Viisivuotias (lumikola)

Tänään juhlittiin viisivuotiasta. Katosta roikkui pikkuautoja ja ikkunalla jouluvalot.

Meidän viisivuotias on topakka tapaus. Hän uskoo pystyvänsä kaikkeen, ja aika taitava hän monessa asiassa onkin. Hän tykkää nikkaroinnista ja kokkailusta, Ryhmä Hausta ja pikkulegoista. Selostaa sujuvasti, miten moottori toimii (mulle menee täydestä, koska en tiedä paremmin. Mutta luulen, että osaksi keksii päästään ja uskoo asiaansa itsekin). Aika räväkkä hän on, joskin osa terävimmistä kulmista on jo hiljalleen hioutunut. Silti herkästi huudahtaa "Muiden syy!" tai "Mä ällöän tota!", mutta sitten osaa rauhoittuneena hahmottaa jo senkin, että kiukkuisena asiat tuntuvat erilaisilta, kuin ei-kiukkuisena. Viisas se on, vaikkei aina siltä vaikutakaan.

Ihana lapsi, huikea. Ihan huippu. Teki musta viisi vuotta sitten äidin. Ja muokkaa joka päivä sitä äitiyttäni uudenlaiseksi. Onhan hän siinä suhteessa vähän raukkakin: Sellainen lumikola, jolla auraan polkuani äitiyden tuntemattomaan umpihankeen. Ja onhan se nyt ihan hullun työlästä välillä. Kolaajalle ja kolalle. Toisten kanssa voidaan sitten kulkea valmista polkua (jollei tupruta liian pian uutta lunta, tai jollen totea menneeni täysin väärään suuntaan ekalla kerralla).

Juhlapöytään en jaksanut ristiäshulinoiden jälkimainingeissa miettiä mitään, ja päsmäröintiin taipuvaiselle Poikaselle tiesin olevan siistiä saada itse päättää ja vaikuttaa. Siispä meillä tarjottiin Salama-kakkua, mutterikarkkeja, pusuja, munkkeja ja mikropitsaa. Kyllä, slaisseiksi leikattua UUNISSA lämmitettyä mikropitsaa. Eikä ollut hullumpi ajatus sekään. Vähän niin kuin ne autot siellä katossa.