Uudessa arjessa on muutamakin uusi hassu juttu. Kuten vaikka se, että yhtäkkiä kolahtaa ovi, ja eskarilainen tulee itse kotiin. Kuuluu "Moi!" ja askeleet vievät jääkaapille etsimään välipalaa. Eihän pienten lasten perheessä kuulu tuollaisia ääniä? Eli onko meillä iso lapsi? Nyt parin viikon harjoittelun jälkeen olen siis uskaltautunut luottamaan siihen, että lapsi osaa kävellä taksipysäkiltä kaverinsa kanssa lyhyen matkan kotiin.
Toinen hassu juttu liittyi luottamukseen myös: eskarilaisella oli lyhyt päivä ja heti kotiin pääsemisen jälkeen pitikin lähteä hakemaan siskoa kerhosta. Tulija oli ehtinyt levittää kauan vinkumansa ompelujutut keittiön pöydälle. Ehdotin puolihuolimattomasti, että "jäätkö siksi aikaa kotiin?" Ja hän sitten jäi. Jätin puhelimen kaveriksi ja toivointoivointoivoin, ettei matkan varrella tapahdu mitään viivytyksiä, kuten kolareita tai muistinmenetyksiä (että olisinkin yhtäkkiä päättänyt lähteä hakemaan vaikka kaupasta maitoa). Erikoisia ei tapahtunut, ja lapsi ehti olla ehkä 8 minuuttia yksin. Ihmetteli, että eihän hän nyt ehtinyt tehdä yhtään mitään sinä aikana.
Minkä ikäisenä te olette uskaltaneet jättää lapsen yksin kotiin tai päästäneet vaikkapa pyöräillen kaverille kylään? Tai jollain muulla tavalla antaneet uudenlaista vastuuta? Tiedän, että tällaiset ovat tilanne-, lapsi- ja asuinpaikkakohtaisia asioita, mutta kiinnostaisi silti kuulla!
Kuvassa poseeraa tänään ihanista ihanin kerholainen, joka ansaitsee oman palstatilansa tässä kohtaa postausta ja syksyä olemalla ihan sairaan söpö ja koska on kerhokerta kerralta reipastunut ja rohkaistunut huimasti. Tädeiltä sai kehut leikkaamistaidoistaan. Suretti peittää silmät kuvasta, koska tämä on yksi niitä kuvia, joissa näen ison yhdennäköisyyden itseeni verrattuna. Ja onhan se nyt imartelevaa, jos noin ihana näyttää minulta.
Vakkarikommentaattori täällä hei! Osui vaan niin päivän tunnelmiin tuolta ammattipuolelta. Viidesluokkalaisten kanssa keskusteltiin - tai siis ne keskustelivat ja minä kuunteilin - juuri samoista asioista. Siispä hauska sattuma, ei muuta antia.
VastaaPoistaPaitsi omasta elämästä. Muistan, kun olin viisi tai kuusi, ja isä lähetti minut ostamaan leipää kaupasta. Jäi itse pikkuveljen kanssa kotiin. Matkaa oli n. 200 metriä, ei tienylityksiä tai muuta kummaa. Pääsin leivän kanssa kassalle, mutta mukaan annettu 50-markkainen oli hukkunut. Lähdin hakemaan kotoa uutta rahaa, ja kävin maksamassa leivän ja käppäilin takaisin kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olen monta kertaa ihmetellyt isän lempeää suhtautumista. Kolmen markan leipä maksoi 53 markkaa. En kyllä muista, pääsinkö omineni kauppaan sen jälkeen vielä pitkään aikaan.
Voi, liikkis tarina! :) Mä muistan jonkun kerran, kun jäin kauppareissun ajaksi kotiin, ja mua kyllä pelotti, vaikka olin väittänyt muuta etukäteen (ja varmaan jälkikäteenkin). Sitä en muista, minkä ikäinen olin. Muuten oon varmaan jäänyt kotiin ja kokenut ekat kauppareissut aina siskon kanssa, joten ei oo sellaista jännityksen tunnetta päässyt tulemaan. :)
PoistaKyllähän vilahti ajatukset tuonne 8 vuoden taa.. Silloin esikoinen halus jäädä yksin kotiin vartiksi. Puhelin oli turvana ja taisin soittaakin kerran sellaasen varmistuspuhelun. 😂 hän oli silloin siis eskarilainen. Nyt siitä tuntuu jo olevan ikuisuus!
VastaaPoistaHuojentavaa kuulla, että eskari-ikä on muissakin perheissä ollut sopiva aika tällaisiin kokeiluihin. :) En ollut etukäteen ehtinyt ajatella, kuinka ja koska tällaisia asioita alettaisiin harjoitella. Sopiva tilanne tuli niin yllättäen. Niin kuin kaikki muutkin askeleet eteenpäin. :D
PoistaMeillä alettiin esikoisen kanssa harjoitella yksin olemista eskarivuonna. Just tuollaisia pieniä hetkiä aluksi. Eskarivuoden lopulla harjoiteltiin sitten myös yksin kulkemista, lähinnä koulumatkaa (2km ja kävelytie vain osalla matkaa). Alkuun niin, että eskarista hakiessa lapsi sai mennä edeltä omaan tahtiin ja mä tulin perässä pienempien kanssa. Olosuhteiden pakosta hän joutui jo ekalla olemaan aamuisin yksin, niin pakkohan sitä oli harjoitella. Toinen lapsi on nyt eskarissa ja on jo ollut muutaman kerran isosiskon (nyt 8v) kanssa kahdestaan lyhyen aikaa kotona. Toki oon itse ollut puhelimen päässä ja hätätapauksessa naapuriin voi aina mennä.
VastaaPoistaNoin mekin harjoiteltiin taksilta tuloa ekat viikot: seurasin perässä huutoetäisyydeltä, ja kyllä siinä ainokaisessa (pikku)tienylityskohdassa saikin pojille huutaa muutamana päivänä STOP!!! Mutta nyt osaavat tulla, ja näkee, että poika itse on ylpeä uudesta vastuustaan ja saamastaan luottamuksesta. Joten kaipa sekin on merkki, että ollaan kypsiä tähän asiaan.
PoistaSitä mietin, että pitäisi vielä käydä läpi toimintamahdollisuudet hätätilanteiden varalta. Tuossa lähtiessäni en sitä viitsinyt ruveta tekemään, etten lietso turhaa huolta. Sanoin vain ohimennen, että naapurit on pihalla, jos tulee jotain, ja tossa on puhelin, jos en oo puoli yhteen mennessä kotona. :) Mutta äidin sydän oli vähän levoton sen 8 minuutin ajan. :D