23.6.2013

Lomalla (tavallaan...)




Mökkijuhannus hujahti.

Ihanat päiväunet riippukeinussa.
Ilta-auringossa, ötökköjä helmoissa.
Kukilla sensuroitu aarrejahtikuva.
Kukilla sensuroituja paljuttelijoita.
Irtauduin velvollisuuksista ja muistin, että maalaaminen on kivaa.
Ja totesin, että vähän on ruosteessa pensseli.
Kaipaan omaa itseäni, vaikka niin mielelläni oonkin Äiti.


En tiedä muista äideistä, mutta ite rimpuilen toisinaan itsekkyyteni kanssa. Niin ihanaa, kuin äitiys onkin, huomaan harmittelevani asioita, joista jään paitsi. Ja tietysti tunne korostuu paikassa, jossa oon tottunut ottamaan ilon irti rentoilusta ja lomasta, irtautumaan arjesta velvollisuuksineen. Haluaisin nauttia omistautumisesta, heittäytymisestä, keskeytyksettömyydestä ja riippumattomuudesta. Pelata pitkiä lautapelejä, innostua moottoriveneilystä, valvoa murehtimatta aamuherätystä, ottaa vähän lisää valkoviiniä. Vaikka täditsedätmuoritfaarit ottavat lapsia kontolleen pitkiksikin ajoiksi, ja itse istun sohvalla kirjan kanssa, kroppa pysyy jännittyneenä. Ja sitten kun hetkeksi huomaan rentoutuvani, säpsähdän pian miettimään, että kenenköhän kanssa kumpikin pieni nyt olikaan. Ja sitten, kun muut aloittavat saunomisen ja yöriekunnan, minä menen suljettujen ovien taa ylikierroksia käyvien Lapsieni, Robert Langdonin ja Sienna Brooksin kanssa (Dan Brown, Inferno). Parhaimmillaan kolmeksi tunniksi, ennen kuin voin jättää itkuhälyttimen vahdiksi. Ja mietin, että olenko Maailman Itsekkäin Äiti, vai kamppailevatko muutkin omien mielitekojen ja vanhemman velvollisuuksien välillä.  ...Kuitenkaan koskaan oikeasti toivomatta, että tilanne oikeasti olisi yhtään toinen...



7 kommenttia:

  1. Kyllä mää oon tänä kesänä jo useaan otteeseen kaivannu mm. pitkiä pyöräretkiä, vaikka samaan aikaan aattelenki, että on meillä vaan ihana poika ja elämä vauvan kans on niin ihanaa ja jännittävää enkä siitä enää luopuis. Ja pari viikkoa sitte kävin ekan kerran jumpasa vauvelin syntymän jälkeen ja etukäteen ootin sitä innolla, mutta siellä ollessa koko ajan mietin, mitenhän vauveli pärjää isänsä kans ja vilkuilin kännykkää, jos tulee hätäpuhelu. Hyvin oli menny eli suotta ressasin. Eli ei sitä näköjään osaa rentoutua täysin, vaikka saiskin vähä omaa aikaa. -LS

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, toi on niin tuttua! Mä ainakin valitan ja vingun, kun ei oo omaa aikaa, ja luettelen, mitä kaikkea en voi tehdä. Sitten kun Joku ystävällisesti yrittää järjestää ja ehdottaa ja hoitaa mulle omaa puuhaa, niin mulle ei kelpaa. Koska tiedän (tai luulen tietäväni), etten kuitenkaan pysty rentoutumaan, varsinkin jos olotila on jo valmiiksi liian piukea. Oon todennut, että rennointa rentoutumista on kotona oleminen: ei tarvi jokaista Lasten liikettä nähdä, usein riittää kun kuulee. Tuntee Pientensä käytöksen ja kun ne sitten uppoutuvat omiin touhuihinsa, voi koittaa siinä ohella vähän itekin rentoutua.

      Poista
  2. Olisi voinut olla suoraan omalta näppikseltä tuo teksti! Äitiys on maailman ihanin asia, ja sitä ei vaan osaa selittää vaan se pitää kokea. Vaan silti se oma aika ja "minuuden" ylläpitäminen on ihan yhtä tärkeää ja tietty itsekkyys palvelee minun mielestäni koko perheen etua. Levännyt ja onnellinen äiti = hyvä äiti :)
    Ja lapsellekin tekee tietyssä iässä jo ihan hyvää olla muidenkin läheisten kanssa ja huomata, että jos se äiti välillä lähteekin pois, niin aina se palaa silti takaisin.

    Tasapainoilua.. tässäkin asiassa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tasapainoilua. Ja vielä haastavaa sellaista, kun "äitiys" ja "oma itse" on aika painavia asioita. Herkästi menee epätasapainoon, jos jompikumpi saa liikaa massaa. Mutta noinhan se olisi, että ihan lastenkin takia (hyvän äitiyden takia) olisi viisasta välillä delegoida velvollisuudet jollekin toiselle. Opetella olemaan potematta syyllisyydentunnetta. Tai lakata kuvittelemasta, että oon jotenkin enemmän sankari, jos jaksan puurtaa vastuineni tauotta.

      Poista
  3. Tuttuja tunteita. Ennen lasta rakastin pitkiä pyörälenkkejä, auringossa makaamista ja aurinkoon nukahtamista rannalla, kuntosalilla rehkimistä (ihan vain näin muutamia mainitakseni). Kyllä minä niitä kaipaan ihan hirveästi, niihin vaan ei ole nyt mahdollisuutta.
    Ehkäpä sitten joskus taas on enemmän aikaa itselle... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ehkäpä joskus taas, kuulemma piankin, kun mummoja kuuntelee. ;) Siitäkin syntyy omantunnonpistoksia, kun välillä laskee vuosia siihen, kun oon taas "vapaa tekemään mitä vaan". Puoliksi tosissaan, enemmän leikkimielelleä. Näillä mennään, ihanaa, ahdasta arkea. :)

      Poista
    2. Niinpä, ehkäpä sitten joskus taas. Koitan olla potematta huonoa omaatuntoa siitä, että välillä lasken vuosia sellaisiin aikoihin. Silleen puoliksi leikillään. ;) Mummojen mukaan tämä aika kuitenkin kuluu tosi nopeesti. Välillä vaikee uskoa. ;)

      Poista