13.12.2015

Erilaiset vauvavuodet



Joskus kolmannen odotusaikana törmäsin käsitteeseen "eheyttävä vauvavuosi". Ymmärtääkseni sitä käytetään (usein toisen lapsen) vauvavuodesta, jolloin ensimmäisen lapsen kanssa pieleen menneet (tai siltä tuntuneet) asiat saadaan tunnetasolla äidin päässä korjattua.


Mulla toinen vauvavuosi ei ollut sellainen. Päinvastoin. Ensimmäisen lapsen saadessani olin hiljattain valmistunut työtön, opiskelijan vaimo. Vauva sopi väljään arkirytmiin hyvin ja ympärillä oli paljon tuoreita vertaisperheitä. Eka vauvavuosi oli hieno, raikas yhdistelmä opiskelija- ja perhe-elämää.


Sitten piti ryhtyä rytinällä aikuiseksi: Vähän ennen seuraavan vauvan syntymää muutettiin omakotitaloon, uuteen kaupunkiin, jossa tuttuja naamoja oli kourallinen, jos sitäkään. Mies sujahti suin päin työelämään ja itse jäin kotiin kahden pienen kanssa. Käsite "neljän seinän sisällä" tuli yhtäkkiä totaalisen tutuksi (siihen vaivaan tämä blogikin tuli avuksi). Esikoisen uhmaiän myötä koin myös ensimmäistä kertaa isoa epäonnistumisen ja voimattomuuden tunnetta äitiydessä. Vauva valvotti yömyöhään ja päivällä paloi pinna kaksivuotiaseen. Usein tuli tilanteita, joissa tunsin ihan järjetöntä ahdistusta. (Toki silloin oli paljon paljon hyviäkin hetkiä ja ihania juttuja, mutta jotenkin yleiskuvaksi on siitä vauvavuodesta jäänyt tuo rämpiminen vaikeissa tunteissa. Tai jotenkin niihin jumiin jääminen. Voi hyvinkin olla, että vuosien päästä miettiessäni kyseistä vauvavuotta muistankin pelkästään ne hyvät asiat.)


Nyt oon saanut kokea sitä eheyttävää onnistumisen tunnetta. Homma on sujunut rennosti ja luontevasti. Oon oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita, en jää rypemään niihin.


Kolmas vauvavuoden puolikas on ollut valaiseva siksikin, että oon ymmärtänyt jaksamisen riippuvan niin monesta asiasta, eikä väsymyksessä todellakaan ollut kyse siitä, että vauva olisi ollut jotenkin hankala tai vaikea. En toki niin ajatellut silloinkaan, enkä mitenkään yhdistänyt tai kohdistanut negatiivisia tunteita kumpaankaan lapseen. Oleellista on ollut huomata, että Kakkonen ja Kolmonen ovat rytmiltään ja tavoiltaan hyvin samanlaisia. Kolmonen jopa valvottaa myöhempään. Mutta silti nyt sujuu paremmin. Keskimmäisen vauvavuoden voimattomuus kasautui selviytymispaineista, turhautumisen tunteista, uudesta elinympäristöstä ja ylipäätään kokonaisvaltaisesta muutoksesta, aika ärhäkästä identiteettikriisistä ja sekaisin menneestä hormonitoiminnasta. Eikä varmasti vähiten tuosta viimeisestä.


Tämä vauvavuosi on armahtanut, eheyttänyt ja vahvistanut. Tai ehkä vahvistuin tässä vauvavuosien välissä, tai ehkä jopa juuri silloin kamalilta tuntuneina aikoina? Tällä kertaa en anna heikkouden tunteen määrittää itseäni niin kuin viimeksi. Olin silloin ihan liian ankara itselleni epäonnistumisten suhteen. Vaikken ehkä ole valmis sanomaan, että "hyvä, kun tuli sekin kriisi käytyä läpi", niin ainakin voin jo nähdä pyristelystäni seuranneen paljon hyviäkin puolia.

Onko muilla kokemusta "eheyttävästä vauvavuodesta" tai muuten vain keskenään erilaisista vauva-ajoista?






11 kommenttia:

  1. Mä tavallaan odotin sellaista eheyttävää vauvavuotta esikoisen pikkukeskosuuden jälkeen, että saisi elää ihan sellaisen tavallisen vauva-ajan ilman mitään sairaalakuvioita ja erityisyyksiä. No, ne odotukset meni uusiksi kun tulikin kaksoset. Mutta kyllä siinä kaksostenkin vauvavuodessa oli sellaisia eheyttäviä juttuja, oli hienoa huomata, että oli itse oppinut paljon, ja monessa kohdassa osasin olla parempi ja ennen kaikkea rennompi vanhempi - ehkä siksikin se aika kaksosvauvojen kanssa ei tuntunut yhtään niin kamalalta kuin pahimmillaan pelkäsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ohhoh, siinä on kyllä aika poikkeukselliset vauvavuodet molemmilla kerroilla! :| Aikamoisen äitiyskoulun oot saanut käydä läpi! Mutta hyvä, että oot kokenut sen positiivisena(kin) asiana! :) Mä olisin varmaan ihan liian epälooginen, epäjärjestelmällinen ja kaaoksensietokyvytön kaksosten äidiksi! ;D

      Poista
  2. Sen huomaa teksteistäsi, että tämä vauvavuosi on ollut eheyttävä. Kirjoitat asioista paljon valoisammin, kuin blogin alkuaikoina!

    Meilläkin muuten vauva valvoo myöhään. Ei puhettakaan siitä, että menisi nukkumaan joskus kasin-ysin aikaan. Yritän sopeutua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä mä välillä etukäteen pelkäsin, että missä vaiheessa olo muuttuu samanlaiseksi, kuin silloin kolme vuotta sitten. Enkä vieläkään uskalla huokaista helpotuksesta. Varsinkin, kun hoksasin miettiä, ettei sen ajan fiilikset edes johtuneet pelkästä vauvavuodesta. Että jospa tuollainen jakso pamahtaa joskus uudelleen ja yllättäen päälle? Tosin luulen, että jo tieto siitä, että selviän kyllä, helpottaa oloa. Samoin hyvä fiilis omasta pärjäämisestä rakentaa tosi nopeasti vahvaa pohjaa myös huonojen tunteiden kokemiselle. Mieli on ihmeellinen juttu.

      Valvomisen suhteen oon toiveikas, koska Kesimmäinenkin alkoi jossain vaiheessa ihan sujuvasti nukahtaa kahdeksalta. Ei oo varmasti haitallista uskotella itselleni, ettei näitä kolmeen valvomisia kovin montaa tarvitse enää tulla.. ;) Toivottavasti teilläkin päästään taas jossain vaiheessa ajoissa nukkumaan! :)

      Poista
  3. Mulle kans kolmannen vauva-aika oli eheyttävää. Ei mulle esikoisen kanssa mitään traumoja jäänyt, mutta toisen vauva-aika oli rankka (vaikka se onkin ollut meidän huonoista nukkujista vähiten huono nukkuja). Toisen kohdalla en ollut ollenkaan osannut varautua siihen, miten huonosti itse kestän niitä tilanteita, kun kaksi lasta tarvii mua yhtä aikaa. En kestänyt sitten ollenkaan... Koin myös kauhean vaikeaksi sen, että esikoinen joutui olemaan yksin, kun imetin toista tms. Kolmannen kohdalla oli paljon helpompaa, kun isommista lapsista oli seuraa toisilleen.

    Toisen lapsen imetyksestä jäi myös epäonnistunut olo, sillä alkoi 2,5kk ikäisenä rintaraivarit, ja koko loppuimetys, eli seuraavat 7kk elämä pyöri sitten sen epätoivoisen imetyksen ympärillä. Hölmö olin, kun ymmärsin luovuttaa vasta kun lapsi oli melkein 10kk vanha. Mutta tosiaan kolmannen kohdalla imetyskin sujui, kunhan alkuvaikeuksista päästiin (ja ne taas oli jo ekan jälkeen tuttua huttua, tiesin, että kyllä se jossain vaiheessa oppii syömään, vaikka siinä menikin se 6 viikkoa).

    Hirveästi tekisi mieli vielä neljättä, mutta järki (ja mies) pistää vastaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis JOO, muakin yllätti se, miten raskasta oli yrittää täyttää kahden lapsen erilaisia tarpeita. Tuli se inhottava pakkotilanne valita, kummanko tarpeet menee edelle, ja syyllisyys oli tunteena uusi ja vaikea käsitellä. Samoin oon kokenut, että kolmannen aikana pelastus on se, että noista isommista on seuraa toisilleen. Ja päiväkoti. Vaikka toisaalta niinä päivinä, kun oon kaikkien kanssa yksin, tulee helposti niitä raivostumisia, kun en hallitse kaikkea yhtä aikaa riittävän hyvin. Se, kun kaikki huutavat tai puhuvat tai haluavat jotain yhtä aikaa, on aina kriittisin tilanne. ;)

      Jättääköhän mieli koskaan rauhaan, jos sillä on hinku vielä neljänteen? ;) Mulla mieli (ja mies) hinkui kolmatta, vaikka järki (oma) sanoi vastaan. Ja kato nyt, miten hyvin meni. ;) Nyt mieli on täydellisen tyytyväinen ja perhe tuntuu valmiilta. (Vaikka mua onkin neuvottu koputtelemaan tämän lauseen jälkeen puuta. Kopkop.)

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. It was definitely toughest after Number 1. We had a lot of changes happen that year, kind of like you did after number 2. Josh finished school, we moved 700km away to a tiny, isolated community, I was having an identity crisis too, and post-partum anxiety. And I didn't know anything about mothering. It was a very, very steep learning curve. And yet, we thought it was somehow a good idea to get pregnant again when Ilona was 9 months old, haha! And it wasn't that bad of an idea. It really was a healing experience in many ways, I didn't have any anxiety problems, breastfeeding went so much better, and I felt like I could actually do the mothering thing, though I did still experience deep loneliness because of where we were living. With number 3 I was determined to be even more relaxed, to do things in a more attachment-parenting way. I had horrible horrible HORRIBLE breastfeeding problems with Tuomas, but in the end I figured out why, and was able to nurse him for over a year, and it healed residual hurt from Ilona's breastfeeding problems because I was able to figure out WHY I hadn't been able to nurse her. I was able to forgive myself for failing with her. With number four, I could see how much I had grown up since Ilona was born. Walter was premature, we had to stay with my parents while he was in hospital for 35 days after birth, it took three weeks to teach him how to nurse, we ended up moving when he was 4 months old with no job and no home. It was a crazier year in so many ways than the year after Ilona was born, but I didn't fall apart. I've been ok. We've all been ok. It's been stressful, but overall, we've been able to take life as it comes.

    And we're done. Done done done. No more kids! Knock on wood. The thought of another baby makes me panicky. I dreamed the other night that I was 16 weeks pregnant. Noooooo! Haha.

    And thank goodness, I finally figured out how to comment again. It was so frustrating to not be able to!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että saat taas kommentoitua, ja kiitos tästä kommentista! On jotenkin puhdistavaa huomata, miten muilla on ollut samantapaisia kokemuksia. (Vaikka oikeasti ovatkin ihan erilaisia, mutta silti jotain yhtäläisyyksiä löydän. Ainakin tunteista.) Teille on kyllä osunut olosuhteiden puolesta tosi rankkoja vauvavuosikokemuksia. Hienoa on, että oot saanut myöhempien imetyskertojen kautta helpotusta ensimmäiseen liittyvien tunteiden käsittelyyn! Ja hienoa myös, että osaat nähdä käymäsi "äitiyskoulun" merkityksen tuon viimeisen vauvavuoden kannalta.

      Mullakin oli keskimmäisen jälkeen kamala ahdistus sen suhteen, etten halua kolmatta, etten uskalla. Mutta hiljalleen olo haihtui. Tuli se hyvin vahva varmuus, että asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Nyt on "en halua" -olon sijaan sellainen olo, että "ollaan valmiit". :)

      Poista
    2. Meilläkin on se "ollaan valmiit" tunne... Ei me olla vain kerinnyt tekemään mitään pysyvää että varmistaa ettei tuu enempää, niin on aina vähän pelkoa siellä takana, haha!

      I think about the state of mind that I was in when Ilona was a baby, and the crazy feelings I had then still make me feel a little ahdistuneelta. I can't believe that I was ever brave enough (or stupid enough?) to have more kids after that, but I am glad that we did, because otherwise maybe I never would have moved past those awful times. It's one of those things that in retrospect I'm glad that I experienced it for a lot of reasons, but I'm also so glad that it's in the past.

      Poista
    3. Tuo on hyvä asenne. :) Monesti sattuu asioita, joista ei varmaan koskaan osaa aatella, että "olipa pelkästään hyvä, kun kävi näin", mutta silti niistäkin voi löytää hyviä asioita ja opetuksia. :)

      Mäkään en tiedä, missä vaiheessa sitä olisi varma ja valmis sille "pysyvälle varmistukselle"... ;)

      Poista