Vieläkin pyörii ajatukset tässä Kauniit ja Rohkeat -tempauksessa, niin kuin monella muullakin näköjään. Iltapäivälehtiä myöten...
Nyt kun olet siinä -blogissa Ada kirjoitti asiasta tosi hyvin. Olisinpa osannut kirjoittaa niin. No, kirjoitan vain näin ja laitan linkin Adan tekstiin, sain luvan.
Tästä varsinaisesta teemasta ajatukseni ovat poukkoilleet mihin milloinkin. Tavallista syvemmissä mietteissä on kuitenkin pääsääntöisesti menty. Viimeisimpänä olen miettinyt, että haluanko olla sellaisessa työssä, jossa jokaisen yksityiselämän tekoni katsotaan vaikuttavan ammattitaitooni. Oikeasti, se on ainoa kulma, josta katsottuna tämäkin juttu on mietityttänyt melkein liikaa. Suurin syy siihen, miksi poseerasin vaatteissa ja pelleillen, on tulevat työnantajani, tulevat oppilaani ja tuleva Minä, jonka menneisyydestä en haluaisi löytyvän kovinkaan suuria ja rumia luurankoja esiin kaivettavaksi ja vitsien pohjaksi. (Mutta heheh, eihän tuossa kuvassa ollut onneksi luuranko lähimainkaan!) Eikä sillä, en toivo, että olisin voinut paljastaa enemmän, en varmasti muutenkaan olisi niin tehnyt. Kyllä siellä syylistalla on monta muutakin huomioon otettavaa asiaa ja ihmistä. Mutta ammattirooli on se, jonka puitteissa rajoitan eniten itseäni ja ilmaisuani. Se vähän ahdistaa. Olisiko kivempaa tehdä työkseen jotain muuta? Jotain, missä saa olla aikuinen, nainen, rohkea, tavallinen. Eikä se "Jumalasta seuraava", kuten yksi oppilaan äiti joskus ekaluokkalaisen opea nimitti. Vai saako ope kirjoittaa blogiin siiderinhakureissuista ja puolinakuilla netissä? Entä pappi? Lääkäri? Taiteilija, kampaaja, sairaanhoitaja, kansanedustaja? Kyllä ammattien mukana tietyt taakat tulee. ...No, puntaroin vielä julkisen nakuilun ja pitkien kesälomien välillä... Hmmm... Päätetty.
Mutta silti... Oon mä vähän tosissanikin. Paljonkin.
En ole koskaan tehnyt mitään, mitä katuisin. Mitään semmoista oikeasti kaduttavaa. Katumus ei varmasti ole kiva tunne, mutta ei ole mokaamisen pelkääminenkään. Toissapäivänä lisäämäni kuva on lähimpänä jotain, mitä katua, oikeastaan tämän blogini ohella. Ja ei, en tokikaan kadu. Haluan oppia tekemään rohkeita tekoja, seistä niiden takana ja kohdata seuraukset katumatta.
Luulin vielä eilen, ettei tämä ole mulle kovin iso juttu, mutta on tämä.
Ja tästä hamaan kolmen viikon päähän muistuttelen jatkuvasti arvonnasta, jonka superpalkinto houkuttelee itseänikin!