22.7.2015

Niin väärin.



En millään pysty kirjoittamaan mistään muusta, kuin tästä. Vaikken oikeasti yhtään sen paremmin pysty kirjoittamaan, kuin olemaan kirjoittamatta. Enkä oikeasti osaa sanoa tai ajatella mitään järkevää.

Pienen lapsen kuolema. Siinä on ihan liikaa sanoja, jotka eivät kuulu samaan lauseeseen. Muulloinkin tällaiset uutiset ovat koskettaneet. Aina siinä tulee se suru, jonka voi tuntea ventovierasta kohtaan ja se hätä, että noin voisi käydä kelle vain.  Ja voi vain miettiä, miltä itsestä tuntuisi siinä tilanteessa. Ja sitten lopettaa miettimisen, kun se alkaa tuntua liian kauhealta.

Mutta sitten, kun se tulee niin lähelle, että tuntee oman kuvitteellisen tuskan lisäksi niiden itselle tuttujen äidin ja isän todellisen tuskan, sisarusten ja isovanhempien surun, koko sukua ja kylää koskettavan murheen, niin sitten loppuu kokonaan lohdun sanat. Eikä enää pystykään lopettamaan miettimistä. Jos se suru valtaa mustakin näin ison osan, kuinka suurena se jää asumaan niihin, joiden jokapäiväisestä arjesta se pikkuruinen nappisilmä on poissa?

Vaikka itsekin roikun siinä jälleennäkemisen oljenkorressa, en oikeasti usko sen vievän tuskasta piiruakaan pois. Ehkä se kuitenkin vähän tuo toivoa loputtoman epätoivon rinnalle.

En osaa käsitellä tätä.


Niin monta kertaa oon siirtänyt suojelusenkeliuskossani lapsiin liittyvät pelot syrjään ja uskaltanut itse hellittää. Tästä kaikesta huolimatta mun täytyy jatkossakin luottaa niin. En minä yksinkään voi kaikelta varjella...





11 kommenttia:

  1. Ennenkuin olit elänyt päivääkään,oli kaikki päiväsi jo luodut. Niinhän se kastepappi sanoi pariviikkoa sitten. Ei vain meinaa käsittää miksi joillekin niitä päiviä on annettu vain muutaman vuoden verran. Tämän lapsen suojelusenkeli oli häntä vastassa ja vei mennessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... Vähän liian vähän päiviä, jos meiltä ihmisiltä kysytään... Toivottavasti näissä asiossa on iankaikkisessa mittakaavassa katsottuna enemmän järkeä...

      Poista
  2. Itse olen tuskaisena lukenut näitä tarinoita viime päivinä vain iltapäivälehdistä, mutta kyyneleet nousevat väkisin silmiin. Ihana enkeli kotiin vie...

    4-vuotiaan kanssa eilen juteltiin, ja hän sanoi, ettei halua minun kuolevan koskaan. Ihanaa oli kertoa, että kuoleman jälkeen kuolemaa ei enää ole, vaan saamme aina olla yhdessä. "Riemullista jälleennäkemistä odottaen", luki hiljattain erään pienen vauvan kuolinilmoituksessa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa ihanasti sanottu tuossa kuolinilmoituksessa! Mutta sitä en kyllä ymmärrä, millä konstilla sellaiset ihmiset näistä selviävät, joilla ei oo edes sitä ainoaa toivoa, sitä uskoa jälleennäkemiseen... Näillä tämän tapauksen ihmisillä onneksi vahvasti on.

      Poista
  3. Täällä meren toisella puolella ollaan surettu ja itketty myös. There are no words. You spoke all the things that I have been feeling, though I am sure that it is much harder for all of you since we are divided from it by so much distance. Meidän rukoukset on niitten ja teidän kans. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tämä koko sukua tuskallisesti koskettava asia... Paljon on täälläkin asiaa puhuttu. Toivottavasti jokaiselle löytyy joku, jonka kanssa asiaa käsitellä.

      Mä näen sieluni silmillä meidän suvun (ja toki muunkin yhteisön) sellaisena rukoustukiverkostona, joka muodostui heti tapahtumahetkellä ja laajeni äkkiä maailman ääriin, sinne teille asti. Toivottavasti siihen verkkoon on turvallista perheen tipahtaa suremaan, kannatellaan yhdessä. <3

      Poista
    2. Tosi hieno näkemys. Kannamme sillä lailla kun voidaan täältä kaukaa.

      Poista
  4. En osaa tähän muuta sanoa, kuin voimia kaikille omaisille. <3

    VastaaPoista
  5. Itse myös luin näitä uutisia kyyneleet silmissä <3 toinen tapaus tuli osittain lähellekin..eilen illalla oikein ahdistuin, oma keväinen keskenmeno nousi vahvasti tunteisiin, vaikka erilainen "kuolema" onkin..
    Ei näitä pysty ihmisjärki käsittämään, onneksi tälläkin perheellä on se jälleennäkemisen toivo <3 vaikka tosiaan, voi tuntua aika kaukaiselta siinä tuskassa :(
    Illalla kotiudun tallilta ja rutistin oman kohta kaksivuotiaan syliini ja ajattelin, älä anna koskaan tapahtua mitään pahaa, miten sen kestäisi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Miten sen tosiaan kestäisi... Ei varmaan mitenkään... Kyllä viimepäivinä on silmä nähnyt tapaturman mahdollisuuksia ihan kaikessa. Kamalaa, miten monta vaaratilannetta löytää jokaisesta päivästä, kun sille päälle mieli sattuu... Pitäisi muistaa jokaisesta päivästä kiittää, ihan oikeastikin.

      Voimia keskenmenoasian käsittelyyn, kuolema sekin on, vaikka onkin ennen syntymää... Sama juttu sikäli, että silloinkin asiat tapahtuu ihan väärässä järjestyksessä. Näin järjen ja tunteen ja "tämän ajan" näkökulmasta... <3

      Poista