31.7.2013

Seurauksista


Vieläkin pyörii ajatukset tässä Kauniit ja Rohkeat -tempauksessa, niin kuin monella muullakin näköjään. Iltapäivälehtiä myöten...

Nyt kun olet siinä -blogissa Ada kirjoitti asiasta tosi hyvin. Olisinpa osannut kirjoittaa niin. No, kirjoitan vain näin ja laitan linkin Adan tekstiin, sain luvan.

Tästä varsinaisesta teemasta ajatukseni ovat poukkoilleet mihin milloinkin. Tavallista syvemmissä mietteissä on kuitenkin pääsääntöisesti menty. Viimeisimpänä olen miettinyt, että haluanko olla sellaisessa työssä, jossa jokaisen yksityiselämän tekoni katsotaan vaikuttavan ammattitaitooni. Oikeasti, se on ainoa kulma, josta katsottuna tämäkin juttu on mietityttänyt melkein liikaa. Suurin syy siihen, miksi poseerasin vaatteissa ja pelleillen, on tulevat työnantajani, tulevat oppilaani ja tuleva Minä, jonka menneisyydestä en haluaisi löytyvän kovinkaan suuria ja rumia luurankoja esiin kaivettavaksi ja vitsien pohjaksi. (Mutta heheh, eihän tuossa kuvassa ollut onneksi luuranko lähimainkaan!) Eikä sillä, en toivo, että olisin voinut paljastaa enemmän, en varmasti muutenkaan olisi niin tehnyt. Kyllä siellä syylistalla on monta muutakin huomioon otettavaa asiaa ja ihmistä. Mutta ammattirooli on se, jonka puitteissa rajoitan eniten itseäni ja ilmaisuani. Se vähän ahdistaa. Olisiko kivempaa tehdä työkseen jotain muuta? Jotain, missä saa olla aikuinen, nainen, rohkea, tavallinen. Eikä se "Jumalasta seuraava", kuten yksi oppilaan äiti joskus ekaluokkalaisen opea nimitti. Vai saako ope kirjoittaa blogiin siiderinhakureissuista ja puolinakuilla netissä? Entä pappi? Lääkäri? Taiteilija, kampaaja, sairaanhoitaja, kansanedustaja? Kyllä ammattien mukana tietyt taakat tulee. ...No, puntaroin vielä julkisen nakuilun ja pitkien kesälomien välillä... Hmmm... Päätetty.

Mutta silti... Oon mä vähän tosissanikin. Paljonkin.

En ole koskaan tehnyt mitään, mitä katuisin. Mitään semmoista oikeasti kaduttavaa. Katumus ei varmasti ole kiva tunne, mutta ei ole mokaamisen pelkääminenkään. Toissapäivänä lisäämäni kuva on lähimpänä jotain, mitä katua, oikeastaan tämän blogini ohella. Ja ei, en tokikaan kadu. Haluan oppia tekemään rohkeita tekoja, seistä niiden takana ja kohdata seuraukset katumatta.

Luulin vielä eilen, ettei tämä ole mulle kovin iso juttu, mutta on tämä.





Ja tästä hamaan kolmen viikon päähän muistuttelen jatkuvasti arvonnasta, jonka superpalkinto houkuttelee itseänikin!



Fiksusti säilötty (ja mieletön arvonta!)




Ensimmäisessä yhteisessä kodissamme mulla ja mr Piillä oli vähän eriävät mielipiteet siitä, millaiset laatikot kirjahyllyyn sijoitettaville tavaroille hommataan. Minä halusin nätit korit tai jotain muuta sisustuslehtikelpoista. Hän halusi SmartStoret. Minä pidin pääni, ja väännöstä jäi pitkäksi aikaa smartstorekiukku.

Mutta miten ihmeessä on käynyt näin, että äsken laskin kodistamme löytyvän yli 20 SmartStore -laatikkoa? Varmaan se lähti legolaatikon tarpeesta. Tai askartelukaapin järjestämisestä. Ei kun sittenkin taisin ensimmäiset ostaa joulukoristeita varten. No, oli miten oli: hirveän käteviä. Seuraavaksi järjestän ylikasvaneen lääkevaraston SmartStoreihin, teemoittain: lasten lääkintä, särky- ja flunssalääkkeet, rasvat ja voiteet. Ah, ihanan järjestelmällistä ja käytännöllistä! Parhaina puolina kannellisuus, läpinäkyvyys, pinottavuus. Ja se, että samaa sarjaa saa joka kaupasta.

Kiersin kuvaamassa pikaisella silmäyksellä löytämäni laatikot käyttötarkoituksissaan. Varastoon en mennyt, ja pari kiusallisella sisällöllä pakattua jätin kuvaamatta.



Miten hilpeältä näyttääkään, kun pienen miehen kädet venyvät juuri ja juuri niin paljon,
että kykenee kantamaan legolaatikon (punaisena ähisten) olohuoneeseen...
Pikkuautojen paikka.
Alahyllyllä, mutta kannen takana pikkusiskolta turvassa.
(Pikkusiskolle riittääkin, että saa kolistella ja nuolla laatikkoa.)
Pienen pojan sukkalaatikko.
Kynttilät odottelemassa syysiltoja.
Käsityökaapissa ihanan iso kangaslaatikko ja
pienempi pitsilaatikkona.
Ylähyllyllä leimasinlaatikko ja teippilaatikko,
alahyllyllä tilpehöörilaatikko.

Open boxi,
maalaajan boxi,
askartelijan boxi.
Miesroinaa.
Jouluaarteita.
Jouluvaloja.
Lapsuusmuistoja (sijoitettu leikki-ikäisten korkeudelle).
Aika oli kypsä, cd:tkin siirtyivät "arvoaan alentaviin" (mr Piin mielestä) muovilaatikoihin.
Riittävän moni levynkansi koki taaperokäsittelyn...
Sitä paitsi kuluneen vuoden asuivat banaanilaatikossa,
eli onhan tämä nyt iso (ja käytännöllinen) askel ylemmäs.


Ja postauksen kohokohta: Orthex Group tarttui ehdotukseeni arpoa lukijoideni kesken paketti:

Arvonnan voittaja saa 100 euron arvosta valitsemansa kokoisia laatikoita! Vau!

Osallistu kommentoimalla tähän montako SmartStorea sinulla on ja mitä niissä säilytät/säilyttäisit.

Osallistumisaikaa on sunnuntaihin 18.8.2013 asti. Sähköpostiosoite tai jokin muu yhteystieto mukaan!












30.7.2013

Railakasta raitaa ja pari palloa



Muistatteko, kun kerroin löytäneeni prinsessatyylin tytön pukemiseen? No, se vaihe meni jo. Tai ei siinä oikeastaan ihan niinkään käynyt, vaan paremminkin niin, että mieltymyksistä riippumatta edelleen hankin kirjavaa, räikeää, printtejä, alebodeja ja hassutuksia. Kuten tälläkin kertaa.


Vuoden takaisista Seppälän loppualeista ostin useamman trikoohameen kivan värisen kankaan takia. Maksoivat 0,60 € /kpl. Paitsi että oon käyttänyt oranssiraitaista, yksivärisiä punaista ja vihreää ihan vain hameina, oon myös antanut niille uutta elämää:

Tytölle mekko (jossa on keltaista röyhelöä, kun kankaassa olikin jokin pesussa lähtemätön sotku tuossa kohtaa), pojalle yökkärihousut (jo pieneksi jääneet, mutta menevät shortsimallisina yhä) ja tytölle edellisten jämistä pellehousut. Pallopaidan tein siskoni vanhasta paidasta. Siihen pitää laittaa vielä eteen (tai taakse?) nappi. Kaavat on taas itse keksittyjä, miettimättä leikottu, mahdollisimman simppeleitä, jopa pöksyt voi pukea kummin päin vaan.

Kasvunvaraa pöksyissä, mutta niin pitikin.
Arkimekko, jonka sotkemista ei tarvitse jännittää.

Vielä löytyisi molempaa raitaa, kirkkaan vihreää ja oranssinpunaista. Hmm....


(Oon muuten haikaillut tuommoista you might also like -rivistöä muiden blogeista, kun itse tykkään pomppia satunnaisesti tekstistä toiseen kuvien perusteella. Nyt bongasin ohjeen semmoisen asentamiseen. Tuntuuko se teistä ärsyttävältä ja sekavalta?)




Ajatuksia ja askelia



Eilisen jälkeen on vaikea kirjoittaa mitään. Ainakaan mitään mihinkään muuhun liittyvää. On vähän vaikea ajatellakaan mitään muuta. Mieli pyörii naiseuden, kehonkuvan, itsetunnon ja omien kipukohtien ja niiden hyväksymisen ympärillä. Iho puskee vähän väliä kananlihalle, kun tajuan, miten isoja askelia nämä naiset ovat haasteen myötä uskaltaneet ottaa. Ihan oikeasti elämää mullistavia, vapauttavia. Itse olen askeltanut tätä rohkeampaa Minää kohti koko blogitaipaleeni ajan, ja siksikin tämä viimeisin askel tuntui ehkä helpommalta, kuin joillakin.

Kehonkuva-asioiden lisäksi mielessä rullaa ajatukset blogiyhteisöllisyydestä, kanssasisarmeiningistä, kiitollisuudesta, samaistumisesta ja ihan puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta. Ällöä, mahtavaa. Hyviä ajatuksia paljon. Jotka tosin tekevät mut toimintakyvyttömäksi täällä kotona, kun roikun vain blogeissa hyrisemässä kylmiä väreitä. Kai se on pakko käydä vähän siivoilemassa ja pesemässä pyykkiä. Leipoakin ajattelin... Voihan siinäkin samalla hyristä.

Käykää ihmeessä Mami go go:n kommenttiboksista klikkailemassa tarinoita naisvartaloiden takaa.


29.7.2013

Nappulat riviin!





Kolme pelaajaa = kolme tapaa järjestää pelinappulat? 
Vaan ei: 2 tavallista pelaajaa ja yksi taiteilijateini = ainakin 13 tapaa järjestää pelinappulat.

Sininen löräytti nappulansa läjäksi.
Oranssi lajitteli omansa.
Valkoinen päätti rakentaa stonehengen.
Noin.
Seuraavaan heittovuoroon mennessä se näytti tältä.
Sininen räpeltää vuoroa odotellessaan palikoita.
Oranssi tekee jonon ja miettii porkkananpaloja.
Valkoinen rakentaa torneja.
Ja välillä vähän pelaakin.
Sininenkin teki tornin! Oo!
Valkoisen ehkä 15. torni.
Valkoisen peli tökkii...?
Pelisuuttumuksen jälkeinen nappulakasa.

Meillä on siis ollut kaksi peli-iltaa. Ihan superkivaa, vaikka pelatessani oonkin ollut aika häijy ja äkäinen. Mutta mä oon niin nauttinut, kun oon saanut tosissani pelata. Settlers of catan, kaikkien aikojen suosikkipelini.

Ja nyt on ihan pakko lähettää terveisiä eräälle ”valkoiselle pelaajalle” (ja toivon, että henkilö, jota ajattelen viestinviejäksi, tunnistaa itsensä): 

Olen saanut oppini parhailta, teidän jälkeenne amatööriseurassa on uuvuttavaa pelata (hihi). Minä olenkin nyt se, joka rakentaa pelilaudan ja kertaa uudelle pelisäännöt. Ja olen se, joka ottaa pelin vakavasti, joka viittaa sääntöihin ja huolehtii siitä, että resursseista puhutaan oikeilla nimillä (tai no, niillä teidän suomentamillanne). Ja haluaa, että silmäluku ilmoitetaan asianmukaisesti ja noppalaatikko luovutetaan seuraavalle oikein. (Pitäisi muuten laittaa vielä kontaktimuovit, laatikko alkaa kärsiä.) Huomasin käyttäväni aika montaa Sinulta oppimaasi fraasia, kuten ”seurataan peliä”, ”nopat kiertää”, ”no onko tullut kasia, ei oo!”. Äänenpainon ja käsien liikkeetkin huomasin poimivani Mestarilta. Ja sitten tuli haikeus. Muistelin sitä pelaajaa, jonka kanssa pelatessa tehtiin kauppaa oranssista väristä, ja minä jouduin taipumaan aina ruskeaksi. Nytkin tulee haikeus. Ajatus pysähtyy tähän. 
Sitä ihmistä ei enää ole.


26.7.2013

Kiitos, Mies.




Mr Pii on kyllä reilu. Se on ostanut jostain metrin lisää kärsivällisyyttä mun kenkkuiluja kohtaan. Nytkin oon ollut ihan törppö koko aamun (arjen häämöttämisestä johtuvaa stressiä...), mutta niin sain luvan lähteä vaatekaupoille. Aatelkaa. Kukkakuva sille, ja pehmeä julkinen kiitos, kovasta liveolemuksesta huolimatta. Ja ton peiliin katsomisenkin se voi tulkita vertauskuvana...




25.7.2013

Iltapyöräily



Tuuppasin lapsen sänkyyn (silleen hellästi, arvoisat lastensuojeluviranomaiset) ja lähdin hirmuisella vauhdilla pyöräilemään lähikauppaan ennen sulkemisaikaa. Mikä kesäilta! Ilmavirta pujahti paidan alle ja ponnari hulmusi perässä kun kiidin miljoonaa. Leikin teinivuosia, tai ehkä opiskeluvuosia. Tosin jaloissa alkoi tuntua nopeammin hyytymistä. Ostoskoriin siideri, kalja ja sipsiä. Juomahyllyllä tajusin, ettei mulla oo papereita mukana ja hei, mähän oon vielä reippaasti alle 30. Ja näytänkin ihan lapselta, ja pukeudunkin niin nuorekkaasti ja ajan henkeen (silleen vitsikkäästi sanon tässä, arvoisat ihmettelijät). Ihan alkoi jännittää. No, teinituntu karisi kassalle, kun selvästä jännityksestäni huolimatta rontti myyjä ei kysynyt papereita. Senkin... No, sainpa saunajuomat.

Mun valintani oli Happy Joe. Maistuu täydellisen hyvältä, mutta mikä vielä tärkeämpää: pullo on hieno ja korkin pohjassa lukee "If you think sunshine brings you happiness, you haven't danced in the rain". Nyt odotan jännityksellä, lukeeko joka korkissa eri juttu.

Fiuuuuu vaan, minä kiidän. (Ilman kypärää, tosi teiniä sekin.)

Kompastuksia luvassa



Ajatukset hyppii syksyyn. Aina tihkaisevan arkitilanteen tullen varsinkin. Miten taas selviän? Millaista tulee olemaan? Yhtään en ole alkukevään päätöstä katunut, mutta silti ajoittain kauhistuttaa tuleva.

Kompastuskiviä (ja ryöppyisimpien blogipäivityksien aiheita) tulevat mahdollisesti olemaan

aamut: kumpikin saattaisi tahoillaan nukkua vaikka puoli kymmeneen, mutta ei koskaan samana päivänä keskenään. Ja sitten kun yksi herää seitsemältä, oon ihan kiukkupiukee hiljaisuudenvaalija (itsekkäistä syistä) siihen asti, kun toinenkin herää. Ja siis se vaaliminenhan on ihan mahdotonta. Tuun vain kiukkuisemmaksi, jos luulen kolmevuotiaan uskovan mun nyt hiljaa -suhahduksia, kun aamu riepoo häntäkin. Ai niin, olinkin unohtanut sen joka-aamuisen minä tarviin isän -shown...

ruokailut: miksi miksi miksi se on niin vaikeaa nykyään? Miksei mitään voi syödä nopeasti ja taistoitta?

päiväuniajat: pienemmän päiväunirytmi muuttunee piankin. Saisinko opetettua nukahtamaan ulos hyssytyksittä? Isompi ei ole päivänukkunut koko kesänä. Tämän jutun suhteen mennään mönkään sillä hetkellä, kun alan haaveilla, että molemmat unostelisivat 13-15. Varmaan juu.

leikkihetket: no riitahan siitä tulee aina jossain vaiheessa.

autottomuus: lähdetäänköhän me edes kerhoon? Oonko jumissa? Ahdistaako? Lahjoittakaa mulle laatikkopyörä tai perävaunu...

kotityöt: saanko mitään tehtyä, ehdinkö, jaksanko?

ilta: odotan työstä palaavan vapauttavan mut lastenhoitovastuusta, mutta eihän se niinkään voi mennä.

yöt: pakko kai niiden hampaidenkin on joskus tulla?!

En suostu olemaan pessimisti, enkä realistikaan. Vaan valmistautuja, ja optimisti, silti. Nyt kun kauhukuvat on maalattu, voin todeta kaiken menevän todennäköisesti jotakuinkin paremmin, useimpina päivinä. Mutta ah, kyllä on ollutkin ihanaa tämä kesäaika! Vielä 2 viikkoa. (Muistin muotoilla eteen sanan vielä, enkä enää.)

Hyvin alkanut kävelyura tuonee kompastuksia Pikkusiskonkin arkeen. Hihi, ihana söpis!





23.7.2013

Parkkipäikkäreiltä pikamoi



Terveisiä biiilteman parkkipaikalta. (MrPii jaksaa aina muistuttaa, että siinä on vain yksi i.)  Seuralaiseni heräsi heti kuvanoton jälkeen, joten ihan pikaisesti vain esittelen tämänpäiväisen ihastuttavuuden:

Äitiyspakkauksen pipo ja juhannusruusu. Kyllon taas komia.


22.7.2013

Taannoisia taidonnäytteitä


Johtuuko sitten perjantaisista synttäreistä vai mistä, mutta takki on ihan tyhjä.
Täytyy kai palata tuolloisiin tunnelmiin, jos meinaa jotain luovaa esitellä. Kun tänään ei synny. (Se Williamin ja Katen synnytys muuten jännittää mua ihan kauheasti!)

Synttärit oli värikkäät, kakku ei ollut kovin maskuliininen, mutta eipä ole kolmevuotias poikakaan. Koristeet askarreltiin kanssaan yhteistyössä.




Ja hei! Tästähän tulikin mieleeni, että oonhan sittenkin ollut tänään luova, katsokaas:




...mieletöntä taiteellista ilotulitusta...

(Ja nyt saa arvata, miksi mulla on maha kipeä.)


21.7.2013

Polttoaineen merkkivalo palaa jo.



Hoipertelen väsyneenä tunnekirjon laidasta laitaan. Onnellisesta surulliseen ja haikeaan. Väsy on sellaista mukavaa, tyytyväistä väsyä: ei tällä kertaa valvomisesta johtuvaa, vaan paljosta tekemisestä. Lojuttaa. Aamu on mennyt paitsi leikkiessä myös myttyillessä nojatuolissa ja löhöillen nettijuttujen ääressä. Väsyyn liittyvän artikkelin lukeminen oli juuri niin hankalaa, kuin väsynyt toimittaja kirjoitti jutun tekemisen olleen. Kiinalaistyttöjen kohtaloista lukeminen oli muista syistä hankalaa. Kirkkokohuun liittyviä juttuja en jaksaisi lukea enää yhtäkään, mutta toisaalta viimeisimmät lukemani ovat olleet mukavia ja järkeviä: sellaisia ääripäiden välissä kohtaavia. Normaaleja, kivoja. 

Yllätyksekseni nousin kahdeksalta ilman yhtäkään esittämääni "eksävoisitälläkertaa" -kysymystä ja pidin pienille seuraa koko aamun. Näin eilen lapsia aamulla vartin ja illalla vartin, joten nopeassa heräämisessäni oli varmaankin kyse väsyn yli puskevasta ikävästä. Yksipuolisesta kylläkin: poika sai viettää päivänsä kummisetäidolin kanssa ja tyttökään ei ollut kai kummemmin huomannut poissaoloani. Ja kieltämättä mullekin teki hyvää peikkoilla tyttöporukassa koko päivä. Vielä pitäisi viettää edes yksi jäljellä olevista lomapäivistä kaksistaan mr Piin kanssa, sekin voisi tulla tarpeeseen. Mitäs muita tankkauksia pitäisi vielä muistaa ennen kuin aletaan posottaa syksyyn?

Pörröinen, kotoisa olemus. Peikkolaumassa vietetty päivä oli hyvä.







19.7.2013

Juhlaviikonloppu




Mieli on pehmeä. En tiedä, voiko se johtua vain ilmapalloista, jotka yöllä vielä kiipeilin lamppuun. Vai kesälomasta, vai näistä kaikista ihmisistä, joita ollaan nähty ja joiden näkemistä vielä innolla odotetaan. Illalla tulee synttärivieraita ja viikonloppuna juhlitaan kolmessa eri juhlakategoriassa. Ihanaa, värikästä ja valoisaa viikonloppua itse kullekin, mullekin!


(Sitten talvella on taas aikaa kirjoittaa niitä valivaliteemaisia mörköilyjä. Jos siis joku aattelee, että ihan pehmoiseksi mennyt tääkin nettinurkkaus.)

18.7.2013

Iltaloikoiluohjelmaa



Katsokaapas kaikki Solsidania meille siteeranneet, tittidii! Kohta saadaan nauraa kanssanne jo ennen kuin juttu on loppuun kerrottu!



Meillä on käynyt viime aikoina niin iloisen paljon vieraita, että naapurin lapsetkin jo kommentoivat pihassa olleiden autojen määrää. Serkkuja, sisaruksia, ystäviä nuoruusvuosilta ja opiskeluajoilta, tämänviikkoiset mainitakseni. Yhdet vierailijoista toivat lainaan tuota yllämainittua iltakatsottavaa. Kyllä nyt kelpaa odotella, että pikkusängyissä hiljenee! ...kappas, eli aika lailla nyt.



16.7.2013

Äidinkin merkkipäivä

Kolme vuotta sitten menin ensimmäisen kerran nukkumaan Äitinä. 
Yhtä lällyin tunnelmin taidan nukahtaa tänään.
Poika lörpötteli pehmoisia, kun omissa pehmoisuuksissani en malttanut lähteä sängystään ennen nukahtamista:

Äiti, sinä olet ihana,  älä lähde. Sinun pitää olla. Oli kiva päivä leikkiä. Onko sun nenässä karvoja? Sinun pitäisi kasvattaa viikset. Ja parta.


14.7.2013

Arvoaarteita ja kullattuja muistoja








Vuosi sitten kylvetin kaksivuotiasta mökin terassilla, maha sylissäni. Väsyneenä.
Eilen pesin melkein yksivuotiaan samassa paikassa, isomman polskutellessa järvessä.
Vuosi on mennyt nopeasti, aika on kullannut viimekesäisen muiston 2 viikon kodittomuudesta ja mökkievakosta. Ylihuomenna juhlitaan muuton vuosipäivää ja 3-vuotiasta esikoista.

Nyt jälkeen päin ajateltuna en ihmettele yhtään, että tytön syntymä oli oikeastaan aika pöllämystyttävä kokemus. Aikamoisen vauhdikkaan kesän päätteeksi,  jo valmiiksi isojen muutosten jälkeen kainaloon ilmestyi uusi pienenpieni ihminen. Sairaalassa podin välillä huonoa omaatuntoa kummallisista tunteistani. Mutta vaikka miten pöllämystytti, ei ensivilkaisun jälkeen osannut kuvitellakaan elämää ilman tätä Uutta Käännettä. Uutta Rakasta. Miten yhtäkkiä elämä on niin erilaista, kuin ennen, ja kuitenkin niin omaa.

Mietin aikaisemmin, että miten sitä voi rakastaa montaa lasta, ja rakastaako niitä yhtä paljon. Mutta ei äidinrakkaudessa ollutkaan kyse määrästä. Ei voi rakastaa vain vähän. Jos rakastaa, niin rakastaa, täysillä. Piste. Sitä, joka on järjettömän suuri kultakimpale, joka sytytti mussa tämän tunteen. Ja sitä seuraavaa, jolle olen jo kokeneempi, ehkä tyynempikin äiti. Sitä, jota ei edes voi verrata kultakimpaleeseen, koska se onkin aivan jotain muuta, äärettömän valtava jättitimantti. Erilaiset, mittaamattoman arvokkaat aarteet.

Ja voih, mr Pii tuli juuri hihkaisemaan ovelle, että Timanttiseni oli ottanut ensimmäisen oikean askeleensa. (Yritän olla surematta, että missasin sen bloggailun takia. Olisin missannut sen muutenkin, koska antavat selkävammaiselle mutsille lepuutteluaikaa. Onko muuten teillä ollut koskaan niska niin jumissa, että kieli puutuu ja oksettaa? Vinkkejä? Vai pitääkö tässä vain tyytyä kohta halvaantumaan?)





11.7.2013

Pasilaa ja muuta oranssia


Intoilija päätti eilisen postauksensa sanoihin "Kertokaapa tekin, mitä teillä syödään". Olin juuri miettinyt, että jakaisinkohan kotiruokaherkkumme reseptin, vaikken mikään ruokataitaja olekaan. Tuosta kehotuksesta yllyttyneenä aion nyt postata blogihistoriani kolmannen kokkailuun liittyvän tekstin.

Ohje on alunperin poimittu jostain lehden palstalta (taisi olla Valion mainostama tortillalasagne). En enää itsekään muista, miksi Poika alkoi kutsua ruokaa pasilaksi, mutta sitä se on siitä lähtien ollut. Ohjekin on muuttunut alkuperäisestä, joten olen ottanut oikeudekseni kutsua tätä itsekeksityllä nimellä ja jakaa teillekin reseptin melkein omanani. Ruoka on helppo ja nopea tehdä ja maistuu hyvältä (seuraavanakin päivänä), siispä erittäin mielelläni suosittelen tätä muillekin kiireisille, epämotivoituneille ja keittiökömpelöille perhekokeille.



Pasila (tortillalasagne)

1 pkt tortillalevyjä
400 g jauhelihaa
1 sipuli
3 tomaattia
2 rkl pestoa
töräys ketsuppia
1 prk ruokakermaa
juustoraastetta

Kuullota sipulit, ruskista ja mausta jauheliha.
Soseuta sauvasekoittimella tomaatit, pesto ja ketsuppi. (Tähän tomaattisoseeseen voi lisätä mielihalujensa mukaan enemmän tai vähemmän työstettyjä raaka-aineita. Alkuperäisessä ohjeessa taisi olla semmoinen kaupan tomaattisosepurkki ja niissähän on osassa makujakin valmiina.)
Lisää tomaattisose ja kerma pannulle jauhelihan sekaan ja kiehauta vielä.
Lado vuokaan vuorotellen ohuiksi kerroksiksi tortillalevyt ja jauhelihakastike.
Raasta päälle juustoa.


Uuniin 225 asteeseen 10-15 minuutiksi.

Ja koska ruokakuvani on vähän epähoukutteleva (toistamiseen lämmitetyn juustokuorensa kanssa), koitan lepytellä silmiänne parilla vaihtoehtoisella kuvalla, joiden huomasin taas sopivan säännöllisin väliajoin kaipaamaani oranssiin teemaan:

Mua naurattaa nää kukat! Eiks toi oo nyt aikamoisen dramatisoitua nuupahtamista?
Ja tää paita on myös aikamoisen oranssi.
Ja aikamoinen taaperoni osaa varmaan pian kävellä.
Kärry, jota aikaisemmin ääneenkin haaveilin, tuli naapurista joutilaana.



9.7.2013

Yksittäinen ajatusjumi


Vaikka meillä on angry birds -tatuoinnit, vaikka oli kivoja vieraita ja hyvin sujuneet yh-päivät ja vaikka käytiin kivoissa paikoissa ja vaikka lapset nukahtivat sormia naksauttamalla,

niin silti

on jotenkin haalea harmitusmieli. Miksi melkein täydellisen hyvänä päivänä päähän pitää jäädä junnaamaan joku jonkun ihmisen yksittäinen teko, jonkun toisen yksittäinen mielipide, telkkariohjelman mietityttävä pätkä tai joku ihan oma yksittäinen ajatusjumi?

Siis aatelkaa nyt: Vaikka hengattiin koko päivä raajavammaisen aasin kanssa, ja lisäksi nähtiin tämmöinen toinen (kuvassa) raajavammainen aasi, niin silti. (Ja ensin mainittu raajavammainen aasi ymmärtää tämän sellaiseksi ajattelemattomaksi vitsiksi, eikä tee tästä päiväänsä pilaavaa yksittäistä ajatusjumia, eikö? Ellei sitten halua lisätä samanlaisuutta kanssani (siis yhdennäköisyyden lisäksi), mitä en tietenkään vaatimattomuuttani yhtään ihmettelisi.)