Nettishoppailun hankaluus

Näin, kun elo tiivistyy kotona oloon, yhteen kauppareissuun viikossa ja vielä harvempiin piipahduksiin työpaikalla, on elinpiiriä välillä laajennettava muuta kautta.

Varmaan monien muiden tapaan minäkin olen kukkunut tavallisista tavoistani poiketen verkkokauppojen sivuilla. Noshilta oli vielä aika helppo tehdä tilaus, kun tilasin kuitenkin esikoiselle samaa paita-arsenaalia, mitä olen tähänkin asti tilannut. Tiesin, mitä saan ja mitä  haluan.

Hiusjuttujen shoppailu tuossa toissaviikolla kuitenkin tuotti enemmän päänvaivaa. Yhtä asiaa tarvitsin, mutta tietenkin piti samalla koko hiustarvike- ja korukauppa penkoa läpi. Ostoskorissa kävi kymmeniä tavaroita ja aikaa kului ainakin pari iltaa. Lopulta tilasin 5 tuotetta, joista eniten hinkumani oli päässyt pähkäilyni aikana kaupasta loppumaan. Kun tuotteet sitten tulivat kotiin, ei yksikään neljästä ollut sellainen, kuin olin kuvitellut, tai minkä olisin kaupasta ostanut. No, sikäli ei vakavaa, että käyttöön päätyvät kyllä, ja monestakaan eurosta ei ollut tällä kertaa kyse.

Nämä  korvikset...
En nyt suoraan sanottuna enää hahmota, millaisiksi nämä kuvasta kuvittelin...
Ehkä ainakin pienemmiksi? No, onneksi ovat edes höpsöt.

Tämän ja eilisen olen tonkinut H&M:n nettikaupan hyllyjen välejä. Että jos vaikka löytyisi vielä jotain, mitä olen aina tarvinnut. Voin kertoa, että tongittavaa on niin paljon, ettei se ole ollut enää kivaa. Ja tämäkin kaikki siis alkoi siitä, että silmiin osui facebookin mainostamana vihdoin yksi vaatekappale, jota olen pitkään metsästänyt, ja vieläpä poistohintaan. Joskin sitten kokoa pienempänä, kuin muuten olisin ostanut, mutta näin sitä vain optimistina kuvittelee, että ehkä se kuitenkin on hyvä. Ja siis miten turhaa tilata VAIN yhtä tuotetta, täytyyhän sitä nyt jotain muutakin samalla vaivalla, vai mitä....

Olen siis 3 minuuttia sitten maksanut tilaukseni, ja nyt jo harmittaa. Tuotteet kyllä kaikki olivat kutkuttavia, ja lapsillekin saatiin tarpeellisia sukkia ja alkkareita. Ja söpöimpänä kuopukselle Bart Simpson -kääntöpaljettipaita, johon hän sivusta seuratessaan liikuttavasti ihastui. Outo ihastus, ja siksi just aika söpö. Mutta veikkaan, että ensi viikolla joudun nolostelemaan hankintojani ja kokovalintojani. Toivottavasti niin käykin, sillä edelleen uskon mieluummin, että nettishoppailu on hankalaa, turhauttavaa ja pettymyksentäyteistä. Ihan oikeasti olen enemmän kuin mieluummin sitä mieltä. Palaan paketin tultua kertomaan, kuinka kävi.

Jos kehtaan.

(Pääsiäisaiheestakin meinasin kirjoittaa, mutta tämä nyt putkahti tänään. Ajantaju on sekaisin, enkä ole ollut kovinkaan pitkäperjantaillisissa tunnelmissa. Joskin piiiiiiiitkä on tämä päivä kyllä todellakin ollut.)

Mitenkäs tämä "iloa"-vaihe lähti käyntiin...?

Aloitin äsken pitkähkön postauksen silleen "vali vali vali"

ja jatkoin seuraavassa kappaleessa vielä "vali vali vili vali vuli vili vali".

Ja sen perään kirjoitin parin rivin verran "vali vali vaaaali vilivalivilivili"

ja sitten vielä "hansvilivili hansvalivali" ja loppuun vähän "hulivili hulahula" ja sitten mulla jo onneksi olikin ihan hauskaa taas.

Kyllä se tästä. Uusi, iloisempi (ajoittain varmasti tekopirteä) elämä. Hihhei! Huomasin tämän kaiken ilosteluni lomassa osaavani neuloa ja hulata yhtäaikaisesti. Öitä!

Päikkäreiden vuodenvaihteen perinteinen leikki

Tämän vuodenvaihteen ennustus tulee uudenvuodenlupausten muodossa. Itse olen sellaisia huono lupaamaan, ja näihin teillekin laadittuihin pyysin automatkan ratoksi apua jälkikasvulta. Nämä ovat siis heidän käsialaansa. Ole hyvä ja valitse numero väliltä 1-20. Tämän postauksen lopusta löydät 20 kohdan listan lupauksia ensi vuodelle. Ja tämän voi tietenkin ajatella myös ennustuksensa. Luettuasi koko listan läpi, valitse vielä lupauksista toinen, jonka haluat toteuttaa. Kerro toki meillekin sitten tämä arvalla saatu lupauksesi ja itse valitsemasi, ja mieluusti toki kuulen tulevan vuoden kuluessa, ovatko lupaukset toteutuneet!

No niin, valitse numero väliltä 1-20...

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

1. Lupaan käydä pihalla joka päivä.
2. Lupaan kuntoilla. (Riittää kertakin.)
3. Aion ilman lupaa kiivetä puuhun, tai sitten kivelle.
4. Lupaan mennä mummolaan 30 kertaa vuodessa.
5. Lupaan mennä pilveen ja syödä hattaraa.
6. Lupaan käydä avannossa.
7. Lupaan mennä metsäretkelle ja olla siellä kaksi yötä.
8. Lupaan tehdä koko vuodesta mahtavan.
9. Lupaan käydä ainakin kerran ulkomailla.
10. Lupaan ostaa lemmikin.
11. Lupaan mennä pusikkoon syömään.
12. Lupaan laittaa vaipan päähäni.
13. Lupaan olla rohkea.
14. Lupaan osallistua partiotapahtumaan.
15. Lupaan käydä joka kuukausi uimahallissa.
16. Lupaan mennä junalla.
17. Lupaan käydä teatteriesityksessä.
18. Lupaan käydä alasti lumihangessa.
19. Lupaan laittaa puhelimen viikoksi pois.
20. Lupaan kunnioittaa kaikkien ulkonäköä.


Aika fiksuja(kin) keksivät, vai mitä! Hyvää uutta vuosikymmentä koko perhe Piiltä!

Tunnekirjoa hämyisessä putiikissa unikaupungin laidalla

Täytyy taas pitkästä aikaa koittaa purkaa unta tekstiksi, jos löytyisi sieltä pointtia. Pelkällä ääneen selittämällä en päässyt sieluni syövereistä jyvälle.

Ensinnäkin olin kaupassa, pikkuputiikissa. Olen ollut sellaisissa vastaavanlaisissa unissani ennenkin: Seinät lähellä, pieniä ikkunoita korkealla, lämmintä pölyn läpi siivilöityvää valoa. Nämä kaupat  on olleet aina eri paikoissa kyllä, ja fiilikset olleet seurasta riippuen vähän eri sävyisiä. Nyt kiertelin jonkin vanhan kaupungin putiikkeja. Se on mulle tuttu kaupunki unista, ei mikään olemassa oleva kuitenkaan. Siellä on soma keltainen puukirkko kukkulalla, vanhaa, aurinkoista puutaloaluetta putiikkeineen siitä kirkolta yhdelle sivulle päin ja harmaata, loskaista, öistä prismaa toisella suunnalla.

No, kuitenkin. Olin lämminvaloisessa ruskeaseinäisessä vaatekaupassa. Nappasin ensitöikseni hyllystä oranssin nahkatakin kokoa M. Aattelin ihanaksi ja halusin poikkeuksellisesti tehdä onnellisuuksissani nopean päätöksen. Vein sen ja jotain asusteita kassalle ja jatkoin shoppailua. Maksoinkin kai jo, vaikken edes katsonut hintoja.

Vasta sitten löysin kivempiakin takkeja. Mustia ja ruskeita, ajattomampia. Sovitin ja tajusin kaupan koot aika suuriksi. Myös sen sovittamatta ostamani oranssin takin täytyi olla suuri. Muutenkin musta näytti paremmalta, ja sen hinta aiemman 179:n sijaan oli 99. Aloin häärätä, että mitäs nyt tekisin ja sovittelisin ja ostaisin ja saako edelliset kaupat peruttua. Olin yhä innoissani. Kunnes tajusin ystävällisen, ylvään ja vähän pelottavan myyjän yrittäneen sulkea liikettä jo pidemmän aikaa. Kello oli 17:20. Noloa. Tiesin, että päätöksentekokykyni lopahtaisi nolostumisen ja kiireen takia, mutten kehtaisi enää tyhjin käsinkään lähteä. Paineita.

En muista, sainko lopulta mitään matkaani, mutta tunneskaala unessa oli seuraava:

Kutkuttavaa innostusta ja kevyttä iloa, yhtäkkistä heittäytymistä, muidenkin vaihtoehtojen pohdintaa, perääntymistä, epävarmuutta (ja silti yhä samaa uuden äärellä olemisen kutkutusta) ja äkkiä lopulta kauhea nolostuminen ja tilanteen lopahtaminen.

Tunteet olivat niin eläviä, että niiden on pakko kertoa jostain todellisesta. En vain keksi vielä, mistä. En, vaikka kirjoitin. Silloin kaikki yleensä muuttuu itsestäänselväksi.

Palaan tänne kertomaan, jos keksin.
Tai kertokaa te, jos luette sieluani mua paremmin!

Päivän fiilismittari

Oon nauranut opettajanhuoneessa katketakseni. Omalla ja kollegoiden kustannuksella.

Ihan parasta.

Kompensoi mennen tullen tämän viikon muut urakat, joten fiilismittari on reilusti plussan puolella näin puolivälissä viikkoa.

Ajattelin vain sanoa, kun sellaista harvoin tulee sanottua.

Ja kuvassa mulla on päässäni kaljaa. Koska kaiken se uskoo ja toivoo ja testaa, kun Curly girl -kaverit Facebookissa käskee. Tosin tuli uusintapesureissu tämän jälkeen. Lemusin ja olin tahmea, vaikkakin sitten komeille korkkiruuveille kähärtynyt.

Mun väri, sun väri?

Kaverilla oli Facebookissa kysymys, että mikä väri hänestä tulee muille mieleen. Itse puen ajatuksia usein väreiksi, ja mullakin tuli hänestä vahva mielikuva. Hassua oli, että todella monella oli keskenään sama väri hänestä mielessä, tosin eri, kuin mulla.

Kiertoviestityyppisessä päivityksessä tietenkin luki, että pitäisi itsekin julkaista sama teksti omassa feedissä, mutta enhän mä uskaltanut asettua huomioitavaksi Facebookissa. Mulla on sellaiseen toimintaan tämä oma mestani, jossa saan esiintyä niin paljon, kuin haluan, ja jossa tiedän mahdollisten katsojien tulevaan katselemaan juurikin mun juttuja. Eli kysymys siis Facebookin sijaan täällä: minkä värinen minä mielestäsi olen?

Mulla itsellän on ajatus siitä, mitä te ehkä sanotte, ja myös siitä, miten itse itseni väritän. Mutta mulla on mielipide myös teistä. Kuvittelin mielessäni, että tehtyäni tämän postauksen alan käydä kommenteissa keskustelua myös niistä teidän väreistänne. Tätä varten tein pienen väripaletin, josta voin sitten teille poimia, kun kysytte, että  miltä te mielestäni näytätte. Eli ei muuta kuin vastaamaan ja kysymään!

Pieni koru, suuria ajatuksia

Kun olin pieni, äidilläni oli kultainen Usko toivo rakkaus -koru, jota usein ihastelin ja hypistelin. Pyysin itselleni samanlaista. En muista sanatarkasti, mitä äiti puolihuolimattomasti vastasi, vai kertoiko ehkä saaneensa sen isältä joskus lahjaksi, mutta lapsen mieli käänsi vastauksen sanoiksi "Saat sellaisen sitten joskus lahjaksi tulevalta poikaystävältäsi".

No, tulevat poikaystäväni eivät varmaankaan olleet tällaisesta käytännöstä kuulleetkaan, ja tietenkin jäin ilman korua. Varmaan olisi kannattanut vihjata toiveesta? Ja vaikka totta kai äkkiä jo ymmärsin, että ajatukseni oli virheellinen ja hassu, en osannut siitä irtikään pyrkiä. Monet kerrat olen ajatellut, että "Oih, nätti koru, ostaisipa minunkin poikaystäväni mulle joskus tuollaisen".

Tänään lähtiessäni koruliikkeestä silmiin osui pienen pieni riipus alelaarissa, ja tajusin, että nythän muuten juurikin ostan sen siitä itselleni. Muistuttamaan juurista, arvoista ja uskosta.

Koko päivän olen nyt miettinyt: Usko, toivo ja rakkaus. Ja oudosti koko ajan käskymuotoina. Usko ja toivo. En minä ennen ole sitä noin ajatellut tai päässäni kuullut. Mutta tänään se on kuiskinut niin: Heidi muista: Usko! Ja toivo! Mutta rakkaus on jotain muuta, kuin teko, johon voi käskeä. Se on niistä suurin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Töistä lähdin leveästi hymyillen, lämpö riiviöluokkaani kohtaan läikkyi lempeänä metelin väleissä. Hymy tarttui pitkin päivää naamasta toiseen. Uskon ja toivon, että väsyneeestä alusta huolimatta vuodesta tulee hyvä. Koska rakkaus on suurin.

...Luulin myös ala-asteikäisenä, että musta ei voisi tulla eläinlääkäriä, kun en ollut päättänyt sitä jo kuusivuotiaana. Että äiti, mitähän te mulle todellisuudessa ootte sanoneet, kun näin olen ajatellut? Ja mitäköhän omat lapseni alkavat ajatella näinä hetkinä ihan hullusti?

Yhtä vuoristorataa...

Tämä töiden aloitus on ollut kyllä kauheinta hetkeen. En oikein tiedä, mitä kuvittelin, kun ajattelin tämän lähtevän kivuttomasti ja rennosti käyntiin. Ei. Olen joutunut käymään ihan äärimmillä rajoillani hermojen suhteen jo heti aluksi. Kävi vähän kuin kuvan Junkerissa toissa viikonloppuna: nollasta sataan välittömästi ja kohta jo keikutaan pää alas päin pilvissä ja täysiä alas. Tänään on sentään ollut leppoisampi päivä, ja olen kyennyt ennakoimaan mutkat ja valmistautunut niihin alkurytinää paremmin.

Toivottavasti lukuvuosi on, toisin kuin Junker, välillä vähän tasaisempaa ja rauhallisempaakin. Ja toivottavasti selviän lukuvuodesta, toisin kuin Junkerista, ilman selkäsärkyä, jonka takia en viitsinyt siihen enää toistamiseen mennä. Tosin kyllä olen vähän sitäkin pohtinut, että JOS en tähän junkerinkaltaiseen lukuvuoteen esimerkiksi ensivuonna heittäytyisi, niin mihinkäs sitten? Hmm... Kutkuttava ajatus...

Mutta täällä ollaan, keikutaan menossa, ja yritetään selviytyä loppuun asti, vaikka jo ekassa mutkassa lipsahti voimasana ja meinasi taju lähteä.

Hmm... Ajatukset lähtevät harhailemaan, ehkä niihin vaihtoehtoisiin huvipuistolaitteisiin, enkä saa nasevaa lopetusta kasaan. Nappaan siis tämänpäiväisen jälkiruokapöydässä kuulemani seitsemänvuotiaan reippaan loppukaneetin, jota tehostettiin uljaalla maljannostoliikkeellä ja japanilaisella kiitoskumarrusella: "Kippis, ja kiitos kirkon väelle!"

Kippis, ja kiitos kirkon väelle! Palataan!

Noppareissu

Keskimmäisen jalkkistreenien peruunnuttua päätin, että jotain pitää saada aikaiseksi tänä iltana. Mies on monetta päivää reissussa ja seinät on alkaneet notkua pahaenteisesti jo aikaisin aamulla. Äkkiä jonnekin täältä.

Suunnitelmanpuutteessa keksin "Noppareissun": ei päätetä itse kuin vaihtoehdot, ja heitetään niistä nopalla. Matka suunnittelee sitten itse itsensä.

1. Otetaanko mukaan uikkarit (nopalla 1-3) vai yökkärit (4-6)? -Uikkarit.

2. Pakataanko eväät (1-3) vai käydäänkö ruokapaikassa(4-6)? -Eväät.

3. Mihin suuntaan ekasta risteyksestä? -Suoraan. Ja sama parissa seuraavassa, jolloin päästiin isolle tielle ja suurten suuntaviivojen ääreen:

4. Suunnaksi Lapua (1-2), Ylistaro (3-4) vai Alahärmä (5-6). -Alahärmä. Pettymyksenpoikanen, tuttu paikka. Ajettiin Härmään ja pysähdyttiin googlaamaan uimapaikkoja. Nopea selaus tuotti 3 ennestään itselle vierasta tulosta, ja niistä heitettiin noppaa. Muistuteltiin toisiamme, että voi olla surkeakin paikka, mutta seikkaillaan nyt! Kilometrejä kertyi, ja kävikin niin, että metsän perukoilta löytynyt paikka oli ihan huippu!! Syötiin eväitä ja leikittiin lammessa, hiekassa ja saaressa vaikka kuinka kauan. Lähtiessä katsottiin mapsista ehdotuksia lähimmistä nähtävyyksistä, ja kohta jo heitettiin noppaa:

5. Jepua vai Oravaisten kivipuisto? - Kivipuisto. Ulisin "Eiiiii!!" ja lapset luulivat, ettei mentäisi, kun kuski ulvoo pettymystään. Mutta mennään tietty, leikkiin kun on lähdetty. Paljon kikatusta ja sarkasmintäytteistä odotusta melkein tunnin kestävällä matkalla, jonka määränpää tuntui vitsiltä. Perillä tajusimme päätyneemme meren rantaan upeaan maisemaan, ja evästelimme ihanasti auringonlaskussa. Lapset rakastivat kivipuistoa (outoa, jos uskallan ääneen tässä todeta). Kuvasivat toisiaan poseeraamassa kivien kanssa. Pienin ihmetteli kyllä, missä ne oravat on. Muisteli paikkaa Oravamaaksi.

6. Kotiin Vöyrin vai Jepuan kautta, vai siitä välistä. -Vöyrin. Saatiin uudenlaista nähtävää ja ihanaa ihasteltavaa suomalaisesta maalaismaisemasta ilta-auringossa. Ja kikatus jatkui iloisen puheensorinan kanssa koko matkan. Reissu oli ollut kutkuttava ja jännittävä, arkisista kohteista huolimatta.

Kotona oltiin vasta puoli yhdentoista aikaan ja pienimmän vein nukkuvana sänkyyn. Todettiin, että ei se määränpää aina ole todellakaan pääasia, vaan se, että tehdään reissusta itse merkityksellinen. Ei toki ehkä joka päivä tehdä Noppareissuja, säästellään ideaa, ettei se kulu liikaa. Mutta tavallisten reissujen kohdeidealistalle löytyi matkan varrelta monta kiinnostavaa paikkaa. Sellaista pientä ja hassua, jonne vain pitää uskaltaa mennä.

Pisteitä itselle

Luokanopettajalta ei työ tekemällä lopu. Sen olen oppinut. Silti en ole oppinut sitä, miten töistä lähdetään ihmisten aikoihin kotiin. Kuvittelen tekeväni itselleni palveluksen, kun jään säätämään töiden jälkeen luokkaan. Pitäisi opettaa itsensä ja luokkansa siihen, että kokeita ei palauteta seuraavana päivänä ja kaikkea ei ole aina ihan sille tunnille valmiina, mille oli suunnitellut. Siis ainakaan ihan aina, tai ainakaan jatkuvasti oman, palkattoman vapaa-ajan kustannuksella.

Laitoin itselleni porkkanan: Työpäiväni on tuntien osalta joka päivä ohi kahden ja kolmen välillä. Silti tämänkin vuoden puolella olen joka ikinen päivä tullut kotiin 15:30 ja 16:30 välillä. Nyt olen päättänyt alkaa antaa itselleni pisteitä: Jokainen minuutti, kuinka paljon ennen neljää olen kotona, on mulle piste. Kun lopulta saan 500 pistettä kasaan, hemmottelen itseäni jollain spesiaalilla. Jotain, mitä oikein hingun. Ehkä jokin ostos, minireissu tai jokin kulttuurielämys. Tässä on nyt aikaa pohtia!

Tänään saatiin tiimipalaverissa hommat pakettiin vartin yli kolme. En jäänyt yhtään höpöttelemään, vääntämään yyhoon koetta, tutustumaan seuraavan päivän verkkomateriaaliin tai kurkkaamaan vielä kerran tälle päivälle Wilmaa. En siivoillut luokkaa, enkä edes käynyt vessassa (tarpeesta huolimatta), vaan sujahdin kotiin ja avasin pistesaldoni hienolla 30 pisteen saaliilla! Hyvä minä! Huomenna menee varmasti miinuksen puolelle, mutta startti oli hyvä. (Varsinkin, kun sitten HUOMENNA pitää vääntää se koe jne...)

Jos kerran uhkailen, lahjon ja kiristän lapsiakin (kotona ja työkseni), niin miksen koittaisi saada itseänikin kuriin samoilla keinoilla?!

Tappara vai Ilves, mopoauto vai mönkkäri, Valtra vai Case?

Kun muutettiin tänne, kävi aika äkkiä selväksi, että täällä täytyy valita puolensa jo eskarissa: Valtra vai Case. Koulusta ja luokasta riippuen vertailu voi tapahtua myös välillä Valtra ja Massey Ferguson. Omatkin, traktorimaailmaan muuten upottamattomat lapseni ovat löytäneet puolensa, vaikken yhtään tiedäkään, millä perusteella ovat valinneet.

Kysyin kerran yhdeltä Etelän Citystä muuttaneelta uudelta oppilaalta (joka jo parin viikon jälkeen uhosi sujuvaa "Case on paras" -kieltä), että oliko teillä siellä Cityn koulussa mitään tämmöistä kisailua. Oppilaan vastaus oli vähän nolostuva "Oli". Jouduin kaivamaan, että mistä asioista heillä siellä kuului olla mielipide ja valittu puoli.

"...Gucci vai Versace..."

No, mites teillä siellä muualla päin maailmaa?

Kuvituksena luokan Kuvataulu-Kuovi, jonka puin joskus huvikseni paljetteihin.

PS Itse sanon Versace ja Valtra. Ihan mutulla molemmat, kummastakaan mitään tiedä. Niin kuin ei ehkä moni muukaan valitsija.

Kukkakuosissa päästä varpaisiin

Lukuvuosi koostuu etapeista: Alkuhässäkkä, syysloma, jouluhässäkkä, joululoma, arvioinnit, hiihtoloma, pääsiäinen, keväthässäkkä, kesäloma. Pääsin perjantaina arviointietapin yli, ja nyt posotellaan rennosti kohti hiihtolomaa. Toki tahti kiristyy ja uusia deadlineja tulee koko ajan. Mutta riemuitsen vielä tämän ja huomisen päivän saavutetusta merkkipaalusta. Ja uudesta mekosta riemuitsen myös. Pukeuduin siihen lauantai-illan ratoksi, ja pukkasin pilkkusukkani oikein korkkareihin. Oli siinä mukavampi tunkea pyykkiä koneeseen, kun oli kukkea fiilis. Tykkään olla pitkä ja lauta. Se oli tämän päivän yllättävä, maininnan arvoinen huomio. Sikälikin, että viime päivinä olen julistanut olevani vain ja pelkästään ope. Niin hei, tänään olin sen lisäksi myös tyytyväinen, pitkä lauta, joka muist(utt)i mummiaan ottaessaan illan kruunuksi lasillisen sherryä.

Onneksi elämä on niin monenlaista, ja onneksi tänään tällaista.

"Vain ope" taitaa olla vähän tööt.

Sitä on toisinaan enemmän väsyksissä, kuin yleensä. Ja enemmän, kuin ehkä hoksaakaan. Sen sitten tajuaa siinä vaiheessa, kun on aamulla töissä ylpeänä siitä, että on herännyt ajoissa (melkein), päässyt töihin, toimittanut omat lapset oikeisiin lokeroihinsa. Muistin jopa eskarilaisen sukset. Siinä hymyillen riisuu opettajanhuoneen eteisessä omia ulkovaatteitaan juuri kellojen soidessa. Ehdin.

Siinä kohtaa sitä katsoo peiliin, ja näkee (kyllä, lauseen jatkosta huolimatta kuitenkin melko hyvin pystyi "näkemään") alastoman naamansa. MISSÄ MUN RILLIT ON? Kokemukseni itsestäni koki kolauksen. En minä ole tällainen, minä olen stressaajaa ja pingottaja. Aamurutiini-ihminen. En minä unohda rillejä kotiin. Korkeintaan puhelimen tai avaimet, nekin vain kerran pari vuodessa, mutta en rillejä koskaan. Ja toki dramaattiseen tyyliini kuuluu siinä samassa käydä läpi ajatusketju, että tätä menoa unohdan huomenna sitten housut ja ylihuomenna pääni.

Ihmeesti sitä tuntee laseitta olonsa paljaaksi, vaikka kehystettyihin silmiin olen totutellut vasta aikuisiällä.

Onneksi ritarini pelasti minut, ja kuskasi kakkulat töihin. Lopulta sain kärvistellä naamanakuna myyräsilmänä vain aamun kaksi ensimmäistä oppituntia. Siihen mennessä maailma jo keinuikin ikävästi (lähinnä lasini korjaavat hajataittoa ja piilokarsastusta) ja pohdin, että mihin oksennan, jos tarve tulee.

Eli stressin piikkiin, eikö? Mutta silti, kohta helpottaa. Ja sitten luotan siihen, että työt saavat taas pian rullata omalla ihanalla painollaan kohti hiihtolomaa ja kevättä. En malta odottaa. Siis rullaamista. Toki hiihtolomakin on tunnelin päässä loistava ihana valo, keväästä puhumattakaan!

Marimekon penaali - arvonnan tulos

Olipas mukavaa arpoa uudenvuodenennustuspostauksen palkintoa! Kaikki osallistuneet laskettiin, myös whatsappin kautta osallistuneet. Iloiten kirjoitin teidän nimiänne lapuille ja mietin teistä jokaista.

Taannoisissa blogiarvonnoissa on onnettarena toiminut vuoroin kukakin lapsista. Tänään työnjako oli seuraava: pienin arpoo, keskikokoinen lukee nimen lapusta ja isoimmalle annoin kunniatehtävän kirjoittaa tuleva postituskuori. Pienin oli hyvä arpoja, koska ei osaa vielä lukea. Tosin osaa lukea "Puppe". Sitä ollaan harjoiteltu. Vaatimaton tavoitteeni on, että jokainen lapsistamme oppii vuotta edellistä aiemmin lukemaan. Tähän astiset lukuiät on 5 ja 4, joten meillä on Miukun kanssa 5 kuukautta aikaa harjoitella. (Vitsi vitsi.)

No, tulokseen:

Arvonnasta on video, mutta jaan sen vain yyveenä niin pyytävien kanssa. Siellä kun kekkuloi puolikkaani kalsareissaan, niin kuin nykyään kaikissa muuten käyttiksissä videoissa. Yhtäkkiä putkahtaa jostain taustalle tyyppi napakarvoineen. Nyt teitä varmasti entistä enemmän houkuttelee nähdä video, joten ei muuta ku yyveetä pyytämään.

Ai niin. Takaisin arvontatulokseen.

Miuku nosti, ja eskarilainen tavasi: "Emmammys. Eiku... Emmänys... Emänys...??"

Jee, sehän oli Emännys! Onnea! Kiva saada lähettää sinulle postia! Tämähän on ihan sinun(kin) värisesi! Lähetätkö yhteystietosi (hiudipii at gmail.com), ja uuden sukunimesi myös. En millään saanut sitä mieleeni. Sinusta tarkemmin tietämätön Keskimmäinen kyllä ehdotti, että se voisi olla nykyään "Luhtamäki". Arvelin, ettei välttämättä mene random arvaus oikein. Yritin miettiä miehesikin nimeä. Ehkä Antti. Antti Holma oli sellainen, jonka arvelin voivan olla oikein, kun kuulosti niin tutulta. Mutta jos en nyt kuitenkaan lähetä penaalia Antti Holman puolisolle tai rouva Luhtamäelle, vaan odottelen sulta tarkempia tietoja!

Ihanaa viikkoa teille jokaiselle! Minä puserran arviointikeskusteluja, ja odotan innolla ensi viikkoa. Silloin kaiken järjen ja todennäköisyyksien mukaan helpottaa. Jo ajatus siitä tuntuu ihanan inspiroivalta ja ilostuttavalta.

Ennustus vuodelle 2019 ja arvonta

Uudenvuodenennustus kuuluu jo perinteisiin Päikkäreillä. Tänä vuonna lähetän sinulle ennustuksen kortilla. Valitsin korttikätköistä hassuja, käyttämättömäksi jääneitä aarteita ja toisaalta myös lasten saamia ihania onnittelukortteja. Valitse numero väliltä 1-27 ja kurkkaa TÄNNE nähdäksesi, mikä kortti ennustaa tulevan vuotesi maisemat. Tulkinnan saat tehdä itse, tai antaa muille mietittäväksi.

Tämän vuoden ennustuspostauksen yhteydessä päätin järjestää lisäjännitykseksi arvonnan. Palkintona Marimekon "silmälasipussukka". Eli öh, penaalin. Ostin sen itselleni, mutta huolellisesta valikoinnista huolimatta tulin kotona tulokseen, että haluankin eri värisen. Mietin pussukalle uutta kotia, ja vaihtoehtoja tuli liikaakin mieleen. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tiedän teistä lukijoista monta, joille tuo passaisi väreistään oikeinkin hyvin! Eli ei muuta, kuin arvontajännitystä Päikkäreihinkin pitkästä aikaa.

Osallistut arvontaan jättämällä sähköpostiosoitteen, ellet  sitten tiedä, että tarvittaessa saan sut kiinni vaikka puhelimitse tai kotiovelta. Sekä tämän, että linkin takaa aukeavan ennustussivun alle jätetyt kommentit huomioidaan. Arvonta päättyy 13.1.

Menneiden vuosien arvontoja pääset kurkkimaan täältä:

Vuodelle 2018
Vuodelle 2017
Vuodelle 2016
Vuodelle 2015
Vuodelle 2014
Vuodelle 2013

Pulppuilen tänne vähän

Nyt on hirveä hinku kirjoittaa. Päivittää muka kaikki, ja valmiiksi tietää, ettei sormet tule pysymään mukana. Pulppuaa niin holtittomasti, enkä hahmota kerrottavalleni mitään punaista lankaa ja rakennetta.

Työhön paluu sairasloman jälkeen sujui kohtuullisen hyvin. Tuntuu, että ehdin toeta jotenkin jaloilleni. Mielen lisäksi sain sairasloman ajaksi myös fyysistä sairastettavaa, enkä siltä osin ole kunnossa vieläkään. On tuntunut hengästyttävältä ajatus, että työ on tällä hetkellä kuormittavaa, perhe-elämä on kuormittavaa (uhmaikä ja erityisesti sen mukanaan tuomat sietämättömät nukahtamiskaaokset ja minun oman väsyni vaikutukset muun perheen hyvinvointiin) ja terveyshuoletkin kuormittavat. Ja näiden lisäksi vielä tosiaan elämän muita kriisejä on puskenut lupaa kysymättä päälle. Sairasloma oli hengenpelastaja ja selviydyn varmastikin jouluun asti ladatuilla akuillani.

Mutta kovilla kierroksilla menen, ja pitääkin mennä, että tulee valmista. Töissä on ruuhkaviikot, ja rumbaan tulee muuttuvia osasia jatkuvasti. Joulujuhlaa, sen harjoittelemista, muutoksia ja muuttoja, arviointia, kokeita, vihkon- ja kirjantarkistuksia, joulunaluslevottomuutta, kirittäviä sisältöjä ja muuta hömppää ja humppaa.

Unetkaan eivät mua viisaammaksi tee, kun mulla ei ole aikaa miettiä niitä tarkemmin. On ollut hukattu lapsi, irti pureskeltu kieli (ruma ja ruskea sellainen), tuntemattoman lapsen irtopää kangaskassissa ja huoli päättömästä vartalosta jossakin, rikkinäiset silmälasit ja mitä vielä. Taloja, mäkiä, matkustajalentokoneen harjoituslentoja.

Tosielämän kohokohtia on ollut Miukun ja Keskisiskon kanssa tavatut Mimi ja Kuku, ja äidin kanssa koettu Juha Tapion keikka. En ole itse ollut koskaan kovin kova fanittaja. Tykkäsin teininäkin niistä bändeistä, joita sisko tai kaverit fanittivat. Tämän hetken fanituksen kohteet poimin siis tyttäriltäni ja äidiltäni. Molemmat konsertit ja kohtaamiset olivat hoitavia ja ilostuttavia. Ja mr Piin kanssa vietetty ammattiyhdistyksen pikkujoulukin oli kiva. Ja se on tehnyt mulle kivan joulukalenterin, jossa saan yllätyksiä joka päivä. Ja sekin on hauskaa, että Keskisiskolta irtosi ensimmäinen hammas ja se, että minä ostin hulvattoman hulmuhihaisen kukkapaidan! Se on mulla tuossa alla olevassa kuvassa, jonka olen ottanut Mäkkärin vessassa Juha Tapion konsertin jälkeen.

Elämä pulppuaa ja rönsyilee. Ja välillä itkettää ihan holtittomasti. Mutta näillä mennään. Joulu tulee vaivihkaa ja vähän silloin tällöin halaa, kun kohtaillaan oviaukossa tai illansuussa.

Jatketaan toiste, kun löytyy pätkä sopivaa punaista lankaa seurattavaksi. Moikkelis.

Kissapetohavainto takametsässä

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt. Jonkin aikaa jo aavistelin, että se olisi väistämätöntä, mutta silti se, että se tuli näin varoittamatta ja äkkiä, yllätti.

Nimittäin ompelin kaappiini jo vuosia sitten päätyneestä äidin vanhasta pantterikankaasta mekon itselleni. Ja olen käyttänyt sitä julkisesti moneen kertaan, vaikka lupasin itselleni, etten... Etten ompelisi ja etten käyttäisi. Mutta oi kyllä, riittaväisänen minussa hihkuu riemua.

Kuvat otin tinttiterapiaistunnon aikana takametsässä. Itselaukaisijalla puolukkapuskasta, mikä selittää päättömyyden ja oudosti ajoitetut poseeraukset. (Viisi sekuntia ja korolliset saappaat mättäillä...) Uskomaton metsä, minun Taikametsäni. Niin kotoisa käpytikan nakutus ja jäisissä puissa rapistelevat, koko ajan lähemmäs uskaltavat tiaiset. Kuvittelin jo päässäni, kuinka istahtavat kohta olkapäälle ja saan kuiskailla niille kuulumiseni. Eivät istahtaneet, ja korvat alkoivat jäätyä, mutta ei se mitään. Hoiduin silti vähän aikasempaa seesteisemmäksi.

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Riisipuurosta, kahvitauoista ja suuresta kellosta tulee hyvä päivä.

Pitäisi muistaa useammin, että meidän lapsilta saa "Maailman paras äiti" -pisteet niinkin helpolla, kuin pari desiä riisiä ja reilu litra maitoa pataan ja puolitoista tuntia uunipuuron valmistumisen odottamista. Retostelivat kavereillekin, että äitipä tekeekin meille tänään uunipuuroa! Ihanan helposti miellytettävät tyypit... Tavallaan... Edes toisinaan.

Kaappini ainoa tekstipaita sanoi itselleni ja kohtaamilleni ihmisille tänään näin:

Muistin uskoakseni vähän hehkua ja nauttia, kahvitauonkin pidin peräti kahdesti. Olin onnellinen tänään. Päiväni oli täyttä, mutta hyvää. Menin töiden jälkeen vaihdattamaan kelloon paristoja. Ostinkin uuden alehyllystä, kaupan isoimmalla kellotaululla. Se muistuttaa mua kummitädistäni, jolle olen aina mieltänyt isot, näyttävät asusteet. Nahkasaappaat yli polven, suuret korvarenkaat, kauniit mustat käsilaukut ja valtava kello. Tarkasti en muista, mutta tyylin miellän vahvasti. Tarkemmin ajateltuna hän on ollut hämmentävän teini noiden varhaisten ihailevien muistojeni aikaan. Tuli hyvä mieli kellosta. Ja terveisiä coolille kummitädille!

Sähläystä

Sähkövatkain pamahti rikki, kun yritin vatkata liian kovaa voita ja sokeria. Epilaattori tarrasi tukkaani, kun hätyytin ajellessani paarmaa. Yritän pakata partioleirille, mutta ajaudun sivuraiteille, kun tajuan tarvitsevani pienen laukun, jota on välittömästi ruvettava ompelemaan.

Oon touhukas ja tarmokas aina sen verran, että saan tuhoa aikaan. Sitten selvittelenkin sotkujani loppupäivän. Jotenkin tämän muotoileminen sanoiksi hymyilyttää mua. Oon tällä hetkellä semmoinen höperö räpeltäjä. Ja se on niin paljon parempi, kuin lamaantunut lahna, joka myös tiedän joskus olleeni.

Luulen, että leirikamppeet saadaan kasaan, vaikka aika hupenee vauhdilla. Mutta myönnän kyllä ajoittaisen kauhun, joka hiipii mieleen, kun kartoitan kaikkea mahdollista huomioon otettavaa reilun viikon metsäilylle lasten kanssa... Kääks. Onko muuten muita Kliffalle tulijoita?

Ja niin, osti uuden sähkövatkaimen ja sain tukan vempeleestä sinnikkäällä selvittämisellä melko vahingoittumattomana. Aloin kylläkin miettiä taas vakavissani lyhyttä tukkaa. Sähkövatkainpuuhista vielä puheenollen oli meillä synttäritkin! Kahdeksanvuotissellaiset! Ohhoh. Jo. 8...? Sankarin kanssa koristeltiin tällä kertaa alla olevan kuvan mukaisesti. Sillä sitähän te tietty aina kolme kertaa kesässä jännäätte, eikö, että mikä sieltä lampusta roikkuu? Hih.