ajellut onnellisena töistä kotiin ja miettinyt hempeitä rimpsuja, joita noista työmatkani lempilakeuksista ja ihanasta elämästäni kirjoittaisin. Siitä jännästä tunteesta, kun mielen päällä hyrisee hyvä fiilis. Semmoinen, että miettimällä miettii, että olikos elämässä muka jotain  spesiaalia meneillään, joka vaikuttaa vireeseen. Mutta ei oo. On vain kaikki tavalliset asiat niin hyvin ja kivasti. Ja kuinka kaupunkikin on yht'yllätten alkanut tuntua Kotikaupungilta.

Iltapäivisin oon raapustellut muistilistaa bloggeriin. Sitten illalla, kun olisi aikaa kirjoittaa jutut loppuun, on  hektinen iltatoimioperaatio ja seuraavaan päivään valmistautuminen imenyt voimat niin, ettei päivän lällyilyistä tunnu sillä hetkellä enää rehelliseltä kirjoittaa. Eikä ne iltapäiväiset ajatukset silloin pimeässä enää visualisoidu yhtä ihaniksi, kuin mitä ne auringonpaisteessa olivat.



Tänään yritänkin siis olla ajoissa asialla. Postinkantaja oli tuonut tilaamani kirjan (pystytkö tiirailemaan kuvasta?) ja mr Pii toi ensimmäiseen sovitukseen työn alla olevan uuden kalusteen. Lupaavia juttuja kumpikin, molemmista veikkaan kertovani jonain päivänä enemmän. Eikös muuten olekin epäsovinnaista laittaa blogiin kuva petaamattomasta sängystä?

Mieli on valoisa kuin nämä kevätpäivätkin. Ja joka ilta olo hiipuu hitusen himmeämmäksi yötuntien ajaksi, mutta nupullehan kukatkin yöllä vetäytyvät.




24.3.2014

Siirappinen maanantai-iltapäivä




Käväisin pikaisesti kotona kääntymässä ennen kuin hain lapset hoidosta. Keittiö oli hiljainen, aurinkoinen ja houkutteleva, siitäkin huolimatta, että auringonpaiste paljasti armottomasti edessä olevan ikkunanpesu-urakan. Päätinkin heittää takin naulaan ja käyttää tehokkaasti arvokkaat 7 minuuttia jätskikipon äärellä, lempipaikalla apupöydällä pikkuikkunan alla. Kivaa! Tai jättikivaa, kuten Pojalla on tapana paisutella kaikkia adjektiiveja tätä nykyä.

Eiks ookin vähän ällöttävä ajatus laittaa siirappia jäätelöön? Mulla on ihan pohjaton makeansietokyky... Sain virtaa pienestä tauostani niin, että jaksoin kierrättää konkkaronkkaa kirjakaupat ja kirjastot läpeensä, yhden tavaratalonkin. Ei löytynyt Tunne lukkosi -kirjaa eikä kumppareita.


(Vastaanotetaan keittiöremontti-ideoita ja -tekijöitä...)

23.3.2014

Älylaitepaniikki


En aio väittää, ettäkö olisin miettinyt tänäänkään mitään asiaa enempää, kuin tuota perjantaista testitulosta. Kiitos kommenteista, joita ootte kirjoitelleet, oon saanut paljon uutta pohdittavaa ja näkökulmaa asioihin!

Sentään jotain muutakin on satunnaisesti käynyt mielessä. Nimittäin älypuhelimet ja jatkuva online-elämä. Se pelottaa mua.

Mua ahdisti, kun kerran itse jäin koukkuun lainapädiin. Mua ärsyttää, että puhelin polttelee kaikilla "tylsillä" hetkillä, kuten mainoskatkoilla ja ruokapöydässä, kun ite odottelen pienempien saavan lautasensa tyhjiksi. Mua hermostuttaa, jos joku (ehkä minäkin?) ottaa puhelimen esille sanomatta mitä sillä tekee. Kun en voi tietää, tarkistaako lyhyesti jotakin tärkeää vai pelaako shakkia tai käy facebookissa.

Saatan olla vainoharhainen ja tietämätön, mutta koen älylaitteiden uhkaavan mun yksityisyyttäni. En tiedä koskaan, minne uskallan kirjautua ja missä mitäkin sanoa. Täällä voin toki sanoa mitä vaan, koska minä päätän, ja olen tietoinen sanomisistani. Mutta sitten Spotify ilmoitti kaikille facebookissa, että kuuntelen Reggaevirsiä ja lasten tuutulauluja. Ei siinä, olisin sen voinut itsekin sanoa, mutta säikähdin, että jos olisinkin kuunnellut jotain nolompaa (=mitä?), ja sitten se olisi ollutkin tietämättäni koko maailman nähtävillä..

Ja sitten mua huolettaa aivan hirveästi, kun koululaiset pelaavat ihan oikeasti ihan koko ajan. (K-18-pelit huolettavat sitten vielä ihan toisella tasolla...) Joku asiantuntija heitti veikkauksen, että nykylapset addiktoituvat aikuisina helposti kaikenlaisiin asioihin, kun jo lapsena oppivat tämmöisen riippuvuuden. Apua. Miten suojelen lapseni ja itseni tältä kaikelta?

Ja jotenkin kyllä luulen, että oon enemmän kauhuissani, kuin olisi tarve. Kai se 24/7-online on tulevaisuutta, ja kai siinä hyötynsäkin on. Kai tuleva sukupolvi oppii toimimaan tuon elämäntyylin tuomien haasteiden kanssa. Kai. Oppiiko? Miten? Huojentakaa pliis mun mieltäni.

Voiko olla tylsempää näkyä?

22.3.2014

Junnaan eilisessä






Mua joskus ärsyttää blogit, joissa on joka kerta samanlaisia kuvia samoista kohteista. Silti mun tulppaanit pääsevät vielä päivänvalossa kuvattuina tänne. Tykkään niiden hassusti kihartuneista varsista.

Vietän viikonloppua kolmestaan naperoiden kanssa. Mr Pii on reissussa, ja mulla on kaappi täynnä mielialalääkkeitä, joita varmuuden vuoksi eilen herkkukauppa-Lidlistä hain. Eli sipsiä ja muuta hyvää. En osaa tehdä Lidlissä viikko-ostoksia, mutta herkkukauppana se on mun ykkössuosikki. Harmi, että söin lounasta niin paljon, ettei tee yhtään mieli herkutella päiväuniajan kunniaksi. Eikä mielialakaan kaipaa lääkkeellistä (siis niistä herkuista puhun edelleen) kohennusta, vaikka tuon eilisen testin takia huomaankin kesken ulkoleikkien tai ruokailun vaipuvani murjottamaan noita oivaltamiani lukkoja. Ajatukset pyörii aikalailla niissä tunnelmissa, mutta jatkan toistaiseksi niiden ruotimista joko pääni sisällä, tai sitten kyseisen jutun kommenttiboksissa. En nyt usko ketään niin paljon kiinnostavan mun tänkertainen identiteettikriisini. (Todennäköisesti kuitenkin palaan siihen joskus....)

Isoveli paimensi sylissään rimpuilevaa Pikkusiskoa, ja kutsui sitä lempeästi sekä Tonttuseksi, että Kinkkupussiksi. Ensimmäistä oon varmaankin käyttänyt itse, mutta jälkimmäinen on nyt kyllä kuultu vähän väärin. Ei siinä mitään.



21.3.2014

Lukoista



Jossain jo aikaisemmin törmäsin "tunne lukkosi" -ajatukseen, ja jäin miettimään, että haluaisin selvittää omat tunnelukkoni. Kirjoitin asian jopa paperin nurkkaan muistiin. Päivällä sitten Vähänpä tiesin -blogissa Anu kirjoitteli samaisesta aiheesta ja laittoi linkin testiin, josta saamaani tulosta oon nyt sitten loppupäivän pyöritellyt.

Ettäkö oikeasti oon tuollainen, ja ettäkö noi on niitä "lukoiksi" määriteltäviä asioita? Hyvin mielenkiintoista. Hyvin. Mitä voisin noille asioille tehdä, ja miten paljon niitä on tarpeen muuttaa? Että olisinko sittenkään edes valmis olemaan erilainen, kuin mikä oon tähän asti oppinut olemaan ja millaisena itsestäni useimmiten ihan tykkäänkin? Vai ajattelenko noin vain peitelläkseni nössöyttä, jonka takia en halua muuttua ja kyseenalaistaa tapojani toimia erilaisissa tilanteissa? Onko oikeasti NIIN tärkeää olla kiva ja kiltti, välttää konflikteja ja yrittää pitää kaikki tyytyväisinä? Kun mun mielestä se ON tärkeää (ja jopa kiinnostavaa ja hyvällä lailla haastavaa), mutta onko oikeesti? Miten opin erottamaan, jos teenkin noita asioita joidenkin muiden tärkeiden juttujen kustannuksella?

Kun testitulos väitti mun olevan myös melkoisen pessimistinen, oli ensireaktio ärsytys ja testin toteaminen erehtyneeksi. Tässä, kun oon nyt asiaa pureksinut, oon kuitenkin huomannut, että siinä taitaakin olla hyvin paljon perää. Hassua, etten oo tajunnut sitä itse. Oon vain jäänyt olettamaan, että oon yhtä optimistinen, kuin mikä teininä halusin olla. Sen verran tässä sentään pehmensin tätä uutta pessimisti-titteliä itselleni, että päätin pitää itseäni kuitenkin "positiivisena pessimistinä". Sellaisena, joka pelkää pahinta, mutta nauraa päälle tietäen, ettei se pahin kuitenkaan todennäköisesti tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin koittaa löytää sitten siitäkin lopulta jotakin positiivista.

Mutta mietityttävä testi. Teen sen vielä uudelleen, tutkin noita eri tunnelukkojen kuvauksia ja pyörittelen ajatusta siitä, mitä haluan tästä yrittää saada irti. Tämä teksti jäi kukkuralleen keskeneräisistä ajatuksista, epäselvistä lauserakenteista ja sisällöstä, josta en itekään saanut toisella lukukerralla kunnolla tolkkua. Tämmöistä sekavaa höpinää siitä tulee, kun yrittää perjantai-iltana tasapainotella siinä välimaastossa, kerronko liikaa, vai enkö kerro mitään. Mutta olkoon, pureskelen tätä nyt näin.

Mitäs teidän testituloksenne väittävät? (Linkit löytyvät tummennettujen sanojen takaa.)


20.3.2014

Viikonlopulle tulppaaneita



Viikonloppu lähestyy lupaavasti ja uhkaavasti. Kivaa on irrottautua työstä, mutta jännitystä tuo se, että mr Pii lähtee reissuun, ja mulla puskee itellä päälle kaikki töistä poimitut pöpöt. Flunssat ja ne epämiellyttävämmätkin tautiriesat. Just nyt. Varsinkin, kun meneillään on muutakin hermoja raastavaa. Pitäkää siis peukkuja, että pakka pysyy jokseenkin siedettävästi koossa, ja pöpöt pääsisivät kunnolla niskan päälle aikaisintaan maanantaina. Enkä mä piitttaa, vaikka jäis kuumeet ja räkätaudit (niistä epämiellyttävemmistä puhumattakaan) kokonaankin välistä.

Äsken ostetussa tulppaanikimpussa oli kuminauha hiertänyt monta kukkaa poikki, mutta näyttäähän ne katkenneet kukat aika hauskalta viinilasissakin. Enkä yrittänytkään odottaa valoisaa kuvaushetkeä, saati ottaa kännykän sijaan kuvia oikealla kameralla. Hämyisiä (ja vähän laiskoja) terveisiä mun oli tarkoituskin tulla teille vielä torstain viimeisten hetkien kunniaksi toivottelemaan.

Perjantai-iloa huomiselle, koitetaan pysyä terveinä ja nauttia vapaapäivistä!


19.3.2014

Tykkäämisistäni


Mami Go Go:ssa Minttu mietti, mistä tykkää. Ja kysyi loppuun, että mistä minä tykkään (tai no, minä ja tuhannet muut lukijat). Olisi tuntunut tilavarkaudelta ruveta siellä kommenttiboxissa näitä omia tykkäämisiä luettelemaan, joten varastin sen sijaan aiheen tänne oman blogini puolelle.

Pieniä, simppeleitä juttuja, joista minä tykkään. Jotka eivät välttämättä kerro musta mitään erityistä, tai sitten voi olla, että juuri ne kertovatkin. En tiedä. Vielä ainakaan, kun en edes tiedä, mitä kaikkia tähän nyt putkahtaa. Kokeillaan:

- päiväkahvihetkistä
- itse keksityistä perinteistä
- tunteesta, että hallitsen jonkun asian hyvin
- siitä, kun ottaa mahanpohjasta
- appelsiinimehusta Iittalan isossa tummansinisessä lasissa
- koruista ja kilinästä
- Annalan Villasta Lapualla
- siitä, että yksin autoillessa ei tarvitse laittaa ketään muuta vöihin
- makeasta
- vilteistä
- saippuakuplista
- siitä hetkestä, kun käyn kääntämässä nukkuvat muksut sängyissään oikein päin ja peittelemässä (joskus pitää vielä vähän pitää sylissäkin salaa siinä vaiheessa).
- vaikuttamisesta. Yhteisöissä ja yhdistyksissä. Vaikka vaikutankin aika vähän.
- siitä, että saan jonkun nauramaan
- siitä, että joku saa mut nauramaan
- rubiikinkuutiosta ja älypeleistä
- hiljaisuudesta
- työkavereista
- lämpimistä vaatekerroksista
- suuren suuresta suvustani
- Torikeskuksesta
- rauhassa saunomisesta
- lasteni touhujen hämmästelemisestä
- vapautuneista ja vapauttavista keskusteluista, joissa katoaa kontrolli ja uskallan sanoa mitä vaan. Jälkeenpäin saatan kyllä säikähtää sanomisiani.
- tavaroiden ihailemisesta ilman, että olisi pakko saada niitä itselle
- pitsistä
- piirtämisestä
- villasukista
- takkatulesta
- isoista muhkeista tyynyistä
- mr Piin tekemistä pulled pork -hamppareista
- tuliaisten viemisestä (periaatteessa. Hyvin usein jää milloin milläkin syyllä viemättä.)
- leivonnaisista
- Pojan huikeista oivalluksista
- koko perheen kanssa rauhassa syödystä iltapalasta (toteutuu turhan harvoin)
- perjantai-iltapäivien Hanna-täti -kahvitteluista
- painavasta peitosta
- työmatkasta lakeuksien halki
- hymyistä
- valkoisista seinistä
- itse keksityistä (yhdys)sanoista
- lapsen omakeksimistä sanoista
- iltarukouksesta
- Artekin ritiläpenkistä
- hulvattomasta nauramisesta oppilaiden kanssa kesken oppitunnin (vaikka huomaankin sen syövän hetkellisesti auktoriteettia)
- meidän koivuparketista
- leikkokukista, joita ei oo sidottu kimpuksi
- siitä, että tyttäreni tukan saa jo jonkinlaiselle ponnarille
- facebookista muinaisten tuttujen etsimisestä (ihan vain vakoilumielessä)



Keksisin varmaan tuhat lisää, mutta lopetan nyt, ennen kuin vahingossakaan pääsen kunnolla vauhtiin. Mistä te tykkäätte?



Ponnari on nyt tässä kuvituskuvassa se, mikä viittaa aiheeseen "Tykkäämisistäni", tämän yhden ihanan Ison Rakkauden (joita ei nyt ollut tarkoituskaan luetella) kuitenkin ollessa kuvan valovoimaisena päätähtenä.

Ja ei, tätä ei meinaa millään pystyä lopettamaan. Koko ajan tungen tuonne väleihin uusia ranskalaisia viivoja...


18.3.2014

Perintökalleus



Olin huutavinani huuto.netistä himpun verran pienempää kultasormusta, kuin rippilahjaksi aikoinan saatu perintösormukseni, jonka sormessa pysymisen halusin "turvasormuksella" taata. Kun siis en halunnut omaa sormustani kaiverrusten ja tunnesyiden takia pienennyttääkään. No, huutamani sormus osoittautuikin himpun verran toivomaani suuremmaksi, mutta ehkäpä pienennän sitä tuonnempana. Kyllä tämä sormusyhdistelmä näinkin tuntuu vähän turvallisemmalta pitää, kun se ensimmäinen potentiaalinen tippuja ei olekaan se kaikken arvokkain aarre.





Perintösormus on alunperin mummin äidin, vuodelta 1918. Kiven mummi muisteli olevan ametisti. Ja se on niin ihana, ihan oikea aarre.

Kyllähän se vielä kauniimpi olisi yksinään, mutta oikein hienolta näyttää mun mielestä näinkin, ei siitä mihinkään onneksi pääse.


16.3.2014

Muumit muuttivat eteiseen




Eteinen on onnettoman pimeä. Aloitettakoon nyt tällä kertaa siitä, vaikka se onkin vain sivupointti. Tai no, oikeastaan mulla on mielessä pelkkiä sivupointteja vaan, ei mitään mullistavaa ja yhtenäistä asiaa. Miten sinne saisi taiottua luonnovaloa? Isommalla peilillä? Nykyisen peilin päälle muutti jokunen viikko sitten lapsuuskodista mukaan tarttunut Muumipari. Olen saanut ne reilut 20 vuotta (!!) sitten lahjaksi tärkeältä Ystävältä. Muistaakohan hän itsekään? Todisteet olen itse kirjoittanut pohjaan: Annalta -93.


Peilistä näyn minä. Topattuna kahteen paitaan, villakaapuun, kaksiin sukkiin ja kaulahuiviin. Miksi ihmeessä mä näin palelen? Siinä vaiheessa, kun itse lisään kerroksia tai sytytän takan, muut avaavat ikkunan ja ilmoittavat läkähtyvänsä. Voiko palelu olla psykosomaattista?


Ja siinä ne muumiset tuijottelevat valmistunutta makkaria.


Vähän siirtymällä peilistä näkyykin juuri alkavat lättykestit. Namps. Menen mukaan.

 

Minitukka yltää jo ponnarille. Jotenkuten. Lopputulos lättykestien ja häiritsevän ponnarin yhdistelmästä oli sokeria ja rasvaisia lättyklönttejä päässä.


Poika halusi kuvata mua. Kaikkien muiden tässä postauksessa esitettyjen irrelevanttien yksityiskohtien lisäksi jätin hurmaavat naamanäppylät kuvaan. Oon niin monesti virnuillut, että mun mahdollisen raskauden huomaa sitten tuosta ilmiöstä. Joten mainittakoon nyt ääneen täällä kaikille asiaa jo mahdollisesti epäilleeneille (nyt toi sana taisi kyllä vähän vinksahtaa. En saa sitä kuntoon, auttakaa), että luulin väärin, kun luulin raskauden jälkeen kokeneeni kaikki mahdolliset hormonihurlumheit ennen vaihdevuosia. Ei, en ollut. Ei, en ole raskaana.


14.3.2014

Makuuhuone muuttui




Vetoa lyöneille tiedoksi, että teknisestä näkökulmasta makkariremppa valmistui keskiviikkona. Taulut ja muut sisustukselliset elementit muotoutunevat hiljalleen. Ellen sitten ehdi tottua tyhjyyteen, kuten yleensä käy.

Vaaleanvihreä tapetti vaihtui kirkkaanvalkoisiin seiniin ja yhteen tapettiseinään. Tykkään seinämateriaalina valkoisesta maalista kaikkein eniten. Valo ja varjojen kontrasti ovat siinä parhaimmillaan. Se on jotenkin tosi vaikuttavaa ja kaunista. Myös tehosteseinän kiiltävä tapetti korostaa valoa omalla hauskalla tavallaan. Päiväpeiton sopivuudesta huoneeseen en oo vielä ihan vakuuttunut, vaikkei se ne nyt suorastaan seinän kanssa riitelekään. Valkoisen kaverina huoneessa vaikuttaa koivun väriset asiat. Hyvä yhdistelmä, tykkään.


Yöpöytää korvaa toistaiseksi jakkara. Mielessä muhii hassu idea yöpöytäratkaisuksi. Katsotaan, realisoituuko suunnitelma joskus. Pitäisi vakuuttaa ensin itsensä ja sitten mr Pii. Ja sitten saada mr Pii vielä askartelemaan se idea valmiiksi tuotteeksi.



Mr Piin käsialaa on myös kaunis pallotuoli. Jonka päälle hän itseoikeutetusti (?) kokoaa usein valtavan vaatevuoren. Kattolamppu ei oikein mätsää väreistään huoneeseen, mutta muotokieleltään rimmaa hauskasti pallotuolin kanssa. Jos en ehdi unohtaa värin epäsopivuutta, menee lamppu pikimmiten vaihtoon. Vähän kyllä pelkään, että unohdan...



Varsin hassua on, että nyt valkoisten seinien myötä lämpenin aivan äkkiarvaamatta tuolle kuultovalkoiseksi maalatulle katolle, jota lähes vimmatusti oon tähän asti inhonnut. Oho. Mut ei se mitään, tässähän kävi siis oikein hyvin. Ja ostin erikoiset ruman violetin ruskeat housutkin. Värisilmässä on taas jotain ihmeellisiä muutoksia havaittavissa. Onkohan se vakavaa?

(Loppuun vielä muuttopäivänä samaisen huoneen oviaukosta räpsäisty kuva...)


11.3.2014

Töissä on niin kivaa


On niin kivaa, kun työkavereiden kanssa juttu kulkee. Tiistaisin mulla on aikaa tehdä seuraavan päivän valmistelut rauhassa, kun mr Pii hakee silloin lapset hoidosta. Usein valmistelujen sijaan kuitenkin joku (tai jotkut, kuten tänään) työkavereista tulee luokkaan juttuseuraksi ja parannetaan maailmaa. Tarpeen mukaan valitetaan kurjuutta tai innostutaan yhdessä hauskoista ideioista. Puidaan pinnallisia ja usein syvempiäkin. Se on kivaa, niin kivaa. Ihan tuntuvat ystäviltä.

 

10.3.2014

Väliaikatietoja


Remontti on junnannut tänään. Maalasin aikani kuluksi vielä yhden kerroksen.

Ruusut on auenneet näteiksi.

Viikko alkoi jotenkin rytinällä. Vaikka hyvä maanantai olikin. Viikonlopun aikana nollasin, kuten olin suunnitellut. Tänäaamuna sitten järkytyin siitä töissä odottelevasta todo-listasta, vaikka yritänkin rauhoitella itseäni, etten VIELÄ ole myöhässä minkään asian kanssa. Että ehdin kyllä, kunhan ajattelen ja järjestelen rauhassa.



9.3.2014

Nypeltämistä





Voiko parempaa extemporeideaa lauantaille keksiä, kuin makkariremontti? No, joitain fiksumpia tulee mieleen, mutta tuolla idealla mentiin ja laatikkopyöräiltiin kevätsäässä rautakauppaan valitsemaan tapetteja ja maaleja.

Toistaiseksi ollaan saatu revittyä ne tapetit, jotka jo talon ekalla näyttökerralla ilmoitin haluavani pois. Strömssö-henkisistä nettiopuksista poiketen revittiin osa tapeteista irti puolen sentin silppuna. Yllättävintä oli, että roolit vaihtuivat päinvastaisiksi, kuin monessa muussa puuhassa (kuten vaikka elämässä ihan yleensä): mr Pii puhisi, tuskaili ja analysoi syitä ja parannusehdotuksia, kun minä taas tein reippaana hommia: nypelsin, kyykin, sumuttelin, nypin ja hinkkasin. Tuntikaupalla, tyytyväisenä. Oli hauska huomata, että kun pitkästä aikaa keskittyy tekemään jotain, missä ei tarvitse ajatella yhtään, putkahtaa mieleen ihan yllättäviä juttuja.

Mietin montaa hyvää ystävää, ja montaa sellaista, jota enää hyvin harvoin näen. Iloitsin niistä monista, jotka odottavat vauvoja ja jotka ovat rakastuneet. Fiilistelin eräiden uusia työpaikkoja ja mietin muutamaa muinaista tuttua, että mitäköhän heillekin nykyään kuuluu. Hassuinta oli, että yön pimetessä, nyppimisen edelleen jatkuessa, putkahti mieleen ihan hassuja yksittäisiä maisemia, paikkoja ja tunnelmia. Ihan kuin unia. Omituisten, kivojen fiilisten ohessa kehittelin päässäni keskustelun, jossa mr Piille hehkuttaisin, miten terapeuttista ajattelua vaatimaton puuhastelu onkaan. Mielikuvassani ehdotin, että jospa sittenkin rakennettaisiin oma talo. Ja näyssäni lankesi painokas hiljaisuus. Ajatuksistani mut havahdutti mr Pii, kysymällä "mitä". Olin kuulemma tirskunut ääneen.

Ei, ei nyt sentään rakenneta taloa. Kun nyt saataisiin edes tämä kunnialla valmiiksi. Mr Pii veikkasi huoneen olevan valmis maanantaina. Minä torstaina, ja Poika ensi kesänä. Aion olla oikeassa.


7.3.2014

Näkyyks kello?



Mulle tuotiin naistenpäiväruusuja huomista varten, jee! Kuvissa minä, meidän talon Pienempi Nainen, ja mun uusi kelloni.

Kellosta kiitos jokaiselle, joka lahjoi mua synttäreinäni kuorella, jonka päällä luki "Hemmottele itseäsi". Hemmottelin ensin kampaajalla, mutta kun en mitään suurta operaatiota teettänyt, jäi hemmottelurahaa vielä sen verran, että kellotarjouksen ääreen jo monetta kertaa puntaroimaan palatessani tajusin, että onhan sekin itseni hemmottelua, ja voin käyttää korvamerkityt rahat siihen. Eikös niin? Mulla ei kunnon kelloa oo hetkeen ollutkaan, ja töissä huomasin sellaista tarvitsevani. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse (varsinkaan juuri töissä) kelloa katsoakseni kaivaa kännykkää esiin.







Tänään välituntivalvonnassa seurasin monen ikäisten koululaisten sadepäivätouhuja. On aina yhtä pysähdyttävää tajuta, että jonain päivänä, kuulemma piankin, omani ovat jo tuon ikäisiä, noissa samoissa tilanteissa. Leikkimässä, neuvottelemassa ja riitelemässäkin. Mietin siinä, että jos saisin valita vain ja ainoastaan yhden taidon omille lapsilleni, ottaisin epäilemättä sosiaaliset taidot. Toisaalta en tiedä, valitsisinko sen vain säästääkseni itseäni siltä surulta, mitä riidat ja kaverisuhteiden kolarit (tai jopa puute) aiheuttavat paitsi heissä, myös mussa. Tiedänhän kuitenkin monen sosiaalisesti kömpelömmän kasvaneen aikuisena kaikkein menestyneimmäksi ja suosituimmaksi... Mutta se lapsuus vain sujuisi niin paljon kivuttomammin niillä, joilla toimii leikit kaverin kuin kaverin kanssa...

Hmm... Mun piti kirjoittaa asiasta vain sen verran, että sosiaaliset taidot valitsisin, piste, ja nyt en osaa päättää, jätänkö pohdinnan loppuosan pois vai en. Onko siinä järkeä vai ei. Ja että ajattelinko alunperinkään riittävästi valintaani, jos nyt tosiaan VAIN yhden taidon saisin valita... Hmm.. Otinkohan liian vakavasti kevyen pohdintani? No, olkoon. Viikonloput, itse kullekin!


6.3.2014

Pikkujuttuja



Nyt on semmoinen olo, että on liikaa hommia. Ei mitään isoja, mutta tuhat pikkujuttua, joihin on helppo sanoa joojoo, ja sitten on ihan yhtä helppo unohtaa koko juttu.

Tosi ärsyttävää, kuormittavaa. Kymmenittäin asioita, joita en oo tajunnut kirjoittaa ylös minnekään, mutta jotka kutkuttelevat painostavasti siinä tietoisen muistamisen rajamailla. Mutten muista. Ja toisaalta parempi niin, koska ei mulla oikeastaan olisikaan yhtään enempää aikaa hoitaa edes niitä pikkujuttuja. Kunhan vain saisin nyt kaiken jotenkuten pysymään koossa vielä huomisen, sitten nollaillaan taas pari päivää.

Olisi voinut luulla, että hiihtoloman jälkeen olisi iisi ote arkeen. Päinvastoin. Ehkä se tästä taas, kun lomailukin unohtuu hiljalleen.

Minä ja turhan paljon pikkupuuhaa

4.3.2014

Niiskuneiti-kaveri



On niin söpöä, kun pienimmäisemme on ottanut Muumimaailmatuliaisniiskuneidin suojatikseen. Osaa etsiä sitä, jos se on hukassa, ja kantaa sitä sitten onnellisena vasemmassa kainalossaan. Selvästi saa muumistaan turvaa ja lämpöä. Se on jo ihan suttuinen reissattuaan autossa ja pyörittyään milloin missäkin menossa mukana, vaikkei olekaan kuin himpun verran yli viikon vanha.

Nukkumaan mennessä Tyttö kerää kainaloonsa sekä Niiskuneidin, että Ketun, ja menee muumiasentoon köllöttelemään: polvet mahan alle ja pylly kohti kattoa. Ja minä laitan peiton päälle, niin kuin Muumimamma siinä ohjelmatunnarin alussa Muumipeikolle. Somaa. "Sisko on liian ihana", sanoi Isovelikin, kun äsken mentiin nukkumaan. No niinpä.


(Kähvelsin samaisen Niiskuneidin kuvan Netanttilan sivuilta,
kun en viitsinyt mennä häiritsemään vaiheessa olevaa nukahtamista.)


3.3.2014

Pieni suttu vain




Mulla piti olla jotain sanottavaa paluusta arkeen, paastosta, apinoista, tietokonepelien pelaamisesta ja ikärajoista, rasittavasta olotilasta, usvametsän neidosta, somista lapsistani ja uusista opituista sanoista. Ja tosi ihanasta hiihtolomasta hienoine juhlineen.

Mut ei nyt irtoo kokonaisia ajatuksia, saati lauseita. Tyhjänä pysyy luonnoslehtiöni, odottelusta ja aloittelemisesta huolimatta, tätä pientä suttua lukuunottamatta.

Kaipaan iloista vipinää ja selkeitä ajatuksia.



Kuvan poliisikin on vähän pihalla ja hukassa tästä porukastaan, reppana.


1.3.2014

Mäkin itken



Kyllä mä tarkemmin ajatellen ymmärrän, että (ehkä) viimeinen olympialaisissa pelattu maajoukkuepeli itkettää. Mutta jotenkin mä nyt koin silti hirveän hilpeänä noi pronssipelin jälkeiset itkuhaastattelut. Naiset nyt itkee Juhlamokan mainoksillekin (en tunnusta ääneen omakohtaisia kokemuksia), mutta että Se Yksi ja Ainoa juttu, joille miehet itkee, on siis jääkiekko!! Ahaa! Yllättävää, kiinnostavaa, ja, no, hilpeää.

Kun Ylex soitti tämän (klikkaa!) kappaleen kesken hiljaisen ajomatkan, mäkin itkin. Hysteerisen hihityksen varjolla, en oikein edes tiedä miksi. Kai mä tajusin, miksi luulen Jenspankin pitäneen hauskana ideana koostaa tollanen "biisi". Jotenkin niin liikkiksiä noi jääkiekosta isoimmin liikuttuvat mörrimöykyt.

(Kuva ei ole itse otettu. Kaappasin Googlen avustamana.)

No, itkettikö teitä tämä kappale (ilosta vai surusta?), vai se pronssipeli? Tunnustakaa! Entäs te miehet? (Naiset saa myös tunnustaa miestensä puolesta halutessaan.)