Päivät hurahtavat vauvaa syöttäessä. Päässä kyllä pyörii aiheita, joista kirjoittaa, mutta ne eivät ehdi ihan kokonaisiksi asti.
Vauvailu on yhä ihanaa. Suren kylläkin sitä, että mieleen putkahtelee "haluaisinpa muistaa tämän hetken tai tunteen ikuisesti". Mutta tiedän jo edelliskerroilta, etten kyllä muista. Tyydyn ottamaan kuvia ja elämään hetkessä. Oon nauttinut vauvan kanssa bondaamisesta. On hirveän palkitsevaa pystyä lukemaan sen tarpeet ja pitää se tyytyväisenä. (Tämä on muuten toistaiseksi ollut helposti luettava vauva.) Vähän tulee surku isiä, joilla ei vastaavaan symbioosiin oo mahdollisuutta (paitsi tuttipullolla, mutta meillä on vielä pullottelukerrat olleet yksittäisiä sattumia).
Ensimmäisen vauvan kohdalla uskon meidän perheen isän tunteneen eniten ulkopuolisuutta. Ei voinut ensimmäisinä viikkoina tehdä oikein mitään. Nyt tekemistä riittää 5- ja 3-vuotiaan verran, eli paljon. Vauvan suhteen arvelen sen tuntevan pientä avuttomuutta: tyrkkäänhän Beben sille syliin aina silloin, kun itse vielä pikaisesti pitää ehtiä jotain tehdä, ennen kuin nälkä yltyy kiljunnaksi. Ei tule varmaankaan samanlaista symbioosin tunnetta, kun yrittää vain hämätä vääjäämättömän huudon alkamista.
Nytpä lähti sitten isä isompien kanssa kolmestaan junalla Helsinkiin. Ja mua surettaa. Tulee ikävä ja ihmeellisesti iski myös se reissusterssi. Näköjään se sama kontrollifriikkiys ulottuu kaikkiin lapsiani koskeviin reissuihin, olin mukana tai en: tieto siitä, etten voikaan nyt kotoa käsin kontrolloida kaikkea, tuo jo ennestään tuttuun reissustressiin uuden kiintoisan näkökulman.
Nyt "aamukahville". Yhdellä kädellä kirjoittelu (rytmitettynä pulautusten pyyhkimisellä) on hidasta ja epämukavaa.
Ihana vauvakupla! Meillä se kesti pitkään, on toisinaan edelleen havaittavissa, kahdenkeskisissä hetkissä, kun ollaan vaan mitään touhuamatta. Mutta ei sille mitään mahda, pian ne lyhyetkin hetket on vain hataria muistikuvia. Vauva-aika on kyllä hurjan ihanaa. <3
VastaaPoistaMusta tuntuu, että taidan olla näin hempeässä kuplassa ihan ekaa kertaa! ;) Tai ehkä ensimmäisen kohdalla oli jotain vastaavaa, mutta silloin oli lisänä se ekan kerran paniikki. Tokalla kerralla huolehdin liikaa arjen sujumisesta ja ahdistuin uhmaikäisen myötä itsestäni löytyneistä uusista puolista... Mutta nyt oon edelleenkin vain nauttinut. Jopa haikeudella laskenut, että nyt on JO 1/12 vauvavuotta elettynä ja surrut sitä, miten isolta vauva jo tuntuu. Hassua. Luulin vain odottavani, että eka vuosi ois äkkiä ohi ja pääsisi nauttimaan isomman lapsen kanssa olemisesta. ;)
PoistaMinä olen yllättynyt kuinka ihanaa tämä pikkuvauva-aika on! Kaikki vaan kauhisteli näitä ensiviikkoja etukäteen ja jatkoivat, että "sitten helpottaa"! Mutta meilläkin on ilmeisen helposti luettava vauva. Harmi vaan, että aika kiitää niin nopeasti, eikä tosiaan varmaan jää kuin hataria muistikuvia
VastaaPoistaEi kyllä kannattaisi uskoa mitään pelotteluja! :D Mullekin väitettiin, että kolmas lapsi on isoin shokki ja suurin muutos (kun loppuu sylit jne). Mutta en kyllä toistaiseksi allekirjoita tuota väitettä. Varmasti kokemukseen eniten vaikuttaa "vauvan luettavuus", mahdollisten isosisarusten luonteet ja iät, oma elämäntilanne ja no, oikeastaan kaikki ympärillä oleva. Mutta ihanaa, että teilläkin on sujunut niin hyvin! :)
PoistaLuin kaks kertaa että "Bodaamista vauvan kanssa".
VastaaPoistaJa ihana kuva vauvasta ja iskästä yhdessä!
No eilinen ja toissapäivä olivat kyllä aikamoista bodaamista vauvan kanssa, kun apukädet olivat reissussa ja vauva halusi olla yötä päivää sylissä! :D :D
Poista