Hiihtoloma Åressa

(Teksti kirjoitettu reissussa, mutta nettikatkoista johtuen asenettu nettiin vasta kotoa käsin.)

Hiihtolomalla suuntasimme Åreen. Lapsille tämä on toinen kerta täällä, itselleni neljäs. Laskettelusukset mulla on tästä aktiivisesta ååreilusta huolimatta ollut jalassa elämäni aikana yhteensä neljänä päivänä, viimeksi 13 vuotta sitten. Tänäkin vuonna vähän puntaroin, mutta ei, ei kiehdo riittävästi, en uskalla, en näe tarpeellisena. Pelkään alas tulemista ja itseni satuttamista.

Rinteet on silti iso osa mun reissuja täällä! Nautin ilmapiiristä, maisemista, jopa talvesta. Mulle on tullut tutuksi värmestugat ja fika-paikat, ja oon toiminut pulkkajuhtana välinekasseille, hinannut neljävuotiasta rinteessä valjailla ja poiminut väsyneet tauoille. Oon ollut muonittaja ja puettaja. Opetin jopa lapsiani lautailemaan, miten ironista! (Totta kai mr Pii, laskettelumonot jalassa kasvanut mieheni, on laskuopin yliopettajana jälkikasvullemme. Mutta näitä luonnonlahjakkaita lapsiani pystyin minäkin opastamaan ja avustamaan. Tai toimimaan oppimisen tukijana, noin ehkä parhaiten ilmaistuna.) Oon siis tykännyt. Oon jopa tehnyt jotain sellaista, mitä kukaan muu seurueemme årekonkareista ei täällä ole koskaan tehnyt: löytänyt hiihtoladut, maksanut päästäkseni niille (!), ja tehnyt hiihtolenkin tunturissa (peläten pienimpiäkin alamäkiä).

Ainoat, mitä en ole täällä suostunut tekemään, on laskettelu ja autolla ajo.

Rillit huurussa. Eikun jäässä.

Tältä vuodelta vielä muistiin itselle:

9-vuotias laskee sujuvasti mistä vaan. Selaa rinnekarttoja, suunnittelee reittejä, muistuttaa isää ottamaan kuvia hienoista paikoista ja haluaa saada lumen pöllyämään. Nauttii täysillä, joskin välillä tunteen palo vyöryy yli.

7-vuotias on myös taitava ja laskee sujuvasti isot mäet. Välillä vähän jännittää ja väsyy veljeään nopeammin. Malttaa jäädä välillä rinteestä poiskin. Innostui lautailusta ja haluaisi oman laudan.

4-vuotias laski jo pitkiä ja hurjiakin laskuja ilman valjaita. Mutkittelee hienosti ja auraa tarvittaessa. Itse haluaisin sen tulevan alas vain valjaissa, kun kasvoilta paistaa ajoittain keskittymättömyys. On yleensä myöntynyt hyvin jäämään välillä pois mäistä, että isommat pääsevät seikkailemaan muualle. Viihtyy hyvin myös liukuhihnaminimäissä. Oppi käyttämään itse sompahissiä ja laittamaan kypärän, (melkein) monot ja sukset jalkaan!

Ajatusten tutut kehät

Uuvahdan ja nuupahdan työtaakkojen alle. Henkisten ja konkreettisten. Hiihtoloma saisi olla pidempi ja siihen olisi kiva lipua hellemmin. Nyt mennään ympäripyöreillä jo toista viikkoa ja tappiin asti vedetään kiihtyvällä vauhdilla.

Mutta voi ihme, että oon siitäkin huolimatta nauttinut tällä viikolla! Siinä samalla, kun kuumeisesti mietin, missä sitä mahdan ja haluan olla ensi syksynä. Ja samalla, kun sitäkin mietin, riittävätkö voimat edes kesäkuuhun asti. Silti on niin ihanaa huomata, että ympän kokeessa ovat osanneet vastata niin kuin piti, ja alkavat jo muistaa, mitä ovat konjunktiot. Kuinka osaan antaa koristunnilla taitavillekin pelaajille vinkkejä siitä, miten pallo lähtee tarkemmin kohti koria. Ja kuvistunnilla kuuntelevat ja seuraavat korva tarkkana, kuinka akryylimaalien kanssa kannattaa toimia ja kuinka kaikki haluavat lopulta tehdä mallini mukaan, vaikka annoin vapaat kädet. Nautin olla laumanjohtaja. Nautin olla opettaja. Mutta olisiko viisaampaa olla välillä tai lopulta jotain muuta? Kun se ottaa niin hirvittävän paljon, kaiken, ainakin tällä hetkellä.

Aina samat pohdinnot... Vahvistuuko kutsumus vai kutsuuko jokin uusi suunta? Vai jäänkö leijumaan tähän kohtaloon vain siksi, etten keksi muuta?

Tämä tuskin on viimeinen kerta, kun tätä ääneen pohdin. Koska mikään tuskin äkkiä itsestään ja yrittämättä muuttuu, ja koska tasapainoilua se on varmasti ihan jokaisella tätä työtä tekevällä muutenkin.

En ollut tyytyväinen duuniselfieen (ylhäällä).
Yritin ottaa uuden, mutta puhelin kaatui ja sain vain tämän hassun vinksahduksen.
Se kuvastaakin lopulta ihan hyvin työtunnetilojani:
Sekavaa, värikästä, vinksahtanutta, mutta jotenkin kiehtovaa silti.

Pastelliraitapaitamekko

Neuloin keskimmäiselle paidan. Tai ajatuksella, että se voisi jonain päivänä olla tunika tai paita, ja tänään melkein mekko.

Hihojen tasaraitaisuus jäi sikseen, kun tajusin, että pitää ostaa kaikkia värejä lisää, ja niinpä niistä tuli kompromissin väriset ja langat tuli käyttöön viimeistä senttiä myöten. Eikä tietenkään mitään höyrytyksiä ja silotuksia, (tai edes oikomisia kuvia varten) vaan käyttöön heti!

Innovaationi oli neuloa resorin reuna aaltoilevaksi. Ajattelin, ettei se kääntyisi yhtä helposti, kuin suoraan resorista sileäksi vaihtuva neulos. Tuli mun mielestä kivan näköinen, joskaan ei täysin "kääntyilemätön" tämäkään ole. Parempi kuitenkin, kuin tavallinen. Ja mun mielestä visuaalisesti aika kiva!

"Kiehauta vesi ja sitten käännä levy pois päältä."

Viikko alkoi vähän tylysti. Tai lempeästi. Näkökulmasta riippuen. Selkä jumahti sunnuntaina kipeäksi kipsiksi. Kun maanantaina yritin pukea vaatteita päälle työpäivää varten ja tajusin, ettei jalka nouse, niin on aika jäädä kotiin. Eli tavallaan leppeää olla kaksi päivää toipilaana, mutta tietysti kurjaa kipuilla ja stressata töitä kotoa käsin.

Samalla huomasin, että hiljaisessa talossa mulla oli mukanani melkoinen ajatusten sekamelska. Ihan kuin ne olisivat odottaneet kamelin selän katkeamista ja nyt tilaisuuden tullen hyökkäsivät valtaamaan pelikentän.

Oon viimeviikolla laittanut kuvia albumiin. Vuosilta 2016 ja 2017. Ajalta, jolloin meidän perhekunta oli koskematon ja autaan tietämätön tulevasta. Aina kuvia laitettuani huomasin olevani kauhean kiukkuinen. En ole surutyössäni osannut (ainakaan vielä) olla vihainen siitä, että miksi näin kävi. Olen kuvitellut hyväksyneeni asiat. Surun ja ikävän siedän, ne ovat pehmeitä, rakkaudellisia tunteita. Mutta nyt sitten ihan yllättäen nouseekin viha. Viha sitä ajatusta kohtaan, että perhe on mennyt sekaisin ja rikki. Me ollaan kaikki muututtu. Meidän välille on pakotettu vaikeita asioita ja vaikeita tunteita. Tragedia on määrittänyt meitä. Siitä tunnen vihaisuutta ja epäreiluutta.

Sanon sen ääneen, koska yritän hyväksyä sen, että tunnen niin. Enkä siis tietenkään tunne vihaa perheenjäseniäni kohtaan, tietenkään, jos nyt joku luuli niin. Vaan vihaa tätä ei-pyydettyä muutosta kohtaan. Olen kai ollut surutyössäni kuin hitaasti lämpiävä keitinvesi. Hiljalleen vesi on lähtenyt kuumenemaan ja pohjasta on alkanut nousta pientä kuplaa. Ensin kiehahteli pari kuplaa pintaan asti. Ja nyt yhtäkkiä ryöpsähtelee kunnolla. Haluan ajatella niin, että nyt, kun ne tunteet pääsevät poksahtelemaan pinnalla, voin kääntää levyn pois päältä ja todeta tehtävän suoritetuksi. En halua antaa jäädä kiehumaan, ettei pala pohjaan. Siksi sanon sen ääneen. Jos se kääntäisi levyn pois päältä. Se, että myönnän olevani ajoittain myös vihainen tästä. Kyllä tästä hyvä teevesi vielä saadaan.

Viimeksi puhuin täällä ilosta. En koe olevani jossain hallitsemattomassa tunteiden vuoristoradassa, vaan paremminkin niin, että tässä nyt on kaiken mukavan keskellä yksi vaivainen (joskin yllättävä) kiehuva kattila. Ja nyt kiehahdettuani pyrin taas keskittymään siihen iloon ja positiivisuuteen. Varsinkin, kun huomenna porhallan taas töihin, se tulee tarpeeseen. Ehkä tuli tarpeeseen myös tämä kamelin selän katkeaminen, kun oli noita oloja ja ajatuksia sieltä tuloillaan? Mutta nyt taas ilolla ja valolla kohti kevään haasteita. Lisää kauniita asioita ja iloisia hetkiä kalenteriin, niin kattila ei varasta koko showta.

Kuvissa yksi kaunis ja iloinen asia: värityskuva, jonka sain pienimmältä siskolta joululahjaksi. Siitä tuli tosi kiva ja oli hauska maalailla numeroituja miniruutuja määrätyillä väreillä. Ihana aivotonta!